Taas tänään täällä. Rakas päiväkirjani, miten sinäkään enää jaksat. Kun kastan tätä rispaantunutta korpinsulkaa musteeseen kerta toisensa jälkeen käy mielessä ettei minun välttämättä tarvitsisi tehdä niin. Rakkaani, nämä kellastuneet sivut. Ja siinäkö kaikki? Pitikö tämän olla joskus jotain suurempaa? "Ne jotka tietävät, vaikenevat." Muistan lukeneeni tuon lauseen joskus runossa. Mutta kuka sen on kirjoittanut?
Tietyn ikäisenä ihminen alkaa katsoa taaksepäin ja miettiä saavutuksiaan. Rakas, rakastettuni, kultainen päiväkirjani. Minäkin olen nyt ryhtynyt siihen. En tarkoituksella, mutta nämä kynttilät savuttavat huoneeni niin ettei eteenpäin enää näe. Peili näyttää menneisyyden, sillä valo kulkee tietyn ajan katsojan ja peilin välillä. Kuinka kukaan voisi koskaan nähdä tulevaisuuden? Edes nykyhetken? Yritän muistella koska minun runoilijansieluni sai ensimmäisen lommonsa. Oliko se sinä syksyisenä yönä Mont De Rabelaux'n linnassa, kun hovineidot nauroivat ja nauroivat eivätkä lopettaneet ennen kuin Jacques korotti ääntään... ja kirkonkellot kumisivat laakson seinistä...
Totta puhuen en koskaan ollut siellä. Pöydälläni on piirustuslehtiö ja ihmisten kasvoja. Ne ovat kaikki menneitä mahdollisuuksia kääntyä toisaalle siltä suoralta ja huomaamattomalta polulta jota olen päättänyt kulkea; jokainen mahdollisuus on jäänyt käyttämättä. Sinä kultainen päiväkirjani! Sinun sivusi pian loppuvat. Ketä minä sitten halaan?
"I've blown it in every single way,
screwed every single chance that came..."
(Mansun)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti