1980-luvulla tietokoneilu oli siinä mielessä täysin poikkeavaa nykyisestä, että koneita oli sun siljoona eri merkkiä, eikä niistä mikään ollut yhteensopiva minkään toisen kanssa. Kaikki ohjelmat ja suurin osa oheislaitteista olivat merkkikohtaisia, ja kun tuossa lunttasin "Kotimikron hankkijan osto-opasta" vuoden 1984 Mikro-Bitistä, voi vain todeta, että Windows-monopolilla on varmaan hyviäkin puolia. Onneksi on sentään Apple pistämässä hanttiin, kuulemma joku sellaistakin käyttää nykyään. (oli se jo tuolloinkin) Mutta johan vuoteen -84 mennessä oli muutama laite selkeästi nousemassa muiden ylle: Commodore oli pärjäillyt hyvin jo Vic-20:llä, ja kuusnepa oli tietysti ilmestynyt markkinoille niinkin varhain kuin 1982, en tosin tiedä oliko Suomessa vielä silloin. Sinclairilla oli ZX Spectrum, sitten oli Amstrad CPC ja varsinkin Skandinaviassa menestynyt Spectravideo, ja Sharpkin taisi vielä sinnitellä. Mutta Aquarius, Oric, Casio, Micro-Bee ja muut olivat kovaa vauhtia kuolemassa pois. Tosin tiedän kyllä niitäkin käyttäneitä; ainakin Aquarius oli yhdeltä kaverilta löytynyt kotoa, minkä sain vasta lukioiässä kuulla, harmi että kone oli silloin jo heivattu menemään, olisi ollut hauska tutustua.
Se alustuksesta; tuttua kauraa, jonka kirjoitin lähinnä psyykatakseni itseni vauhtiin. Kuten viimeksi sanoin, ensimmäiset kuusneloset (tunnetaan myös virallisella nimellä "Commodore 64", tai kuten monet sanoivat "COMMONdore 64", jumaliste että ärsytti tuo lukutaidottomuus, ja mikä kamalinta, tuota kirjoitusasua näkee internetissäkin nimenomaan suomalaisten käyttämänä edelleen... toisaalta muistan joskus 90-luvulla nähneeni Keltaisessa pörssissä ilmoituksen, jossa myytiin pelikonsolia nimeltä CEKA MEGADRIVE, varmaan noita entisiä Commondoren omistajia kyseinen myyjä) ilmestyivät kaveripiiriin 1985, jolloin olin kolmannella luokalla. A ja T olivat ensimmäiset, ja varsinkin A:n luona kävin toistuvasti pelailemassa. Ihan ensimmäinen koskaan pelaamani kuusnelospeli on Oceanin Daley Thompson's Decathlon, urheilupeli, jossa eteneminen perustui joystickin väkivaltaiseen vatkaamiseen puolelta toiselle, ja jollaisia sittemmin suuresti vihasin, mutta en tietenkään vielä tuolloin osannut vihata. Kaikki (ihan erityisesti musiikki!) oli niin paljon hienompaa kuin Salora Fellow'n yhtäkkiä rupuisiksi muuttuneissa pelinkaltaisissa, että olisin vaikka mitä kuraa pitänyt maailman hienoimpana kokemuksena, ja olihan A:lla tuolloin toinenkin peli: Demons of Topaz. Tämä surrealistinen hidastempoinen tasoseikkailu vasta vei sydämeni kokonaan, ja on eräänlaisella kunniapaikalla suosikkipelieni listalla edelleen.
Skipataanpa hiukkanen. Kun sain oman kuusnelosen syksyllä 1987, oli se jo melkein joka taloudessa, kärjistellen. Tuohan oli Commodoren maailmanvalloitukseen nähden varsin myöhäinen ajankohta, enkä oikein tiedä miksi itse koneistuin vasta silloin; jos olisin kinuamalla kinunnut niin varmaan olisin laitteiston aiemminkin saanut. Ehkä olin tyytyväinen siihen, että niin monen kaverin luona sain käydä säännöllisesti pelailemassa, varsinkin T:n kanssa oli tullut tavaksi viettää perjantai-iltapäivät yleensä johonkin yhteen ennaltavalittuun peliin (erityisen usein pähkäiltiin Lucasfilmin hulppean hienon Labyrinthin parissa) keskittyen. Silti kuusnelosen myyntikäyrät olivat syksyllä 1987 jo varmasti kääntymässä laskuun, johan Amigakin oli olemassa, (olen sivumennen sanoen koskenut Amigaan tasan yhden kerran: Tampereen Rupriikissa olleessa Commodore-näyttelyssä vuonna 2006 pelailin noin minuutin verran Stunt car raceriä) joten on hassua että päädyin vielä tuossakin vaiheessa haluamaan kuusnelosen. Tai ei kai sittenkään, Amiga kun ei koskaan ollut minun ikäpolveni juttu, se oli nuoremmille, ja yhteisöllisyys painoi. Amiga lieni vuonna -87 sentään aika kallis ja kohtuullisen ammattimaiseksi mielletty laite, ja kuusnelospelejä olisi kavereilta tarjolla runsaudensarvesta pursuten.
No niin, minulla oli sitten kuusnelonen, ja mikäli kolme ensimmäistä omaa peliäni muistan oikein, ne olivat Boulder Dash Construction Kit, Trailblazer ja Alleykat. Mutta loppujen lopuksi yksittäisillä nimikkeillä ei kai ollut hirveästi merkitystä. (tai oli Boulder Dashilla, koska sillä sai tehtyä omia kenttiä, joita kyllä sitten kertyikin pari kolme 90-minuuttista kasettia täyteen) Oleellista kuusnelospelaamisessa oli määrä: koska X määrällä kavereita oli myös kuusnepa, ja heistä jokaisella oli Y kasettia, joista jokainen sisälsi Z kopioitua peliä, oli muutamassa viikossa omien pelien määrä kivunnut kevyesti parinsadan yli. Jonkin verran uusiakin tuli hankittua; piraattipelit olivat etupäässä vanhoja, jopa jotenkin eri maailmasta ponnistavia ollessaan noilta 80-luvun alkuvuosilta; jo vuonna 1987 kaupasta hankittavat pelit olivat teknisesti valtavasti kehittyneempiä kuin nelisen vuotta aiemmat. Nykyään tuntuisi kai hullulta, että viisikin vuotta koodattaisiin samalla koneistolla, samalla käyttöliittymällä, samalla kapasiteetilla ilman kehitystä mihinkään suuntaan. Mutta niin se oli tuolloin, ja pitkälle tulevaankin: taisivat viimeiset kaupalliset kuusnelospelit ilmestyä niinkin myöhään kuin 1993, minä vuonna Amigastakin oli jo into alkanut selvästi hiipua.
Pelattavaa riitti, mutta toisaalta määrä hukutti keskittymisen. Jos yritän rajata noista kaikista sadoista peleistä suosikkejani, huomaan listan venyvän älyttömyyksiin; siitäkin huolimatta, että koitan valita vain pelejä, joihin jossain historian vaiheessa oli ihan oikeasti muodostunut jonkinlainen pienimuotoinen addiktio, tai kiintymys edes. No otetaan muutama. Krakout, tuo letkeä Breakout-klooni, jota saatoin pelata tuntitolkulla lisäelämien kertyessä, enkä silti koskaan päässyt (legendojen mukaan) sadanteen ja viimeiseen ruutuun asti. Kikstart II, oivallisen helppokäyttöisellä rataeditorilla varustettu kahdenpelattava motocross-hyppely, jota kyllä tuli veivattua paljon, Head over Heels, kolmiulotteinen toimintaseikkailu, järjettömän vaikea, aika hidastempoinenkin, johon jaksoin palata yllättävän usein ottaen huomioon, etten lopulta (kuten internet on minulle paljastanut) päässyt siinä juuri alkua pidemmälle. Mutta tunnelma oli hieno. Wizball, varsinainen taideteos, joka yhdisti tyylikkään ammuskelun monimutkaisempaan taustajuoneen, jossa mustavalkoista maisemaa palautettiin eloisaksi väri kerrallaan maalikuplia keräilemällä ja sekoittamalla. Ensiluokkaista koodausta, kulttipeli nykyisin ja aivan upea äänimaailma kauttaaltaan. Firefly, surrealistinen avaruusräiskintä, jonka ikää pidensi mahdollisuus valita oma reitti läpi kymmeniä tasoja sisältävän pelikartan.
Ja niin edelleen, loputtomiin. Mutta hiljalleen kävi kuitenkin kuten vähän toisella kymmenellä olevan lapsen kohdalla usein käy: asioiden jatkuessa muuttumattomina mielenkiinto herpaantuu ja kohdistuu lopulta muualle. Minun pelaamiseni oli pääsääntöisesti tuolloin pinnalla olleiden normien mukaista, eli toimintapelejä toisensa jälkeen. Vuosi kului rattoisasti. Tosiaan: vain vähän reilu vuosi - niin lyhyeen aikaan mahtui niin valtavasti pelejä, ja sitten talvilomalla 1989 huomasin olevani siinä määrin kyllästynyt kuusneloseeni, että keräsin koneen huoneen nurkasta laatikkoon ja työnsin laatikon komeron perälle. Se oli siinä, totesin itselleni. Aika aikaa kutakin, ajatteli kaksitoistavuotias outoa ennakkokypsyyttä tuntien, ja lähti ulos. Oli pulkkamäkeä laskettavana ja muuta. Ja kukaties tämä olikin terve asenne. Tietokonepelit vain yhtenä elämän osa-alueena, vain yhtenä leluna muiden loukossa; sellaisena jonka kanssa aikansa touhuaa ja jatkaa sitten elämäänsä muualle kasvaessaan ja vanhetessaan. Eikös se jotakuinkin näin mennyt?
"Hei hetkinen nyt!", huutavat massat, "Eihän tässä ole vielä edes Turricania mainittu!".
Ah, te tarkkasilmäiset lukijani. Aavistatte mitä oikeimmin. Tarina jatkuu...
10.5.13
9.5.13
Tietokonepelihistoria, osa 1
Ensi vuonna, tarkemmin sanoen jouluaattona 2014, tulee kuluneeksi kolmekymmentä vuotta siitä, kun sain käyttööni ensimmäisen tietokoneen. Se oli kuudentoista kilotavun keskusmuistilla varustettu Salora Fellow, jonka päällenäkyvin ominaisuus oli kaamea kumimattonäppäimistö, piipahtavin näppäinäänin varustettuna. Ääntä ei saanut pois, joten vaikkapa bloggaaminen tuollaisella laitteella voisi olla kiintoisa kokemus. Eipä äänistä sitten enempää, eikä oikeastaan itse tietokoneestakaan (vaikka kieltämättä tuli mieleeni yksi sen Basic-kieleen kuulunut ominaisuus, jota sittemmin Commodore-koneistuttuani jäin ikävöimään: Saloran Basic kun sisälsi niinkin simppelit käskyt kuin COLOUR ja SOUND; oli siinä kuusnepan POKE-numerosarjojen kanssa pähkäilemistä maailman itsestäänselvimpiin komentoihin tottuneella....), sillä katsoessani tuossa päivänä muutamana tyttäreni pelaavan innolla äitinsä älyluurilla Angry Birdsiä tuli mieleeni oma kasvamiseni kiinni tietokonepeleihin ja sitten taas niistä pois. Sillä vaikka tietokoneilla onkin läpi elämäni ollut monia käyttötapoja, on vain yksi vuodesta toiseen säilynyt, välillä lähes kadoten mutta säilynyt kuitenkin: pelaaminen. Ja tosiaan, pian kolmekymmentä vuotta. Niinkin moderniksi ilmiöksi kuin mitä tietokonepelit ovat, olen niiden kanssa viihtynyt melkeinpä koko elämäni, ja historia, se on kasaantunut toisistaan selvästi erottuviksi sedimenteiksi, joita tässä nyt kaivelen muistikuvien tiiviistä massasta esiin.
