Näin kaksi unta. Ensimmäisessä kävelin Katariinan hautausmaan kautta kotiinpäin sitä tavallista reittiä, oli kesä ja valaistuksesta päätellen ilta, varjot olivat pitkähköjä ja aurinko paistoi silmiin. Oloni oli rauhallinen ja mukava, ja mikä oli merkillepantavaa myöhemmin, en tajunnut lainkaan olevani unessa. Ympäristö oli äärimmäisen realistinen yksityiskohtia myöten, muistan taivaalla kaarrelleet linnut ja jossain hautausmaan toisella reunalla kävelleiden ihmisten hiljaisen puheen. Kun olin tarpeeksi lähellä tätä taloa jossa asun, näin itseni parvekkeella tupakalla. Siellä seisseellä minulla oli täsmälleen samat vaatteet kuin hautausmaalla kävelleellä minulla. Pysähdyin ja tunsin adrenaliinisyöksyn, olin ajautumassa paniikkiin. Tupakoiva minä katsoi suoraan kohti, eikä kasvoilla näkynyt minkäänlaista ilmettä. Aloin juosta kohti parveketta, mutta ilma oli muuttunut raskaaksi kuin vesi. En päässyt eteenpäin, yritin kauhoa käsilläni, jotta olisin juoksun sijasta voinut uida perille, mutta etenemisen sijasta kaaduin kasvoilleni hautausmaan asfaltille.
Heräsin, mutten tarpeeksi, vajosin pian takaisin uneen, joka hämmästyttävästi tuntui jatkuvan suurinpiirtein edellisestä. Oli sama aurinkoinen ja lämmin ilta, edelleen unimaailma oli äärimmäisen realistinen, vastasi ympäristön ääniä myöten täydellisesti todellisuutta. Olin päässyt hautausmaalta pois, olin jälleen hyvällä tuulella, olin ylittänyt tien ja kävelemässä sisään tämän talon porraskäytävän ovea kohti. Mietin kävellessäni, miltä olisi tuntunut jos olisinkin ollut äsken se toinen minä, nähnyt itseni kävelemässä hautausmaalla, kaatumassa kasvoilleen ilman näkyvää syytä. En tiedä pidinkö tätä välikohtausta unena vai todella tapahtuneena. Astuin porraskäytävään, ja huomasin ensimmäisen ja toisen kerroksen välisen tasanteen ikkunassa yöperhosen. Nousin loput portaat ylös, ja hätkähdin seuraavan ikkunan ollessa niin täynnä samoja perhosia, että tuskin senttiäkään itse ikkunaa oli näkyvissä. Auringon säteet pistivät muutamista kohdista sieltä täältä perhosten välistä sisään porraskäytävään melkein kiinteinä valojuovina. Astuin ovesta ulos kakkoskerrokseen (nämä Yo-kylän asunnot muisuttavat päällekkäin pinottuja rivitaloja, joka asunnolla on oma ulko-ovi) ja aloin samalla hetkellä tuntea kalvavaa tunnetta siitä, että minun pitäisi pian päästä sisälle, asunnossani oli tapahtumassa jotain kamalaa, joka minun piti estää. Harpoin ovelleni, kaivoin avaimen jo taskustani valmiiksi, mutta päästyäni oven luo sain huomata, että avaimenreikää ei ollut. Oli vain kromattu metallinen möhkäle, jossa luki Abloy, ei reikää johon laittaa avain. Sydän alkoi hakata kuin kiihtyvä kone. Katselin hämmentyneenä ympärilleni. Minun oli päästävä sisään sillä jotain hirveää oli asunnossani tapahtumassa, eikä minulla ollut mitään keinoa avata ovea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti