17.5.11

Hampaattomien setien saavutuksista

Vuonna 1995 olin jääkiekon mm-finaalin aikana muistaakseni elokuvissa. Tarkkaa muistikuvaa katsotusta leffasta ei ole, mutta jonakin juuri tuon kevään päivänä kävin naapurikylän teatterissa tsekkaamassa Pulp Fictionin; elokuvan, josta olin kuullut paljon hyvää. Tekihän se vaikutuksen. Jääkiekko sen sijaan ei. Muutamia pelejä olin tietynlaisesta velvollisuudentunnosta koittanut katsoa, olihan sentään Suomella vauhti päällä ja kohti mitalia mentiin. En kuitenkaan yleensä jaksanut pelejä loppuun asti. En yrityksistä huolimatta kokenut jännitystä; vaikka Mertaranta (tai kuka tuolloin olikaan) kuinka ulvoi, vaikka oli kolmas erä ja Suomi maalin tappiolla - ei. En tuntenut mitään. En tiennyt miksi minun olisi pitänyt välittää pelin lopputuloksesta, en tuntenut pelaajia henkilökohtaisesti, en ollut lyönyt voittajasta vetoa, en kokenut joukkueen millään tavoin edustavan mitään sellaista, jota minä itsekin edustin.

Jokseenkin sama olo oli taas eilen. Etukäteen toivoin Ruotsin voittavan, koska tiesin millaista hehkutusta vastakkainen tulos taas tietäisi. Ja erityisesti tätä minä ihmettelen. Eihän juuri kukaan seuraa aktiivisesti jääkiekkoa, ja silti sadattuhannet saavat mielenhäiriön, kun kisoihin valittu joukkue voittaa toisen kisoihin valitun joukkueen. Ymmärrän, että pelaajat itse juhlivat: he ovat selvästi panostaneet, treenanneet, pelanneet kaikin tavoin hyvin. Onnittelut heille, ei varmasti ollut helppoa. Sitä puolestaan en ymmärrä, että koko maan pitäisi juhlia. Olen väärässä, minun on kai pakko olla, sitä luokkaa pieni on vähemmistöni.

Huomautan, ettei tämän tarkoitus ole olla pilkkaava kirjoitus, ei suinkaan, en korota itseäni ylemmyydessäni massan hartioille. (saadessani kuulla Suomen ja Ruotsin pelaavan finaalissa valmistauduin kylläkin linkittämään tähän viiden vuoden takaiseen päivitykseeni, joka on ivakirjoitusta vilpittömimmillään) Minä vain palan halusta ymmärtää. Haluan tietää, mistä tämä kollektiivinen tuntemus yllättäen kumpuaa. Miksi radiossa katuhaastateltu nainen kiljui tämän olevan hänen elämänsä paras päivä? Miksi ilmavoimien hävittäjät saattoivat kaatokännisen joukkueen kotimaahan? Olo on oudon ulkopuolinen. Vaikka olisinkin katsonut itse finaaliottelun, olisi tunne matsin päättyessä ollut silti olankohautus. En olisi tajunnut, että pitää lähteä kadulle bailamaan, jääkiekko kun on peliä kuitenkin vain. Ei mitään tärkeää, ja kuitenkin saa kansan kaduille moninkertaisesti paremmin kuin mikään poliittinen teko, mikään lakkoilu tai kansannousu. Miksi? Miksi Suomen väreillä varustettujen pelaajien menestys joka vuosi uudestaan järjestettävissä kilpailuissa on yhtäkkiä jokaisen tämän maan syntyperäisen kansalaisen tähtiin kohoava arvonnousu?

Kertokaa, en ymmärrä.

3 kommenttia:

exme kirjoitti...

Se on varmaan joku "suomalaisuus" jonka pitäisi tuntua... joltain. En kyllä tajua miksi; yleensä jos suomalainen menestyy jossain (myy vaikka paljon kirjoja ulkomailla tms.) niin sitähän kadehditaan, haukutaan ja halutaan se menestys siltä pois kun ei se sitä kuitenkaan ansaitse. Nyt sen sijaan ei. Aika outoa.

Jani kirjoitti...

Kommenttini venähti pitkäksi, joten blogasin sen.

Voisin lisätä siihen vielä, että joukkueen esiintyminen rapahumalassa voitonjuhlissaan sietäisi minusta aiheuttaa yhtä vahvan kansallisen häpeäntunteen kuin voitto ilon-.

Ugus kirjoitti...

exme: urheilija on eri kuin vaikkapa taiteilija tai kansainvälisesti menestyvä rauhanneuvottelija. Urheilijat on kansaa, meitä, siinä missä ne toiset luulee olevansa meitä parempia. Siksi niiden menestymisestä ei pidetä.

Jani: oiva kirjoitus blogissasi, jopa valaiseva. Siitä olen yllättynyt, että joukkueen kännäily on näinkin paljon nostettu framille. Ja sellainen on yleisö kuin idolinsakin.