Millaisiapa sitten olivat Salora Fellow'n pelit? Palikkagrafiikalla toteutettuja rip-offeja aikansa arcade-hiteistä tietenkin: meillä kotona oli ainakin jonkinlainen ralliautomaailmaan siirretty Pac-man-kopio Crash, totaalisen häpeämätön Moon Buggy -klooni Planet Patrol, ja oma suosikkini Key Hunter, joka ei ehkä ollut ihan suora kopio mistään, mutta simppeli kumminkin: yksi ainoa ruutu, jossa pieni vinhasti vipeltävä ukkeli ryntäili tikapuita pitkin kerroksittaisia tasoja ylös ja alas kohti ruudun yläreunassa sijaitsevaa avainta samaan aikaan kun lauma isoja (ja animoimattomia) monstereita jahtasi häntä. Peli oli nopeatempoinen: hahmo kun ei pysähtynyt ollenkaan, vääntö joystickista sai hänet vain singahtamaan päinvastaiseen suuntaan. Ja kun himoitun avaimen saavutti, peli vain alkoi alusta: ruutuja oli tosiaan tasan yksi. Mutta ei se haitannut, paremmastakaan ei tiennyt, ja verrattuna hieman hidastempoiseen Planet Patroliin ja jokseenkin riipivään (äänimaailma muistutti hammaslääkärin poraa) Crashiin tämä oli kuitenkin jotenkin viehättäväkin peli. Mutta oliko muita? Ainakin yksi tulee mieleen; näen hämärän muistikuvan koko ruudun täyttävästä ufosta, jonka alaosasta irtoaa jokin satelliitin tapainen, laserit räiskyvät, mutta muistikuva hajoaa. Ehkä peli ei ollut meidän oma vaan lainassa? Muita pelejä en muista, mutta niitä kyllä oli; jotain esitettä tai mainoslehtistä olen haikaillen selaillut ja toinen toistaan kiehtovampia kasettien kansikuvia katsellut. Niin tosiaan, kasetiltahan nämäkin pelit ladattiin, vaikka tuohon aikaan taisivat koneeseen suoraan työnnettävät moduulit olla yleisen formaattimuoto. Ja oli se kasettiasemakin melkoinen monsteri: osapuilleen saman kokoinen kuin itse tietokone, muistaakseni selvästi painavampi, ja peräti omalla sähköpistokkeella varustettu.
Saloran joystickit olivat lähinnä irvikuvia, mutta taas kerran: paremmastakaan ei tiennyt. Ainakin niitä oli kaksi, mikä tarkoitti että jonkinlaisia kaksinpelejä siis oli tarjolla. Ehkä Crash oli kahden yhtä aikaa pelattava... ja kas! Sieltähän muistin homeisista lokeroista pulpahti esiin vielä yksi itse omistettu Fellow-peli; Tennis. Sen parissa olen kavereitten ja pikkusiskon kanssa ottanut elämäni ensimmäisiä digitaalisia kaksinpelimatseja. Isot kuutiopäiset ukkelit räikeänvihreällä kentällä, BLIP aina kun palloa lyötiin. Muistelen jopa kovasti tuosta pelistä pitäneeni, ehkä valikoiman rajallisuus osittaisena syynä. Olihan meillä sitten piirustusohjelmaa ja muuta, kaikenlaista perussälää. Ja sillä näppärällä basicilla taisin jotain ohjelmoinnintapaistakin harjoittaa, eli sain koneen toistamaan ääniä ja värejä, kaiketi.
Näissä merkeissä siis lähdin liikkeelle. Olisinko kaksi, ehkä vähän kolmattakin vuotta aktiivisesti Fellow'lla pelaillut, voi olla että paljon vähemmänkn. Joka tapauksessa ensimmäiset Commodore kuusneloset ilmestyivät kaveripiiriin vuoden 1985 kuluessa, eli aika pian. Olin vähän niistä peleistä kateellinen kyllä, mutta toisaalta ainakin Key hunterin parissa viihdyin pitkään ja hartaasti.
Millaisiapa sitten olivat Salora Fellow'n pelit? Palikkagrafiikalla toteutettuja rip-offeja aikansa arcade-hiteistä tietenkin: meillä kotona oli ainakin jonkinlainen ralliautomaailmaan siirretty Pac-man-kopio Crash, totaalisen häpeämätön Moon Buggy -klooni Planet Patrol, ja oma suosikkini Key Hunter, joka ei ehkä ollut ihan suora kopio mistään, mutta simppeli kumminkin: yksi ainoa ruutu, jossa pieni vinhasti vipeltävä ukkeli ryntäili tikapuita pitkin kerroksittaisia tasoja ylös ja alas kohti ruudun yläreunassa sijaitsevaa avainta samaan aikaan kun lauma isoja (ja animoimattomia) monstereita jahtasi häntä. Peli oli nopeatempoinen: hahmo kun ei pysähtynyt ollenkaan, vääntö joystickista sai hänet vain singahtamaan päinvastaiseen suuntaan. Ja kun himoitun avaimen saavutti, peli vain alkoi alusta: ruutuja oli tosiaan tasan yksi. Mutta ei se haitannut, paremmastakaan ei tiennyt, ja verrattuna hieman hidastempoiseen Planet Patroliin ja jokseenkin riipivään (äänimaailma muistutti hammaslääkärin poraa) Crashiin tämä oli kuitenkin jotenkin viehättäväkin peli. Mutta oliko muita? Ainakin yksi tulee mieleen; näen hämärän muistikuvan koko ruudun täyttävästä ufosta, jonka alaosasta irtoaa jokin satelliitin tapainen, laserit räiskyvät, mutta muistikuva hajoaa. Ehkä peli ei ollut meidän oma vaan lainassa? Muita pelejä en muista, mutta niitä kyllä oli; jotain esitettä tai mainoslehtistä olen haikaillen selaillut ja toinen toistaan kiehtovampia kasettien kansikuvia katsellut. Niin tosiaan, kasetiltahan nämäkin pelit ladattiin, vaikka tuohon aikaan taisivat koneeseen suoraan työnnettävät moduulit olla yleisen formaattimuoto. Ja oli se kasettiasemakin melkoinen monsteri: osapuilleen saman kokoinen kuin itse tietokone, muistaakseni selvästi painavampi, ja peräti omalla sähköpistokkeella varustettu.
Saloran joystickit olivat lähinnä irvikuvia, mutta taas kerran: paremmastakaan ei tiennyt. Ainakin niitä oli kaksi, mikä tarkoitti että jonkinlaisia kaksinpelejä siis oli tarjolla. Ehkä Crash oli kahden yhtä aikaa pelattava... ja kas! Sieltähän muistin homeisista lokeroista pulpahti esiin vielä yksi itse omistettu Fellow-peli; Tennis. Sen parissa olen kavereitten ja pikkusiskon kanssa ottanut elämäni ensimmäisiä digitaalisia kaksinpelimatseja. Isot kuutiopäiset ukkelit räikeänvihreällä kentällä, BLIP aina kun palloa lyötiin. Muistelen jopa kovasti tuosta pelistä pitäneeni, ehkä valikoiman rajallisuus osittaisena syynä. Olihan meillä sitten piirustusohjelmaa ja muuta, kaikenlaista perussälää. Ja sillä näppärällä basicilla taisin jotain ohjelmoinnintapaistakin harjoittaa, eli sain koneen toistamaan ääniä ja värejä, kaiketi.
Näissä merkeissä siis lähdin liikkeelle. Olisinko kaksi, ehkä vähän kolmattakin vuotta aktiivisesti Fellow'lla pelaillut, voi olla että paljon vähemmänkn. Joka tapauksessa ensimmäiset Commodore kuusneloset ilmestyivät kaveripiiriin vuoden 1985 kuluessa, eli aika pian. Olin vähän niistä peleistä kateellinen kyllä, mutta toisaalta ainakin Key hunterin parissa viihdyin pitkään ja hartaasti.
4.5.13
Samanaikaisuus
Yksi hienoimpia asioita lapsissa on se, miten tunteet näkyvän heidän kasvoiltaan avoimesti. Vanhetessaan ihminen oppii kätkemään itsensä. Paljastavat ilmeet ja eleet poistuvat olemuksesta aikuisuuden lähestyessä, monessa tapauksessa myös eleiden takana olevat tunteet poistuvat ihmisestä, patoutuvat jonnekin syvälle.
Vein kuusivuotiaan tyttäreni eilen esikoulukaverin luokse iltapäiväksi kylään. Etukäteissuunnitelmat olivat suuret: sain kuulla, miten kaverin kanssa menisivät siihen tiettyyn puistoon, kiipeilisivät puissa ja telineissä, tekisivät majan, pyörillä ajaisivat rallirataa ja koska molemmilla tytöillä on kamera, kuviakin ottaisivat toisistaan niin paljon kuin suinkin.
Kun päästiin perille, kaverin äiti ehdotti, että veisikin tytöt iltapäiväksi Espoossa sijaitsevaan Angry birds -puistoon. Mikä tietenkin sopi; ei retkiä koskaan liikaa ole. (tai voi kai olla) Mutta se mikä sai minut kirjoittamaan tästä näennäisen arkipäiväisestä tapahtumasta, oli tyttäreni ilme siinä eteisessä. Miten kuusivuotiaan kasvoilta vielä niin selvästi näkyi yhtäaikainen pettymys sen tajuamisesta, että iltapäivän aikana ei kaverin kanssa ehtisikään tehdä mitään niistä asioista joita oli juuri koko aamupäivän suunnitellut, ja innostus siitä, että oli pääsemässä retkelle paikkaan jossa ei ollut ennen käynyt.
Totisesti tuo mykistynyt ilme vaivasi minua pitkälle iltaan. Sen avoimuus ja pitelemättömyys. Aikuinen oppii peittämään itsensä. Ylipäätään aikuinen ei ole sellaisessa tunteiden ristiaallokossa jatkuvasti kuin vielä kuusivuotias on.
Erilaisessa kyllä on. Mutta jokin siinä kuusivuotiaan maailman odotushorisontin ristiriitautumisessa oli kumminkin kiehtovampaa nähtävää kuin aikoihin mikään. En osaisi itse näyttää pettyneen iloiselta vaikka miten yrittäisin.
Vein kuusivuotiaan tyttäreni eilen esikoulukaverin luokse iltapäiväksi kylään. Etukäteissuunnitelmat olivat suuret: sain kuulla, miten kaverin kanssa menisivät siihen tiettyyn puistoon, kiipeilisivät puissa ja telineissä, tekisivät majan, pyörillä ajaisivat rallirataa ja koska molemmilla tytöillä on kamera, kuviakin ottaisivat toisistaan niin paljon kuin suinkin.
Kun päästiin perille, kaverin äiti ehdotti, että veisikin tytöt iltapäiväksi Espoossa sijaitsevaan Angry birds -puistoon. Mikä tietenkin sopi; ei retkiä koskaan liikaa ole. (tai voi kai olla) Mutta se mikä sai minut kirjoittamaan tästä näennäisen arkipäiväisestä tapahtumasta, oli tyttäreni ilme siinä eteisessä. Miten kuusivuotiaan kasvoilta vielä niin selvästi näkyi yhtäaikainen pettymys sen tajuamisesta, että iltapäivän aikana ei kaverin kanssa ehtisikään tehdä mitään niistä asioista joita oli juuri koko aamupäivän suunnitellut, ja innostus siitä, että oli pääsemässä retkelle paikkaan jossa ei ollut ennen käynyt.
Totisesti tuo mykistynyt ilme vaivasi minua pitkälle iltaan. Sen avoimuus ja pitelemättömyys. Aikuinen oppii peittämään itsensä. Ylipäätään aikuinen ei ole sellaisessa tunteiden ristiaallokossa jatkuvasti kuin vielä kuusivuotias on.
Erilaisessa kyllä on. Mutta jokin siinä kuusivuotiaan maailman odotushorisontin ristiriitautumisessa oli kumminkin kiehtovampaa nähtävää kuin aikoihin mikään. En osaisi itse näyttää pettyneen iloiselta vaikka miten yrittäisin.
27.4.13
Metsiemme pikkueläimiä värikuvina
Kesällä 2004 mainitsin täällä blogsterissani nähneeni kynnyksellä sysikiitäjän. Muistan tuon hetken edelleen, harvinainenhan tuo hyönteinen on. Silti yllätyin tuona samana kesänä pannessani merkille, että google-haku kyseisestä eliölajista tuotti tasan yhden osuman: juuri tuon tekemäni maininnan. No tänään satuin huomaamaan, että joku oli hakenut sysikiitäjää ja eksynyt Silmikseen. Pakkohan se oli kokeilla, ja kyllä yllätyin: olen edelleen ainoa, joka on sysikiitäjästä mitään verkkoon kirjoittanut. Miten masentavaa kaikille google-sukupolvea edustaville entomologiksi aikoville! Kuinkahan monta muuta lajia maailma on noin vain teknologiahuumassaan unohtanut kirjojen lehdille? Muistakaa lapset lukea kirjoja. Varsinkin ötökkäkirjoja. En minäkään nyt tuntisi sysikiitäjää, ellen olisi 5-vuotiaana opetellut sellaista kannesta kanteen. Ja ne kymmenet kärpäslajit! Tulisi jo kesä niin pääsisin niitä voikukkakedolta bongaamaan.
26.4.13
Eräs mania
Hei.
Näin unta että hoitelit itseäsi jättikokoisella dildolla. Et välittänyt siitä, että me muutkin olimme paikalla, tai siitä, että kevätaamun aurinko valaisi jokaisen huoneessa leivujan pölyhiukkasenkin. Pyrin katsomaan hienotunteisesti muualle. Mutta sinä olet sellainen, niinhän me unessakin totesimme, ja herätessäni ajattelin etten ole kirjoittanut sinulle aikoihin. Tiedäthän; siinä mielessä kirjoittanut, että todella ajattelisin sinua, miettisin mitä sinulle kuuluu, mikä on saanut sinut tekemään ne ratkaisut joiden seurauksena olet siellä missä olet, sen sellaista. Olemmehan me jutelleet. Mutta puhuminen on sittenkin toisarvoista sen rinnalla, että todella istuu alas, ajattelee, kirjoittaa. Tiedät varmasti tämän näkemykseni, olemme siitä joskus, hyvin kauan sitten, väitelleet. Puhe hajoaa tuuliin. Kirjoitettu sana on pysyvä.
Mutta eihän tämä yksin ollut syy lähestyä sinua. Myönnän että olen toisinaan kuullut sinusta huhuja. Tai pikemminkin: minulta on suoraan kyselty pitävätkö tietyt asiat paikkansa, ja tässä kohdin on oltava rehellinen. Olen saattanut tällaisista kysymyksistä suuttua. Miksi minun pitäisi tietää sinun asioistasi, millä perusteella niin moni meidät molemmat tuskin ohimennen tunteva on päättänyt, että minä jonkin kummallisen yhteyden kautta tietäisin
Tai ei sittenkään mitään. Oletkohan edelleen muistanut keittää pakastemarjat kuten sinulle silloin yhtenä kesänä neuvoin kauhistuessani kun niitä suoraan jäisinä napostelit? Entä vieläkö tapanasi on kuunnella Lennonia iltaisin, nukahtaa Imaginen tai Mind gamesin säveliin; en tiedä muistatko, mutta tuo tapa tarttui minuunkin pitkäksi aikaa. Jotkut luulivat meidän asuneen silloin yhdessä, mutta sinä olit vasta muuttanut kaupunkiin, minäkin tahoillani kihloissa, meidän keskinäinen kemiamme yliopistonmäen kahviloissa vain oli ulkopuolisten silmiin näyttänyt siltä. Hassua, siis sitä ajatellen mitä sittemmin tapahtui. Pyytäisin anteeksi jos en olisi sitä jo tehnyt, mutta olemmehan sentään sellaisen yli kasvaneet.
Mitäkö minulle kuuluu? Sitä mitä viimeksikin. Varmasti olet kuullut tarinoita, älä usko kaikkia niistä, oikeastaan - älä kuuntele niitä edes. Minulla on sinun joululahjaksi antamasi sininen muki edelleen käytössä, sen sisäpinta on lohkeillut mutta se on kaunis.
Voi hyvin ja kirjoita.
Ugus
Näin unta että hoitelit itseäsi jättikokoisella dildolla. Et välittänyt siitä, että me muutkin olimme paikalla, tai siitä, että kevätaamun aurinko valaisi jokaisen huoneessa leivujan pölyhiukkasenkin. Pyrin katsomaan hienotunteisesti muualle. Mutta sinä olet sellainen, niinhän me unessakin totesimme, ja herätessäni ajattelin etten ole kirjoittanut sinulle aikoihin. Tiedäthän; siinä mielessä kirjoittanut, että todella ajattelisin sinua, miettisin mitä sinulle kuuluu, mikä on saanut sinut tekemään ne ratkaisut joiden seurauksena olet siellä missä olet, sen sellaista. Olemmehan me jutelleet. Mutta puhuminen on sittenkin toisarvoista sen rinnalla, että todella istuu alas, ajattelee, kirjoittaa. Tiedät varmasti tämän näkemykseni, olemme siitä joskus, hyvin kauan sitten, väitelleet. Puhe hajoaa tuuliin. Kirjoitettu sana on pysyvä.
Mutta eihän tämä yksin ollut syy lähestyä sinua. Myönnän että olen toisinaan kuullut sinusta huhuja. Tai pikemminkin: minulta on suoraan kyselty pitävätkö tietyt asiat paikkansa, ja tässä kohdin on oltava rehellinen. Olen saattanut tällaisista kysymyksistä suuttua. Miksi minun pitäisi tietää sinun asioistasi, millä perusteella niin moni meidät molemmat tuskin ohimennen tunteva on päättänyt, että minä jonkin kummallisen yhteyden kautta tietäisin
Tai ei sittenkään mitään. Oletkohan edelleen muistanut keittää pakastemarjat kuten sinulle silloin yhtenä kesänä neuvoin kauhistuessani kun niitä suoraan jäisinä napostelit? Entä vieläkö tapanasi on kuunnella Lennonia iltaisin, nukahtaa Imaginen tai Mind gamesin säveliin; en tiedä muistatko, mutta tuo tapa tarttui minuunkin pitkäksi aikaa. Jotkut luulivat meidän asuneen silloin yhdessä, mutta sinä olit vasta muuttanut kaupunkiin, minäkin tahoillani kihloissa, meidän keskinäinen kemiamme yliopistonmäen kahviloissa vain oli ulkopuolisten silmiin näyttänyt siltä. Hassua, siis sitä ajatellen mitä sittemmin tapahtui. Pyytäisin anteeksi jos en olisi sitä jo tehnyt, mutta olemmehan sentään sellaisen yli kasvaneet.
Mitäkö minulle kuuluu? Sitä mitä viimeksikin. Varmasti olet kuullut tarinoita, älä usko kaikkia niistä, oikeastaan - älä kuuntele niitä edes. Minulla on sinun joululahjaksi antamasi sininen muki edelleen käytössä, sen sisäpinta on lohkeillut mutta se on kaunis.
Voi hyvin ja kirjoita.
Ugus
21.4.13
Anna-Lucia Laineen koira
Joskus käytin muistikirjoja, nyttemmin tallennan asioita puhelimeni tekstiviestikansioon nimeltä "Luonnokset". Poimin sieltä yllä olevan otsikon. Sen alla oli toinen tallenne: "On vaikea yrittää sanoin kuvailla sitä miten yksinäinen olen." Muistan kirjoittaneeni lauseen jonkin pitkän iltavuoron jälkeen kotiin päästyäni, kissan katsoessa minua ikkunalaudalta kuin vierasta. Pysähdyin sohvalle. En jaksanut nostaa katsetta matosta, jolle olen kolmekymmentäkuusi vuotta sitten potkupuvussa kuolannut.
Seurassa ahdistuvan erakkoluonteen kärsimä yksinäisyys on ongelmallinen tila. Keitin sen peittääkseni iltakahvit, tai saattoi se jonain toisenakin iltana olla, päivät lopulta venyvät yhdeksi tahmeaksi massaksi, kuukaudet, vuodetkin, onko siitä tosiaan kahdeksan kun kevättä ja kesää odotti eri tavalla kuin koskaan ennen tai jälkeen, onko siitä tosiaan viisi kun laskeskeltiin rahoja ja lainantakausehtoja, onko siitä tosiaan kolme kun olin ensimmäistä kevättäni Helsingissä, vielä nytkin kovin vieraalta tuntuvassa kaupungissa.
Puren kieltä aina kun olemme samassa tilassa. Sanoisin asioita joita en ehkä katuisi, mutta joita ei enää saisi sanomattomiksi. Olen sitä tehnyt kaksi vuosikymmentä. Olen hyvä siinä. Pitäisikö kukaan minusta sitten enää jos.
Seurassa ahdistuvan erakkoluonteen kärsimä yksinäisyys on ongelmallinen tila. Keitin sen peittääkseni iltakahvit, tai saattoi se jonain toisenakin iltana olla, päivät lopulta venyvät yhdeksi tahmeaksi massaksi, kuukaudet, vuodetkin, onko siitä tosiaan kahdeksan kun kevättä ja kesää odotti eri tavalla kuin koskaan ennen tai jälkeen, onko siitä tosiaan viisi kun laskeskeltiin rahoja ja lainantakausehtoja, onko siitä tosiaan kolme kun olin ensimmäistä kevättäni Helsingissä, vielä nytkin kovin vieraalta tuntuvassa kaupungissa.
Puren kieltä aina kun olemme samassa tilassa. Sanoisin asioita joita en ehkä katuisi, mutta joita ei enää saisi sanomattomiksi. Olen sitä tehnyt kaksi vuosikymmentä. Olen hyvä siinä. Pitäisikö kukaan minusta sitten enää jos.
10.4.13
Huii Huii Tolle Lola
Nyt nimittäin jyrähtää taas. Blogit, nuo kybertaivaan fossiilit, ovat taas nousemassa estradille, eikä vähiten siksi, että Hesarin kuukausiliite julisti tuoreimmassa numerossaan alkaneeksi Suomen parhaan blogin etsinnän. Rumba jatkuu koko vuoden, tulevana tammikuuna sitten julkistetaan voittaja.
Ketäköhän itse ehdottaisin kilpailuun? Ja olisikohan minulla mahdollisuuksia? Katsotaanpas skaban johdantotekstiä:
"Hyvä blogi on mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu, tyylikäs, visuaalinen, ajankohtainen, reagoiva ja sitä päivitetään usein."
Ööööö. Okei.
Mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu ovat varmaankin jokseenkin itsestäänselviä asioita kun etsitään mitä tahansa "parasta", joka tekstiin perustuu (vaikka voihan blogi olla puhtaasti kuvallinenkin! Onko kuvablogit rankattu heti kättelyssä pois?). Muuta kohdat herättivät minussa vastareaktion, jollaista en ole kokenut sitten Pirkan nettitoimituksen tarjoamien bloginkirjoitusohjeiden! (kuka vielä muistaa?) Ensinnäkin: mihin hemmettiin pitäisi reagoida? (no esimerkiksi Hesarin blogikilpailuun, terv. nimim "Obvious") Jos se on jonkinlainen hyvän blogin edellytys niin jumaliste että olenkin kirjoittanut paskaa pian kymmenen vuotta. Jurppii tuo ainainen vaatimus olla inessä ja sykkeessä. Oman nahistuneen lukulistani parhaimmistoa ovat nykyään blogit, jotka kaivelevat outoja juttuja niin populaarikulttuurin kuin ylipäätäänkin (kulttuuri)historian hämäryyksistä. Ajankohtaisempia ja reagoivempia ne eivät voisi enää vähempää olla, mutta sitäkin kiinnostavampia vuodesta toiseen kyllä. Vieläpä usein pelkkää kuvaa tekstin sijasta. Kas.
Enkä edes oikein tajua mitä "visuaalisella" ja "tyylikkäällä" tässä tapauksessa tarkoitetaan. Sivun ulkoasua? (no siinä meni viimeinen toivoni...) Miten sekin nyt niin merkitykselliseksi meni, kun kuitenkin valtaosa blogeista kirjoittuu jonkin palveluntarjoajan valmiisiin pohjiin. Paras on se, joka on onnistunut valitsemaan hiemoimman pohjan hänelle tarjotuista! Kukkua sanon minä. Tyylikkyys - no, se on lukijan silmässä, koska kai tämä kohta sentään viittaa taas tekstisisältöön?
Äh, en minä tiedä mistä taas näin tuohduin, eihän minun kaltaiseni naavapartabloggaajan enää pitäisi mistään välittää; maailmaa muuttuu ja ylipäätään se mitä käsitetään sanalla "blogi" on varmasti vaihtanut olemustaan aivan toiseksi siitä, mitä itse sanaan olen joskus sisällyttänyt. Silti nostan esiin sen mikä minua tuossa eniten masensi: "sitä päivitetään usein". Ei siksi masentanut, että oma tahtini on mitä on, vaan siksi, että tuollainen kiihkeärytmisyys, jatkuva materiaalin tuuttaaminen, hermostunut koko ajan läsnäoleminen - - - no sanotaan vaikka, että se saa levottomaksi. Se saa minut luovuttamaan minkä tahansa suhteen. Ehkä tämän vuoksi en ole esimerkiksi Twitterissä. (tai olen; tein sinne tunnukset kaksi vuotta sitten, mutten lisännyt ketään seurattavakseni enkä ole sittemmin toista kertaa siellä käynyt, koska olen ilmeisesti keksinyt jonkun uuden salasanan sen normaalisti kaikkialle käyttämäni tilalle, enkä muista minkä. Ja tästä huolimatta olen kaksi vuotta saanut sähköpostia Twitteriltä jossa kerrotaan että Anni Sinnemäellä olisi minulle jotain asiaa. Ei kiinnosta!) En halua lukea koko ajan jotain. En halua tietää mitä kukakin ajattelee joka saakelin päivänpolttavasta uutisesta. Joo, jokaisella on mielipide. Tiedättekö mikä toinen asia on jokaisella?
Ketäköhän itse ehdottaisin kilpailuun? Ja olisikohan minulla mahdollisuuksia? Katsotaanpas skaban johdantotekstiä:
"Hyvä blogi on mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu, tyylikäs, visuaalinen, ajankohtainen, reagoiva ja sitä päivitetään usein."
Ööööö. Okei.
Mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu ovat varmaankin jokseenkin itsestäänselviä asioita kun etsitään mitä tahansa "parasta", joka tekstiin perustuu (vaikka voihan blogi olla puhtaasti kuvallinenkin! Onko kuvablogit rankattu heti kättelyssä pois?). Muuta kohdat herättivät minussa vastareaktion, jollaista en ole kokenut sitten Pirkan nettitoimituksen tarjoamien bloginkirjoitusohjeiden! (kuka vielä muistaa?) Ensinnäkin: mihin hemmettiin pitäisi reagoida? (no esimerkiksi Hesarin blogikilpailuun, terv. nimim "Obvious") Jos se on jonkinlainen hyvän blogin edellytys niin jumaliste että olenkin kirjoittanut paskaa pian kymmenen vuotta. Jurppii tuo ainainen vaatimus olla inessä ja sykkeessä. Oman nahistuneen lukulistani parhaimmistoa ovat nykyään blogit, jotka kaivelevat outoja juttuja niin populaarikulttuurin kuin ylipäätäänkin (kulttuuri)historian hämäryyksistä. Ajankohtaisempia ja reagoivempia ne eivät voisi enää vähempää olla, mutta sitäkin kiinnostavampia vuodesta toiseen kyllä. Vieläpä usein pelkkää kuvaa tekstin sijasta. Kas.
Enkä edes oikein tajua mitä "visuaalisella" ja "tyylikkäällä" tässä tapauksessa tarkoitetaan. Sivun ulkoasua? (no siinä meni viimeinen toivoni...) Miten sekin nyt niin merkitykselliseksi meni, kun kuitenkin valtaosa blogeista kirjoittuu jonkin palveluntarjoajan valmiisiin pohjiin. Paras on se, joka on onnistunut valitsemaan hiemoimman pohjan hänelle tarjotuista! Kukkua sanon minä. Tyylikkyys - no, se on lukijan silmässä, koska kai tämä kohta sentään viittaa taas tekstisisältöön?
Äh, en minä tiedä mistä taas näin tuohduin, eihän minun kaltaiseni naavapartabloggaajan enää pitäisi mistään välittää; maailmaa muuttuu ja ylipäätään se mitä käsitetään sanalla "blogi" on varmasti vaihtanut olemustaan aivan toiseksi siitä, mitä itse sanaan olen joskus sisällyttänyt. Silti nostan esiin sen mikä minua tuossa eniten masensi: "sitä päivitetään usein". Ei siksi masentanut, että oma tahtini on mitä on, vaan siksi, että tuollainen kiihkeärytmisyys, jatkuva materiaalin tuuttaaminen, hermostunut koko ajan läsnäoleminen - - - no sanotaan vaikka, että se saa levottomaksi. Se saa minut luovuttamaan minkä tahansa suhteen. Ehkä tämän vuoksi en ole esimerkiksi Twitterissä. (tai olen; tein sinne tunnukset kaksi vuotta sitten, mutten lisännyt ketään seurattavakseni enkä ole sittemmin toista kertaa siellä käynyt, koska olen ilmeisesti keksinyt jonkun uuden salasanan sen normaalisti kaikkialle käyttämäni tilalle, enkä muista minkä. Ja tästä huolimatta olen kaksi vuotta saanut sähköpostia Twitteriltä jossa kerrotaan että Anni Sinnemäellä olisi minulle jotain asiaa. Ei kiinnosta!) En halua lukea koko ajan jotain. En halua tietää mitä kukakin ajattelee joka saakelin päivänpolttavasta uutisesta. Joo, jokaisella on mielipide. Tiedättekö mikä toinen asia on jokaisella?
6.4.13
Man, this thing sucks!
Ostin uuden imurin. Kalliin kuin pentele, mutta tulipa suosittua naapuritalon kivijalassa sijaitsevaa pienliikettä, ja olen jotenkin täpinöissäni siitä, että imuri on niin... niin... vimpampäälle hiano. Kierrätysmuovista tehty! Sähkönkulutukseltaan ekoluokkaa! Ja ennen kaikkea: hiljaisempi kuin mikään. Totisesti, läppärin tuuletinkin pitää kovempaa ääntä. Nostaa imuroinnin ihan uusiin ulottuvuuksiin, kun voi sen ajaksi laittaa levyn soimaan, eikä edes kovalla. Joten kun sillä nyt asuntoni imuroin, niin melkein en vihannut joka hetkeä. Se on kuulkaa jo paljon. Aiemmin olen alle minuutissa saanut verenpaineeni sellaisiin lukemiin, että on pakko ollut istua alas ja pyörtyä. Jestas miten vihaankaan imuroimista.
Edellisen päivitykseni ajatuskuviot eivät ole jättäneet rauhaan, mikä on sekin jokseenkin poikkeuksellista, jos nyt ei aivan niin poikkeuksellista sentään kuin imurin osto (viimeksi taisin ostaa imurin kahdeksalla eurolla Turun Ekotorilta vuonna 2002 tai 2003... tätä uutukaista edeltävän sain lahjaksi 2009, se oli tullut tiensä päähän ja lensi roskiin, minne kaikki OBH Nordica -tuotteet oikeaoppisesti tulisikin heittää). Jani lisäsi tuonne kommenttilootaan Wikipedian kaukaisen tulevaisuuden aikajanan, ja sen selailu on ollut kiintoisaa. Pari vuotta sitten luin kirjan Maailmankaikkeuden elämäkerta, josta suuri osa meni viuhuen ohi, mutta josta jäi ajatuksiin nimenomaan tuo galaksin lopullinen päätepiste. Lämpökuolema, kaiken pysähtyminen. Siinä missä Jani koki lohdullisena tuon kaiken elottomankin päättymisen, minä itse näin sen nimenomaan päinvastaisena. Kaikki päättyy kuitenkin - miksi pyrkiä mihinkään? Miksi olla, jos ei ole ikuisesti?
Vaikka olihan tuossa kirjassa muistaakseni (vai olenko lukenut muualta?) myös teorioita siitä, että universumi on vain kupla miljoonia samanlaisia sisältävässä multiversumissa, ja että täältä voisi aikanaan paeta madonreiän tai sellaisen kautta naapurikuplaan kun miljöö alkaa mennä turhan ankeaksi... No, sitä odotellessa.
Enkä nyt sano, että pidän tätä mahdottomana ajatuksena. Oikeastaan juuri tämä mahdollisuus pitää minut tällä hetkellä käynnissä.
Tiedän muuten jo, mitä aion etsiä ensi kesän kirjapäiviltä Vammalasta: 70-luvulla julkaistuja ufokirjoja. Tapani Kuninkaan klassikko Ufoja Suomen taivaalla (Kirjayhtymä, 1970) on nyt yöpöydällä. Loistokamaa.
Loppuhuomio: Ikinä ei voi tietää, mikä blogimerkintä vuosien kuluessa jää elämään ja kerää käyntejä ja kommentteja tasaisesti vuodesta toiseen. Silmiksen ykköshitiksi on päässyt muodostumaan hurmiollinen listaukseni kymmenestä parhaasta Lapinlahden Lintujen kappaleesta. Tämä lämmittää sydäntäni. Pidän päivitystä itsekin yhtenä onnistuneimmistani.
Edellisen päivitykseni ajatuskuviot eivät ole jättäneet rauhaan, mikä on sekin jokseenkin poikkeuksellista, jos nyt ei aivan niin poikkeuksellista sentään kuin imurin osto (viimeksi taisin ostaa imurin kahdeksalla eurolla Turun Ekotorilta vuonna 2002 tai 2003... tätä uutukaista edeltävän sain lahjaksi 2009, se oli tullut tiensä päähän ja lensi roskiin, minne kaikki OBH Nordica -tuotteet oikeaoppisesti tulisikin heittää). Jani lisäsi tuonne kommenttilootaan Wikipedian kaukaisen tulevaisuuden aikajanan, ja sen selailu on ollut kiintoisaa. Pari vuotta sitten luin kirjan Maailmankaikkeuden elämäkerta, josta suuri osa meni viuhuen ohi, mutta josta jäi ajatuksiin nimenomaan tuo galaksin lopullinen päätepiste. Lämpökuolema, kaiken pysähtyminen. Siinä missä Jani koki lohdullisena tuon kaiken elottomankin päättymisen, minä itse näin sen nimenomaan päinvastaisena. Kaikki päättyy kuitenkin - miksi pyrkiä mihinkään? Miksi olla, jos ei ole ikuisesti?
Vaikka olihan tuossa kirjassa muistaakseni (vai olenko lukenut muualta?) myös teorioita siitä, että universumi on vain kupla miljoonia samanlaisia sisältävässä multiversumissa, ja että täältä voisi aikanaan paeta madonreiän tai sellaisen kautta naapurikuplaan kun miljöö alkaa mennä turhan ankeaksi... No, sitä odotellessa.
Enkä nyt sano, että pidän tätä mahdottomana ajatuksena. Oikeastaan juuri tämä mahdollisuus pitää minut tällä hetkellä käynnissä.
Tiedän muuten jo, mitä aion etsiä ensi kesän kirjapäiviltä Vammalasta: 70-luvulla julkaistuja ufokirjoja. Tapani Kuninkaan klassikko Ufoja Suomen taivaalla (Kirjayhtymä, 1970) on nyt yöpöydällä. Loistokamaa.
Loppuhuomio: Ikinä ei voi tietää, mikä blogimerkintä vuosien kuluessa jää elämään ja kerää käyntejä ja kommentteja tasaisesti vuodesta toiseen. Silmiksen ykköshitiksi on päässyt muodostumaan hurmiollinen listaukseni kymmenestä parhaasta Lapinlahden Lintujen kappaleesta. Tämä lämmittää sydäntäni. Pidän päivitystä itsekin yhtenä onnistuneimmistani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)