Saavuin tentistä, jonka kirjoittamiseen kulutin melko tarkkaan 35 minuuttia. Ei se varsinaiseksi tiedon riemujuhlaksi taholtani äitynyt, mutta ei kai ihan totaalisen poskelleenkaan mennyt. Saa nähdä. Minkä sille nyt vaan voi että vaikka kotimaista kirjallisuutta opiskelen niin Jusleniukset, Lönnrotit, Snellmanit ja Kivet ei voisi vähempää kiinnostaa? Olenko luopio? Pettänyt oman alani, maani, kansani, kirjallisuuteni? Myönnän sen auliisti. Inhoan Kalevalaa.
Harmaudessahan tämä viikko on muuten kuljeskellut eteenpäin. Sähköpostin kirjoittelua öisin, kolmen eri tentin kirjojen lukemista vuoronperään päivisin. Yritä siinä sitten enää luoda aktiivisesti proosaa. Yksi monista käsikirjoituksistani kopsahti postiluukusta aamulla eteisen lattialle. Ei ollut kustantaja jaksanut erityisen spesifiä palautetta antaa, mutta ymmärtäähän tämän. En minä pahastunut, ja toisaalta unessa David Bowie nauroi kertomalleni vitsille. "It's like that band Television - nobody remembers them anymore", kuului vitsin huippukohta.
Pitää vaan aina muistaa, että vaihtoehtotodellisuuksillakin on rajansa.
"One thing you can't hide,
is when you're crippled inside"
(John Lennon)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti