Ka, Hvila! 8: Regatta, Merikannontie

Jossain päin Töölöä sijaitsi pieni punainen tupa, josta kuulin kuiskuttelua hämärillä kujilla öiseen aikaan. Senkaltainen tupa ettei toista moista, ja vasta kesän melkein mentyä olin saanut itseeni imettyä tarpeeksi urheutta uskaltaakseni vaeltaa poikki aavikon harmaan löytääkseni mainitun. Tai ehkä sittenkin oli kyseessä pikemminkin oma näköhavainto, jään yli Seurasaareen kevättalvella tehdyllä piknik-henkisellä pakomatkalla huomattu hämmentävyys: pieni kiva kahvitupa auki keskellä hankia, rantatöyräällä keikkumassa kuin jäihin menossa. En ollut silloin sillä tuulella, että olisi kahvi maistunut, enkä kyllä nytkään, mutta tiemmä kahviloista saa muutakin juomista, olihan tämäkin ikiaikainen legenda kai tarkistettava.

Ja saihan sieltä, jahka tiskille pääsi. Regatta nimittäin vaikutti hämmentävän suositulta, ottaen huomioon etten ollut siitä oikeasti koskaan ennen kuullut, nähnyt tosiaankin vain satunnaisesti, ja kaiketi silloinkin kangastuksena paikkaa pitäen. Toisaalta mistä minä nyt mitään tietäisin: keväällä paljon kohua herättäneesta Strindbergin kahvilastakin kuulin ensi kerran kun Hesari teki etusivun jutun siitä että se on lopetusuhan alla, kuinka Benin käy nyt? Radiotoimittajakin heittäyhe tunteikkaaksi todeten, että Linnanmäki, Korkeasaari ja Strindbergin kahvila ovat ne kolme kohdetta, jotka Helsingistä tiedetään Suomen perimmäisimmässäkin kolkassa ja minä sitä kuunnellessani mietin että jaa, vai Strindberg, missä lienee? En sitä tiedä vieläkään, mutta sen päätin tuota ihmekohua taas seuratessani että kyseiseen paikkaan en arvostelukierroksellani eksy. Alkoi niin taas vituttaa, että jaksetaan yhdestä sumpinryystöpaikasta vaahdota vain siksi, että siellä kokoomuslaiset tykkäävät istua rahvaasta erillään.

Kyllä se pistää miehen mieltä synkäksi aina kun kokoomus mainitaan.

Regatta oli onneksi reippaan punasävyinen, ja tosiaan täynnä kuin ladattu Turunen. Ja mikäs ihme: merenranta, toki levämattoinen mutta nythän ollaan sentään kantakaupungissa joten turha rutista, hellepäivä, sunnuntaiaamu. Missä ihmiset muualla olisivat kuin terassilla, ja Regattan sellainen oli mitä riemuisin näky jo kaukaa: punaisen mökkiaidan ympäröimää pöytärykelmää täydensivät jos ties mistä haalitut istuimet, mukana lukuisia erivärisiä talonpoikaisaikaisia keinutuoleja. Päätin välittömästi, että tästä paikasta tykkään. Liityin seuralaisineni jonon jatkoksi. Lueskelin oveen nakuteltuja tauluja: Auki ympäri vuoden säävarauksin, noin kello kymmenestä auringonlaskuun. Rennon meiningin paikka siis, ja tämä todistui viimeistään tiskillä: tilasimme jääteet ja paikan päällä (vissiin) leivotut korvapuustit, mutta maksun ajan koittaessa valkeni karu arki - ei käy kortti siellä, eikä testiryhmällämme ole tapana kanniskella käteistä. Jalka jos toinenkin alkoi takanamme naputtaa ja perihelsinkiläinen stressaantunut huokailu kaikui tummista seinähirsistä kun jono ei edennyt.

"No se siitä sitten", totesin, ja kohentelin olemustani ovensuussa, lähtöä tehden.

"Maksatte sitten ensi kerralla", vastasi toinen tiskintakaisista neitokaisista. Jo siinä pieni ihminen häkeltyi. Nappasimme pullat ja juotavat, ja varpuset olivat meille sillä välin varanneet pienen punaisen pöydän veden ääreltä. Laine siinä liplatteli ja jos kauas katsoi, näki Otaniemen tornitalojen kimalteessa pienen palan teekkariahdistusta, kun joutuivat olemaan siellä Espoossa.

Hyvää oli pulla, hyvää myös tee; jääsellainen, korostan, koska lämpimästä en normaalisti pidä. Ihmiset olivat iloisia ja pulla teki kauppansa. Peruna kasvoi mustassa mullassa. Linnut lauloivat. Lepäsi siinä ihmismieli. Hintatasokaan ei päätä huimannut, kun kerran eivät ole toistaiseksi maksaneet herkut vielä mitään. Mutta kyllä minä käyn ne siellä maksamassa heti kun muistan ja ehdin ja tehän tiedätte millaista se on jne

Äkkiä arvioisin Regatan olevan potentiaalisin ehdokas vakkarikahvilakseni tähänasti käydyistä. Sijainnista kotinurkilla vielä lisäpiste. Tässähän ihan innostuu, melkein.

Suulinpieleen

Eilen oli pääkaupunkiseudulla ukkosmyrsky, jota varmaan on muualla Suomessa tänään naureskeltu: että ihan ukkonen, voi niitä hesalaisia, taas ovat siellä seonneet kun vähän jytisee. Mutta olipa se aika myräkkä kyllä. Ensin laskeutui pimeys, öiseen verrattava kun katuvalotkin syttivät kesken kaiken. Sitten nousi tuuli, joka heitteli esineitä. Ja sitten alkoi taivas välkkyä, vesi tulvehtia ja niin edes. Onhan se vaikuttava elämys kun tunnin verran lyö taivaantäys salamoita alle sekunnin välein ja jytinä on koko ajan yhtäjaksoista.

Mutta ei se nyt kovin kokemani ukkonen sentään ollut.

Kotipaikkakunnallani oli 80-luvun jälkipuoliskon kesinä aivan hirveitä ukonilmoja vuosi toisensa jälkeen. Muistan kun kerran jokin pallosalaman kaltainen singahti kunnan keskuskatua pitkin muutama minuuttia ennen taivaitten aukenemista. Meni kuin ohjus ja räjähtäen osui uimahallin seinään. Siwan, tai vissiin silloisen Mantelin, pihassa olivat ihmisten ihokarvat nousseet pystyyn kun sähköä oli mennyt muutama miljoona wattia traktorinleveyden päästä ohi.

Ei se ollut se kovin ukkonen, vaikka kova sitäkin seurasi. Minun lakkiaispäiväni jälkeisenä pyhänä, ja tämähän sentään tapahtui vasta 90-luvun puolivälissä, räjähteli taivaalla silloinkin. Vesi nousi lukion ruokasaliin melkein kattoon asti, kun se sijaitsee puoliksi maan alla. Päivää aiemmin olisi menneet juhlat uusiksi, nyt vain hikoiltiin valkolakki päässä hirmu helteessä, en ole muuten lakkia nähnyt sittemmin. Muistan että olin ajamassa silloin sunnuntaina kotiinpäin puolenpäivän maissa, oli kesäkuun ensimmäinen päivä siis. Yhtäkkiä tuli niin pimeää, kuin napista naksauttaen, että auton valokeilat maalailivat peltotien reunaan kuvioita. Sitten taivaalla räjähti pommi.

Mutta kovin ukonilma? No eihän se tämä ollut. Se kovin oli jotain 80-luvun loppua, olisinko vähän toisella kymmenellä ollut. Oli alkukesän päivä, ei mikään erityishelteinen, taivaalle alkoi kerääntyä hiukan sennäköistä pilveä, että pian ukkostaa. Olin meidän kotitalomme pihassa muun perheen kanssa. Katselimme pilvien suuntaan nähdäksemme välähteleekö jo jossain. Aurinko paistoi vielä pihaan, pilven reuna lähestyi vasta. Varoittamatta puu suoraan tien toisella puolella, vajaan viidenkymmenen metrin päässä meistä, räjähti palasiksi. Taivaalta kajahti asianmukainen jymähdys noin neljännessekunnin viiveellä. Juoksimme sisälle. Vesi alkoi hakata ikkunoihin, pimeys vyöryi ylle. Noin minuutissa ulkona oli täysi sotatila. Valot välkkyivät, jyrinä oli sitä luokkaa että sisällä sai huutaa vierustoverille saadakseen äänensä kuuluviin. Talo muuttui kummitustaloksi kun kaikki valot, jotka siis olivat oletusarvoisesti olleet keskellä kesäpäivää pois päältä, syttyivät ja sammuivat, sähköpääkytkin nakutti eestaas kuin mielenvikainen. Ja takasta sinkosi sisälle vettä pitkässä kaaressa. Se tuli taivaalta sellaisella paineella ja niin suoraan alas, että tuli koko savupiipun matkan osumatta seiniin ja vasta takan tulipesässä läjähti kosketukseen jonkin kiinteän kanssa.

En muista kauanko tämä myräkkä kesti, mutta kyllä se pojankoltiaisesta melko pitkältä ajalta tuntui. Olen sen jälkeen pelännyt ukonilmaa. Tämä ei ole vitsi. Minä en totisesti pidä ukkosesta, en niiden lapsuuden sähkömyrskyjen jälkeen mitä olen muutaman kokenut. Kaupungissa pelko lieventyy levottomuudeksi; tiedoksi siitä, että kerrostalossa on ihminen enimmäkseen luonnonvoimilta suojassa. Maalla saatan ajautua asteittaiseen pakokauhuun vielä nykyisinkin kun taivas äkisti tummenee.

Niin että saattoihan se eilinen olla aika kova ukonilma, en kiellä. Mutta kyllä meillä konkareilla sentään vähintään yksi kovempi on aina koettuna.

Kolme hetkeä osoitteessa Kryptalon 3

1. Njunah katseli lähestyvää prekdiittiä etsimen läpi. Se räpytteli siipiään, kimalteli sinisenä kuiden hohteessa ja sen nivelet iskivät hämärässä ilmassa kipinää. Njunah oli nähnyt noin ison prekdiitin viimeksi lapsena. Suuri sinipunainen yksilö oli laskeutunut hänen kuorensa palasten päälle. Silloin oli ollut aamu, nyt ilta lähestyi, Njunah tiesi kohta päättyvänsä. Hän lipui seinämästä työntyvien antennien eteen. Ne käpertyivät kokoon, rullaantuivat. Hänen lapsena näkemänsä prekdiitti oli hajonnut palasiksi pian laskeuduttuaan. Sinisenä kuultava neste oli virrannut sen katkenneesta nokasta. Njunah oli syönyt prekdiitin palasia, muistanut asioita. Väitettiin, ettei hän ollut sen vuoksi mennyt sinne minne muut menivät hämärän koittaessa. Njunah ei ollut koskaan kokenut varjoa, ei täydellistä, ei mustaa. Hän katsoi lähestyvää prekdiittiä ja syöksyi kohti etsimen siniseen ihoon piirtämää pistettä.

2. Maailman viimeinen tunnettu badatiankielinen katkelma oli heidän työpöydällään. Sen kirjaimet olivat jo muuttuneet kuviksi, sen sisältämä asia oli läpitunkeutumaton nyt, se oli enää materiaan piirrettyjä painanteita, ja silti siitä tiesi: joku oli sen joskus ymmärtänyt. He olivat kumartuneet tekstin ylle. Se värisi hiljaa. Se kertoi lentävästä olennosta, kuoriutuvista toukista, ja kaikki tulivat palasista kokoon, hajosivat lopussa taas palasiksi. Niin he sen tulkitsivat. Siltä kirjaimet näyttivät. He nauroivat. "Lähdetäänkö kävelylle?", toinen kysyi. "Siellä on kuutamo." Toinen nyökkäsi. He pitivät kuutamokävelyistä. Puolivälissä peltotietä jokin lensi matalalla heidän ylitseen. He ottivat toisiaan kädestä kiinni ja ulvoivat kuin sudet. Niitä tuli lisää ja lisää, lentäessään ne sihisivät.

3. He olivat suunnitelleet Kryptalonin vahingossa. Sen rujous johtui ennen kaikkea suunnittelemattomuudesta, sen taipumuksesta romahtaa kasaan sieltä, missä sitä ei jatkuvasti huollettu ja ylläpidetty, kuunneltu ja ymmärretty, silitelty päälaelle ja annettu karkkia. Ehkä rakkaudesta syntynyt ei koskaan voinut olla täydellinen. Sen taustalla oli harkitsematon kiihko, tunteella sokaistu välttämättömyys, halu ilman tarkoitusta. Joka tapauksessa, omalla tavallaan, Kryptalon kukoisti. He näkivät sen kaarevalle taivaalle heijastuvan öisin valoja ja he pitivät siitä. Se palkitsi heidät toisinaan maailmoilla, tähdillä, kulttuureilla. "Katso nyt sitä", M sanoi syvältä sohvansa sylistä osoittaen pitkällä sormellaan näyttöruutua, jolla Kryptalon vaelsi loputonta rataansa. "Edelleen se on kaunis", N vastasi. He sytyttivät kynttilän ja viettivät sen hetken kuunnellen tulen ääntä. Joku olisi ehkä toivonut heidän suutelevan, mutta tämä ei ollut sellainen elokuva.

Sun Silmistä mä nään

Laskeskelin tuossa aamuyöllä, että kun tapanani on nukkua viisi tuntia vuorokaudessa, saan viikossa 21 tuntia valveutunutta lisäaikaa verrattuna siihen kunnolliseen kansalaiseen, joka nukkuu suositellut kahdeksan. Entä mitä teen tällä viikottaisella lisävuorokaudella? Lähinnä luen. Joko verkkotekstejä tai kirjoja; kerran viikossa sentään tiskaan. Myönnettäköön, että joskus tämä rytmi pistää väsyttämään. Silloin vaivun vuoteelleni ja putoan kuin tukki pariksi tunniksi toiminnantäytteisten selkounien pariin. Niitä en koskaan näe öisin.

Sitä alkaa ihminen tässä iässä miettiä, mitä jättää jälkipolville perinnöksi. Blogi ja facebook-profiili toki säilynevät verkossa hengen jätettyä kuihtuneen ruumiin, mutta mikä perintö sellainen on, jota ei edes fyysisesti ole? Hienointa olisi aikakapseli. Ostaisin asunnon, elelisin siellä kunnes kuolisin, muumioituisin nojatuoliin korvillani kuulokkeet, joista minut sata vuotta myöhemmin löydettäessä edelleen soisi Elbow'n Seldom seen kid. Ja tavarat ympärilläni muistuttamassa paremmasta ajasta. Pyykit telineessä: pyyhe, kalsarit ja kaksi mustaa paitaa. Työpöydällä pino vihkoja, laskuja, muistikirjoja ja lappuja. Kirjoja yöpöydällä, kirjoja ruokapöydällä, kirjoja pienen hyllykön päällä pinossa. Altaassa tiskit, ja muumimuki nojatuolin vieressä, jonne kahvi on kuivunut, sitten homehtunut, home sittemmin kukkinut ja sekin kuollut. Ne miettisivät, löytäjäni, mikä rituaaliesine se on. Miksi sen kuvissa on sellaisia hahmoja, miksi sen sisällä on orgaanista ainetta.

Hautausmaaksi löytäjäni pitäisivät sitä poikkeuksellisen massiivisena, mutta toisaalta he varmasti tietäisivät joka kultuurilla olevan omituisuutensa. Tämän nyt tutkimansa ne päättelisivät pelänneen kuolemaa niin kovasti, että on rakennettu taloja, kerros kerroksen jälkeen hautakammioita täynnä tavaraa matkalla ikuisuuteen omistajansa mukana, ja jokaisessa monihuoneisessa kammiossa istuu yksi yksinäinen vainaja, jokaisella samanlainen tyytyväinen irve kasvoillaan.

On jotenkin masentavaa kun tietää asuvansa kaupungissa, jossa maamme ensimmäinen metropommi-isku tulee väistämättä tapahtumaan. Tai no voi se parin vuoden päästä jo Espoossakin sattua.

Lampare

Tein helteistä pyöräretkeä kotikonnuilla. Esittelin pyörintoverille peltomaisemia ja rakennuksia: tuossa oli joskus kauppa, tuossa aikoinaan ravintola, tuo tyhjä halli oli pankki ja kerran tuossa oli kioski, nyt purettu. Ylitimme siltoja, niitä on muutama kun jokilaaksossa ollaan. Välillä pysähdyin häätämään kärpäsiä ja ikuistamaan jo sadasti ennenkin ikuistettuja maisemia uutukaisennihkeällä kamerallani. Tai ehkä se oli hikeä. Lopulta saavuimme varhaislapsuuden sijoilleni. Käsi jo kohosi osoitukseen: tuossa talossa asuin kuusivuotiaaksi. Sitten huomasin talon muuttuneen. Ulkolaudat puuttuivat, prameat hirret olivat esillä ja talo oli melkein jylhempi kuin ikinä, vaikka aika jylhä toki on aina ollutkin, aikoinaan IKL:n omistama ravintola.

Pihassa oli auto, talossa mies. Lampsin sisälle ja kysyin mitä tapahtuu. Talo puretaan, sain kuulla. Sydän nyrjähti, mutta tilanne meni oudoksi kun hengitysnaamion takaa minut tunnistettiin. Niin pieni on maamme, että niiltäkin kulmilta pois muuttaneet ihmiset sattuvat siellä kuitenkin uudestaan törmäämään, ja miten yhdistettyinä: toinen oli hankkinut minun lapsuudenkotini kesähuvilaksi, väliseinät ja muu sisustus oli jo purettu, hirsirunko vielä pystyssä. Käyskentelin huoneissa, joissa viimeksi vuonna 1982. Olohuoneessa oli sama muovimatto. Tunnistin kaakeliuuninkin, laatat oli nyt numeroitu. Keittiö näytti kaapistoiltaan riisuttuna hirveän pieneltä silti, ja joka huoneesta näki joka huoneeseen. Kokemus oli oudon lämmin. Olin talon alennustilaa katsellut jo pitkään, ties kuinka kauan se oli ollut asumaton. Parempi tämä kuin mätäneminen radanvarteen, ja hirsien historia mutkistuu: aikanaan talo oli niille sijoilleen siirretty kaukaa, nyt matka jatkuu.

Minä miellän itseni niihin maisemiin ja huoneisiin, niille samoille kouluteille edelleen. Poikasena mietti ettei sieltä varmaan koskaan lähde pois, eikä tavallaan ole lähtenytkään. Mutta se ajatuksissa elävä paikkakunta on silti jo aikoja sitten kadonnut, sen ihmiset ovat vaihtuneet, rakennukset muuttuneet, nimikin mennyt toiseksi. Minun ajatuksissani se porskuttaa sellaisena kuin silloin. Sinne syntyy tarinoita ja ihmisiä, sieltä karkaavat ajatukset ja polut ja kohtalot ja sen tarina haarautuu, kehittyy, vääristyy palatakseen lopulta aina samaan nollatilaan. Minussa se on muuttunut metapaikaksi, jonkalaisena se ei kenellekään muulle ole koskaan ollut olemassa. Jokaisella on versionsa. Eikä sellaisista paikoista selviä järjissään pois, ellei kehitä terveen rikasta mielikuvitusmaailmaa. Ei toki varmaan siltikään, mutta ainakaan ei niin helposti tylsisty.

Taannehtiva

Vuonna 2021 Adobe viimein julkaisi innolla odotetun Realshop-ohjelmistopakettinsa, Photoshopin luontevan jatkon, joka muokkasi valon heijastumista todellisten objektien pintamolekyyleistä. Vaikka ohjelma oli alunperin tarkoitettu vain ammattilaiskäyttöön, sen leviäminen piraattikopioina ilman asianmukaista dokumentointia johti nopeasti visuaaliseen anarkiaan, ja Adobelle esitettyjen korvausvaatimusten kasvamiseen hallitsemattomiin summiin. Yhtiö päätyi uniikkiin ratkaisuun: se julkaisi Realshopista yksinkertaistetun ja helppotajuisin tutoriaalein varustetun version lähinnä nimelliseen hintaan toivoen ohjelman väärinkäytön vähenevän. Näin ei käynyt. Sen sijaan todellisuutemme visuaalinen ilme jatkoi muuttumistaan hitaasti mutta varmasti, ja sitä mukaa kun ihmiset tottuivat näkyvän maailman hetkellisyyteen ja pysymättömyyteen, myös korvausvaateet vähenivät kunnes lopulta niiden virta tyrehtyi kokonaan.

Realshopin ensimmäisen ammattilaisversion rajoittimet mahdollistivat pintamolekyylien muuttamisen vain suhteellisin pieniltä alueilta käsiskanneria tai digitaalista osoitinta apuna käyttäen. Paineen alla valmistuneesta yksinkertaistetusta versiosta nämä rajoittimet unohtuivat kuitenkin pois. Ensimmäinen harmaa kerrostalolähiö oli muuttunut vääntyileväksi fantasiamaailmaksi vain muutamia tunteja uuden ohjelmiston julkaisun jälkeen, ja on todennäköistä, että Adoben pääkonttorissa tiedettiin kaiken mahdollisen kontrolloinnin livenneen heidän käsistään jo siinä vaiheessa. Kului kaksi päivää siihen, että eräs innokas hakkeri onnistui muokkaamaan Realshopin koodin käsittelemään myös epätasaisia ja orgaanisia pintamateriaaleja. Arkipäiväisen näköiset ihmiset katosivat hiljalleen katukuvasta joko itsensä, tovereidensa tai satunnaisten kulkijoiden muokkaamina. Realshopin käyttö oli tarpeeksi yksinkertaista tapahtuakseen muutamissa sekunneissa kohdetta esimerkiksi digikamerasta muokatulla tähtäimellä osoittaen. Etenkin, jos ohjelmaan oli ennakolta ladattu valmiita kasvotemplaatteja, saattoi innokas realshoppaaja muuttaa satojen ihmisten ulkonäköä kaupungilla muutamassa hetkessä. Eräs Realshopin kritisoiduista ominaisuuksista oli undo-toiminto. Muokkauksen peruuttaminen oli mahdollista vain sillä ohjelman kopiolla, jolla muokkaus oli tehty, ja suurimmassa osassa tapauksista tekijä jäi tuntemattomaksi. Ihmiset jatkoivat muuttumistaan, kaupungit olivat joka päivä uudenlaisia, kadut, autot, hiljalleen jopa merenrannat ja vuorenseinät alkoivat elää kuin maailma itse olisi ollut kiehuva värien, muotojen ja mielikuvituksen soppakattila.

Kolmessa vuodessa maailman muuttuvuus oli tullut pysyväksi. Kun ihmiskasvojen muoto ja väri vaihtuivat loputtomasti, katosi luokittelu yhteiskunnasta. Rikkauden symbolit, kuten upeat autot ja vaatteet menettivät merkityksensä. Toki tuloerot ja varallisuuden jakautuminen aluksi säilyivät, mutta pian se miltä maailma näytti, muuttui siksi mitä maailma oli. Rajat katosivat, ihmiset saivat kulkea miten halusivat, yksilö muuttui moneksi ja monesta tuli yksi. Nimet eivät enää merkinneet niin kuin ennen, liput ja vaakunat, tunnetut rakennukset ja taideteokset olivat kadottaneet alkuperäisen ilmeensä tuhansien ja miljoonien muokkausten alle. Valuuttojen keskinäisestä arvovaihtelusta luovuttiin seteleiden muuttaessa ulkonäköään ensin todellisiksi, arvokkaammiksi, rahoiksi, lopulta jokainen haluava alkoi jaella omanlaistaan rahaa ja yritykset hallita kaaosta osoittautuivat epäonnistuneiksi. Pankit kaatuivat.

Adobe harkitsi julkista anteeksipyyntöä ihmiskunnalta, mutta ajatuksesta luovuttiin. Yhtiössä päätettiin odottaa uuden yhteiskuntajärjestelmän vakiintumista tilaan, jossa anteeksipyynnöt olivat mielekäs korporaatiokäyttäytymisen muoto. Kului muutama vuosi, ja eräänä päivänä satelliittikuvat kertoivat koko planeetan muodon avaruudesta nähtynä vaihtuneen toiseksi. Ihminen oli muuttanut olemisensa suunnan, ja kun mikään ei enää ollut ikuista, oli alettu elää elämänmittaista elämää. Uskonnot ja muut ikuisuuden symbolit unohdettiin. Adobe ei koskaan julkaissut sen paremmin anteeksipyyntöään kuin Realshopin kakkosversiotakaan. Maailma jatkoi muuttumistaan.

Sieltä kuuluu kummaa mörinää

Vietän juhannuksen tänä vuonna Helsingissä vailla erityistä tekemistä. Varmaan roikun lähinnä netissä, vaikka tietynlaisia deluusioita olenkin elätellyt mahdollisesta juhannusyön pyöräretkestä jonnekin ennalta tuntemattomaan kohteeseen; onpa Iain Banksin tuore romaanikin ostettuna ja vain sitä varten jemmattuna, että sitä lämpimänä jussiehtoona jossain rantakivellä sitten lukisin. Tämä tietysti vaatisi sen, että polkupyörän pikkuhiljaa talviteleiltä kunnostaisin käyttöön. Kai se pitää uskoa, ettei takatalvi enää koita. Toisaalta ovat aatoksi luvanneet sadetta, joten se siitä ja kahvia tippumaan.

Minun juhannukseni ovat aina olleet pienimuotoisia. Vähän saunaa, ehkä olut. Jos on hyvää seuraa, niin juhannuskävely. Kauneinta kesäöissä on hiljaisuus. En sen vuoksi ole hirveästi kaipaillut ihmeempiin juhannustapahtumiin; joskus nuorena auton ikkunasta katselin kotikunnan kokkomeininkiä. Ei houkuttanut. Ylipäätään kesällä kuuluu ihmisen levätä. Ensimmäiset festaritkin edelleen odottavat kokemistaan.

Sikäli keskikesän juhla ympäri Helsinkiä pyöräillen on aika hauska ajatus. Olisi uusi kamerakin; luotettava pokkarini sairastui alle viiden vuoden iässä alkavaan kytkinrappeumaan ja aikaistin syksyksi suunnittelemaani järkkärin hankkimista parilla kuukaudella. Tuntuihan se tilissä, mutta voi miten nautinkin valokuvaamisesta taas ihan uudella tavalla. Vielä pitäisi tietokonekin päivittää. Nykyläppäri on vuodelta 2004 ja tahmaa kuin siirappi uunissa. Kun koneen avautuminen kestää 40 minuuttia, muistelee kaiholla sitä, kun tietokoneen käyttöönottoon vaadittiin virtakytkimen napsauttamiseen kuluva aika. Mutta mitä ihmettä voi tehdä käytöstä poistuneella läppärillä? Tätä edeltäväkin raahautuu aina joka muutossa mukana. Toisaalta sillä voi pelata vielä DOS-pelejä, mikä tällä nykyisellä ei onnistu. Enhän minä tuota pokkarikameraakaan takuulla pois heitä. Milläs minä sitten lapsesta videoita kuvaisin?

Virtauksia

Viime päivinä minua on muistutettu asioista, jotka joskus kauan sitten merkitsivät minulle paljon. Niin kuin sarjakuvista esimerkiksi, millä tarkoitan omaa tapaani piirrellä sellaisia. Joskus se oli minulle hyvinkin tärkeä tapa purkaa alitajunnasta pursuavia kertomuksia, sittemmin jäänyt. Kaksinen piirtäjä en ole, mutta kun nyt kaivoin arkistoni esiin, oli liikutuksen kimmel silmäkulmassa. Hyviä juttujahan nämä... Ties minne luovantyönlimboon joskus katoaviksi tuomittuja; paitsi että aikoinaan osa niistä oli verkossa. Se oli sitä aikaa kun kaikilla piti olla oma kotisivu.

Sekin kävi vaikeaksi lopulta, aikaavieväksi. Ei enää riittänyt, että idean toteutti paperille; piti alkaa hahmotella ja luonnostella, piti kokeilla ja erehtyä, piti tehdä aina vaan pienempää piiperrystä ja mennä mikrotasolle, tehdä sivuista geometrisesti tasapainoisia ja visuaalisesti nokkelia. Ei kai sellaiseen riitä aika ja järki. Kun tuo tietty yliviilaus samanaikaisesti pesiytyi tekstintuottoon, oli jonkin jäätävä pois. Ja tämä on sittenkin helpompaa. Sittenkin.

Muistutettiin minua myös ajasta, jolloin tietokonepelit olivat halpoja, yksinkertaisia ja niitä pelattiin pitkään. Ah, 80-luku. Eivät nykyiset videopelaajat tiedä, mikä on "latausmusiikki". Tai mihin pelatessa tarvitaan piskuista ruuvimeisseliä. (säätämään äänipäätä, daa) Mahtavatko edes sitä tietää enää, mikä on joystick? Nykyään aika, jolloin pelejä läheteltiin radio-ohjelmissa eetterin kautta kotona kasetille taltioitavaksi, tuntuu scifiltä, vaikka siitä on kulunut neljännesvuosisata. Ei kehitys mihinkään kehity, sykleissä se menee, kun nykyiset Nintendotkin alkavat muistuttaa enemmän salitreenejä kuin kunnon selkänotkuista pelisessiota tv:n ääressä. Kymmenen vuoden kuluttua varmaan videopelejä pelataan kavereiden kanssa pallokentällä. Hö.

Ja on minua lukemisestakin muistutettu. Sen opettelusta. Syksyllä tulee kuluneeksi tasan kolmekymmentä vuotta siitä, kun itse aloin lukea, nyt olen seurannut lapsen sukellusta sanojen pariin. Kirjaimet ovat tuttuja, monet sanat tunnistuvat, enää se viimeinen loksahdus puuttuu; se, jossa tuttujen kirjainten ketjut muodostuvat ääntyviksi sanoiksi, lauseiksi, ja mikä mieletön maailma sen jälkeen avautuu. Se hetki olisi hieno muistaa, mutta olin liian nuori siihen. Lapsi oppii tänä kesänä, siltä se nyt näyttää.

Tarinankertojan vikaa selvästi jo on. Tällaisen kertoi tuossa päivänä muutamana valppaasti kuuntelevalle pehmoeläimelleen: "Olipa kerran iso prinssi. Se söi kaikki pienet prinsessat ja sitten iso mörkö söi sen prinssin. Siihen loppui se!"

Kahvila 7: Café Piper, Suomenlinna

Ihmisen elämässä koittaa ennemmin tai myöhemmin hetki, jolloin ymmärtää ettei elämän puutteellisuuksien syitä ole mitään tarvetta etsiä itsestään, asuinympäristöstään, työstään tai työttömyydestään, harrastuksistaan tai koulutustaustastaan. Kirkkaanvalkeana tämä hetki osoittaa, että mitä ikinä ihminen on itse valinnut, on merkityksetöntä, ja yhteiskunnan epämääräiset sattumukset häntä heittelevät hautaan asti kuin lehteä tuulessa välittämättä rahtuakaan siitä, mitä ihminen kenties itse säälittävästi räpiköiden yrittää aikaansaada. Juuri se hetki, jona viimein tajuaa, että valinnan ja vaikutuksen mahdollisuudet ovat suurin huijaus kaikista niistä huijauksista, joita ihmispolon päälle sataa; ja jonka jälkeen on lohdullisen varmistunut siitä, että vaikka joku joskus saisikin jonkin sellaisen asian, jota on uskaltanut salaa toivoa, hän ei kuitenkaan ole saanut sitä omine avuineen, vaan mielivalta on sattunut olemaan hänelle senhetkisesti suotuinen.

Ihminen, tietyn iän saavutettuaan, ymmärtää viimein, etteivät asiat ole häntä varten tehty. Että maailma on satunnaisgeneraattori, jossa voi yhtä lailla tehdä kuin jättää tekemättäkin ja seuraukset joko osuvat tai jättävät osumatta kohdalle. Kun tämä hetki koittaa, kannattaa pysähtyä ja nauttia. Voi vaikkapa käydä kahvilla. Helsingin edustalla on nätti saariryhmä, jossa on kivoja linnanmuureja, jänniä tunneleita ja pari hauskaa kahvilaa. Näistä idyllisin on Piper, joka ei tiettävästi ole nimetty kunnianosoituksena Syd Barretille, vaan viittaa johonkin tyyppiin nimeltä Piper, ketä kiinnostaa.

Café Piper. Mitä se on kesäisin? Turisteja, turisteja ja turisteja, ja siellä keskellä onneton kahvilakriitikko, jota edeltävä henkilö jonossa imaisi kahvisammiot tyhjiksi. Tiskin taakse ilmestyi komea miekkonen (piristävää vaihtelua!), joka valitteli kahvin loppumista ja lupasi toimittaa tilaukseni tiskintakaisella espressokoneella, joka oli tolkuttoman hidas, mutta kahvi kuulemma parempaa. Mikäs siinä, jono selkäni takana kasvoi ja pahvimukiin kahvi hiljalleen jossain taaempana lorisi. Sitä odotellessa yritin olla kuuntelematta ympärilläni hanhilauman tavoin kiekuvaa laumaa ruotsalaisia tätejä. Ei se onnistunut. Rapukeiton olisi saanut seitsemällä eurolla, muu purtava oli pullaa ja sämpylää, perushuttua eikä kovin innostavaa. Syömispuoli jäi tällä kertaa kokonaan väliin.

Lopulta kahvi saapui. Pinnalla kauniit kreemit, mutta se oli tavallista vaaleapaahtoista, joten mitään erityistä makukokemusta ei aiheuttanut. Olipa kahvi kuitenkin, ja aika kallis. Yhytin testiryhmäni muut jäsenet ulkosalla, Kekkosen päälakea muistuttavan kallion laella, jonne Piperin pöydät oli sijoitettu; viime vuonna ne olivat syreenipuskan varjossa ihan kahvilan vanhassa huvilarakennuksessa kiinni. Tämä vaihtoehto oli näköalojen puolesta parempi, joskin lokit pääsivät paskomaan pöydille estoitta. Myös tiiviiksi sumpuksi asetettujen pöytien tuhkakupit herättivät oudoksuntaa. Miksi kahvilan terassilla sallitaan tupakointi, en ymmärtänyt, onneksi se ainoa sikaroitsija siitä kohta poistui. Mulkoilullani saattoi olla osuutta asiaan.

Toki Suomenlinna on myös Piperin luona kaunis. Laiskat ruotsalaiseukotkaan eivät jaksaneet nousta kalliolle, vaan jäivät sisätilan varjoon, mutta päivä sinällään oli miellyttävän pilvinen, eikä ulkonakaan tarvinnut halstaroitua. Hörpin kahvia. Mietin niitä työn raskaan raatajia, jotka niidenkin saarten sadat kivitonnit ovat muureiksi, tunneleiksi ja prameiksi rakennuksiksi joskus kasanneet, vain jotta niiden ainoa todellinen käyttö koskaan olisi toimia viihdykkeenä turisteille. Olisi mahtanut rakentajia sapettaa jos olisivat tienneet.

Parasta Piperissä ovat ne pöydillä ja tuolien selkänojilla täysin sumeilematta loikeskelevat pikkulinnut, jotka kärkkyvät murua ja purtavaa. Oi te suloiset syöpäläisiä kihisevät otukset! Harmi ettei pöytäämme jäänyt kuin pahvimukit.

Sen luinen hauraus

Olin Turussa melko tarkkaan 30 tuntia, minä aikana tapasin neljätoista ihmistä. Olisi jäänyt tusinaan, mutta pakko oli päästä Myllysillalla käymään, ja eikös sen luona tullut vastaan tuttuja. Turku on juuri sellainen kaupunki. Olen siitä kirjoittanut ennenkin, joskus vuosia sitten, miten yhden nopean kaupassakäynnin aikana kohtaa väkisinkin jonkun tutun; jopa minunlaiseni puol'erakko, jolla ei kolmen Facebook-vuoden jälkeenkään ole vielä viittäkymmentä ystävää siellä. Snyyh. Ja ellei sillä kauppareissulla näe ketään tuttavaansa, voi olla varma että Michael Monroe, Reijo Mäki tai Ilkka Kanerva tarpoo kadulla vastaan. Meinasin jo huolestua, kun ei kolmikosta ketään osunut viikonloppuna silmään, kunnes lähtökahvit sunnuntaina Café Paawon terassilla Auransillan pielessä ja bäng! Siihenhän se Ike istui viereiseen pöytään. Huojensi. Kaikki oli kuin ennen.

Kävin Kupittaan Citymarketissa, Varissuolla, Cosmicissa, Hansakorttelin Hesessä, Samppiksella, Café Brahessa ja Stockmannin invavessassa. Oleellisimmista paikoista jäi puuttumaan vain kirjasto, mutta jotenkin sielua olisi viiltänyt käydä siellä. Se olisi vain muistuttanut miten julmetusti Turun kirjastoja kaipaan; Helsingin julkinen kirjastolaitos on retuperäisin, jonka olen missään nähnyt. Onneksi sentään löysin keväällä Rikhardinkadun toimipisteen. Se tyydyttää pahimman kirjastonkaipuun, vaikka lievän onttouden toki ihmiseen jättää. Mikä tätä kaupunkia vaivaa? Mihin täällä verorahat menevät? Miksi täällä on niin kallis asua? Eihän täällä ole edes Aurajokirantaa. Sori vaan, mutta joku Kaivopuisto nyt vaan ei pärjää edes etäisesti.

Olen tänään poikkeuksellisen täynnä vastenmieltä Helsinkiä kohtaan. Ehkä tähän taas ajan mittaan turtuu. Tiedän tiedän. Turussa asuessani ruikutin aina siitä, miten onneton kaupunki se onkaan. Minä olen juuri sellainen. Mutta kirjastolaitosta kehuin jo silloin, ja vasta täällä asuessani ymmärrän, miten aiheesta.

Kiitos kaikille tapaamilleni ihmisille, joista eräitä en ollut vuosiin nähnyt, siis Turussa vielä asuessanikaan. Tällaista se on. Yhdellä oli sormus nimettömässä, pari lasta oli tuloillaan, työpaikkoja oltiin saatu ja asuntoja katseltiin. Sen sellaista pientä. Ikää kertyy ja vatsat kasvavat ja sama räävitön sakki me silti olemme kun sille tuulelle tullaan. Ehkä silti käyntini kokonaisvaltaisin hetki tapahtui Varissuolla. Istuin Nuutisen emännän kanssa sohvalla, nautimme erikoisoluita ja erikoisjuustoja katsellen 1920-luvun eurooppalaisia avantgarde-elokuvia, Marcel Duchamp, Man Ray ja silleen. Kultivoiduin kolme pykälää.

Ellei mikään muuttuisi, ei mikään koskaan tuntuisi niin tärkeältä kuin jo taakse jääneet asiat toisinaan tuntuvat.

Et tu, mi amor

Kuningas Amordia käyskenteli linnansa yksinäisimmän tornin yksinäisimmässä huoneessa ja katseli hopeisena hohtavaa valtakuntaansa, joka heräili loppukeväisen hallayönsä horteesta kaukana hänen alapuolellaan. Hän teki saman kävelyn joka aamu: makuuhuoneestaan salin kautta tornin portaikkoon, sitten kapeaa kierreportaikkoa ylös, ylös, ylös, kunnes lopulta se päättyi puiseen oveen, joka toi mieleen ikäänsä itkevän heinäladon. Ovea piti työntää varovasti, ettei se särkynyt. Amordia muisteli isänsä, silloisen kuninkaan, kertoneen, että tornin yksinäisimmän huoneen ovi oli ainoana jäänyt jäljelle siitä tuhoisasta yöstä, jona naapurivaltakunnan sotajoukot olivat polttaneet linnan. Kaikki muu kivisten seinien sisällä oli palanut pois, ja kun linna rakennettiin uudestaan entistä hienompana, jätettiin yksinäinen huone silloinkin tyhjäksi. Se oli aina ollut vain pienen puisen oven takana tyhjä tila ja ikkuna, joka antoi näkymän vuorenrinnettä pitkin alas valtakuntaan, sen suurimpaan kaupunkiin, kaukana siintäviin maatiloihin ja joen varrella vain selkeällä säällä näkyvään satamaan, jonka kautta kauppatavaraa kuljetettiin Amordian maille ja niiltä pois.

Kuningas katsoi miten aurinko nousi. Se lämmitti häntä kuin suojelevin syli tullessaan hetki hetkeltä enemmän esiin vuorten takaa. Kuningas sulki silmänsä ja laski rauhallisesti sataan. Varjo lankesi hänen ylleen, hän avasi silmänsä ja punainen täysikuu oli peittänyt auringon melkein kokonaan. Se lipui idästä auringon hellän hahmon eteen ja väritti Amordian valtakunnan hiilloksenpunaiseksi. Yhtäkkiä kaikki oli sekoitus valoa ja varji varjon kautta hehkuvaa valoa. Ja sellaisenakin kuninkaan maailma oli kaunis. Erilainen. Sadat pimeänkulkijat aloittivat liikehdintänsä välittömästi, aurinkoa kavahtavat linnut aloittivat varoivaisen laulunsa, tuuli huokaisi puiden lehdet liikkeeseen.

"Sinäkin, rakkaani", kuningas kuiskasi. Läntisimmät ikkunasta näkyvät vuoret kylpivät vielä auringon valossa. Kun siristi silmiään, näki lumihuipuilta valuvat purot, virrat, putoukset. Vesihöyryssä hehkui sateenkaaria. Kuun varjo oli peittänyt alleen kaupungin, se oli edennyt Amordian hallitsijavuorta ylös ja ahmaissut linnan, sen varjossa kasvoivat ne, jotka eivät uskaltaneet kohdata aurinkoa. Kuu lipui valtakunnan ja linnan yli joka aamu. Ja joka aamu kuu oli ensimmäinen asia kuninkaan ajatuksissa kun hän heräsi. Ensin aurinko suuteli hänen poskensa lämpimiksi, sitten kuu saapui ja valoi häneen vamuuden siitä, että edelleen hän oli ihminen, jolla oli merkitys. Joka varjon saapuessa piti kansastaan huolta.

Kuningas Amordia ei ollut poistunut linnastaan vuosiin. Ne vähäiset rippeet, jotka linnan kerran suuresta henkilökunnasta vielä olivat jäljellä, keräsivät villiintyvistä puutarhoista hänelle yhä niukemmaksi käyvän päivittäisen ruuan, ja jo ikääntyneet vaatturit, lakeijat ja hovipalvelijat tekivät työtään niinä päivinä kun reumaisilta niveliltään jaksoivat. Uusia työläisiä ei linnaan kaupungista tullut, sillä Amordian valtakunta oli enimmäkseen tyhjä. Asukkaita ei ollut, talot rapistuivat itsekseen. Kuningas ei tiennyt mitään tästä. Hän kiipesi joka aamu torniinsa ottaen valon ja varjon vastaan. Hän odotti väistämätöntä.

Kahvilatesti 6: Café Red, Arkadiankatu 19

Se on kyllä ihme homma, miten ihminen ajautuu tilanteisiin. Sitä heräilee porttikongista poski vasten kivistä porrasta kuten joka tiistaiaamu, eikä kulu kahta tuntia, kun jo selailee filosofiankirjoja ihastuttavan kirjapölyisessa antikvariaatissa Yrjönkadulla. Mutta tuleehan tuollaisessa toiminnassa nälkä. Kuulemma Helsingissä on ruokaloitakin, mutta pyörittyäni tunnin jossain Kamppi-Punavuori -akselilla en ollut löytänyt yhtäkään ja jopa alkoi horjuva keho tästä lannistuneena valua kohti hautuumaata, joka Hietaniemessä sijaitsee, ja on kuulemme olevinaan hieno ja vanha mutta Turun vanha hautausmaa on paitsi isompi, myös tunnelmallisempi, hähä. Sielu jo vilkutti nälkiintyneelle keholle heiheitä pilven reunalta, kun kolmosen ratikan kling-kello herätti horroksesta ja äkkijärkytyksessä tehty pituushypyn piirimestaruutta hipova suorituksenkaltainen johdatti luo punakkana hohtavan markiisin: Café Red!

Todellisuudessahan asia ei edennyt aivan näin (se oli poikkeusreitillä oleva kasilinjan ratikka oikeasti eikä kolmonen), ja seurueessamme oli henkilöitäkin kolme, joista yksi oli kiinnostunut arvioimaan kahvilaa, toinen arvioimaan sen kuulemma sisältämää taidenäyttelyä, kolmas ilmoitti että hänellä oli nälkä. Tähän lähes moukkamaiseen käytökseen eivät snobahtavat arvostelijat voineet muuta kuin kiristää nyrpistystä kasvoillaan astetta nokkavammaksi. Astuimme sisään kuin maailmanomistajat, minkä niinkin pienestä ja ahtaasta oviaukosta johtuen oli varmaan melko koomisen oloista, ja sitten pyörimmekin kuin eksyneet puolukat tilassa, joka oli juuri niin ahdas kuin ovi antoi ymmärtää. Metrin mittainen herkkutiski oli suoraan nenän edessä. Kädet jos ojensi suoriksi, saattoi hivellä seiniä. Takaraivo oli edelleen ulkona, ja silti huoneeseen oli onnistuttu ahtamaan nelisen pöytää, joissa kaikissa syötiin. Oli olo, että polveni oli jonkun salaatissa, olkalaukkuni samanaikaisesti litistäessä naapuripöydän kroisanttia. Tästä huolimatta menyy oli niin pienellä präntätty, että sitä kohti piti ottaa kriittinen askel jos halusi lukea sen tarkemmin. Siis sikäli kriittinen, että sen askeleen seurauksena sitä tukki muiden ihmisten tien kahvipöydälle. "Anteeks förlåt", mutistessani tein samalla mielessäni tilauksen, jonka sitten välitin kassaneidille, joka ei vaan kerta kaikkiaan kuullut vaikka olimme suuteluetäisyydellä. Neljäs kerta toden sanoi, ja lähdin raivaamaan tietäni taaempaan huoneeseen uuden piskuisen oviaukon kautta.

