Kesäkuu 1986

Kesälomaksikin kutsuttu loppumaton aika alkaa. Vielä yhdeksänvuotiaallekin kaksi ja puoli kuukautta on melkein liian pitkä aika käsittää. Elokuun puoliväli on naurettavan kaukana, toisessa maailmassa, siinä jossa ollaan neljännellä ja yhtäkkiä isoja. Kahtena edelliskesänä on tehty lomamatkoja Ruotsiin ja Tanskaan, tänä vuonna pysytään Suomen rajojen sisällä, perheemme lastautuu autoon ja suuntaa kohti Mikkeliä ja sinne vasta hiljakkoin avattua Visulahden matkailukeskusta. Siellä on dinosauruksia, mutta itseäni houkuttaa enemmään automuseo. Vahakabinettikin kuulemma löytyy.

Autoista puheen ollen, perhettämme vuosia palvellut uskollinen sakaksseiska Fiat kosahti lopullisesti kevään aikana ja lomamatkalla käytössä on tuore tuttavuus, kaksiovinen beigehtävänkeltainen Opel Kadett vuosimallia 1982. Minun ja siskon välissä takapenkillä on suuri kylmälaukku, jonka kantta käytämme pöytänä, jolla piirrellä tai pelata pelejä tai miten ikinä loputonta ajomatkaa nyt vietetäänkin. Radiota autossa ei ole, mutta eipä ollut Fiiussakaan, joten emme sellaista osaa kaivata. Äiti ja isä ajavat vuorotellen, heidän keskustelunsa etupenkillä katoaa moottorin tasaiseen hurinaan, meillä on oma tilamme, oma kesälomapaikkamme, jossa aina sama järjestys: sisko kuskin takana, minä pelkääjän.

Mikkelissä vuokraamme leirintäalueelta pienen mökin, jonne joksikin aikaa asetumme. Pesutilat ovat alueen yhteiset, mutta mökki tai alue sinälläänkään ei juuri jätä mielikuvia. Toista on Visulahdessa. Olkoon vaan automuseo ja vahakabinetti (jonka murhainstallaatiot sentään ovat asiaankuuluvan karmeita), mutta kyllä Dinosauria on kuitenkin se joka yllättää positiivisesti. Eletään aikaa kauan ennen Jurassic Parkia tai ylipäätään dinosaurusten ponnahtamista populaarikulttuurin keskiöön. Puisto on miellyttävän eleetön: suuria dinosauruspatsaita perisuomalaisessa metsikössä. Ihmisiä on vähän, päivä on kuuma, tunnelma on jännittävä kun ei koskaan tiedä millainen lisko seuraavan polunmutkan tai kukkulan takana on. Automuseon vetonaulana on vain Kekkoselle joskus kuulunut limusiini. Eihän se mitenkään voi pärjätä.

Toukokuu 1986

Tutun näköinen kaupunki, mutta suurempi kuin millaisena sen muistan. Tuomiokirkko, luonnontieteellinen museo, kaikki suuren maailman ihmeet - olemme luokkaretkellä Turussa ja minulla on mukanani kamera, jonka filmi täyttyy alaviistosta napatuilla otoksilla Turun maamerkeistä vasten lyijynharmaata taivasta. Ilma näyttää olevan lähinnä lokakuinen. Kuvissa kavereiden tukat tuivertuvat ja nenät valuvat, mutta hymyt ovat leveitä. Kahden ensimmäisen vuoden luokkaretket kohdistuivat Punkalaitumelle ja Kokemäelle, tämä on ihan pikkuisen toista jo sentään. Kokemäen luokkaretkestä on jäänyt elävästi mieleen yksi asia: market, josta sai irtokarkkeja. Ei meidän pitäjässä semmoista ollut, vaikka ruokakauppoja olikin joka toisen pellon takana siihen aikaan (ja kauppa-autokin kulki). Niin että kun sitten tuli aika lähteä ja kotoa saadut 20 markkaa olivat yhä käyttämättä, piti jotain keksiä. Marssin irtokarkkitiskille, sinne luokan muitten tenavien jonon jatkoksi. Myyjänä ollut mies näytti kypsältä minun tullessani vuoroon, enkä siis kehdannut alkaa erityisen valikoivaksi. "Noita kahdellakympillä", sanoin ja osoitin johonkin. Helvetinmoinen säkillinen pelkkiä turkinpippureita ja karrelle palanut kitalaki olivat sitten se mitä Kokemäki toi mieleeni kunnes palasin sinne elokuussa 1998 ja rakastuin moneen ihmiseen ja asiaan. Siitä myöhemmin.

Eikä Kokemäestäkään nyt muuta, se oli -85, nyt olemme Turussa, enkä muista kävimmekö linnassa. Kuvia sieltä ei ole, mutta voi olla että filmi vain on loppunut. En vielä aavista asuvani näillä nurkilla myöhemmin pitkään. En tunne Turkua, en tiedä että tämä on se kaupunki jossa aikuistun, johon juurrun, jossa olen kotonani vielä senkin jälkeen kun olen sieltäkin matkaa jatkanut. Ihan vieraskaan se ei ole, paitsi keskustaltaan kyllä - sukulaisissa Kakskerrassa on tullut käytyä keskimäärin kerran vuodessa ihan taaperosta asti, ja niinpä ne asiat mitä Turusta muistan, ovat pitkä ja tylsä ajomatka Fiatin takapenkillä, se jännä pallomainen rakennus jonka ohi ajetaan ennen siltaa (kaasukello, nykyisin kerrostalojen ympäröimä mutta restauroitu myös) ja hirveän jyrkkä viimeinen ylämäki siellä Kakskerran saaressa, jonka Fiiu jaksoi aina juuri ja juuri ykkösvaihteella ampaista. Paitsi että myöhemmin minulle selviää ettei se serkkujen perhe missään Kakskerrassa asunut, Satavan saaren puolella se talo on. Mutta itse kaupungin keskusta on siis luokkaretkellä ollessamme ihan yhtä vieras kuin minkä tahansa suomalaisen ison kaupungin keskusta paitsi Tampereen, jota vissiin jo tämänikäisenä jonkin verran tunnen. Lähin kaupunki, tutut huudit.

Oli tarkoitus jakaa kanssanne myös kolmannen luokan kevättodistuksen arvosanat, mutta sain huomata kadottaneeni ala-asteen aikaiset todistukseni. Ihan varmana oli hyvät arvosanat, uskokaa huviksenne.

Huhtikuu 1986

Miten me koulussa puhumme Tshernobylin onnettomuudesta? En muista. Ei ole erityistä mielikuvaa että siitä olisi puhuttu ihmeemmin, jotain hämärää muistan uutislähetyksistä, mutta totta puhuen ei tuo nyt niin yhdeksänvuotiaan maailmaa mullista. On tärkeämpää, kevätkin tulossa, kolmas luokka lähenee loppuaan, aletaan olla isoja. Englantia on luettu vuosi ja olen kokeista saanut pelkkiä kymppejä, ainoa sellainen aine koulussa. Jo kolmannen luokan kuluessa saan maineen luokan englannin guruna. Olen parempi kuin ne normaalit kympin oppilaat, syystä joka on itselleni täysi mysteeri, mutta tilanne josta nautin täysillä. Tämä maine seuraa minua osin perusteetta koko ala-asteen loppuun ja pitkälle yläasteellekin; ei sillä ettäkö numeroni laskisivat, mutta alkaahan niitä kymppejä sadella muillekin. Joka tapauksessa englanti on ylivoimainen lempiaineeni. Se on ainoa aine, jossa pidän itseäni jotenkin lahjakkaana. Se on myös ainoa aine, ei ehkä vielä mutta varmasti muutaman vuoden kuluttua, johon millään tavoin panostan. Vanhemmat kehuvat kymppejäni sukulaisille, ja maineeni kielinerona leviää. En ole sellainen, vaikka varmaan tässä vaiheessa uskon itsekin niin. En tähän päivään mennessä tiedä mistä tuo englannintaito pulpahti, mutta tuosta aineesta on silti jäänyt hyvät muistot, muutamista ikävistä opettajista huolimatta. Nyt kolmosella meille opettaa sitä Taimi, joka oli kaksi ensimmäistä vuotta paljon pidetty luokanopettajamme. Ehkä syy onkin siinä. Kun se normaali tuntiopettaja ei pidä minusta, loistan sen yhden opettajan tunnilla joka pitää.

Radioaktiivista laskeumaa siis ei liiemmin nurkillamme huomioida, mutta muuten yleishälytykset kyllä soivat. Paikkakunnan suurin työllistäjä on kemiantehdas, joka sijaitsee aika lähellä ala-astettamme; sieltä pääsee klooria ja muita myrkkyjä aina silloin tällöin karkuun. Joka ainut paikkakunnan lapsi tietää, että kun nouseva ja laskeva sireeni kajahtaa, juostaan sisälle ja äkkiä. Pari kertaa sellainen soi kouluaikana. Muistan ainakin yhden kerran, jolloin Taimi ei päästänyt meitä luokasta pois, vaikka koulu loppui. Vasta kun tehtaan hälytysauto kiersi ympäri keskustaa kajauttamassa että vaara oli ohi, saimme mennä. Sellaista se oli meilläpäin. Ensimmäiset kuusi vuotta asuin tuon kyseisen tehtaan vieressä, ruosteiset venäläiset säiliövaunut tihkuivat myrkkyjään suoraan keittiönikkunamme takana. Nyt olen kuitenkin jo yli kolme vuotta asunut muualla. Tietenkin tehdas on silti kaikkialla. Äiti on siellä konttorin puolella töissä (niin kuin joka toisen luokkatoverinkin vanhemmista toinen tai molemmat), tehdas omistaa toisen kunnan uimahalleista, tehtaalla on oma leikkipuisto ja rautatie. Kesällä 1999 yksi tehtaan rakennuksista räjähtää.

Maaliskuu 1986

Eräänä iltapäivänä koulusta tullessa tasan kolmekymmentä vuotta sitten odotti postilaatikossa ensimmäinen minulle kotiin kannettu MikroBitti. Niin että on tässä jo jonkin aikaa tietokoneilla näperrelty. Paitsi ettei minulla tuolloin mitään kaksista laitteistoa ollut - joululahjaksi vuonna 1984 saatu Salora Fellow oli varmaan tuohon mennessä jo uutuudenviehätyksensä käyttänyt ja kului vielä pitkään ennen kuin sain sen himoitun kuusnelosen. Aika monella meidänkin koulussa sellainen kumminkin jo oli. Kahdella kaverillanikin: Tomilla kävin pelaamassa Commodorella perjantaisin koulun jälkeen, lähempänä asuvalla Artsilla saatoin poiketa vähän suunnittelemattomamminkin. Kopioituja pelejä ei ainakaan minun kaveripiirissäni vielä tunnettu, siksi pelien määrä oli tuohon aikaan vielä nirkoinen kun vertaa siihen mikä tilanne oli muutaman vuoden kuluttua. Mutta siitä sitten aikanaan enempi. (tai sitten voitte käydä lukaisemassa kattavan tietokonepelihistoriani, joka löytyy kevään 2013 arkistostani)

Mutta vaikka olen seuraavat melkein kolme vuotta MikroBitin uskollinen tilaaja, ei minusta silti koskaan tule koodaajaa. En perusta 2000-luvulla Supercelliä tai Roviota, kuten ei tietenkään 99,9% muistakaan kotitietokoneilla tuolloin näpränneistä. Lehti oli silti aina ilmestyessään odotettu, ja vaikka suuri osa joka numerosta jäikin lukematta (luin ne kaikki läpi ensi kerran lopulta pari vuotta sitten), tuli tietyt jutut sitten taas selattua niin että osasin ne ulkoa. Ja ehkä sittenkin kotitietokoneiden tuolloin vasta heräilevässä maailmassa kiehtoi pikkunassikkaa siinä jotenkin jo väreilevä tulevaisuus. Jotenkin sen vaan tiesi, tiedostamatta, että tämä on jollain tavalla paitsi tärkeää, myös sellaista joka ei aukene jokaiselle. Että on tämä tällainen ympäristö josta suuret kansanjoukot eivät tiedä mitään, mutta siinä sisällä olevat, he ovat vihittyjä. Toisin sanoen siis ihan normaali johonkin kuulumisen tunne. Se on tämän kotimikroinnostuksen hiipuessa kohdistuva vielä moneen muuhunkin asiaan elämässäni. Sitä "oikeaa" kohdetta ei kai vain koskaan löytynyt, mikä on jokseenkin surullista, ehkä. Kirjoittaminenhan on toki se miten identifioidun. Mutta sen yksinäisempää hommaa ei olekaan.

Helmikuu 1986

Elämäni kolmas hiihtoloma. Siihen maailmanaikaan ne kuluivat oikeasti hiihdellen, mutta mikäs oli hiihtäessä kun moottorikelkelkalla vetäisty kunnan virallinen hiihtolatu kulki meidän pihankulmasta, meni vähän matkaa naapurin ojanpohjaa pitkin, hiveli muutamien matalien tiilitalojen takapihoja (70- ja 80-lukujen välissä rakennettu asuinalue) ja kurvasi sitten sähkölinjanmäkeä ylös ja Kaijansuon kautta korpeen. Lammijärvellä oli laatikko, jossa vihko, johon sai kirjoittaa nimensä että on sinne asti suksinut. Siellä tuli käytyä monta kertaa talvessa, tuohon aikaan vielä vanhempien mukana, joskus teininä sitten itseksenikin, tosin harvemmin. Silloin piti jo vähän nähdä vaivaa kun latujen reitti ei kulkenut enää kotitontin reunaa - kilometri olisi täytynyt kävellä ensin.

Vuonna 1986 luen Viisikoita, jokohan tuolloin myös Kolmea etsivää? Minulla ja siskolla on käytössä äidin vanha Philips-stereolaite, joka on scifin näköinen, valtavan kokoinen ja outo, mutta jossa on huippulaadukkaat (ja massiiviset) kaiuttimet, jotka kaverini 90-luvulla muuttaa moderniin teknologiaan sopiviksi, ja joista luukuttelen sitten parikymppisenä progelevyjä niin että basso tuntuu naapurissa. Mutta vielä 1986 laitteisto soittelee lähinnä Mikko Alatalon lastenmusiikkikasetteja. Eläimiä suomalaismetsässä on suosikki.

Tammikuu 1986

No siinähän minä olen, juuri yhdeksän vuotta täyttänyt kolmasluokkalainen, jonka päivät kuluvat kaverin kanssa pulkkamäessä tai kotona Afrikan tähteä pikkusiskon ja välillä vanhempienkin kanssa pelaten. En heti meinannut tunnistaa kun ei ole silmälaseja vielä, vaikka luokan takarivistä ei kyllä oikein tahdo enää nähdä taululle. Tällä hetkellä istun pulpetissa puisen koulurakennuksen pitkän käytävän perimmäisessä luokassa, jonka komerossa on formaldehydillä täytettyyn pulloon upotettu kyykäärme. Aina välillä auto ajaa luokan ikkunoiden alta kulkevaa tietä pitkin. Nimeä tiellä ei ole vaikka se lienee koko juuri viisi vuotta täyttäneen kunnan keskeisin väylä, toisella puolellaan kunnantalo ja toisella suurin ala-aste. Kunnassa nyt vain ei ole kadunnimiä vielä. Ajatus osoitteista tuntuu vieraalta.

Oppilaita minun luokallani on 22. Sama porukka on pysynyt koossa ekaluokan alusta alkaen, mitä nyt tokaluokalla piipahti yksi tamperelainen Tanja, joka oli parisen viikkoa ja katosi taas - ja kun kolmas luokka alkoi elokuussa, saatiin yksi pysyvämpi uusi oppilas Torniosta, Petri. Meistä tulee myöhemmin ystävät, muttei se tainnut ihan heti tapahtua; olen jo yhdeksänvuotiaana vähän hidas tutustumaan.

Meitä kaksi ensimmäistä vuotta opettanut lempeä mummon näköinen Taimi on aloittanut uuden ekaluokan kanssa, ja meillä on tämän vuoden ajan nuori ja aika nätti nainen, josta suurin osa oppilaista tykkää kovasti, mutta joka ei voi sietää minua. Marjaanako hänen nimensä on? Se on jo jonnekin sumeutunut, yritän pyyhkiä vuosien harsoja pois mutta muistikuvat ovat auttamattoman kuluneita. Nimet ovat vain nimiä. Hän on joka tapauksessa ensimmäinen kohtaamani aikuinen, josta aistin hyvin ettei hän pidä minusta. Vuosia myöhemmin ymmärrän hänen olleen äärimmäisen vanhoillinen, kenties uskonnollinen ihminen. Se minkä hänestä kirkkaimmin muistan, on ainekirjoitusvihkoon punakynällä kirjoitettu kommentti: "Liikaa mielikuvitusta!" Mutta se on minun voimavarani ollut aina. Sen verran jo yhdeksänvuotiaana sentään ymmärrän, ettei mielikuvitusta voi koskaan olla liikaa.

X-Files 4.1: Herrenvolk

Lattein kaudenavaus tähän mennessä, ikävä todeta. Tavallaanhan se oli odotettavissa, koska kolmoskauden cliffhanger ei sekään ollut kaksinen, mutta se miten tästä jatkettiin, oli - äh, on nyt ihan pakko todeta että laimeaa. Yllätyksetöntä. Jo jakson rakenne oli ongelmallinen: heti tunnarin jälkeen paukahtaa silmille minuutteja kestävä takaa-ajo halki hämyisen tehdasrakennuksen, myöhemmin ryntäillään lisää, ja hitaat hetket ovat muutamin poikkeuksin yllätyksettömiä nekin. Me olemme ihmisklooneja jo nähneet. Me olemme jo pitkään tienneet että kansalaisista kerätään dna-näytteitä. Alien Bounty Hunter on vaarallinen, senkin me tiedämme, ja että Tupakkamiehellä on tunteita Mulderin äitiä kohtaan, mikään tästä ei tule katsojalle yllätyksenä, vaikka tällaisen mytologiajakson pitäisi nimenomaan niitä käänteitä tarjoilla.

Muutamia sentään: Mister X heittää henkensä, mutta viimeisenä tekonaan johdattaa Mulderin jälleen uuden lähteen luokse, tällä kertaa YK:ssa työskentelevän Marita Covarrubiasin (en muistanut häntä ollenkaan, mutta aivoissa kuului kilahdus kun hän ilmestyi ruutuun). Ja mehiläiset ilmestyvät kuvioon: nehän olivat keskeisiä ainakin siinä ensimmäisessä X-elokuvassa, muistelen. Ja on kyllä tunnustettava että se lapsikloonein miehitetty mehiläisfarmi hulppean hienoissa kanadalaismaisemissa oli hieno lokaatio. Mutta sekin tuli ja meni kadotakseen jälleen. Jeremiah Smith oli vielä viime jaksossa kiinnostava hahmo, nyt hänellä oli kova halu antaa Mulderille informaatiota, ja miehet matkaavat yhdessä Kanadaan ja takaisin, eikä hän silti onnistu kertomaan kuin arvoituksia. Poikkeuksellisen tiedonjakokyvytön henkilö. Jakson suurin synti oli ehkä kuitenkin se monesti ennenkin tehty: agentit hajautettiin niin, että Mulder hoiti toimintapuolen, Scullylle jäi enempi toimistotyö. Etenkin tällä kertaa epätasapaino oli erittäin häiritsevä. Pyh.

X-Files 3.24: Talitha Cumi

Parista edellisestä kaudenlopetuksesta poiketen tällä kertaa mentiin toiminnan ja trillerin sijasta enempi tunnepuolelle; ehkä osoitus siitä, miten itsevarmasti käsikirjoittajat (David Duchovny toisena osapuolena jälleen!) hahmoihinsa jo luottavat. Ja mikäs on luottaessa: nämä ovat hyvin rakennettuja henkilöitä. Pääosassa on tällä kertaa Tupakkamies ja hänen ilmeisesti jo vuosikymmeniä jatkunut yhteytensä Mulderin perheeseen ja etenkin tämän äitiin, jonka CSM kohtaa Mulderien vanhalla kesäasunnolla. Myös Herra X on paikalla ottamassa kuvia, jotka paljastavat tämän yhteyden Mulderille, mutta muusta Fox onkin sitten edelleen autuaan tietämätön. Itse asiassa hän on tämän kuvion kanssa jatkuvasti täsmälleen samalla viivalla kuin katsojakin - me tiedämme saman verran kaikesta. Kun Mulderin äiti sitten halvauksen saaneena joutuu sairaalaan, ollaan poloista agenttia taas mankeloimassa henkisesti. Kun Fox itkee äitinsä sairaalavuoteen äärellä, käy mielessä että eikö tämä nyt jo riitä...

Ei tämä silti loistokas jakso ollut. Muotoamuuttavat muukalaiset ja jopa nuoren Schwartzeneggerin näköinen Alien Bounty Hunter ovat taas mukana, mutta en oikein ole itse täysillä. Pidän tuon salaliiton historiallisista juonteista, kuten olen jo ennenkin todennut. Isä-Mulderin, Tupakkamiehen, Deep Throatin ja muiden nyt jo vanhojen ukkojen muinaiset vehkeilyt ovat oivaa juonimateriaalia hitaasti paljastuessaan. Mutta tämä nykyhetkeen sijoittuva kuvio saa minut vähän uupumaan. Cliffhangerikään ei nyt ollut kaksinen. Mutta Herra X:n rooli tämän jälkeen mietityttää; sen verran brutaalin nyrkkimatsin hän ja Mulder ottivat. X:n viimeiset sanat: "You're a dead man, agent Muder. One way or another." En muista nähdäänkö häntä enää, ja missä mittakaavassa. Yritän olla vilkuilematta spoilereita. Lisäpointti vielä: Mark Snow oli huikeimmillaan. Lähes koko kolmevarttisen ajan velloo eeppinen musiikki taustalla. Kyllä tämän selvästi haluttiin olevan klassinen kaudenpäätös taas, mutta näin majesteettisen kauden jälkeen ei siihen pelkkä musiikki riittänyt. Olisin kaivannut enemmän. Vaikka Deep Throatkin vieraili - kätevä elementti nuo muodonmuuttajat mahdollistaessaan edesmenneiden hahmojen comebackeja rajattomasti. (Ja sen verran Imdb:stä vilkaisin, että Jerry Hardin on mukana myös tänä vuonna paluun tehneessä uudessa X-sarjassa... haluanko nähdä sitä? On kuulemma hillittömän itsetietoinen metasarja, eli mitä ehdottomimmin haluan, luulen. Sitten joskus.)

Tupakkamieheltä irtoaa myös jakson paras sitaatti: "We give them freedom. They give us authority." Mutta ei ole lainkaan varmaa uskooko hän omiin sanoihinsa enää. Alkujaan niin kaikkivoipaiselta tuntunut hahmo on kolmoskauden aikana alkanut vaikuttaa perin juurin hermostuneelta.

---

Totutuksi lopuksi vielä kolmoskauden viisi parasta jaksoa:

1. Jose Chung's "From Outer Space"
Kyllä tämä Darin Morganin megateos ykköspaikan odotetusti otti, vaikka onkin toisenlainen kuin mikään muu sarjassa nähty.

2. Paper Clip
Ehkäpä sen ikimuistoisimman X-kohtauksen vuoksi, jossa M & S löytävät loputtomat arkistokaappirivit hylätyn kaivoksen käytäviltä. Ja sitten pieniä hahmoja juoksee, ja ufo kohoaa taivaalle ja taskulamppujen valokeilat viuhuvat... No olihan tämä timantiksi hiottu toimintajakso kaikin tavoin kyllä.

3. Clyde Bruckman's Final Repose
Lisää Darin Morgania. Nousi kolmossijalle ennen kaikkea hienon dialoginsa ansiosta. Se tosiaan kruunasi tämän kaikin muinkin tavoin upean jakson.

4. Pusher
Oivallinen kertarykäys, jossa (enkä osaa tätä selittää tarkemmin) jotenkin älyttömän viehättävä retroleffatunnelma. Sellainen 70-luvulla tehty jännäri. Tai 80-luvun ninjahalpis. Ai eikö? No minulle tuli mieleen. Yksi parhaista murhaajahahmoista myös, ja Vince Gilligan nousi kiinnostavien kirjoittajien joukkoon.

5. War of the Coprophages
No pääsihän se Morganin kolmaskin jakso listalle. Tämä on tunnelmaltaan yksi surrealistisimpia X-jaksoja, ja kestää takuulla vielä monta uudelleenkatselua. Turha yrittääkään kaikkia viittauksia ja pikkujuttuja bongata kerralla.

---

Ja sitten ei muuta kun neloskauden pariin. No saattaapa tahti nyt vähän hidastua kun hankin Lostin neljä ensimmäistä kautta dvd:llä. Niistä en kirjoita. Mutta sarja muuten on kyllä houkuttanut uudelleenkatselun ääreen jo pitkään.