Silmänkääntövankila

En ole sanani mittainen mies, oikeastaan varsin harva on minun sanani mittainen, tunnen vain kaksi ja heistäkin toinen näyttää Freddie Mercuryltä. Mutta kun siis sanaani ei taannoin uskottu, päätin ottaa apuvälineeksi tuon aina hyväksi havaitun nykytekniikan ihmeen: kuvan. Tuomi, niin kolkolta kalskahtava nimi puulla, ja kolkoltahan nuo tässä vaiheessa kesää jo näyttävätkin, kuten nämä noin viikko sitten exmen suosiollisesti lainaamalla kameralla Turun Yo-kylässä ikuistamani näkymät todistavat (klikkaamalla saa nauttia kokoruudullisesta perhosenalkuja). Kun kerroin että tuomet ovat aina yhtä seittirihmastoa ja kymmenien tuhansien toukkien kuhinaa, minulle vastattiin hämmennyksellä. No, ehkä siellä Pohjanmaalla näin ei ole, mutta tällaisia huntuun käärittyjä lehdettömiä rankoja minä olen tottunut tuomiksi nimittämään... Tietynlaista uusgoottilaista estetiikkaahan näissä on, etenkin nyt kun toukat ovat kadonneet saatuaan lehdet pois - ei silti huolta; tuomihan on tunnetusti niin sitkeä veijari, että elokuussa on uusi kukoistava lehdistö koossa, eikä sitä ainakaan omien havaintojeni mukaan enää syö pois kukaan.

Hauska havainto noista toukista, minkä exmen kanssa teimme. Kun kumartuu tarpeeksi lähelle puuta, voi helposti kuulla tuhansien ja taas tuhansien toukkien aterioinnista kuuluvan jatkuvan maiskutuksen ja rouskutuksen... On hauska vaikutus sellaisella äänellä kun sen yhdistää oheisissa kuvissakin näkyvään kuhisevaan hyönteismassaan.

Pari pientä juttua blogeista vielä. A-studiossa käsiteltiin tänään ohikiitäen aihetta (kiitos Janille joka vihjasi), eikä varmaan montakaan kuvauksellisempaa haastateltavaa suomesta löydykään kuin mister Schizo. Puhekin tuli niin rennosti ulos, että oma henkilökohtainen mielipiteeni muodostui välittömästi: Schizoblog televisioon!

Tästä ei kuitenkaan pitänyt kirjoittaa, vaan siitä oudon epämiellyttävästä tunteesta, joka taas kerran valtasi minut kun aihetta nimeltä "blog" käsiteltiin valtamediassa. Saimme kuulla Helsingin Sanomien aloittavan omia blogejaan, lehden päätoimittaja visioi, miten toimittajat tulevaisuudessa selailevat blogeja uutisaiheita etsien... Ei, ei, ei. Tässä on jotain etäisesti painajaismaista minulle. Vai olenko yksin? Ovatko kaikki muut sitä mieltä että blogit ovat tulevaisuuden sana, kansalaisjournalistiikkaa tehokkaimmillaan? Sallikaa meidän halukkaiden kuitenkin vielä pysyä marginaalissa. Me emme ole hakeutumassa uutisotsikoihin, emme aiheiksi sen paremmin kuin kirjoittajiksikaan. Vaikka löytyisihän minulta sanottavaa juttuun jos toisenkin. Okei, myönnän. Jos haastattelemaan tultaisiin, en heti pois ajaisi.

Nyt kun Lord lopetti, on omassa vakioluettavien listassani aukko jota ei äkkiä paikata. Ettei vain olisi Tylsyyden multihuipennus ollut pisimpään yhtäjakoisesti seuraamani blogi. Jälkikäteen ajateltuna hurjan radikaali temppu poistaa myös arkistot verkosta, mutta eiköhän LB tiennyt mitä teki... ei mikään kevyt päätös, sen uskon, eikä sellainen mihin itse kykenisin ennen kuin vasta aivan liian myöhään kaiken sen pahan kannalta mitä verkkokirjoittamisesta voi seurata ja on seurannut.

Saa tulkita haluamallaan tavalla.

Minun ikäisiäni blogeja on muutama; en ole ensimmäistä, en toista, en varmaan kolmattakaan sukupolvea, mutta viimevuotiseen suurinvaasioon verrattuna tunnen itseni joskus jääräksi. Taannoin huomasin, että minun kanssani suurinpiirtein saman ikäinen on Lorem ipsum, joka on aloittanut 11 päivää ennen allekirjoittanutta toissavuoden marraskuussa. Ei siinä vielä mitään, mutta jostain selittämättömästä syystä sekä minä että Laura olemme siteeranneet 23.11.2003 Nikolai Gogolia. Tähän ei liene mitään edes etäisesti järjellistä selitystä.

Tähän viime helmikuiseen päivitykseeni (ei, nämä eivät ole lastuja tai uutisia tai edes aurinkolaivoja, nämä ovat päivityksiä tai merkintöjä, hyviä ja kuvaavia sanoja molemmat, käyttäkää niitä!) liittyvään kuvaan on parin viime kuukauden aikana tultu tasaiseen tahtiin Googlen kuvahaulla Ranskasta, Italiasta ja muutaman kerran myös Brittein saarilta. Mielenkiintoinen ilmiö, joskin etäisesti huolestuttava. Odottelen päivää, jolloin näen tuon kuvan jonkin todellisen levyn kannessa jonain kauniina päivänä. Rojaltit minulle kuvatuksena olemisesta ja luovasta työstä Carmabalille, joka kyseisen otoksen räpsäisi hieman vajaa vuosi sitten Kokkolassa hautausmaalla kellon lyödessä melko tarkkaan puoliyötä.

Niinhän se muuten tekee nytkin se kello.