Kaatuvien kalske

Kohtasin verkossa uutisen, jossa mainittiin turkulaisista levykaupoista monoliiteimman, Kane recordsin, lopettavan toimintansa pikapuoliin. Eihän mikään tietenkään ole ikuista, ja siltikin tuntuu kerrassaan kummalliselta ajatella Turun keskustaa ilman Kanea, ja varmaan monesta muusta minua kummallisemmalta: liike on siellä sijainnut vuodesta -76. Itse vaeltelin paikan päälle ensi kerran loppukesällä 1999, juuri Turkuun muutettuani. Silloin nykyistä Forumia vasta rakennettiin; Kane sijaitsi korttelin sisäpihan kadun varrella, täsmälleen samalla paikalla kuin nykyisinkin, mutta nyt se on ostarin käytävän varrella, silloin ensi kerralla käydessäni oli Kanella vielä ulkoseinä ja ovi josta käydä sisään, sittemminhän levylaarit ovat kuin aaltoina hyökyneet Forumin käytäville koko liikkeen leveydeltä.

Toki minusta ovat kaukana nykyisin ne hetket joina levykauppoihin menin kuin toivioretkelle, rahaa oli säästetty taas muutama viikko ja iso ostos mielessä askel kävi kohti puotia, sydän tykytti jo käden käydessä ovenripaa... Ikinä ei etukäteen tiennyt mitä tällä kertaa löytyisi. Toki oli mielessä vaihtoehtoja; aina ehdottomasti enemmän kuin mihin oli varaa, piti jättää sattumalle tilaisuus vaikuttaa, ja usein mikään mieleen listatuista ei lopulta päätynyt ostospinoon tiskille kun toinen toistaan houkuttelevampia löytöjä osui selatessa silmiin.

Eniten olen pitänyt aina pikkuisista levykaupoista, siksi varmaan Porin Green river on kaikkien aikojen suosikkini, toki häkellyttävän valikoimansa vuoksi myös. (enkä nyt halua tietää onko sekin jo toimintansa lopettanut; jos näin on, älkää kertoko minulle, pysyttelen uskossani että Green river on vielä siellä silloinkin kun Pori itse jo vajoaa mereen) Pidän hiukan rupsahtaneista tiloista, ikivanhoista musajulistekerrostumista seinillä, kerrassaan oudosta musiikista soimassa taustalla hiukan liian lujalla, ja siitä kun selaa hyllyn toisensa jälkeen pitäen samalla mielessä optioitaan: Tuolla etuvasemmalla oli se Zappan Hot rats käytettynä, kotimaisen hyllystä vois lähteä se Siekkareitten live, progeostastolla oli ainakin Van der Graaf Generatoria ja Hawkwindia mittavasti, ja Juicen Minä näyttäis olevan tässä törkeä halvalla... Siinä sitten ihmispolo selasi ja kulki kauppaa ees taas, joka hyllyn pariin kertaan, lopulta poimi kasaksi ne jotka halusi, marssi tiskille ja lähes helpottuneena luopui rahoistaan. Onnen kutkutus sydänpielessä. Toisinaan myyjä kommentoi ostoksia; varsinkin Green riverin sedän kanssa tuli käytyä ihan oikeita keskusteluja. Yleensä levykaupoista on saanut sellaisen pienen cd-kokoisen kassin, jota sitten kaupungin halki ylpeydellä kantoi: katsokaas missä minä olen käynyt. Edesmenneiden levykauppojen muovikasseja on minulla tälläkin hetkellä tallessa kaksi: turkulaisen Musiikkinurkan ja porilaisen Moe's Musicin, jonka kassin teksti "Pauketta, rytkettä & räminää!" oli hyvä motto. Moe's oli sellainen.

Ihan ensimmäinen levykauppani oli Tampereen Epe's, joka taitaa edelleen sijaita siellä missä silloinkin, vaikken ole paikalla käynyt kuin ehkä vuonna 2000 viimeksi. Epe's tutustutti minut moneen rockmusiikin perusnimeen, siinä missä Green river sittemmin moneen hämärämmän puolen heilujaan: sieltä Porin keskustan peränurkilta on plakkariin tarttunut ainakin Ozric Tentaclesin, Moon Fog Prophetin, Mansunin, Gongin ja Mothers of Inventionin levyjä, muutamia mainitakseni. Oi miten muistankaan ne kerrat kun matka vei Poriin, kymmenien kilometrien päähän sitä lähdettiin autolla huristelemaan vain yksi tarkoitus mielessä: levykauppa. Ja kun sieltä sitten palasi, oli ensin hypisteltävä kaikki ostokset, avata kaikki kannet, selailla kaikki kirjaset, fiilistellen odotella, usein en osannut päättää minkä levyn kuuntelisin ensin, oli arvottava, ja monesti koko pino saattoi koostua artisteista joiden musiikkia en ollut milloinkaan kuullut, olin heistä vain lukenut. Ihan täydellisiä herätteitä en sentään koskaan tainnut harrastaa, vähintäänkin minun täytyi tietää jokin yhteys, jonkin mielenkiinnon oli täytynyt syttyä jo aiemmin artistia kohtaan.

Nykyinen nettiostaminen ei ole tällaista. Kotonaan kun selaa aakkostettua tietokantaa, on kovin kaukana siitä mielettömästä löytämisen riemusta, joka kohtaa etsijän, kun käytettyjen levyjen osaston loppupuolella yhtäkkiä tuleekin vastaan Ulverin massiivinen William Blake -tupla. Sitä oli aikoinaan kuullut kaverin soittavan, siitä oli pitänyt, mutta eihän levy ollut mielessäkään käynyt vuosiin. Ja siinä se sitten oli, Kanen käytettyjen hyllyssä, ja pitihän se talteen poimia. Levyhyllyn aarteita ovat ne, joiden löytäminenkin on ollut omanlaistaan sattumaa. Mutta vuonna 2011 olemme tilanteessa, jossa kunnon levykaupan löytäminen alkaa olla onnekas sattuma. Maailma muuttuu, ymmärrän sen. Ei asiasta silti ole mikään pakko pitää.