8.6.05

Existentia immobilia

Kävelyaskeleet niityn ja metsikön reunustamaa hiekkatietä jokirannassa ja minut on jälleen näille sijoilleni pysäytetty. Kesä rönsyää elämää kaikkialla, miljardeissa olomuodoissaan maailma taas pitkien ja vihamielisten kuukausien jälkeen on hetkeksi saanut mahdollisuuden kukoistaa. Luonto on niin kaunis. Mitä ikinä ihminen tekisikään, mikään hänen aikaansaamansa teos, mikään kuva tai ääni, mikään kirjoitettu teksti, puhuttu kertomus, teko, ei ole niin kaunis kuin luonto.

Auringon rakastavan suudelman kohteena heräsi jälleen ajatuksia, jotka ketjun tavoin kiinnittyivät toisiin ajatuksiin. Mihin meitä tarvitaan täällä? Miksi tämän syövänkaltaisen lajin pitää mädättää tätä kauneutta, yrittää raivokkaasti taivuttaa luonnon harmoniaa omaan itseriittoiseen suuntaansa? En ole yksilönä massaa parempi kyetessäni vain estetisoimaan luontoa kuin taideteosta. Olemme irrallaan siitä missä elämme, eikä meille ole todellista paikkaa täällä.

Millä me täytämme päivämme, jotka lopulta kuitenkin täällä päättyvät? Miksi laskemme aikaa? Miksi teemme asioita? Todellinen kauneus on siinä, ettei jää jälkiä. Ettei yritä olla yksilö massan yllä, ja nykyisyydessämme meistä on tullut sitä janoavia, meidän yksilöytemme on tärkeintä täällä. Luonnossa on tasapaino ja monimuotoinen elämä, kaikessa. Ei ole yksilöitä. Sitä kauneus on.


"This species has amused itself to death"
(Roger Waters)


Ei kommentteja: