Kun akateeminen ihminen rakastuu, hän ei ymmärrä rajojaan. Tai ehkä hän ymmärtää ne liiankin tarkasti, lopputulos on joka tapauksessa sama. Hän yrittää muodostaa tilan, jossa tasapainoillaan akateemisen suorittamisen ja pyyteettömän rakkauden välillä, mutta hän epäonnistuu siinä. Akateeminen ihminen ei huomaa, että akateeminen suorittaminen ei ole lainkaan mikään tila; ei ainakaan mikään erityisen tärkeä. Pahinta tämä ongelma on varmaankin humanisteilla, mutta en mene tästä takuuseen koska en tunne juurikaan muunlaisia suoriutujia. Me humanistit olemme aivan erityisessä vaaravyöhykkeessä rakastuessamme. Meidän suoriutumisemme rajat kun jatkuvat tunnetusti täältä naapurigalaksiin ja vähän yli - ja kuitenkin siihen väliin mahtuu enimmäkseen ilmaa. Akateeminen suoriutuja siis rakastuu, ja hän yrittää sovittaa rakkautensa siihen puoli maailmaa täyttävään tyhjyyteen. Seuraa tyylipuhdas epäonnistuminen. Akateemisen ihmisen rajaton suoriutumisen tarve saa rakkauden näyttämään naurettavalta, siitä tulee vapaa-ajan harrastus, kirjatenttien välillä ylläpidetty kahvilanpöytäsuhde. Ja niin käytäntö kohtaa teorian, valitettavasti tuhoisin seurauksin.
Vaikka toisaalta. Kun akateeminen ihminen sitten lopulta jättää vapisevin käsin gradunsa professorin pöydälle, hänen todellisuudensa rajat kutistuvat toiseksi ihoksi hänen itsensä ympärille. Yhtäkkiä hän kaipaa tilaa. Silloin kelpaa rakastua. Siihen on yhtäkkiä aikaa; ne loputtomat pimeät tukikuukaudet ovat takana ja KELAn huomautukset ovat menneet, vain pimeys ja yksinäisyys jääneet. Saadessaan itselleen opinahjonsa taholta tittelin akateeminen suoriutuja on lakannut olemasta suorituja, enimmäkseen hän on lakannut olemasta akateeminenkin. Enää hän vain on. Hänellä on aikaa rakastua; hänellä on jopa tarve siihen. Mutta kuka sellaiseen työttömään luuseriin päin edes vilkaisisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti