Tornado

Kirjoituspöydältäni löytyvän tavarapaljouden jo käsittelin (sen sisältö on toki siitä jo runsaasti muuttunut), nyt on vuorossa laatikko. Niin, vaikka pöytäni onkin laatikkovajaa, on sen vieressä tuollainen pyörillä kruisaileva neljän vetolaatikon kokonaisuus, jonka päällä nököttää printteri-skanneri ja sälää. Käsittelen nyt vain ylimmästä laatikosta löytyvät tavarat, koska joku raja jne. Kirjoituspöydän vieressä sijaitseva vetolaatikko sisältää siis seuraavaa:

1. Rapid Supreme 27 -merkkinen nitoja, iso, väri jotain beigen ja valkoisen väliltä.

2. Musta metallinen reijittäjä, pieni ja merkitön, muistaakseni Tiimarista ostettu joskus 90-luvun lopulla.

3. 20 senttiä pitkä läpinäkyvä muovinen viivoitin, merkkiä Rumolo. (tsihii!)

4. Omituinen pieni muistilappuvihko, jossa rumat pinkki/ruskeat sivut, joka lapussa Suomen kuvalehden logo. What the hell, en ole ikinä käyttänyt yhtään lappua tästä.

5. Pieni oranssi nippu post-it -lappuja, varmaan Tiimarista nämäkin.

6. Ammattiliiton muovinen jäsenkortti.

7. Valkoinen muovinen pankkikortin kokoinen kortti, jossa siru. Ei tekstiä tai muita merkintöjä.

8. Musta muovikantinen tasku, jossa Fotoring-logo, sisällä kaksi mustavalkoista pärstäkuvaa itsestäni erittäinen pitkähiuksisena ääliösti hymyilevänä siloposkena, kuvat otettu vuonna 2001 opiskelijakorttia varten. Muovitaskussa on myös muutama satunnainen keräilykortti, joissa kuvituksena mm. Christos Achilleoksen, Carl Barksin, Hajime Sorayaman ja Boris Vallejon teoksia.

9. Tummansininen Orthex-merkkinen muovikori, jossa:

9a. Nikon-merkkinen objektiivinsuojus.

9b. Täpötäysi pahvirasia Talex-merkkisiä niittejä nitojaan, maksanut Tiimarissa viisi markkaa.

9c. Noppa.

9d. Erään entisen työtoverin käyntikortti. Yritti mies kalastella minua verkostomarkkinointiin mukaan.

9e. Violetti näpsy.

9f. Ammattiliiton (eri liiton kuin se jäsenkortti) logolla varustettu huulirasvaputkilo, läpikuultavaa vihreää muovia, lievästi ällö vaniljanmaku, käytännössä loppuun käytetty.

9g. Keltainen tynnyrinmuotoinen Staedtler-kynänteroitin.

9h. Tyhjä ruma kokkolalaisen West coast -baarin tikkuaski.

9i. Kaksi Sony Cybershot -merkkistä akkuparistoa muovirasiassa.

9j. Kaksi Hama-merkkistä akkuparistoa ajelehtimassa korin pohjalla ilman rasiaa.

9k. Viiden markan kolikko vuodelta 1993. Se missä on se söpöinen hylje takapuolella. Klaava vai kruuna, en ikinä muista kumpi on kumpi.

9l. Valkoinen Faber Castell 0.5 -lyijytäytekynä, joka oli vuosia minun ainoa käyttämäni piirustuskynä ilman muuta syytä kuin jonkinlainen amulettimainen uskomus siihen, että vain tällä kynällä saan aikaan jotain kunnollista.

9m. Nasta.

9n. Hopeanvärinen 128 megan Kingston-muistitikku.

9o. Läpikuultava punainen 2 gigan Kingston-muistitikku.

9p. Valkoinen 8 gigan Kingston-muistitikku.

9q. Vesivärisuti.

10. Iso nippu muistilappuja, leikelty omien tekstien printtiversioista kuluneen viidentoista vuoden aikana. Jokaisen yhdessä kulmassa reikä, josta ne on pujotettu pylväänä sojottavaan rautalankaan. Lappujen takapuolilla on niiden alkuperästä johtuen outoja tekstikatkelmia. Jatkuvassa käytössä.

11. Punainen iso kangaspenaali, jonka kyljessä kiukkuisen kissan ekspressiivisesti piirretty kuva; kissan vartalo muodostuu sanasta "Myrtsi". Penaalissa:

11a. 13 erilaista kynää, enimmäkseen piirustus- ja huomiotusseja.

11b. Scotch-paperiliimapuikko. Minulla oli lapsena vuosia se käsitys, että teippi on englanniksi "scotch", koska meillä oli kotona punakantinen 70-luvulla painettu suomi-englanti -sanakirja, jossa näin väitettiin.

11c. Kolme pyyhekumia, yksi hyvä, kaksi huonoa.

11d. Kaksi metallista sormusta, joissa koristeina lasijalokiviä.

11e. Kolme vanhaa sim-korttia, yhdessä Jippii!!-logo, muut logottomia.

11f. Kaksi 0.5-millin lyijyrasiaa, molemmat tyhjiä.

12. Varmaankin hampusta tehty karkea kankainen penaali, jossa (teko?)nahkainen "Nature"-logo delfiinin kuvalla. Penaali on ostettu jostain Tampereelta joko vuonna 1998 tai 2001. Edelleen kulkee mukana kun lähden kotoa pidemmäksi aikaa. Koska eihän sitä tiedä onko kyniä siellä minne päädyn. Penaali sisältää:

12a. Kuusi kynää, joista kaksi lyijytäyte, loput kuulakärki. Erikseen mainittava pimeässä hohtava Coca-cola-mainoskynä, joka ilmestyi reppuuni erään kulttuurihistorian luennon aikana, ja oli pitkään suosikkikynäni. Nykyisin jo kuivahtanut.

12b. Kolme pyyhikumia, yksi hyvä, kaksi huonoa.

12c. Edellämainitusta lappunipusta otettu lappu, jossa puhelinnumero. Lapun takapuolella teksti "vasti ensin muutaman metrin päähän Aleksista, sitten / uneelta ja jännittyneeltä ja jatkoi sitten etenemistään / n, joka oli kaiketi kiinnittänyt kissan huomion jossain / koivuista kantautui hiljaista kahinaa, joku tuntui / koin näin puusta putoilevan lehtiä tasaisena virtana."

12d. Pitkulainen Paulig-sokeripussukka, avaamaton. Varmaankin junasta mukaan nappautunut, kun siellähän näitä kahvin kanssa tarjotaan.

No, varmaan pitäisi totuuden nimissä mainita myös, että

Maailman sienikammoisin alalaji

Syksy on saapunut, taivaat avautuvat, asun ylimmässä kerroksessa peltikattoisessa talossa, jossa ei ole ullakkokerrosta. Herään aamukuudelta infernaaliseen jyskytykseen, mutta vesi se vain iskeytyy kolme metriä yläpuolelleni, minkä ehkä uneenkin tiedostan ja herään silti. Vietin viikonlopun maalla, tutkailin pihapiiristä löytyviä sieniä, tunnistin sentään pulkkosienet, nurmikolta löytyvät rouskut olin jo kerännyt talteen ennen kuin kirja kertoi ne kitkerän makuisiksi, eikä koivujen alta pilkottavia nystymukulakuukusiakaan kuulemma kannattanut syödä. Ei sitten, mutta sentään nuorempana olisin kaiken tämän tiennyt ilman kirjaakin. Papukaijavalmuskaa ei tänä syksynä näkynyt, liekö villiintynyt nokkospelto niellyt rihmastonsa.

Kyllä minä nuorena sienestin. Ensin vanhempien mukana, ajokortin saatuani kävin silloin tällöin itseksenikin noutamassa ämpärillisen lampaankääpää. Sittemmin tapa jäi, kuten kaikki hyvät tavat väistämättä jäävät, enkä edes muista koska viimeksi olisin metsään halunnut mennä nyt, eikä siihen toisaalta Helsingissä niin hirveästi mahdollisuuksia ole. Tai olisi, mutta välttelen niitä. Pidän silti sienistä edelleen. Viehätyn niiden muodoista ja väreistä, elintavoista, sinnikkyydestä ja kunnioitan muutamien lajien armotonta tappokykyä. Pidän erityisestä lampaankäävän ja vaaleaorakkaan mausta, kantarellikin on hyvää, suppilovahverot kelpaavat, rouskut sopivat säilötyiksi, tatteja ja haperoita en koskaan ole opetellut syömään, vaikka toki lajinsa tunnistankin; mummun suosikkisieni oli keltahaarakas, mutta se on niin harvinainen, etten ole kuin kerran lapsena löytänyt. Kehnäsientä sopii syödä raakanakin, eikä lakritsirousku oikeasti ole myrkyllinen.

Lapsuudessani moni sukulaisaikuinen piti selvänä, että rupean luonnontieteilijäksi. Olihan se väistämätöntä: poitsu menee pitkin metsiä nenä sammaleessa ja tunnistaa pihan oudoimmatkin ötökät vilkaisemalla. Mutta jotain tapahtui kuitenkin, ja kun nyt muistaa vaikka viimesyksyisen luonnontiedeinnostukseni, näyttää jotain tapahtuvan aina: minua kiehtoo lopulta enemmän ihminen. Eikä biologisena olentona siis, vaan ihmisen saavutukset, teot, ne tavat ja muodot, joilla ihminen on katsonut parhaaksi tappaa välttämättömien arkirutiiniensa ulkopuolelle jäävää joutoaikaa, niin, loppujen lopuksi kai kyse on juuri siitä: ihmiskunnan tapa hahmottaa itsensä on lopulta kiehtovampi kuin ihmiskunnan tapa hahmottaa ympäröivä todellisuus. Viimesyksyinen innostukseni lopahti kuin seinään. Tuossa linkittämässäni päivityksessä kehun oppineeni asioita alkuräjähdyksestä, enkä enää muistanut koko kirjaa lukeneeni, no joo, palaan lopulta aina niihin palasiin, joista maailmankuvani on joskus muodostunut; sarjakuviin, tietokonepeleihin, muinaisiin kulttuureihin, musiikkiin, ihmisluonnon muodostamiin asioihin. Ja sittenkin nielen tietoa metatasolla. Mieluummin kuin luen itse sarjakuvia, luen sarjakuvista. Mieluummin kuin kuuntelen musiikkia, luen musiikista. Kirjoitukset ihmisen tavoista luoda itseään ovat monesti kiinnostavampia kuin ne varsinaiset luomukset; enhän elokuviakaan ole jaksanut katsoa vuosiin, mutta silti luen aiheesta mielelläni.

Noh, nyt liioittelen. Paluita perusasioihin on sentään toisinaan tehtävä, kuten tänä kesänä, kun järjestelin laatikoissa lojuvan Marvel-arkistoni edustavampaan kuosiin. Noin 350 lehteä kattava kokonaisuus 80-luvun puolivälistä jonnekin 90-luvun alkuun aivan parasta sarjakuvaa, aivan parasta maailmankuvanmuokkaajaa rapiat kymmenvuotiaalle ihmisenalulle. Vai onko? No tietenkin, johan se on taas todistunut, kun raahasin kaikki omistamani Ryhmä-X:t mukanani Helsinkiin, ja olen lehdet aikajärjestyksessä lukenut. Olen loppusuoralla, Chris Claremont poistui juuri käsikirjoittajan paikalta ja lehden taso romahti, olin lukion ekaluokalla ja tunsin mitä tutumpien hahmojen yhtäkkiä muuttuvan vieraiksi, väärin käsitellyiksi, varjoiksi entisestään. Lopetin lehden tilauksen niille main, mutta ovathan nuo vanhat tarinat sentään edelleen olemassa. Niistä kenties myöhemmin lisää.

Kirjanne, sir

Jatkan liittyen edelliseen, mikä tietenkin tarkoittaa että nyysin TUOTTEELTA lisää ideoita. Totta puhuen olen hämmentynyt. Ei koskaan ole ennen tullut mieleen, että voisin laskea omistamani kirjat, minkäänlaisesta luetteloinnista nyt puhumattakaan. Se on hassua sikäli, että cd-kokoelmani on aina hienosti ajan tasalla taulukkolaskentamuodossa (joskaan vanhan HP:n Worksilla tehty tiedosto ei avaudu uuden läppärini Excelissä... niinpä tietenkin), julkaisuvuoden tai artistin mukaan näppärästi aakkostettavissa. Mutta kirjat - ei ikinä mitään. Kenties syynä on se, että jo lapsena tottui kirjapaljouteen. Niitä oli kaikkialla; lapsuudenkodin kirjojen määrä oli nelinumeroinen luku, eikä takuulla ykkösellä alkanut. Ei kirjoista ole siksi osannut luetteloa tehdä, kun taas musiikki oli ihan oma juttu kun sitä parikymppisenä alkoi keräillä, ennen kokematon ja tuore, erikoinen! Aivan erilainen keräilymentaliteetti siihen liittyi, ja pitkään jopa merkitsin kalenteriini aina minä päivänä ostin minkäkin levyn, mutta se tapa hyytyi joskus 2007 muistaakseni, lähinnä siksi, että lakkasin käyttämästä kalenteria tuolloin. Rannekellon olin heittänyt pois jo vuosia aiemmin.

Niin tosiaan, ne kirjat. Laskin hyllyni läpi varsin nopeatempoisella viuhtomismenetelmällä Pariisin kevään hienoa Astronautti-levyä samalla kuunnellen, eli lukemissa saattaa olla kirjan-parin heittoja suuntaan jos varmasti toiseenkin. Vaan mitäpä tuon. Kategorisoinnista laadin itselleni mielekkäimmän, eli tähän malliin:

Tietokirjoja omistan 85, niistä suomenkielisiä 61. Tämä on monipuolisin osasto sisältäen sanakirjoja, taidekirjoja, uforaportteja, ohjelmointioppaita, sarjakuvahistoriikkeja, arkeologiaa, elokuvaa ja sen sellaista. No, kaikkea mikä nyt minunlaistani sattuu miellyttämään, kai teillä nyt joku käsitys maustani on kun blogiani luette. Ei paljoa yhteiskunnallisia teoksia, paitsi No logo ja Pikaruokakansa.

Romaaneja minulla on hyllyssä 71, valtaosa, 63, tietenkin äidinkielellä. Minkä ohessa muuten sanottakoon, että kaikki ei-suomenkieliset kirjani ovat järjestään englanniksi, en minä muuta kieltä sujuvasti lue. Haalin mielelläni suosikkiromaanejani hyllyyn, ja tällä hetkellä on paljon lukemattomiakin. Sadepäivän varaa, ymmärrättehän.

