Tämä on omistettu niille jotka vielä muistavat Pöytälaatikkokirjailijan muistelmat (1996-2002) ja jotka näkivät niissä orastavan idun siemenen. Tekstihän on, kuten minua suuremmat (fyysisesti jos ei muuten) ajattelijat ovat varmasti joskus sanoneet, pelkkää materiaa, eikä tietokoneen ruudulla oleva teksti ole edes sitä.

Lumi on maassa nyt toista päivää tänä talvena. Siihen jää jälkiä, mahtaako siitä muuta iloa olla.

Kuinka monta katkennutta verisuonta tarvitaan aloittamaan uusi blogi? Haha. Huumorintaju oli vähällä kadota, kunnes huomasin että syy siihen miksi teksti ei ilmesty näkyviin on se, että Blogger väittää itsepintaisesti päivämäärän olevan syystä tai toisesta huominen. Tai ehkä olen kadottanut taas vuorokauden.

Syksy 1999 Itäisellä Rantakadulla. Itsetarkoituksellisen itsetuhoinen taiteilijavuoteni oli ollut käynnissä noin kaksi kuukautta ja elin kirjoittamiselle. Turku tuntui eksoottiselta paikalta, mutta se tekee sitä edelleen toisinaan. Eri syistä kyllä. (niistä myöhemmin) Lisää huumoria: kuinka monta vuokraisäntää tarvitaan asentamaan uusi peiliovi? Kaksi.

Tämä on vasta käyntiinlähtöyskähtelyä. (tai: "Tämä paranee tästä vielä", kuten kirjoitin erääseen runoon joulukuussa 1998)

"Ajatuksen säteellä ei yhtään ystävää"
(Tuomari Nurmio)