Novellikokoelmia on 17, enemmän kuin olisin arvioinut. Olen hirveän huono lukemaan novelleja, yleensä kokoelmat jäävät aina kesken. Kynnys tarttua romaaniin on pienempi. Toisaalta haluan korostaen mainita seuraavat nimet: Roald Dahl, Jorge Luis Borges, Stephen King. Pidän myös suuresti suomalaisista scifinovelliantologioista, joita Ursa 80- ja 90-luvuilla julkaisi. Hyllystä löytyy.

Runokirjoja minulla on 14, mikä on paljon. En lue runoja juurikaan, mutta välillä avaan jonkin kirjan vähäksi aikaa ja tutkiskelen. Suosikkeja: Kai Nieminen, Jarkko Laine, Marjo Isopahkala & Mika Terho.

Muuta kaunokirjallisuutta on sitten esseet, artikkelikoosteet, kansantarinat, leffakäsikirjoitukset ja muu sellainen: 16 teosta, ja tietenkin sarjakuvatkin, joista laskin siis vain kirjat, lehtiä nyt riittää, joskin valtaosa niistä mökillä nykyisin. Silti hyllyssäni on 36 sarjakuva-albumia tai kovakantista kirjaa, englanniksi valtaosa näistä.

Minua suuresti miellyttävä kirjallisuuden laji on muistelmat ja elämäkerrat, laskettakoon samaan kategoriaan myös kirjekokoelmat ja päiväkirjateokset: 18 kirjaa. Suosikkeja mm. Wilkuna: Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa, Palsa: Kalervo Palsan päiväkirjat, Haavio & Koskimies: 50-luvun tytöt & 50-luvun teinit, Liimatta & Hynynen: Rillipää ja läski, Hardwick: Paluu Timbuktuun, joka on matkakirjana kaikkea sitä mitä Madventureskin varmaan halusi olla, mutta ilman kornia yliyrittämistä.

Ai niin, ja lastenkirjat. Niistä osa on omiani, isompi osa lapsen, mutta kun ne nyt tuossa samassa hyllyssä ovat, niin lasketaan mukaan: 14. Mauri Kunnaksen Kaikkien aikojen avaruuskirja on lempparini, eikä vähiten siksi, että olen monituiset kerrat sieltä tarkistanut jotain faktatietoja muistin pettäessä.

Yhteensä hyllyssäni on kirjoja 271. Ei se hirveästi ole, mutta en tykkääkään hamstrata kirjoja älyttömästi. Ehkä sitten kun tiedän, etten enää kerran vuodessa muuta, mikä ei välttämättä ole ihan lähiaikoina saavutettava olotila, huoh. Onpa noita ihan kiitettävästi tullut kanniskeltua asunnoista toisiin.

Materian varjopuolella

Inspiroituneena TUOTTEEN ideasta päätin minäkin listata kirjoituspöydältäni löytyvät esineet. On jo aikakin ottaa selvää, mihin kaikki se muutossa kadonnut pikkusälä joutui, no vitsailen tietenkin, se on edelleen niissä samoissa laatikoissa kuin jo neljä muuttoa sitten. Mutta muuta roipetta löytyy, katsokaa vaikka:

1. Sylimikro eli salkkutietokone, tunnetaan myös läppärinä, merkkiä Acer. Keväällä ostettu, olen ollut sen toimintaan mitä tyytyväisin. Siihen kytkettyinä eri suuntiin sojottavat

2. Philips-kuulokkeet, hieman räjähtäneet, vasen toimii vain jos sitä vääntää ja potkii.

3. 9-metrinen verkkopiuha, josta 8 metriä kiepillä kirjoituspöydän takana lattialla.

4. Virtajohto, joka johtaa muuntajaan, joka nököttää pöydän kakkostasolla. Pöydälläni on kolme eri korkeudella sijaitsevaa tasoa.

5. Ruutuvihko, johon olen luetteloinut kaikki lukemani kirjat vuodesta 1989 lähtien. Alkaa olla täynnä.

6. Olipa kerran elämä -dvd, kotelo sisältää sarjan ensimmäisen puoliskon, 3 levyä.

7. Vanha ajan patinoima kahvimuki, jonka kyljessä luonnonmukaisesti taiteiltu kasvi (laji tuntematon), pohjassa teksti "AM 63, P.O. Box 37211, 1030 AE Amsterdam, Made in China". Mukista törröttää

8. Teelusikka, jossa teksti "Stainless South Korea", mukissa on myös

9. Puoli mukillista Löfbergs Lila -kahvia, vähenemään päin.

10. Valkoinen kuulakärkikynä, jonka keltaisessa kiinnitinklipsissä teksti "SUN".

11. Pentaflex Fisco -merkkinen mittanauha, vain tätä kirjoitusta varten pöydälle tuotu.

12. 32 senttiä korkea kirjoja, lehtiä ja vihkoja sisältävä pino, yksilöitynä seuraavasti:

12a. Veikko Ennala: Lasteni isä on veljeni ja muita lehtikirjoituksia, WSOY 2007

12b. Myytillisiä tarinoita, Suomalaisen kirjallisuuden seura 1975

12c. Kirjain-lehden numero 1/2011

12d. Jon Ronson: Vuohia tuijottavat miehet, Sammakko 2008

12e. Päiväkirjana toimiva paksu ruutuvihko, jonka ensimmäinen merkintä kirjoitettu 9.4.2006, toistaiseksi viimeinen 7.1.2011.

12f. Pieni ruutuvihko, jonka kanteen kirjoitettu isolla lapsen kaunokirjoituksella "Pelituloksia ja Mömmöjen matka".

12g. Sofi Oksanen: Stalinin lehmät, Bazar 2009

12h. Kovakantinen kierreselkäinen muistivihko, aloitettu 2005.

12i. Yoko Ono: Grapefruit, Simon & Schuster 2000

12j. Jani & Jetsetters -yhtyeen cd-single Viileää.

12k. Pehmeäkantinen muistivihko, jonka kannessa teksti "Silmänkääntövankila", ei yhteyttä samannimiseen blogiin. Aloitettu 2004.

12l. Laurence Gardner: Bloodline of the Holy Grail, Element 2002

12m. Ray Bradbury: From the Dust Returned, Earthlight 2001

12n. Andrew Vachss: The Getaway Man, Vintage 2003

12o. Jarkko Laine: Tähden harjalta, valitut runot, Otava 2008

12p. Image-lehden numero 6-7/2011.

Kohtaan 12 sisältyneistä esineistä kolme on minulla lainassa, muut omia. Jatketaan:

13. Kaksi Karttakeskuksen jullkaisemaa GT-karttaa muovitaskuissaan. (GT 2 & GT 4)

14. Kuitti ABC Tiiriön Kirjapörssissä 22.7. tehdystä 10,7 euron ostoksesta.

15. Chrononauts-niminen korttipeli laatikossaan.

Siirrymme kirjoituspöydän kakkostasolle. Alan olla tyytyväinen siitä, että tämä pöytä on laatikoton. No joo.

16. Cd-levyjen kuljettamiseen tarkoitettu muovinen kotelo, Tiimarista joskus ostettu, sulkemiseen käytettävä vetoketju rikki, tyhjä.

17. Lasipurkki, jossa etiketti "Pirkka Pesto", sisältäen neljä kuulakärkikynää, yhden koskaan teroittamattoman lyijykynän, sakset, kolme vesivärisutia, kissankamman.

18. Lasipurkki, joskus vauvanruokaa sisältänyt, nyt täynnä lukuisenvärisiä klemmareita ja nastoja, myös yksi musta hiuslenkki näköjään.

19. Laavalamppu, johon pitäisi hamstrata hehkulamppuja loppuelämäksi ennen kuin poistuvat kaupoista. Nyt ei aktiivikäytössä, koska johto ei tuosta ylety mihinkään pistorasiaan.

20. Kolme pyöreää cd-säilytystynnyriä pinossa, sisältäen lähinnä kovalevyltä pois siirrettyjä valokuvia vuodesta 2005 alkaen. Kenties muutakin. En halua tietää.

21. Pakkausteippirulla, lähes täysi.

22. Musta muovikori, jossa kaksi pahvirasiallista valokuvankiinnitystarroja, ulkoinen 3,5 tuuman diskettiasema jossa sisällä oranssi disketti, sinitarralaatta pahvikoteloineen, vanha sinimusta nahkalompakko sisältäen jokaisen markka- ja penniajan kolikon joka oli käytössä ennen euroaikaa, vanhan pankkikortin puolikas, vanha nettipankin tunnuskoodilista.

23. Epämääräinen pino joulukortteja. Tämä on ensimmäinen esine, jonka olemassaolo oli yllätys itsellenikin. Tämä on myös esine, jonka voisi heittää kirjoituspöydältäni esim. roskiin.

24. Kaksi ruutuvihkoa, molemmat noin puolillaan nimilistoja, pohjapiirroksia, juonikaavioita, muistiinpanoja, etcetera ad infinitum.

25. Paksu kovakantinen muistivihko, johon piirretty päiväkirjasarjakuvaa vuosina 2007-2008.

26. Kaksi lapsuusaikojen päiväkirjaa vuosilta 1983-1989.

27. Muovipussillinen valokuvia, arviolta noin 150 kpl, noin vuosilta 1978-1982.

28. Lival-merkkinen kääntövartinen valkoinen loisteputkivalaisin, kiinnitetty pöydän kakkostasoon, mutta ei tällä hetkellä seinässä. On kesä ja valoisaa, nähkääs.

29, ja pöydän kolmostaso. Sony-merkkinen cd-soitin, sekä sen kaksi erillistä kaiutinta.

30. Vasemman kaiuttimen päällä iso huovuttaen tehty sinikeltainen pallo, sympaattinen.

31. Oikean kaiuttimen päällä pieni buddha-patsas, hieno.

32. Oikean kaiuttimen päällä kaksi lehtisahalla (vissiin) tehty puista sydäntä, suloiset.

33. Soittimen ja oikean kaiuttimen välissä kortti, jossa piirretty kissa, ja teksti "Sitten ehdottaisin kiirelakkoa ja aamuisin päivän halauksia".

Nappaa heinä, ole kaupassa rakas

En ole heittänyt henkeäni, katseeni kaukaisuuteen vain. Olen hylkäillyt olemisen tapoja. Ja kyllähän muutenkin joka vuosi kesälomalla käy sama homma: neljä viikkoa netittä (no joo, kävin minä ruuanhakumatkoilla pikemmin facebookissa, jos niitä statuspäivityksiäni joku kummastelee nyt), eikä täällä kertakaikkisesti tee mieli roikkua enää taas yhtään. Mutta pakkohan tänne bloginraatoon jotain on tuutata, muuten jää jo kunnioitettavan pitkästä sivupalkkiarkistosta yksi kuu välistä. Eihän semmoinen sovi.

Ydinverkko sykähtelee toismielisesti korvan juuressa kyllä yhä. Elokuussa tavataan!

Ydinverkon neljäs säie: "Sinä" jne...

Tämä neljäs säie koostuu pitkälti kirjeestä, jonka lainaan tähän enimmäkseen sellaisenaan. Kirje on joko löytämäni, vastaanottamani tai kirjoittamani, sillä ei tämän projektin suhteen ole tietenkään merkitystä, oleellista kai on, että se on päivätty viime vuoden elokuun seitsemäs päivä. Kirje on kirjoitettu käsin, kuten sen loppupuolelta kai käy ilmikin. Sain ensi kerran ajatuksen liittää kirje osaksi ydinverkkoa vasta melko myöhään; olin siihen mennessä jo ehtinyt sen kertaalleen unohtaa. Kuitenkin vastaan alkoi tulla viittauksia sen sisältöön muualta, ehkä tälläkin kertaa löysin niitä, vastaanotinkin. Jossain määrin on alkanut tuntua siltä, että verkosta on tullut itseään ruokkiva entiteetti: koska olen alkanut kerätä sitä, ovat siihen soveltuvat säikeet alkaneet kasvaa suuntaani. Osoittaakseni ettei projekti kuitenkaan koostu valmiina luokseni putoilevista ajatuksista, lisään tähän myös kaksi yritelmää, ajatusten taikinajuuria, joista en ole kuitenkaan onnistunut kasvattamaan mitään erityisen ravitsevaa. Kun enimmäkseen tämä kuitenkin on nimenomaan tällaista:

Kädet

Ojentelevia käsiä väistelevä ihminen on turvaton. Hän ei kykene enää havainnoimaan tarkasti ja adrenaliini kohoaa. Se kuohuu korvissa. Tässä toiminnassa voi satuttaa itsensä, eikä siihen puuhaan pidä tottua. Käsien väistely on kuitenkin tärkeää, ja sopii harrastukseksikin.

[Tämä on kerätty kolmesta lähteestä, eikä mennyt mihinkään. En muista mitä olin tässä alkujaan näkevinäni, oli mitä oli, se on kadonnut...]

Kalastajat

Otetaan esimerkiksi kalastaja, hän on norjalainen. Hänen lisäkseen meillä on toinen kalastaja, kotoisin Sierra Leonesta. He ovat kumpikin taitavia ammatissaan, koska joutuvat elättämään perheensä. Mikä erottaa näitä kalastajia?

Jossain heidän välillään soi musiikki, puolivälissä. Verkot heiluvat musiikin tahdissa.

On helppoa olla kalastaja sellaisena päivänä. Tuntuu kuin merikin olisi aalloilla rytmiä lyönyt. Sanomattakin on selvää että toisaalla ei ole niin. Jossain aallot hakkaavat vihaisina rantakallioita.

[Kolme pientä katkelmaa, yksi on radiosta kuultu. Yritin koostaa näistä tarinan lähinnä siksi, että ensimmäisessä säikeessä mainittiin kalastajat. En onnistunut kehittämään yhteyttä näihin. Luovutin.]

---

Sinä

On tullut taas aika yrittää tulkita sinua. Näen sinut monessa suhteessa, ja monesta kulmasta kykenen sinua tarkastelemaan. Silti et ole missään täysin läsnä. Minun on vaikea kuvailla olomuotoasi niille, joille et ole tuttu. Harvoin tiedän mitä haluat, enkä silloinkaan täysin. Yritykseni tulkita sinua jäävät nimenomaan yrityksiksi, ja niin sinä jäät salaperäiseksi, kuten hiljaiset historian hämäriin jääneet kansat. Nykyisen Egyptin alue on eräs niistä paikoista, joissa ihmiset ovat eläneet pisimpään. He ovat rakentaneet sfinksin, joka on vanhempi kuin pyramidit, joiden kyljistä aurinko on aikoinaan kimallellut. Turisteilla on tapana käydä Egyptissä katsomassa pyramideja ja sfinksiä, ymmärtämättä sitä, että ne ovat eri aikakausilta peräisin, eri kansojen työtä. Tällöin tapahtuu aikavääristymä. Kerron tämän vain, koska aikavääristymä muistuttaa sinua. Vain kieroon vääntynyt aika on lähtökohta, jonka kautta kykenen näkemään sinut sellaisena kuin olet, ja tässäkin saatan olla väärässä. Ehkä olet tosiaan omaa luokkaasi, ja ehkä, sinun myötäsi, maailma on loppujen lopuksi täynnä mahdottomuuksia. Olenko kertonut siitä ravintolatyöntekijöiden seuramatkasta Egyptiin, josta [...] kertoi lukeneensa lehdestä joskus nuorena? Se palaa nyt mieleeni: kaksitoista ruskettunutta kokkia Kheopsin pyramidista heijastuvan lämmön äärellä. Aikavääristymä väreilee heidän ympärillään hiljalleen. Mitä he ajattelevat? Mitä suunnittelevat tekevänsä kun palaavat pohjoiseen? Heidän tulevaisuutensa jää kesken. Kreikassa kokkien linja-auto joutuu onnettomuuteen. Tässä kohtaa vilkaisen sinua ensimmäisen kerran tänä aamuna. Hiuksesi ovat vielä sekaisin, olet pukeutunut vihreään aamutakkiin, siihen jonka [...] sinulle kerran antoi. Aamiaispöytämme yllä tuoksuu kahvi, et arvaa kenelle kirjoitan ja mitä. Lehdessä on juttu Kreikassa tapahtuneesta auto-onnettomuudesta, luet sitä ja paahtoleipäsi päällä voi sulaa. Jään tuijottamaan sinua pitkäksi aikaa pöydän toiselta puolelta. Yritän miettiä mitä ajattelet, miltä sinusta juuri tänä aamuna tuntuu. Käki kukkuu metsässä. Sinä lasket mielessäsi sen kukunnat. Aamu on muuten hiljainen, mutta käen ääni käy hetki hetkeltä läpitunkevammaksi.

Ydinverkon kolmas säie: "Viljelmät"

Tämän viljelmiä käsittelevän kolmannen säikeenkin olin alkujaan editoimassa yhdeksi kokonaisuudeksi, mutta jotenkin se tuntui toimivan paremmin listamuodossa, tai kenties laiskuus iski. Teksti otsikolla "Viljelmät" oli työn alla viime syksynä, mutta ensimmäiset näistä ovat osuneet silmiin jo vuosi sitten keväällä. Näistä katkelmista (jotka olen laajemmista lähteistä pätkinyt mielivaltaista mutu-menetelmää noudattaen) jokainen on painetusta julkaisusta: lähteinä ovat olleet Kansakoulun ympäristöoppi vuodelta 1972, yleisönosastokirjoituset Seurassa ja Lauttakylä-lehdessä (1971 ja 1973), tamperelaisen ammattiyhdistyksen vappulehti vuodelta 1969 (jonka kirjoitus siis mitä todennäköisimmin on yritys huumoriin) ja kaiketi melkoisen suppeana laitoksena ilmestynyt pienpainate nimeltä Madon vuosisata, oletettavasti jostain 70-luvun lopulta, joskaan tässä kirjoituskoneella naputellussa lehdessä ei ole tietoja sen paremmin julkaisuajankohdasta kuin ylipäätään tekijöistäkään. Myös koko julkaisun tarkoitusperä jää jossain määrin hämäräksi sen käsitellessä rempseästi sekaisin ufoja, aikakauden puoluepolitiikkaa, kuvataidetta ja epämääräisiä yritysmaailman salaliittoja. Jätän erittelemättä, mikä katkelma on mistäkin lähteestä. Yksi loppuu kesken, mutta niin loppuu alkuperäisympäristössäänkin.

---

Viljelmät

1. Maailmassa on useita erilaisia viljelmiä, joista monen käyttötarkoitus ei ole itsestään selvä. Käytännössä mitä tahansa voi istuttaa ja viljellä.

2. Rumat pellot pilkkaavat perinteisiä agraarisia arvojamme. Meidän pitäisi osata kansakuntana puolustaa ja ylläpitää sitä tärkeää työtä, jonka esi-isämme ovat tähän maahan viljelleet.

3. Ruminta mitä tiedän, ovat tuulessa huojuvat könkkäpellot. Rannikkoseudun asukkaille könkkä on tuttu kasvi. Esimerkiksi keskisen ja pohjoisen Pohjanmaan väki on viettänyt lapsuutensa könkkäpeltojen ääressä, minkä vuoksi heistä on tullut niin omituisia. Kenenkään ei pitäisi antaa lastensa nähdä könkkäpeltoja kovin nuorena. Miksei poliisi tartu tilanteeseen. Könkkä ei ole hyötykasvi, sen viljely ei ole tarpeellista!

4. Vaikka maanviljelys kolmannen maailman maissa on jatkuvasti kehittymässä kohti länsimaisia tehokkaampia standardeja, on hitaasti leviävässä agraarikulttuurissa edelleen ongelmansa. [...] Paksut pienet ponit tallaavat näillä plantaaseilla usein viljelijöiden lapsia jalkoihinsa. Lasten verestä maa saa voimaa ja jaksaa kasvattaa uusia kasveja iloksi ja ruuaksi. Tämä lannoiteongelma tulisi ratkaista ensi tilassa. Afrikasta ei kuitenkaan nykyisten tullirajoitusten vuoksi saa viedä pois poneja. Tilastojen mukaan ponikuolema on ollut yleisin afrikkalaisen lapsikuolleisuuden muoto vuosina 1971-1974. Tutkimusteni mukaan kivenhakkuu voi vielä kääntää asetelmat päälaelleen. Se on afrikkalaisten lasten ainoa toivo. Heidän nimiään olisi mahdollista hakata suuriin kiviin autiomaan reunamilla. Sillä keinoin yrittäisimme huijata poneja luulemaan, että kyseessä on muistokivi jo edesmenneille. Mutta ponit ovat julmia ja pisteliään älykkäitä. Delfiini ei ole ihmisen jälkeen älykkäin eläin.

5. Lupiinit ovat valloittamassa maailmaa. Ne leviävät vuosi vuodelta yhä laajemmalle. Niiden kollektiivinen juurakko on tietoinen. Lupiineja on todistetusti viljelty niinkin pohjoisessa kuin itäisellä Juutinmaalla esikolumbiaanisena aikana, mutta viimeistään Pommerin sodan jälkeen peruna nousi suositummaksi. Kissatkin tukehtuvat lupiineihin. Maailmassa ei ole enää montaa lupiiniviljelijää, vaikka sellainen olisi kaunis. Kaikki lupiiniviljelijät ovat aina olleet kauniita kautta historian. Perunaviljelijöillä on usein perunanenä. Heitä ei kutsuta presidentinlinnaan, vaikka saavutustensa perusteella juuri heidät pitäisi. Tämä on vain yksi kohta niinkutsutun länsimaisen demokratiamme rappiossa, eikä sen

---

Loppuun vielä tunnelmakuvan sijasta sananen kohdassa 3 esiintyvistä könkkäpelloista. Koko käsite (ruma kasvi nimeltä könkkä, yeah why not...) on samanaikaisesti absurdi ja tyhmä, mutta palautti löytyessään mieleeni verkosta vuonna 2000 talteen kopioimani kertomuksen nimeltä Kiertomuikkulan kronikat; mikä onni että tapanani on jo tuolloin ollut tallentaa kaikkea typerää. Epäilen Kiertomuikkulan kronikoihin joskus palaavani, mutta toistaiseksi haluan jakaa siitä vain tämän katkelman, joka ei kuitenkaan narratiivisen muotonsa puolesta sopinut tällä kertaa kokonaisuuden osaksi.

"Aurinko paahtoi vessan seinään reiän ja siitä Viänänen kurkisti ympärillään leviävää könkkäpeltoa. Könkkä on harvinainen kasvi, jota tavataan vain Kiertomuikkulassa, jossa sitä viljellään kuin viimeistä päivää. Kenenkään muun kuin kiertomuikkulalaisten ei tulisi mieleenkään moista pahalle haisevaa, paskan makuista, irstaan näköistä, pöyristyttävän ruman väristä ja sataprosenttisen käyttökelvotonta kasvia viljellä. Kiertomuikkulalaiset luonnollisesti rakastivat könkkää, kaikki kunnan 63 asukasta joista 17 oli Viänäsiä. Päivä oli kesäinen ja kalat lauleskelivat Sweet home Alabamaa lennellessään muovisten mäntymetsien yläpuolella. Kukaan ei osannut aavistaakaan että idylli oli särkymässä, julmien robottiankkojen armeija oli enää muutaman minuutin matkan päässä Kiertomuikkulan keskustasta, jossa juuri silloin oli meneillään yhdistetty yleisurheilu- ja kivityskilpailu lapsille."

Internet, tuo tiedon valtaväylä.

Ydinverkon toinen säie: "Apatia"

Toinen säie löytyi osittain samoihin aikoihin kuin ensimmäinen, muistaakseni samalla viikolla viime vuoden maaliskuussa (mikä ajankohta jäi edellisessä mainitsematta - mutta kenties ajanmääreet ankkuroivatkin säikeet liiaksi johonkin konkreettiseen?). Tällä kertaa toimin itse jonkinlaisena välittäjäaineena. Selailin vanhoja postikortteja Lauttasaaren Emmaus-kirppiksellä lähellä Lahnalahdenpuistoa, ja lopulta ostin pinon, kymmenen eurolla. Korttien kuvat eivät sinällään kiinnostaneet, useimmista eivät niihin kirjoitetut lomaterveiset tai onnentoivotuksetkaan. Sen sijaan yksi kuva-aiheeltaan geneerinen hevoskortti oli kirjoitettu tiheällä ja osin lukukelvottomalla käsialalla täyteen tekstiä; kyseessä oli luettelo otsikolla "Apatia".

Onnistuin tulkitsemaan tekstiä siis vain pienen osan. Silti tuntui jokseenkin kutkuttavalta löytää jotakin tällaista niin pian edellisen vastaavan löydön jälkeen. Oli sellainen tunne, ettei Turussa vaan! Toisaalta en siellä juurikaan kierrellyt divareita tai kirppiksiä, mikä selittänee. Kenties kuitenkin on niin, että vasta tämä ostamani kortti todella sysäsi liikkeelle tarkoituksenmukaisen säikeidenetsinnän. Samalla päätin ottaa säikeiden hankinnassa ja muodostamisessa puoliaktiivisen roolin, sillä miksipä ei: olen joka tapauksessa yhtä lailla osa sitä epävakaata kuorta, jota järkiperäiseksi todellisuudeksikin kutsutaan (kuten olet sinäkin, ja sinä, ja sinä) kuin mikään löytämäni, ja vaikken halunnutkaan alkaa varsinaisesti itse tuottaa asioita löydettäväkseni, voitaneen sanoa, että olen auttanut niitä kaivautumaan arkipäivästä esiin.

"Apatia" on hyvä esimerkki. Koostin hevoskortista löytämäni listan ympärille lauseita muista samalla kertaa ostamistani korteista, ruokapöydälläni tuolloin lojuneesta lehdestä (vanha Lumooja muuten), kaksi täytevirkettä kirjoitin kokonaan itse, minkä lisäksi poistin listan numeromuotoisuuden ja tein sen tarinaksi lisäämällä "hänet", josta kerrotaan. En tiedä onnistuinko, en ylipäätään tiedä miksi olisin tekstiä sen valmistuttua kutsunut; joka tapauksessa se tuntui olevan osa jotain suurempaa, minkä vuoksi tuolloin suunnittelemani Silmis-päivityskin jäi tekemättä. "Apatia" jäi odottamaan vuoroaan, joka nyt koittaa:

Apatia

Silloin tällöin hän tunsi ilon kaikkoavan elämästään. Hän oli vasta nuori, mutta ei tuntenut enää asioita uusina ja ihmeellisinä kuten hänen olisi varsinkin vanhempien mielestä pitänyt tuntea. Hän oli kävelevä aistiharha. Hänestä tuntui mahdottomalta niellä tulta. Hän ei osannut kirjoittaa saagoja. Hänet oli vallannut apatia. Jostain syystä, jota hän itse ei tiennyt, se oli alkanut teatterin edessä jokirannassa. Se oli estänyt häntä ostamasta jäätelöä, se oli tarttunut kovin sormin ja ottanut mukaansa. Apatia vie mennessään kuin soratie. Taas se oli alkanut, se ei ollut kovin ruma eikä kovin kaunis, mutta siellä se joka tapauksessa oli nurkan takana. Hänestä tuntui, etteivät ystävät ymmärtäneet apatiaa. Elokuvissa, hän muisti, apatia näytti kauniilta. Kaupunki oli suuri ja sen sisään olisi helposti voinut eksyttää itsensä. Kuoppaista soratietä kävellessään hän oli onnellinen, vaikka lintujen laulu ei kuulunut hänen askeltensa nostattaman rapinan yläpuolelle. Joen virtaus ei pölyltä näkynyt. Sellaisina hetkinä hän monesti päätti mennä elokuviin, missä näki itsensä kimaltavana heijastuksena kankaalla. Elokuvista hän palasi erilaisena. Niinä iltoina hän meni nukkumaan ojan partaalle. Erään kerran poliisi vei hänet takaisin kotiin ja peitteli sänkyyn. Yöpöydältä pehmoinen pandanalle katseli.

Ydinverkon ensimmäinen säie: "Menestys"

Olen Helsingissä asumani puolentoista vuoden aikana aloittanut harrastuksen. Kyllä, yhden vain, ja sekin on paljon kaltaiselleni, joka ei ole koskaan ikinä harrastanut mitään paitsi nuorempana postimerkkeilyä ja tanhua, mutta olenpa aloittanut kuitenkin, ja aikaavievähän tämäkin on ollut: olen alkanut kerätä säikeitä. Mistä, kysy(ne)tte, ja kerron.

Elämästä. Alaviitteitä epätodellisuuden tasoista, niistä joita ei konkreettisesti ole olemassa, mutta kuitenkin on, ja vieläpä enenevissä määrin, kun niihin on alkanut kiinnittää huomiota. Olen kerännyt säikeitä 1) Vanhoista kirjoista, joita ensin alkuun löysin antikvariaateista, sittemmin myös kirjaston valikoima on osoittautunut hedelmälliseksi, 2) Aikakauslehdistä, etupäässä 50-70 –lukujen vuosikerroista joita sattuu mökin vintillä olemaan ihmisennielevinä pinoina varastoituna, 3) Kuulopuheista ja tarinoista, ja muutamin satunnaisin kerroin myös 4) Seinäkirjoituksista, joskin tämä suuntaus on vielä etsimässä itseään; jonain päivänä tarkemmin kenties.

Tämä ajanvietteeni on osoittautunut varsin heldelmälliseksi, siinäkin määrin, että ajattelin raportoida muutamista havainnoistani tänne blogiin, joskin tunnustan: laajamittaisempikin kirjoitustyö aiheen parissa on meneillään. Mutta entä harrastukseni alku? No, ensimmäinen löytöni tapahtui, tietenkin, vahingossa (miten muka luulette että aikanaan ryhdyin tanhuamaan?). Ostin Runebergin antikvariaatista Aksel Törnuddin teoksen Musiikin historia pääpiirteissään (Otava, 1943), ja sen sisäkannesta löysin ilmeisesti mustekynällä kirjoitetun tekstin, joka näytti järjelliseltä aluksi, keskivaiheillaan vähemmän, lopuksi ei enää ollenkaan. Silti sen omanlaisensa logiikka viehätti minua. Tekstiä ei ollut otsikoitu, mutta olen itse antanut sille nimeksi ”Menestys”.

Vielä sananen koko raportoinnin otsikosta. Kävellessäni Dagmarinkatua pitkin matkalla Kampista kotiin viime sunnuntaina huomasin erääseen sähkökaappiin kirjoitettuna sanat ”Luuydinverkosta nousee kärsimys”. Koska olin juuri ajatellut tätä projektiani, nimenomaan tätä ensimmäistä julkista kirjoitustani aiheesta, oli tämä tietenkin mitä osuvin löytö. Se ei kuitenkaan tuntunut sopivan yhteen muiden keräämieni säikeiden kanssa (joista tietenkin myöhemmin lisää), mutta eipä jättänyt rauhaankaan. Siispä: tästä hiomalla projektille otsikko, ja toiveissa on saada otsikko joskus loogisesti sijoittumaan kokonaisuuteen. Kenties. Tämän suuremmitta johdannoitta kuitenkin itse asiaan. Tällaisen tekstin minä löysin:


Menestys

Kun ihminen menestyy, hänen on valittava perheensä ja työnsä välillä. Monelle työ on tärkeämpi kuin perhe. Kun työpaikan puhelimet eivät enää soi, on myöhäistä ihmetellä minne perhe on jäänyt. Kenties siihen ei ole tarvettakaan. [tässä kohdin musteen väri vaihtuu; ilmeisesti tekstiä on alun jälkeen jatkettu myöhemmin, Uguksen huom.] Ihminen on tuolloin hyvinvointianemian uhri. Hän kalpenee sellaisille asioille kuin ”kalastaja” ja ”köyhä”. [Miksi juuri kalastaja? Epäilen kirjoittajalla olleen jokin henkilökohtainen suhde ammattiin] Hyvinvointianemia tarttuu ensin sieluun ja vasta sieltä ruumiiseen. [Yliviivaukset alkuperäisessä tekstissä] Se estää länsimaisen yltäkylläisyyden ravintoaineita tarttumasta kiinni. Silti on huomattava, että hyvinvointianemiaa sairastava ihminen on nimenomaan menestynyt. Hänellä on vara valita. Valinnat tehdään usein ladon takana aamukuudelta kuusenoksien alla. Vanhat polvet valittavat kun menestynyt ihminen kumartuu alttarille rukoilemaan. Hän tuntee isiensä katseen maan povesta. Hän on hyljännyt perheensä ja hänen menestyksestään on tullut menneiden sukupolvien saavutusten irvikuva. Aurinko ei menestyneelle ihmiselle paista niin kovin kuin kurjille syntisille. Menestyneen ihmisen lämpöä on vaikeampi havaita, vaikka se säteilee hänestä itsestään, koska se säteilee poispäin. Kun menestynyt ihminen kuolee, hän jättää jälkeensä tyhjän tilan. Siihen ei yleensä kukaan halua sijoittua makaamaan tai istumaan. Menestys romahtaa tyhjään tilaan ja tilan seinämät alkavat murtua reunoilta sisäänpäin. Menestynyt ihminen ei koskaan näe saavutustensa luhistumista. Kun hän on kuollut, on hänellä mahdollisuus saapua uudestaan. Menestynyt ihminen yrittää yleensä toisellakin kerralla menestyä. Menestyneet eivät koskaan opi.

Marvel-projekti, osa 1

No nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen, minulla toisaalta onkin tietynlainen suhde elokuviin nykyisin. Supersankarielokuvat! En ole aiemmin juuri kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta pitkin 2000-lukua on tosiaan suurin osa lapsuuteni oleellisimmasta fiktiivisestä materiaalista muuttunut sarjakuvasta elokuvamuotoon; kuten olen ennenkin täällä maininnut, olin noin vuosina 1987-1992 erittäin innokas Marvelin sarjakuvien kuluttaja. Eipä tuo ajanjakso nyt tulevaisuudesta katsottuna kovin kummoiselta näytä, mutta kasvapa itse kymmenvuotiaasta viisitoistaiseksi, no, kasva! Kylläpä siinä ihminen vallan melkoisesti kehittyy, ja koko ajan ovat Marvelin supersankarit mukana. En DC-tuotannosta koskaan niin välittänyt, vaikka toki kaikki (harvat) lukemani Batmanit olivat hyviä, mutta kaikki lukemani Teräsmiehet (lukuunottamatta Jim Starlinin & Berni Wrightsonin hienoa Friikki-tarinaa) sitäkin kuivempia. Osasyynä ehkä sekin, että suomeksi ei DC:n tuotantoa tuolloin liiemmin julkaistu, kun taas Marvelin hahmoilla pyyhki hyvin. Christopher Nolanin uudet Batman-leffat katsoin tuossa taannoin sairastaessani, nyt tuumasin omalla rajoittuneella ajallani (mikä totisesti ei tee projektista erityisen nopsasti etenevää) katsastella kaikki 2000-luvulla esiin nousseet kerrassaan vitaalit Marvel-filmatisoinnit. Olen niistä aiemmin nähnyt kolme: kaksi ensimmäistä X-meniä ja Spiderman kakkosen, kaikki (jostain kumman syystä) vuonna 2004, joten en niistä muista enää mitään. Menköön uudelleenkatseluun. Jep, minä innostun elokuvasta jos kykenen tavalla tai toisella yhdistämään sen johonkin muuhun kiinnostuksenkohteeseeni.

Aloitin jo, vahingossa, kun tapoin unettomuutta katsomalla Ang Leen vuonna 2003 ilmestyneen Hulk-filmatisoinnin. Olinhan siitä toki kuullut paljon pahaa, ja alun jokseenkin kikkaileva taustatarinointi sai vilkuilemaan kelloa. (toisaalta, koska katson leffat tietokoneeltani, yleensä surffailen netissä samanaikaisesti muutenkin) Vaan kyllähän se siitä liikkeelle lähti, ja ensin kummastuttanut "sarjakuvaruutuinen" editointikin alkoi tarinan edetessä kummasti toimia. Hulkhan ei ole varsinainen action-leffa ollenkaan, vaan pikemminkin henkilödraama, mikä toki Jäämyrskyn (ainut muu näkemäni Leen elokuva) ohjaajalle sopiikin. No oli siinä mutanttipuudeli sentään. Ymmärrän siis, miksi elokuvaa niin syvästi monet inhoavat, ja myönnetään, että Hulk itse oli toki animaatiohahmon näköinen, mutta mitä väliä? Hahmon syntytarina oli pistetty radikaalisti uusiksi, mistä plussaa, eikä mukana oikeastaan ollut varsinaisia supervihollisia, mistä myös. Nick Nolte oli roolissaan hyvä, ja Jennifer Connelly kauniimpi kuin koskaan missään, huh. Myös plussaa: Danny Elfmanin hienoimpiin lukeutuva soundtrack, ei sitä tyypillisintä Dannya, aika vaikuttavaa.

Moitittavaa? En nyt keksi, mutta jos en olisi alkuperäistä sarjakuvaa tuntenut, olisin pitänyt itse Hulkia harvinaisen kornina ilmestyksenä kilometriloikkineen. Mutta kuinka monta traagista perhetaustaa vielä kestänkään kun kaikki Marvel-elokuvat katson; joka hahmoltahan sellainen löytyy. Hulkissa tarina (elokuvaa varten rustattu vieläpä) kyllä toimi ja oli uskottavasti virallisen Hulk-kaanonin rajamaille sopivakin. Mikä positiivinen yllätys leffa siis olikaan! Ehdottomasti paras näkemäni Marvel-elokuva toistaiseksi, ja ainoa josta muistan mitään. Seuraava joskus kesän mittaan sitten, kun jaksan.

Muuttaako ihminen

Viime viikolla vaihdoin osoitetta. Tavaksi se Turussa tuli, joten miksei siis Helsingissä jatkuisi, tuo pysähtymätön muuttorumba. Etenkin kesäksi tunnun aina siirtyvän uuteen paikkaan. Huomasin sijaitsevani taas eri asunnossa kuin viime kesänä, ja taaksepäin katsoessani tein havainnon: olen viimeksi asunut kaksi perättäistä kesää samassa paikassa vuosina 2006 ja 2007. Sitä edeltävät kesät ilman muuttoa välissä olivat 2000 ja 2001, ja siitä taaksepäin olenkin sitten vielä lapsuudenkotona, josta kamppeeni vanhempien Kadettiin sulloneena muutin Turkuun elokuussa 1999 ja ajoin Aninkaistenkadulta tullessa Itäisen rantakadun ohi näkemättä sen paremmin jokea kuin tuomiokirkkoa, vasta jossain vanhan hautausmaan tienoilla alkoi tuntua, että olisi varmaan jo jokin aika sitten pitänyt kääntyä.

En siis oikeastaan tiedä miltä tuntuu asua samassa osoitteessa enemmän kuin kaksi vuotta. Alkaisiko se ahdistaa? Alkaisiko paikka yhtäkkiä tuntua kodilta? Toisaalta minä kotiudun nopeasti; viimeisessä Turun osoitteessani asuin vain puoli vuotta, mistä toista kuukautta vietin mökillä, ja silti sekin tuntui omalta viimeistään siinä vaiheessa kun piti taas alkaa pakkailla kamoja ja mennä. Muistelen millaisia eri asuntojen jääkaapit olivat, millaisia suihkut, mitä näkyi keittiön ikkunasta jos mitään. Nyt asun korkeammalla kuin vielä koskaan. Vaikka kerros on kuudes kuten ensimmäisessä Turun kodissakin, on tämä talo rakennettu 20-luvulla, ja huonekorkeus varmaan metrin enemmän kuin Sokerinrannan 60-luvun taloissa. Kuuden kerroksen matkalla kertyy korkeutta, katselen Taka-Töölön kattojen yli kohti Pasilaa, jonka tv-torni näkyy ilta-aurinkoa vasten aika komeasti.

Tärkeintä on aina saada laatikot nopeasti purettua, muutosta muistuttavat asiat nurkista pois. Tai olisi, mutten siinä aina onnistu. Muutot ovat mahdollisuus siivota menneitä, vaikken tällä kertaa heittänytkään pois juuri mitään. Sen tein Turusta lähtiessäni: kaikki mikä ei yhteen pakuun sopinut, jäi matkasta: sohva, iso kirjoituspöytä, lipasto, takapihan puutarhakalusto. Silläpä nyt ei järin liikoja olisi täällä tehnytkään.

Minulla on ollut ikkunoita kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin, parvekekin muutamaan. Takapiha kahdesti, kerran oma kylmäkellari. Neljä erilaista sohvaa, nyt taas ei yhtäkään, mutta kohta hankin kun on kerrankin tilaa. Pois muutetut kodit pysyvät mielessä aikansa fyysisinä muistoina: mieleen jää asunnon tila, mittasuhteet, valaistus. Ne säilyvät siellä kuukauden tai pari ja hiipuvat pois. Tällä hetkellä edellinen asuntoni on vielä niin tarkkana kuvana päässä, että se tuntuu olevan fyysisesti läsnä jossakin edelleen, vaikka sen minunlaisekseni muuttaneet tavarat ovatkin jo täällä, tässä toistaiseksi vieraassa ympäristössä, mutta kodiksi tulevassa kai kuitenkin, tälläkin kertaa. Toisaalta nyt on ensi kerran tilaisuus käydä vanhassa paikassa uudestaankin: sattuipa niin, että ystävä etsi asuntoa kulmilta, ja diilasin kämpän hänelle. Pitää käydä katsomassa tilasta toinen tulkinta. Ainakin siellä juoksentelee nyt kaksi kissaa. Minullakin olisi nyt tilaa kissan kulkea. Hmm.

Hampaattomien setien saavutuksista

Vuonna 1995 olin jääkiekon mm-finaalin aikana muistaakseni elokuvissa. Tarkkaa muistikuvaa katsotusta leffasta ei ole, mutta jonakin juuri tuon kevään päivänä kävin naapurikylän teatterissa tsekkaamassa Pulp Fictionin; elokuvan, josta olin kuullut paljon hyvää. Tekihän se vaikutuksen. Jääkiekko sen sijaan ei. Muutamia pelejä olin tietynlaisesta velvollisuudentunnosta koittanut katsoa, olihan sentään Suomella vauhti päällä ja kohti mitalia mentiin. En kuitenkaan yleensä jaksanut pelejä loppuun asti. En yrityksistä huolimatta kokenut jännitystä; vaikka Mertaranta (tai kuka tuolloin olikaan) kuinka ulvoi, vaikka oli kolmas erä ja Suomi maalin tappiolla - ei. En tuntenut mitään. En tiennyt miksi minun olisi pitänyt välittää pelin lopputuloksesta, en tuntenut pelaajia henkilökohtaisesti, en ollut lyönyt voittajasta vetoa, en kokenut joukkueen millään tavoin edustavan mitään sellaista, jota minä itsekin edustin.

Jokseenkin sama olo oli taas eilen. Etukäteen toivoin Ruotsin voittavan, koska tiesin millaista hehkutusta vastakkainen tulos taas tietäisi. Ja erityisesti tätä minä ihmettelen. Eihän juuri kukaan seuraa aktiivisesti jääkiekkoa, ja silti sadattuhannet saavat mielenhäiriön, kun kisoihin valittu joukkue voittaa toisen kisoihin valitun joukkueen. Ymmärrän, että pelaajat itse juhlivat: he ovat selvästi panostaneet, treenanneet, pelanneet kaikin tavoin hyvin. Onnittelut heille, ei varmasti ollut helppoa. Sitä puolestaan en ymmärrä, että koko maan pitäisi juhlia. Olen väärässä, minun on kai pakko olla, sitä luokkaa pieni on vähemmistöni.

Huomautan, ettei tämän tarkoitus ole olla pilkkaava kirjoitus, ei suinkaan, en korota itseäni ylemmyydessäni massan hartioille. (saadessani kuulla Suomen ja Ruotsin pelaavan finaalissa valmistauduin kylläkin linkittämään tähän viiden vuoden takaiseen päivitykseeni, joka on ivakirjoitusta vilpittömimmillään) Minä vain palan halusta ymmärtää. Haluan tietää, mistä tämä kollektiivinen tuntemus yllättäen kumpuaa. Miksi radiossa katuhaastateltu nainen kiljui tämän olevan hänen elämänsä paras päivä? Miksi ilmavoimien hävittäjät saattoivat kaatokännisen joukkueen kotimaahan? Olo on oudon ulkopuolinen. Vaikka olisinkin katsonut itse finaaliottelun, olisi tunne matsin päättyessä ollut silti olankohautus. En olisi tajunnut, että pitää lähteä kadulle bailamaan, jääkiekko kun on peliä kuitenkin vain. Ei mitään tärkeää, ja kuitenkin saa kansan kaduille moninkertaisesti paremmin kuin mikään poliittinen teko, mikään lakkoilu tai kansannousu. Miksi? Miksi Suomen väreillä varustettujen pelaajien menestys joka vuosi uudestaan järjestettävissä kilpailuissa on yhtäkkiä jokaisen tämän maan syntyperäisen kansalaisen tähtiin kohoava arvonnousu?

Kertokaa, en ymmärrä.

Tusinas kahvila: Café Lasipalatsi

Minulle Lasipalatsi on Helsingin keskusta. Siis nimenomaan koko kaupungin ytimein keskipiste, se jonka luota voi poistua vain syrjäkulmien suuntaan. Sinällään keskipisteen määritteleminen on tietenkin keinotekoista, se on tunteesta syntyvä ominaisuus, ja varmasti useimmille Helsingissä on keskeisempi jokin muu paikka. Kovin tuttu Lasipalatsi ei minulle rakennuksena ole; Kirjatorilla olen pari kertaa piipahtanut, syrjäsiiven Mbarissakin kahdesti (sieltä on vaikea löytää pöytää, jonka ääressä joku ei keskittynein ilmein näpyttelisi Mäcciään), mutta tietenkin kahvilassa jo kaikkiaan neljästi, ja vasta viime viikolla oli kamera mukana, minkä vuoksi paikan arviointi on hiukan viivähtänyt.

No niin, muistikuvani Café Lasipalatsista alkavat kuuden vuoden takaa, jolloin lämpimänä kevätpäivänä olin täällä melkein-ensitreffeillä ja pääkaupunkiseudun imaisevaan menoon tuiki tottumattomana. Olin vasta toipumassa ensimetroni aiheuttamasta shokista, kun jo astelin tähän funkkista huokuvaan retrokolossiin ja tutun tuntuisesta miljööstä kiitollisena tarjouduin maksamaan kahvit ja suklaamuffinssit; en siksi, että olisin halunnut miehiseen ensitreffirooliin heittäytyä, vaan pikemminkin vain osoittaakseni olevani kahviloissa kuin kotonani. Mutta meinasipa siinä opiskelijakortti mennä väärään kurkkuun kun Turun kahviloiden hintatasoon tottuneelle jöösille kerrottiin ostosten yhteiskustannus! Olin älähtää, onneksi en. Sittemminhän olen ymmärtänyt kaiken olevan täällä eri hinnoissa, ja Lasipalatsin kaltaisilla sijainneilla nyt ainakin. Mutta toisaalta mitään extra-kallista tarjonta tuskin tuolloinkaan oli, satuinpahan vain olemaan liiankin pesiytynyt Turun halvimpiin sumppiloihin, ja harvoin niistäkään euron kahvin lisäksi mitään popsittavaksi hankin.

Nyttemmin stadilaistuttuani olen tosiaan sitten vielä kolmesti paikan päällä käynyt. Lasipalatsin etu on tietenkin myös sen ongelma: olemalla Helsingin keskipiste se on harvoin olematta täynnä. Kokemukset: arkena puolenpäivän maissa löytyy noin yksi tyhjä pöytä, maanantaina neljän jälkeen saa kääntyä ovelta takaisin, sunnuntaina iltaseitsemältä voi istua mihin tykkää. Sisustus ei ole muuttunut kuuden vuoden aikana mihinkään, joskin lienee museoviraston suojeluksessakin siinä määrin, ettei täällä varmaan voi alkaa seiniä kaatamaan. Hauskana yksityiskohtana suuremman pöytätilan takaseinän virkaa toimittava verho, josta saattoi välillä kurkkia kolkkoon leveään portaikkoon; tuntui kuin olisi istunut salaisuuden edessä. Miksi kukaan ei liikkunut siellä? Mikä paikka se oli? Miksi sitä ei ollut kahvilasta erotettu kuin verholla? Ruuhka-ajan ulkopuolella saapuvat voivat istumapaikkansa valita kahden tilan väliltä: Mannerheimintielle avautuvan julkisivun puolelta, tai hieman tukkoiselle takapihalle antavasta hämärästä huoneesta, joka tietenkin on ollut minun valintani aina paitsi kerran kun ei mahduttu. Siellä on nahkaiset sohvat ja loosheja. Perin tunnelmallista.

Vaan entä purtava? Tarjontatiski on ensivilkaisulla huolestuttavan piskuinen, mutta toisaalta kerroksellisuutta on osattu käyttää hyödyksi, ja tavaraa on. Täältähän saisi vaikka lounassalaatteja ja täytettyjä patonkeja, mutta minä olen kahdesti päätynyt lohipiiraaseen, joka on seireenin lailla monkunut pääsyä kitusiini. Ja molemmin kerroin olen sen kahdella haarukallisella tuhottuani pettynyt olemattomaan kokoon. Nälkä kurnii vielä siinä vaiheessa kun tarjoilija jo kantaa lautasta pois, mutta makua en moiti. Nelinkertaistaisin silti siivun koon. Viimeksi nautin paikan päällä leivotun rinkulamunkin, joka olikin tuhti kuin taivas, vaikkei Pispalan näkötörnin hekumalliselle munkkielämykselle vetänyt vertoja, tosin harva vetää. Tämä ei ollut enää lämpimäinen, mikä teki siitä ehkä hiukan turhankin tuhdin, tahtoo sanoa vähän sitkon. Mutta nyt sentään jo saivartelen, hyvä munkki oli.

Toinen ongelma: kahvin koko. Jos nyt verrataan vaikkapa viimeksi käymääni Sanomatalon Wayne'siin, on Lasipalatsin kofeiiniannoksen koko siitä noin kolmannes, samaa hintaluokkaa kuitenkin. Santsikuppia en ole kysellyt; kenties rauhallisemmassa paikassa voisikin, mutta kun tiskillä on aina sen seitsemän jonottajaa, ei siihen kehtaa väliin mennä mukeineen norkoilemaan. Huomaan yhtäkkiä kaipaavani amerikkalaishenkisiä tarjoilijoita, jotka pirtsakka hymy huulillaan kävisivät täyttämässä mukini. Tulee mieleen Reservoir dogs: "Look, I ordered coffee. Now we've been here a long fucking time and she's only filled my cup three times. When I order coffee, I want it filled six times!" Juuri tuollainen minä olisin. Onneksi Suomessa mennään nöyrinä tiskille itse.

Mutta kahvi sikseen! (ei se mitään kummoista ollutkaan, jos ei toki pahaakaan) Sain nimittäin yhdellä käynnilläni todistaa teenjuontia, joka on tietenkin varsin vieras ja jokseenkin epäilyttävä käytäntö mielestäni. Teevalikoima vaikutti kerrassaan huimalta, ja kun sitten oli niiden pannujen ja muiden kanssa toimimisen ottanut haltuun, vaikutti teenjuoja tyytyväiseltä. Silti, en kyllä suosittele teetä kenellekään, kyräileväthän sitä jo naapurin mummotkin joka kahvilinjalta lipsuu...

Lopputulos:

Tarjonta kelpasi varsinkin syömäpuolella, mutta vähäisestä kahvin määrästä pitkä miinus. Toisaalta tarjolla oli Herra Hakkarainen -limsaa, mistä plus. Ei yhtä iso kuin se miinus.

Miljöö miellyttää. Varsinkin se taaempi huone, joka on rauhallinen ja intiimi. Kyllä täällä useamman tunnin istuu hölpöttäen jos tarvis on, toisaalta sen santsikahvin saatavuus pitää kyllä siinä tilanteessa jo selvittää. Arki-iltapäivisin täynnä kuin ruuhkaratikka, mutta silti tiskillä kymmenien jono, mikä tuntui minusta kummalta. Mihin ne kuvittelivat mahtuvansa? En jäänyt tilannetta seuraamaan.

Bonuksena kaupungin keskipisteenä toimiminen. Kaikkialta on tähän lyhyt matka paitsi syrjästä.

Ja rajapyykit rikkuu

Miten vertauskuvallista, että aloittaessani tuhannennen Silmänkääntövankila-päivityksen, on tämän vanhan hp-läppärini vierellä hurahtelemassa ensiasennustaan käyntiin upouusi Acer-merkkinen. Silloin kun tämän muinaismuistoni hankin, en vielä tiennyt mitä tarkoittavat USB ja mp3, olin järkyttynyt korppuaseman puutteesta ja mietin mihin ihmeeseen tarvitaan niinkin isoa näyttöä kuin 15 tuumaa. No irccaamaan en alkanut (se taitaakin olla nykyisin jo ihan out), eivätkä mp3:t lopultakaan tälle koneelle ehtineet; muuten vanhan kanssa kyllä pärjäisi, mutta viimeistään viimekesäisen kamerahankinnan jälkeen on välimuisti ollut kovilla. Kun kone jumittaa "ei vastaa" -tilassa noin 50% käyttöajasta, on syytä marssia Verkkokauppaan (siis kun vuoden verran on ensin sitä jumitusta kironnut) ja poimia hyllystä ensimmäinen hyvältä näyttävä läppäri.

Vaan pitikö tästä puhua? Ei tietenkään. Olin suunnitellut merkittävää päivitystä bloggaajaidentiteetistäni, kunnes tajusin ideologiani olevan lähinnä sen puutetta. Toki pyrkimyksiä on ollut alusta asti: ilmaisun ontumattomuus, banaaliuden välttely paitsi ironisessa mielessä, kantaaottavuuden kätkeminen ylilyönteihin (en pidä ajatuksesta, että kertoisin mitä mieltä ihan todella olen joistakin päivänpolttavista aiheista), satunnainen kulttuurirupustelu, sekä tietenkin päässä singahtelevien tarinoiden ulossyöttö; mahdollisesti, ja useinkin, omaan elämäntilanteeseen mukavien metaforien ja temaattisten aasinpengerten kautta kytkeytyen.

Työkseni en kirjoita, enkä blogianikaan ole edes googlemainosten kelmeään kouristukseen uhrannut. Tämä on puhtaan pyyteetöntä itsensäluomista, lähes alkuhetkistä alkaen tämä on olemustani leimannut siten, että syitä miksi bloggaan on oikeastaan mahdotonta enää erotella syistä miksi ylipäätään olen. (Sivuhuomautus: pilkutukseni on usein valitettu olevan pitkissä lauseketjuissa vaillinaista. Tiedän. Se on sitä tarkoituksella!!) Loppujen lopuksihan tämä on vain elävä sanataideteos. Viikonloppuna teimme lapsen kanssa puistossa elävän veistoksen. Kasasimme lumesta pyramidin (en välttämättä ole väärässä, kun arvioin tämän olevan elämäni pisin talvi: marraskuun puolivälissä satanutta lunta on edelleen paksut kerrokset siellä, missä aurat eivät mahdu jyräämään ja vappuun on kaksi viikkoa), lapsen korkuisen, ja totesimme sen muuttavan luonnettaan päivä päivältä auringon sulatellessa sitä eri puolelta, mahdollisten kulkijoidenkin sitä muokatessa. "Me ollaan taiteilijoita ja taiteilijat saa tehdä mitä haluaa!", oli se mikä lapsen mieleen prosessista jäi, niin kuin pitikin.

Kävin viikonloppuna hänen kanssaa myös Ateneumissa, katsoimme kaikki klassikot. Taistelevia metsoja tuijotimme pitkään, ja Simbergin Haavoittunutta enkeliä. Teos ei kuulunut suosikkeihin: "Se näyttää niin harmilliselta." Ymmärsin tunteen. Seuraavana päivänä hankimme potkulaudan ja yritimme kierrellä Taka-Töölön koiranpaskakerrostumia, mutta esiintymistiheys hipoo tällä hetkellä ennätyslukemia. Hankkikaa ihmiset kissoja. Ne kakkii laatikkoon.

Tuhannes päivitys tänään tarkoittaa, että olen blogannut tänne noin 2,7 päivän välein. Se kuulostaa nykyisin tuhkatiheältä, mutta pitää muistaa, että ensimmäiset puolitoista vuotta kirjoitin päivittäin, välillä parikin kertaa päivässä. Silloin oli asiaa. Tai ehkäpä asia vain nykyisin suodattuu paremmin. Nykybloggaukset ovat siis tavallaan asian ydinmehua, eikä

Kahvi loppui. Ehkä pitäisi siirtyä katsomaan mitä tuo Acer pitää sisällään. Lukekaa Pientä räjähdystä! Minä puhallaan nyt vappupilliin: hviip!

Syyntakeeton ärväke

Koska taannoisessa seitsenvuotispäivityksessäni tuskailin taipumustani aloitella uusia aina entistä tuhoontuomitumpia blogeja, olen tässä viettänyt viime viikkoina aikaa aloitellen uutta blogia. Kyllä kyllä, älkääkä äriskö siellä, minulla on oikeus toisintaa aiemmat virheeni, tai, mikäli yltiöoptimismin osoitukset taholtani sallitaan, olla jopa tällä kertaa aiempaa onnistuneempi. Tiedä häntä, hyvältä tuntuu toistaiseksi. Mutta mikä siis alkaa?

Pieni räjähdys. Olen kahdesti aiemmin aloitellut jonkinlaista kulttuurituotteiden arvostelublogia, sekä ryhmässä että yksin, ja ne ovat taholtani kaatuneet yliyrittämiseen. Olen päkertänyt hirmu pitkiä kirjoituksia, toisinaan onnistuen tavoittamaan kohteen ytimen, toisinaan sitä lähinnä kierrellen. Ennen kaikkea olen kuitenkin onnistunut näännyttämään itseni lukkoon. Nyt lähestymistapa on toinen: pitäydyn tarkemmin rajatulla alueella, musiikissa, pitäydyn lyhy(ehkö)issä vapaammin assosioivissa teksteissä, en siis arvostellen, pikemminkin arvioiden. Käytännössä käyn oman levyhyllyni sisältöä läpi, mikä onkin projektin yksi tarkoitus: löytöretkiä omaan musakokoelmaan, vanhojen aarteiden esiinkaivelua ja uudelleentutustumista. Nyt toistaiseksi etenen hyllyä aakkosissa (se on hyllyn tämänhetkinen järjestys - mutta sillä on tapana tylsinä päivinä vaihdella) ja poimin matkan varrelta kiintoisia levyjä syyniin. Joka tapauksessa minä olen musiikista kärkäs sanomaan ja toteamaan, mutta kun ei tämä Silmis oikein näille yksinpuheluilleni kodilta tunnu, on niille tehtävä uusi koti.

Vielä huomautus. Tämä blogi oli syntymäisillään jo syksyllä, kunnes satuin törmäämään legendaarisen nettiarvostelijan George Starostinin Only solitaire-blogiin, joka on hänen alkuperäisen arvostelusivustonsa blogituorennus, ja juuri senkaltainen rakenteeltaan kuin miksi omaa uutuuttani jo tuolloin suunnittelin. Näin itseni kalpeana imitaattorina ja hanke meni jäihin, mutta lopulta totesin pelon olevan turha, eihän minusta ole edes vara-Georgeksi. Hän on kuitenkin aivan omanlaisensa, ja nimenomaan enempi arvostelijaluonne, minkä lisäksi myös epäinhimillisen tuottelias ja ilmeisesti loputtoman saran äärellä: hänen suurinpiirtein aakkosissa etenevä bloginsa tahkoaa nyt noin 500 levyarvostelun jälkeen edelleen A:lla alkavia artisteja. Puffataan nyt oman gurun alkuperäistuotantoa vielä sen verran, että tuo vanha sivusto on kyllä allekirjoittaneelle ollut aikamoinen musiikkiraamattu aikoinaan. Esimerkiksi Georgen Beatles-arviot kyllä auttoivat löytämään kyseisen yhtyeen musiikin ihan uudella tavalla. Samankaltaisia artistin kokonaistuotannon arvioita en siis kuitenkaan ole lähdössä tekemään.

Onpa hienoa välillä jutustella bloggaamisfilosofiastaan. Kenties seuraava, Silmänkääntövankilan tuhannes päivitys, sivuaa aihetta enemmänkin. Saa nährä.

Olen, hämmentää

Bussissa matkalla kotinurkilta takaisin se iski: ikääntymisen tunne rintapieleen kuin moukari. Olin vanhempien luota pakannut reppuun läjän valokuvia 80-luvun alusta ja omat ala-asteen aikaiset päiväkirjani. Olen niissä rasittavan kliseinen pikkupoika, sekä että; jokseenkin persoonaton olento, ja kai se on jatkumo: missä kohdin ihminen muodostuu kaltaisekseen? Onko vanha vasta kun ei enää muista lapsuuttaan? Aikuinen tuskin silloinkaan. Huomaan ajan kulumisen, enkä ikääntyvistä vanhemmistani, vaan kissasta. Aleksi näytti vähän rupsahtaneelta mummolta kömpiessään sohvan taakse nurkkaan nukkumaan. Mielen täytti suru siinä bussin penkillä: eikö se juuri ollut tarmokkaan utelias kissanpentu? Eläimen elinkaaren voi seurata imeväisiästä vanhuuden vaivoihin. Voiko sitä sydän särkymättä katsella? Ei tietenkään voi, ja Aleksi sentään on onnellinen vanhus: nukkuessaankin kehräsi. Tykkää minusta edelleen, vaikka epäillen. Lopulta käy kuonolla tökkäämässä kuitenkin. Kiitos siitä. Katselin vilistävää maisemaa ja se näytti puristimessa tiivistyviltä vuosilta.

Brändiuskoton

Kampin Supermarketin edustalla oli tänään ponnahdusenergialla ladattu neitokainen, joka jakeli ohikulkijoille näytepakkaukseen kääräistyjä Domino-keksejä. "Keksiä! Saako olla keksiä?", hän naama naantalina huuteli ohitseen vellovalle ihmismassalle, ja minusta kuulosti jo kaukaa siltä että "Seksiä!". Ehkä hän huusikin niin, ja keksipaketteja ojennellessaan aiheutti kulkijoissa väärin tulkitun kuulohavainnon. Ehkä kyseessä oli psykologinen testi, jossa fläppitauluinen tarkkailija oli lähimmän pylvään takana havainnoimassa ihmisten ilmeitä. Minua ainakin hymyilytti. Kun kotona purin näytteet pakkauksesta iltapäiväkahvilleni, huomasin että Domino on Kraftfoodsin tuote nykyisin. Kuka sitä on aiemmin tehnyt? Ja miten niitä lapsena jaksoi pistellä yksi toisensa jälkeen? Nyt näytepakkauksen kolme keksiä on yhdelle liikaa. Toisen puolivälissä iski makeanähky; en silti usko jättäväni kolmatta huomiseksi. Ei ihminen siten toimi.

Normaalin Löfbergs Lilan sijasta kahvini on tällä hetkellä Mövenpickiä. Tiedän, kieroudun hetki hetkeltä elitistisempään suuntaan, mutta: ei elämässä liikaa nautintoja ole nyt kun tupakkakin on jäänyt baari-iltoina pummattuihin, ja baari-illat menneeseen elämään. En ymmärrä kahvitarjousten perässä juoksevia. Kyllä halvalla huonoa saa, ei se ole koskaan ollut maailmassa toisin. Pidän kahvista liikaa maksaakseni siitä vain hiluja. Tosin Mövenpick ostui luokseni vain siksi, että Stockmannin herkun Löfberg-valikoimat kalpenivat vaikkapa nyt Ruoholahden Citymarketin vastaaville, enkä osannut vaihtoehdoista muihin tarttua. Melkein yhdeksän euroa kahvipaketista voi jotakuta teistä kirpaista, ei minua. Toisaalta Löfbergs Lila on parempaa, ei sillä että tässäkään valittamista olisi.

Näyteseksipakkauksineni palasin kotiin, minkä jälkeen vietin lauantain tiskaten, imuroiden, pyyhkien, jynssäten, uudelleenjärjestellen ja rompaten romuja roskiin säkkikaupalla. Olen juuri sitä tyyppiä, joka ostaa uudet paistinpannut itsensä ikäisten tilalle, ja sitten ne molemmat vanhat lojuvat tiskipöydällä puoli vuotta. Tai se toinen taisi olla vähän pidempäänkin. No, tänään lensivät roskiin. Se aika koitti. Noista uusista pannuista Citymarketin oma Kokki-merkkinen on kyllä epäilyttävän kököhkö. Ehkä se ei kestä kahtakymmentä vuotta, vaan kuka minustakaan tietää. Ratkaisuni kun kuitenkin ovat tätä luokkaa: paluumatkalla poikkesin nurkantakaisessa Etolassa hankkimassa Multibox-sängynaluslaatikon liinavaatteille. Se sopi sängyn alle melkein.

Elbow'n muutama päivä sitten ilmestynyt uusi levy on vielä muovikääreessä pöydällä, Keltaisesta jäänsärkijästä sen tänään ostin. Radio Helsingin soitteleman singlen perusteella tulossa on taas kerran tavaraa, joka ylittää ihmispolon käsityskyvyn uljaudellaan. Elbow on niitä, joiden uusinta tuotosta jaksan aina odottaa kuin vapaapäivää. Muita: Iain Banks, David Lynch, ja varmaan olisi myös Reiner Knizia, jos lautapelimaailman tapahtumia aktiivisesti kyttäisin.

No nyt se kolmas keksi sitten. Kahvi tosin jo loppui.

Kirpeän kriittiset kahvilakäynnit, osa 11: Sanomatalon Wayne's coffee

On jokseenkin rasittavaa etenkin kaltaiselleni kiertävälle kahvilakriitikolle, että bisnesmaailman tälläkin osa-alueella on ketjuuntuminen jo laajalle levinnyt sairaus. Pelkästään Helsingin keskustasta löytyy epämääräinen luku niin Waynen kuin Robertinkin kahvikittaamoja, puhumattakaan että tästä vielä kantakaupunkia kauemmas joskus kerkeäisi. Siellähän nuo tiemmä vallan rehottavat, rupulähiöiden ostarintapaisissa, hyh.

Toisaalta tähän mennessä arviointini ovat vissiin osuneet lähinnä yksittäiskahvioihin (tai mistäs minä tiedän millaisia ketjuja ovat maanlaajuisesti), joten sikäli on jo aikakin tsekata myös liukuhihnatarjonnan tasokkuus. Wayne's taitaa olla aiemmin jäänyt kokonaan käymättäkin (enkä ole muuten koskaan Robertissakaan piipahtanut, mikä antanee osviittaa seuraavalle kohteelle), kuten oli Sanomatalokin, joten olipa hyvä että seuralaiseksi valikoitunut Nuutisen isäntä tätä ehdotti siinä vaiheessa, kun havaitsimme alkuperäisen kohteen eli Lasipalatsin kahvilan olevan viimeistä jakkaraa myöten täynnä. Eikö tosiaan Helsingissä ole muuta tekemistä maanantai-iltaisin viideltä kuin notkua kahviloissa? Työmatkallahan kansalaisten pitäisi tuolloin olla, tai jo kotonaan, ruokkimassa nälkäisiä lapsiaan. Vaan ei, pullaa pitää saada. Häpeäisivät. Onneksi omat tarkoitusperäni ovat yksinomaan kriittiset: blogiinhan minä arvostelua vaan, en kai muuten...

Pettymys oli kyllä karvaampi kuin ristillä roikkuvan kalkki, kun lopulta sitten pääsimme perille. Ei laskiaispullia tarjolla! Lasipalatsissa olisi ollut; tosin vain hillotäytteisenä mutta paremman puutteessa nekin kelpaavat, etenkin kun on tältä laskiaiselta pullat vielä syömättä (ja viime), mistä voimmekin päätellä että ensi vuoteen taitaa taas siirtyä. No niin, itse Sanomatalohan on sisältä visuaalisesti miellyttävä tila (ja parhaimman näköinen ulkoakin niistä Töölönlahden lähinnä rumista kulttuurirakennuksista), ja tämä oli melkein tyhjäkin, mikä tuntui hieman oudolta kun tosiaan siellä Lasipalatsilla nyrkit viuhuivat kun viimeisestä pöydästä väki tappeli.

Tämä on taas niitä avokahviloita, joissa ison rakennuksen aulatilan nurkasta on osa rajattu pullahetken viettoon, mutta toisaalta isot ikkunat Töölönlahden kauniiseen rantaan (eli Musiikkitalon työmaalle) ja stratosfääriin ylettyvä metallinkiiltoisena lähes scifistinen hissiseinämä takasivat, että mikä intiimiydessä ehkä hävittiin, voitettiin maisemissa. Ja kuten sanottu, väki ei tänne enää illan tullua osannut hakeutua. Kuulemma tämä on hyvän saavutettavuutensa vuoksi päiväsaikaan rattaiden kanssa kulkevien perheenäitien kokoontumismesta, mikä jäi nyt havainnoimatta, mutta pöytien vieressä odottavien syöttötuolien pataljoona oli kyllä aivan eri kokoluokkaa kuin kahviloissa yleensä, eli huhu pitänee paikkansa. Nyt asiakkaita ei lisäksemme ollut liikaa, erään pöydän turkiksiin verhoutunut tätilaumakaan ei liiemmin häirinnyt, varmaan olivat jostakin kulttuurielämyksestä tulossa. Sitten oli pari pariskuntaa, trendikkäät kolmikymppiset miehet partoineen, pipoineen ja paksusankaisine silmälaseineen, ja lopulta yksi äitikin hupaisan taaperon kanssa, jonka tarmokasta tuoliin ja siitä pois kömpimistä seurasin kuin se olisi ollut viihdyttävintä teatteria.

Tarjonta oli paitsi laskiaispullatonta, muutenkin hieman köyhää. Toisaalta yritystä erikoisuuksiin selvästi oli (porkkanakakku, metsämarjapiiras ja croisant hillolla), mutta erikoisuuksien ulkopuolelle jäävä materiaali olikin sitten lattea, enkä nyt puhu maitokahvista. Päädyin valitsemaan luomumustikkamuffinssin, kahviksi tietysti tummapaahtoista. Seuralaiseni oli ravitsevammalla linjalla, ja hetken häikäiltyään päätyi lopulta kinkkupiiraaseen, joka lämmitettiinkin. Valinta paljastui pian virheeksi: piirakka oli paitsi liian rasvainen ja suolainen, myös kerrassaan kinkuton ja sisältä kylmä. Itse asiassa sanatarkka lainaus isäntä-Nuutiselta menee jokseenkin näin: "Olipas kamala piirakka." Kertonee oleellisen. Omassa muffinssissani ei varsinaista valittamista ollut, tosin oli se keskeltä hieman taikinainen, tahtoo sanoa raaka. Mutta ihan hyvä kai silti.

Vaan jossain sentään onnistuu myös Wayne: kahvi oli paitsi hyvää, myös kohtuullisen edullista ja muki oli iso kuin mikä. Santsikupin hintaa ei useimmista aiemmista käynneistä poiketen tarvinnut kysellä, kun kerrankin oli tavaraa niin että riitti, toisaalta olin reilu tunti aiemmin juuri kotona kitannut samankokoisen mukillisen Löfbergs Lilaa, joten kenties kofeiinikiintiöni vain alkoi täyttyä. Mutta oli se hyvääkin, eli vaikka pullat pettivätkin pahan kerran, saattaisin Väinöltä ostaa kahvia silleen trendikkäästi "to go", jos joskus moiseen outouteen sattuisi tarvetta olemaan.

No okei, oli siinä pullatiskin päällä myös tarjolla luomuhedelmiä (omenaa ja banaania ainakin) euron kappalehintaan, mikä oli aika omaperäinen ratkaisu, tosin koska kulhot olivat täynnä vielä pari tuntia ennen kahvilan sulkemisaikaa, voi päätellä ettei menekki päivän mittaan ole ollut kaksinen. Hauska idea silti.

Kiteytys:

Tarjoomukset: * * *
Yksi tähti leivonnaisille, kahvi oli lähes viiden tähden veroinen, keskiarvona vankkaa keskikastia siis.

Miljöö: * * * *
Ainakin ruuhka-ajan ulkopuolella siis. Panoraamamaisemat niin horisontaalisesti kuin vertikaalisestikin miellyttävät.

Sijainti: * *
Voin olla ainoa ihminen joka on tätä mieltä, mutta keskeisestä sijainnistaan huolimatta Sanomatalo on mielestäni jotenkin syrjässä. Ei sinne mielijohteesta mene, toisin kuin moneen muuhun keskustan kahvilaan ehkä menisi. Hö, kuka sinne Töölönlahden rantaan asti muka lähtee jos tarkoitus on ihan vaan keskustassa kulkea?

Kannattaa käydä jos...
Haluaa hyvää kahvia, mutta ei tee mieli mitään sen kanssa. Tai jos nyt syystä tai toisesta on lastenrattaiden kanssa liikkeellä päiväsaikaan. Näkee kaltaisiaan sitten vissiin. Tai jos mielii syödä luomuhedelmiä hinnalla, jolla niitä saisi kaupasta monta. Että valintaa riittää, sano.

Ragnar, jääthän (*)

Lienette viime aikoina saaneet yhteydenottoja agentiltani? Olen pahoillani, hän on sellainen. Helmikuut ovat vaikeita. Hän nukkuu enimmäkseen, vuorokauden hiljaisimpina tunteina kokee regressiivisiä paniikkeja, hoitaa toki moitteetta työnsä, mutta on silti vaikea, kovin vaikea. Ellen niin kovin jumaloisi häntä - - ei, en saa lähteä tälle linjalle, ei nyt kun hän tarvitsee minua. Yhdessä voimme voittaa pimeyden. Vaihtoaskeleemme johdattavat meidät kohti kauniimpia nummeja, vehreämpiäkin. Agenttini ja minä, kosmos ja kauneus...

Oikeastaan ajattelin kirjoittaa jälleen muutamasta lukemastani kirjasta. Ensin piti listata jo totuttuun malliin top ten vuoden 2010 lukukokemuksista, mutta en saanut kasaan a) kymmentä top-listan arvoista teosta, b) niitäkään vähiä en saanut mihinkään järkijärjestykseen. Joten otettakoon tämä sitten vaikka tietynlaisina lukusuosituksina, eräänlaisena kirjapäiväkirjana (kirjapäiväkirjapäivä on sitten sellainen, jonka aikana keskityn yksinomaan kirjapäiväkirjaani) (ja päiväkirjapäiväkirjapäiväkirja on sitten päiväkirjoista kirjoittamaani päiväkirjaan keskittyvästä päivästä kirjoittamani teos, jonka...ääh), jonkinasteisena kommentaarina koskien sekä päähenkilömme että pääkaupunkimme kirjastolaitoksen henkistä tilaa. Mukana on muutamia 2011:n puolella luettuja, mitä pidän ongelmana vasta vuoden kuluttua.

Neil Gaiman: Smoke and mirrors Hienoimmat novellikokoelmat ovat niitä, jotka jäävät muistiin elämään toimivan romaanin tavoin. Ylipäätään hienoimmat novellikokoelmat ovat niitä, jotka jaksaa lukea loppuun. Minä luen yleensä novelleja paljon nihkeämmin kuin romaaneja. Tämä oli hyvä. Siellä Dahlin, Sheckleyn ja kumppaneiden harvalukuisessa neronovellijengissä.

Junot Diaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä Pieni mutta elämänkaaria sisältävä teos. Toki kerronta oli enemmän kuin vähän velkaa Sadan vuoden yksinäisyydelle, mutta toisaalta kuvattu maailma oli valovuosien päässä Macondosta, tai no, vuosikymmenten ja puolen mantereen.

Jyrki Vainonen: Tornit Vainoselta olen lukenut kaksi kirjaa nyt tähän mennessä, piru vie että ovat olleet hyviä. Ehkä tämä oli vähän parempi niistä kahdesta, vaikka Perintökin oli vakuuttava. Tästä voisi joku Miyazaki tehdä eeppisen animaatioelokuvan. Sen kuvasto olisi paikoitellen äärimmäisen häiriintynyttä ja painajaisiin jäävää.

Iain Banks: Transition Banksin viimeisin (siis kesällä lukiessani oli) ja paras, mukaanlukien myös kaikki "M."-kirjat. Niitä kirjoja, joiden lukemista hidastaa pitkittääkseen nautintoa. Liippasi taas kerran oudon läheltä omia aivotuksia, kuten Banksin kanssa on parhaimmillaan käynyt. Iski yhtä kovaa kuin Pelaaja silloin 2001, kun olin Iainiin vasta rakastumassa.

Mikael Niemi: Mies joka kuoli kuin lohi Ei-dekkaristi Niemi kirjoitti dekkarin, jota kustantaja ei vahingossakaan ole dekkariksi missään kohdin kirjan kansitekstejä maininnut, ja joka on parempi kuin suurin osa muista lukemistani ruotsi-dekkareista. Outoa. Ei tämä nyt yhtä hieno ollut kuin Vittulajänkä, mutta hyvä kuitenkin.

Maritta Lintula: Heijastus Outo pieni kirja, kutkuttavasti häivähtävä heijastus, vinksahtava kuvaus ikävistä asioista ankean maaseudun pihtiotteessa. Kaunista kieltä, novellistina Lintula taidetaan paremmin tuntea, minä vielä harkitsen uskallanko kokoelmiinsa tämän jälkeen tarttua.

Marko Hautala: Itsevalaisevat Upea esikoisteos, ahdistavan musta kuva suomalaisesta nykymenosta. Aika valoton tosiaan, kun huumorikin hehkuu pimeäänsä. "Jos teini-iän demonit konkretisoituisivat", tai niin minä sen koin, ei moni muu ehkä.

David Mitchell: Black Swan Green
Stefano Benni: Keplo Näistä taannoin kirjoitinkin. Rullaa vain sivua hiukan alaspäin, sieltä löytyy.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta Tästä pidin aluksi paljon, oli jotenkin omanlaisensa tuulahdus, aika erilainen kirja kuin mikään. Siis aluksi. Loppua kohti menetti otteensa, mutta jos lukee puoliväliin niin paikoin ihan hykerryttävä. Siksi listalla kuitenkin, että varmaan Vainosen ohella tämänlaisen kirjallisuuden uranuurtajia Suomessa, ja heitä tarvitaan.

Paul Auster: Matkoja kirjoittajankammiossa Auster on kahtiajakoinen. Hänen suht normaaleista romaaneistaan en ole erityisemmin pitänyt, hänen identiteettikieputuksiaan olen rakastanut aivan pohjattomasti, arvatkaapa otsikon perusteella kumpaan kategoriaan tämä kuuluu?

Tommi Liimatta: Nilikki Liimatan kaunokirjallinen tuotanto muuttuu kiinnostavammaksi saman käyrän mukaan kuin Nollapisteen musiikillinen tuotanto sitä lakkaa olemasta. Toissasyksyinen Nilikki on hänen kolmesta romaanistaan paras. Herkullisen täydellinen ihmiskuvaus. Loputonta oivalluksen lentoa.

---

(*) murtuvat allamme.

Aikakupla

Kaikki, mikä näytti Turussa muuttuneen sitten edelliskertaisen käyntini viime lokakuussa, sijaitsi radan varressa. Ylioppilaskylä oli saanut Helsinginkadun varteen uljaan torninsa, ja joen vastarannalta oli Raunistulan yhtä uljas siilo surukseni purettu pois. Saattoi olla että muutakin oli tapahtunut, mutta milloinkaan en ole vielä pysytellyt näin tiiviisti paikkalintuna siellä sijaitessani: viikonlopun aikana en etääntynyt kahta korttelia kauemmas päärautatieasemalta. No joo, jonkinlainen kulttuurikeskus näytti ratapihalle myös ilmestyneen, mutta se ei suuremmin kiinnostanut ja toisaalta itse rakennushan on siinä nököttänyt vuosisatoja varmaan, käyttötarkoitusta vain on aikojen saatossa viilailtu.

Itse olin muuttunut vain reilua vuorokautta aiemmin. Viimeiset viisitoista vuotta enemmän tai vähemmän pitkänä liehunut kuontaloni sai antautua erinäisille terälaitteille, ja siirryin imagosta toiseen. En ole vielä täysin tottunut kuvaani. Silti hauskinta oli kaikkien turkulaisten tovereitteni ilmeet, jokaisen paikalle saapuvan vuorollaan. Olisi täytynyt pitää kameraa valmiina; ei tämä toista kertaa onnistu. Mutta uskonhan sen. Ei minua kukaan ole nähnyt tällaisena koskaan. Ja tottahan pitkähiuksisuus on leimannut minua siten kuin se tapaa ihmistä leimata: taiteilijaksi on luultu, on pidetty eri tavoin luovana ja erikoisena ja originellina, on katsottu paitsi hieman varovasti ja arastellen, myös alaspäin ja säälien, huudeltu perään ja pelätty pahinta, puisteltu päätä eikä vaivauduttu palvelemaan. No, en tiedä näytänkö nyt yhtään sen uskottavammalta. Kenties persoonani on vaikuttanut niihin tuntemuksiin joita olen herättänyt muissa. Mutta se pointti, se ajatus joka salamavalon lailla välähti mieleen kun peilin ääressä seisoi ja sieltä katsoi vieras mies: entä jos ulkonäköni on vaikuttanut siihen mitä olen ajatellut itsestäni, siinä määrin että se on muuttanut persoonani oletetunlaiseksi, johtanut käyttäytymään tavoilla, joille olen sitten antautunut kuin päälleni hyökyvään nousuveteen?

Kenties.

Silti oli pakko tuntua olonsa skitsofreeniseksi, kun parhaimmillaan neljän järkkärin voimin minusta räpsittiin paparazzitahtiin samanaikaisesti kuvia. Niistä yksi on nyt tuossa sivupalkissa. Löytyi oman kamerani muistikortilta, enkä ole aivan varma kuka sen otti, mutta vahva veikkaus on, että ystäväni joka muutama vuosi sitten tunnettiin näilläkin nurkilla mitä hienoimpana bloggaajana nimeltä Marimba. Kiitos kuvasta. En tiennyt että noin ylväältä olisin koskaan voinut näyttää. Kysymys on nyt kuitenkin herännyt: mitä teen niille 75:lle pitkähiuksista Ugusta esittävälle sivupalkkikuvalle nyt?

Kirkuva reunamerkintä

Yritin kirjoittaa kirjallisuudesta, mutta kuten aina, osoittautui aihe liian suureksi ja vaikeaksi. En koe olevani tarpeeksi mitään kirjoittaakseni kirjallisuudesta. Kirjat ja kirjoittaminen ovat keskeisiä tapoja tuhlata tätä ainutkertaista maanpäällistä aikajanaani, ja silti niiden yhdistäminen lyö minut kerta toisensa jälkeen totaalisen lukkoon.

Piti kirjoittaa kahdesta lukemastani romaanista. Niistä ensimmäinen on brittiläisen David Mitchellin Black Swan Green, suomeksi Sammakon toimesta käännetty, johon uskalsin tarttua siitäkin huolimatta, että saman kirjoittajan aiemmin suomennettu teos Pilvikartasto oli esihehkutuksestaan huolimatta pettymys. Black Swan Green oli kuitenkin toista maata. Se ei kuulunut scifi/fantasia/spefi-genreen toisin kuin edeltäjänsä, vaan sijoittui 80-luvun Brittein saarille, kertoi alkavien teinivuosiensa kanssa kamppailevasta pojasta, ja vaikka ajankohta oli muutamaa vuotta aiempi kuin omat varhaisteinivuoteni ja paikka tietenkin tuhansia kilometrejä vieraampi, oli kirjassa jotain kutkuttavan tuttua. Olen aina arvostanut niitä, jotka osaavat kirjoittaa lapsuudesta hyvin, ja Black Swan Green on lapsuuden julmuutta, itsekkyyttä, rämäpäistä älyvapautta ja omaa aikuisten maailmasta etäällä sijaitsevaa rinnakkaistotdellisuuttaan parhaimmin kuvaavia teoksia, joihin olen törmännyt. Äkkiseltään mieleen tuli kaksi yhtä taidokasta työtä: Emmanuel Carréren Huviretki painajaisiin ja Annika Idströmin Veljeni Sebastian; mutta silti haluan kohottaa Mitchellin romaanin vielä näidenkin edelle: sen sivuilta huokui kummallinen tuttuus. En osaa pukea sitä sanoiksi; ainakaan minun lapsuuteni ei ollut lähimainkaan samanlaista kuin tämän kirjan päähenkilön. Silti tunsin hänet. Tunsin hänen tapansa ajatella, tunsin hänen ahdistuksensa koulumaailman nokkimisjärjestyksen mielivaltaisessa tempoilussa. Minä olen nykyään vaikeasti yllätettävä mitä kirjoihin tulee, mutta Black Swan Green teki sen olemalla estoton yhdistelmä teinivuosien yltiöpäisyyttä, psykologisesti taidokkaista henkilöhahmoja ja kevyen lennokkaasti etenevää kieltä. Ehdottomasti yksi parhaista moneen vuoteen lukemistani romaaneista.

Sattumalta pian Black Swan Greenin luettuani osui kätösiin toinen samankaltainen romaani: italialaisen Stefano Bennin Keplo. Tässäkin on miespuolinen päähenkilö, jonka kasvamista teiniksi ja aikuiseksi seurataan, mutta kirjat poikkeavat toisistaan suuresti. Keplo sijoittuu piskuiseen italialaiseen maalaiskylään, sen 60-luvulle, aikaan jolloin maa oli kuohuvan poliittisen väkivallan näyttämö, ja jopa mitättömän kyläpahasen asukkaat joutuvat kukin tavallaan tempaistuksi mukaan aaltoiluun. Päähenkilö Keplo on kylän puusepän poika, mielikuvituksessaan viihtyvä hieman outo tyyppi, joka on yhteydessä myös paikallisen metsän taruolentoihin alkaen kiukkuisista pienistä tonttu-ukoista ja päätyen Jumalaan, joka on harvinaisen ärsyttävä hahmo, ja tällaisena tietenkin mainio. Keplo on mitä kiehtovin sekoitus, kerrassaan kummallinen romaani, jonka kaltaista ei ole konsanaan tullut vastaan. Se on paikoin riivatun hauska omalla absurdilla tavallaan, paikoin koskettava, miksei järkyttäväkin kuvatessaan Italian maaseudun rajua rakennemuutosta ja poliittisen epävarmuuden aiheuttamaa pelkoa ja levottomuutta. Se tuo satapäisellä henkilögalleriallaan mieleen Sadan vuoden yksinäisyyden, ja kuvatessaan Keplon kasvamista ensin tunteittensa räiskynnässä riutuvaksi teiniksi (olemmehan sentään Italiassa) ja lopulta varhaisaikuiseksi se on jollain tavalla tuttukin; ei siinä mielessä kuin Black Swan Green, mutta kuitenkin: minä löysin Keplostakin itseni; vähintäänkin sellaisena kuin olisin kenties halunnut teininä olla. Loki-kirjojen suomeksi julkaisema teos on ensimmäinen Stefano Bennin kirja, johon olen törmännyt, mutta suomennoksia näyttää olevan useampiakin. Miekkonen meni suoraan lempparilistalleni.

Mutta en sitten kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään. Alkuperäiset ajatukset katkeilivat uusien tieltä, lopulta se mitä olin kummastakin kirjasta ajatellut sanoa, oli kadonnut vaihtoehtoisen pintakerroksen alle ja muuttanut koko kirjoituksen pääpointin toiseksi. Tyydyin kuitenkin lopputulokseen. Kahvikin on kädenlämpöistä edelleen.

Nimi

Kolussamme oli poika joka puhui hassusti. Häntä kiusattiin, muistan räntäsateiset aamut bussipysäkillä, joina hän hakeutui katoksen varjoon paetakseen räkättäviä ääniä, jotka matkivat hänen tapaansa sanoa nimensä. Kuten me kaikki, hänkin kasvoi aikuiseksi. Hankki vaimon, kodin, lapsia. Sitten hän kuoli. Kävin hänen haudallaan, en muistellakseni, en tuntenut häntä niin hyvin. Olin utelias. Katsoin hänen nimeään, se oli mustaan kiveen kiinnitetty messinkisin kirjaimin. Oli pimeää ja satoi hiljalleen lunta, pikatie meni vasemmalla, alhaalla. Kotipitäjän hautausmaa on mäen päällä, olin siellä yksin, paitsi varikset kuusiaidan kätköissä tietenkin, eivätkä ne meteliä pitäneet. Jokin hänen nimessään. Vilkaisin ympärilleni, linnutkin katsoivat sen hetken pois. Yskäisin, leijuva lumi vei kaiun. Sanoin hänen nimensä ääneen, itsekseni, kuin esittäytyen hangesta hahmoina kasvaville kiville. Nimi kuulosti hassulta. Ymmärsin ja minua puistatti.

Korvikepastoraali

Lainakoneella, vuorokauden viimeistä tuntia odotellessa, ja sittenkin: pahvilaatikoihin kerääntyvä kirjatomun tuoksu on taas hiljalleen tässä. Tein teeleipiä iltapalaksi, sen saman vanhan reseptin mukaan. Lainakoneen näppäimistö on liian pieni, miniläppäri, ei paljon isompi kuin isoimmat kännykät, vai miksi niitä kutsutaan. Olen kerran pitänyt kädessäni mp3-soitinta, sieltä kuului silloin ruotsalaistia punkkia. En ole toista kertaa kaivannut, tämä mainittu tapahtui Turun yliopiston päärakennuksen sivuoven luona, sen joka vie portaikkoon, tiedättehän, siellä Luonnontieteiden talon puoleisella reunalla. En ole ajatellut yliopistoa aikoihin. Ehkä olisi pitänyt; siellä kuitenkin kahdeksan vuotta suoritin opintoja, valmistumatta lopulta edes etäisesti miksikään. Liemissä kypsyen. Nyt on kolme vuotta siitä kun viimeksi jotain suoritin. Syksyllä muistivat kirjeellä: sinut siirretään passiivirekisteriin. Ettäs kehtaavat. Sentään ikuisen opinto-oikeuden aikakaudella urani aloitellut. Miksei kukaan aikoinaan kertonut että elämässä on kiire? Minä edelleen mietin miksi haluan isona; olen alkanut kalvavasti epäillä, ettei se minulle selviä koskaan. En oikein siksi isoksikaan ole osannut tulla. Vatsa sentään kasvaa. Tai ainakaan yksienkään lempifarkkujeni nappi ei enää mene kiinni. On pitänyt ostaa uusia, huonompia. Ei hyviä farkkuja löydä siten että menee ja etsii. Niitä löytää siten, että herätteenä poikkeaa UFFille ja sieltä osuu silmään jotkut joista pitää. Muunlaisia housuja en oikein osaa ajatella. En muista koska olisin poistunut kotoa muussa kuin farkuissa, paitsi kesällä mökillä shortseissa, mutta nekin on farkuista leikatut. No sentään muistankin: syksyllä 2009 aloitin juoksuharrastuksen, ostin oikein juoksulenkkaritkin. Kävin kahdesti. Se on kerran enemmän kuin mihin viime keväänä aloittamassani uintiharrastuksessa riitti intoa. Paras kuntoilu on mielekästä kuntoilua: halon hakkuuta, veden kantoa saunalle, lumitöitä. Myös sulkapallo on hauskaa, mutta vaikeaa yksin. On oltava pirun nopea. Ei sellainen olo ole useinkaan. Luen kirjojakin taas hitaasti. Kamera ei muista miltä otteeni tuntuu.

Kaatuvien kalske

Kohtasin verkossa uutisen, jossa mainittiin turkulaisista levykaupoista monoliiteimman, Kane recordsin, lopettavan toimintansa pikapuoliin. Eihän mikään tietenkään ole ikuista, ja siltikin tuntuu kerrassaan kummalliselta ajatella Turun keskustaa ilman Kanea, ja varmaan monesta muusta minua kummallisemmalta: liike on siellä sijainnut vuodesta -76. Itse vaeltelin paikan päälle ensi kerran loppukesällä 1999, juuri Turkuun muutettuani. Silloin nykyistä Forumia vasta rakennettiin; Kane sijaitsi korttelin sisäpihan kadun varrella, täsmälleen samalla paikalla kuin nykyisinkin, mutta nyt se on ostarin käytävän varrella, silloin ensi kerralla käydessäni oli Kanella vielä ulkoseinä ja ovi josta käydä sisään, sittemminhän levylaarit ovat kuin aaltoina hyökyneet Forumin käytäville koko liikkeen leveydeltä.

Toki minusta ovat kaukana nykyisin ne hetket joina levykauppoihin menin kuin toivioretkelle, rahaa oli säästetty taas muutama viikko ja iso ostos mielessä askel kävi kohti puotia, sydän tykytti jo käden käydessä ovenripaa... Ikinä ei etukäteen tiennyt mitä tällä kertaa löytyisi. Toki oli mielessä vaihtoehtoja; aina ehdottomasti enemmän kuin mihin oli varaa, piti jättää sattumalle tilaisuus vaikuttaa, ja usein mikään mieleen listatuista ei lopulta päätynyt ostospinoon tiskille kun toinen toistaan houkuttelevampia löytöjä osui selatessa silmiin.

Eniten olen pitänyt aina pikkuisista levykaupoista, siksi varmaan Porin Green river on kaikkien aikojen suosikkini, toki häkellyttävän valikoimansa vuoksi myös. (enkä nyt halua tietää onko sekin jo toimintansa lopettanut; jos näin on, älkää kertoko minulle, pysyttelen uskossani että Green river on vielä siellä silloinkin kun Pori itse jo vajoaa mereen) Pidän hiukan rupsahtaneista tiloista, ikivanhoista musajulistekerrostumista seinillä, kerrassaan oudosta musiikista soimassa taustalla hiukan liian lujalla, ja siitä kun selaa hyllyn toisensa jälkeen pitäen samalla mielessä optioitaan: Tuolla etuvasemmalla oli se Zappan Hot rats käytettynä, kotimaisen hyllystä vois lähteä se Siekkareitten live, progeostastolla oli ainakin Van der Graaf Generatoria ja Hawkwindia mittavasti, ja Juicen Minä näyttäis olevan tässä törkeä halvalla... Siinä sitten ihmispolo selasi ja kulki kauppaa ees taas, joka hyllyn pariin kertaan, lopulta poimi kasaksi ne jotka halusi, marssi tiskille ja lähes helpottuneena luopui rahoistaan. Onnen kutkutus sydänpielessä. Toisinaan myyjä kommentoi ostoksia; varsinkin Green riverin sedän kanssa tuli käytyä ihan oikeita keskusteluja. Yleensä levykaupoista on saanut sellaisen pienen cd-kokoisen kassin, jota sitten kaupungin halki ylpeydellä kantoi: katsokaas missä minä olen käynyt. Edesmenneiden levykauppojen muovikasseja on minulla tälläkin hetkellä tallessa kaksi: turkulaisen Musiikkinurkan ja porilaisen Moe's Musicin, jonka kassin teksti "Pauketta, rytkettä & räminää!" oli hyvä motto. Moe's oli sellainen.

Ihan ensimmäinen levykauppani oli Tampereen Epe's, joka taitaa edelleen sijaita siellä missä silloinkin, vaikken ole paikalla käynyt kuin ehkä vuonna 2000 viimeksi. Epe's tutustutti minut moneen rockmusiikin perusnimeen, siinä missä Green river sittemmin moneen hämärämmän puolen heilujaan: sieltä Porin keskustan peränurkilta on plakkariin tarttunut ainakin Ozric Tentaclesin, Moon Fog Prophetin, Mansunin, Gongin ja Mothers of Inventionin levyjä, muutamia mainitakseni. Oi miten muistankaan ne kerrat kun matka vei Poriin, kymmenien kilometrien päähän sitä lähdettiin autolla huristelemaan vain yksi tarkoitus mielessä: levykauppa. Ja kun sieltä sitten palasi, oli ensin hypisteltävä kaikki ostokset, avata kaikki kannet, selailla kaikki kirjaset, fiilistellen odotella, usein en osannut päättää minkä levyn kuuntelisin ensin, oli arvottava, ja monesti koko pino saattoi koostua artisteista joiden musiikkia en ollut milloinkaan kuullut, olin heistä vain lukenut. Ihan täydellisiä herätteitä en sentään koskaan tainnut harrastaa, vähintäänkin minun täytyi tietää jokin yhteys, jonkin mielenkiinnon oli täytynyt syttyä jo aiemmin artistia kohtaan.

Nykyinen nettiostaminen ei ole tällaista. Kotonaan kun selaa aakkostettua tietokantaa, on kovin kaukana siitä mielettömästä löytämisen riemusta, joka kohtaa etsijän, kun käytettyjen levyjen osaston loppupuolella yhtäkkiä tuleekin vastaan Ulverin massiivinen William Blake -tupla. Sitä oli aikoinaan kuullut kaverin soittavan, siitä oli pitänyt, mutta eihän levy ollut mielessäkään käynyt vuosiin. Ja siinä se sitten oli, Kanen käytettyjen hyllyssä, ja pitihän se talteen poimia. Levyhyllyn aarteita ovat ne, joiden löytäminenkin on ollut omanlaistaan sattumaa. Mutta vuonna 2011 olemme tilanteessa, jossa kunnon levykaupan löytäminen alkaa olla onnekas sattuma. Maailma muuttuu, ymmärrän sen. Ei asiasta silti ole mikään pakko pitää.

C:\Pelit\Tetris

Vietin uudenvuodentienoon kotikonnuilla, pengoin laatikoita kuten tapanani on. Kirjoituspöydän ylimmästä kiskoin esiin kaksi vuosikymmentä tomua keränneen rattikelkkani. Stigan logotarra oli rullaantunut haperaksi, muuten vimpain kulki kuin ammus kunhan sen lähimpään rinteeseen asti kannoin; narua ei enää ollut. Sitten kävin saunassa, olen siinä saunassa kohta kolme vuosikymmentä löylytellyt, ja hyvin on murhamies aikanaan kiukaan tehnyt; ei ole vielä arinaakaan tarvinnut vaihtaa. Vankilasta siis hankittu silloin joskus, ja saunottuani pukeuduin kylpytakkiin, joka taiteltuna on odottanut paluutani ikkunalaudalla, kaktusten alla, kissojen kiipeilypuun oksan väpäjävässä likeisyydessä. Palasin kirjoituspöydälleni. Sen ääressä olen ensimmäiset proosantynkäni joskus väsännyt, pimeässä huoneessa silloinkin, mutta ilman kahvia vielä, en muista enää minkä voimalla seitsemäntoistaisena näpyttelin. Sokerin kai, ja sitä oli toiseksi ylimmässä laatikossa edelleen ei vain säkeittäin vaan tynnyreittäin. Jokaisessa oli chileläisen rahtifirman logo ja paljon tekstiä espanjaksi ja huutomerkkejä, kaivauduin peremmälle: oho! Vanha muistivihkoni, jonka luulin iäksi kadottaneeni, se sisältää sadoittain osoitteita eri puolille Eurooppaa, en muista enää sen tarkoitusta. Otin mukaani, mutta Helsinkiin palattuani olen kadottanut sen jälleen.

Kirjoituspöydän kolmas laatikko oli tyhjin toistaiseksi, otin taskulampun mukaani ja ryömin sen sisään. Pudottauduin reunalta alas; tömähdys kajahteli kaikuvassa tomuntuoksuisessa tilassa. Osoittelin valokeilalla. Seinät olivat kaukana, lähdin kohti hallin vastapäätyä, ilmassa leijui unohdus. Lattialla oli muutamia diskettejä, korppukokoa, etiketeistä päätellen niissä oli EGA-aikakauden PC-pelejä, Civilization ainakin ja Dune 2. Enempää en löytänyt, lopulta saavutin vastakkaisen seinän ja oli pakko tunnustaa joko minun pois muuttaessani tai vanhempieni myöhemmin tyhjentäneen tämän laatikon; kenties sille oli suunniteltu muuta käyttöä, turhaahan tavaroideni säilytys siellä olisi ollut minun itseni asuessa jo muualla. Palasin huoneeseeni juuri sopivasti äidin kutsuessa syömään, keskeytin Bamseensa uppoutuneen lapsen lukuhetken sohvalla ja yksissä tuumin marssimme keittiöön sen tutun eteisen läpi, sen saman jota lapsena öisin pelkäsin sen ollessa käytävämäinen ja synkkä, sen vaatenaulakoiden näyttäessä ihmisjoukoilta, sen suuren peilin näyttäessä vääristyneitä kuvia kun sen ohi käveli.

Söimme, joimme kahvit, isä kertoi takapihan lyhteen syödyn ennätysajassa tyhjäksi, talvi teki pikkulinnut nälkäisiksi, oravan vierailujakin epäiltiin, joskaan kurrea ei nähty, vain julma käkätys toisinaan kävi koivunlatvasta kun tirppaset aution ruokapaikkansa ääressä hämmentyivät. Niinpä palasin kirjoituspöydälleni. Jäljellä oli vielä neljäs laatikko, alin. Kiskoin sen auki, se oli raskas, huoneen viileään ilmaan laskeutui ruostepölyä, se peitti hillopurkit, joita oli säilötty siellä kaikkialle, siksi lämmityskin oli kytketty pois. Minua teini-iässä viehättänyt kukkatapetti tuskin enää näkyi purkkipinojen takaa, oli aroniaomenaa, raparperimansikkaa, viinimarjakarviaiasta ja mustikkapersikkaa. Viimein olin saanut laatikon auki, ilta siinä ehti tulla, isä oli saunan taas lämmittänyt, enkä ollut ihan varma olinko edellisen jälkeen muistanut nukkua. Laatikosta löytyi huoneen ikkunassa aikoinaan roikkuneet verhot, sanomalehdistä tehdyt, ne oli siististi viikattu, siellä oli Nintendon elektroniikkapelejä alkuperäisissä pahvilaatikoissaan, Ryhmä-X:n vuosikerrat 1986-1990, peltinen Quality Street -konvehtirasia täynnä legoja ja noppereita, mopon bensatankin korkki, tuulipuvun takki puisessa henkarissaan, Batman-huopa, Karvis-tyyny, linkkupuukko ja iso säkillinen pikkukiinalaisia. Harkitsin hetken toimintamahdollisuuksiani, mutta sitten saunan houkutus kävi liian voimalliseksi ja suljin laatikon. Pöytä nitkahti tyytyväisenä. Se oli taakkaansa tottunut.