Valloitin paikan viimeisen vapaan pöydän, mikä kuulostaa väenpaljoudelta, mutta loppujen lopuksi galleriassa, jonka seiniä koristivat jonkun jostakin epämääräisesti tutut pupuhahmot, oli sielläkin vain neljä pöytää, ja melko ahtaasti vielä. Silti tila oli aika kiva. Vanhan kerrostalon kivijalassa oltiin, ehkä liikehuoneistoksi joskus tehty, ehkä asunnoksi, joka tapauksessa aikana, jolloin Suomen maaperällä ei ollut vielä kukaan lausunut sanaa "ciabatta", paitsi ehkä sen varsinaisessa merkityksessä ("tohveli"). Ja nyt ääntelin sen kassalla kuin vanha tekijä, ei se hukkaan se italian peruskurssi mennyt, tiesinhän minä että jonain päivänä pitäisi mozzarella-savulohi-ciabattaa kahvilan tiskiltä tilata. Seuralaiseni valitsi saman paitsi fetalla, ja se nälkäisin lähti ruokaisammalle linjalle: lasagnea kehiin. Kuten valinnoistamme voi päätellä, on Café Red pikemminkin nykytrendin mukainen lounaskahvila kuin sellainen perinteinen suomalainen korvapuustimesta. Eikä siinä mitään, suositumpihan se näytti olevan kuin jeesus ainakin lounasaikaan, minkä tietenkin loistokkaasti ajankohdaksemme valitsimme.

Nälkäisinä tuijotimme herkullisen näköisiä annoksiamme manaten sitä, että niin servietit kuin aterimetkin sijaitsivat siellä ensimmäisessä huoneessa, me ruokinemme perimmäisessä. Kukaan ei vaivautunut nousemaan, lopulta henkilökunta näki ahdinkomme ja toi haarukan ja itse pengoin laukustani kurttuisen nenäliinan, oletusarvoisesti käyttämättömän, johon saatoin välillä pyyhkäistä jauhoiset sormeni. Henkevä keskustelumme, joka koski lähinnä paikan irtaimiston arvoa ja taidekriitikon arviointeja mahdollisuuksiin sen varastamiseen huomaamatta, hiipui pois kun pureuduimme purtaviimme. Oli hyvää, oli kyllä. Mozzarellaa riitti kuin pienessä kylässä, savulohi oli vaihtunut siiaksi mutta en minä ainakaan olisi mausta mitään huomannut ellei olisi sanottu. Lasagnelautanen oli suuri ja se sisälsi kaikkea erikoista kuten tuoreita oliiveja. Itse join ainoana kahvin, joka oli pehmoista ja ihan hyvää. Kelpasi.

Ahmaisimme, huokasimme tyytyväisinä ja änkeydyimme ovenlävistä pihalle. Eipä Café Red ole vallan huono paikka ollenkaan, etenkin kun sijainti on sikäli keskeinen, että Kampin keskus on puolen kilometrin päässä, ja jos ei sitä kykene kävelemään, voi ratikalla kulkea yhden pysäkkivälin melkein ovelle. Lounasaikaan ahdas, hintatasoltaan ok (itse asiassa mozzarella-savusiika-ciabatta oli muutaman kymmenen senttiä halvempi kuin pari viikkoa sitten Karkkilan ABC:llä nauttimani juustosämpylä, jossa oli välissä juustonsiivu, kurkku ja tomaatti) ja valikoima oli sellainen että kyllä siellä isommankin ruuan söisi eikä jokaisen seurueesta tarvitsisi valita samaa. Toisaalta pullapuoli näytti olevan hieman heikommin hoidettu, tai mistä minä sitä nyt enää muistan, puolet tämän arvostelun faktoista on ihan päästä heitetty eniveis.

Kävin sitten seuraavana päivänä Töölöntorin vieressä sijaitsevassa Picnicissä. Ruma sisustus, tyly palvelu, informaatiovirheellinen hinnasto ja paha kallis kahvi. Piti siitäkin ensin tehdä arvostelu, mutta äippä jo aikoinaan opetti että jos et kuin pahaa saa sanotuksi, älä sano. Paitsi siten, että sanot kuitenkin mutta annat ymmärtää ettet sano. Picniccejä on Helsinki täynnä, ja kai ne kaikki ovat samaa tasoa. Älkää vaivautuko. Café Red vastaa teidän salaatti-patonki-lounastarpeeseenne ehkä ihan pikkuisen paremmin, kunhan onnistutte jotenkin tunkemaan itsenne sisään.

"Kaikki ihanneominaisuudet samassa autossa"

Meistä jokaisella on piileviä kykyjä

Naisen osa

Ja kuinkas sitten kävikään

Ei parikymmentä päivässä missään tunnu

"Ei väsytä"

Kahvilatesti v5.0: Rantakioski Mutteri, Lauttasaari

Vuonna 1927 Lauttasaaren itärantaan rakennettiin arkkitehti Bertel Liljequistin suunnittelema pieni ja söpö kahvilarakennus, jossa kartanonrouvat kävivät pitsiposliinikupposistaan hörppimässä sumpintynkää kyllästyttyään raskaaseen elämäänsä tiluksilla. (huom! blogin kirjoittaja ei välttämättä tiedä Lauttasaaren historiasta tuon taivaallista) Tuohon aikaan Mutteri sijaitsikin kauniilla paikalla kallioisella niemennokalla, josta aava merenselkä avautui lähes joka suuntaan, ja ainoa toinen näkyvä maankaistale oli Ruoholahti, joka sekin oli tuolloin aika avoin ja kaukana. Nyttemmin Mutteri on kiilautunut kerrostalojen ja nelikaistaisen tien väliin, ja näkymän Ruoholahdelle, joka sivumennen sanoen on täynnä hirmuista toimistotornitaloa, peittää valtaisa silta. Saisivatpa kartanonrouvat täällä slaagin. Onneksi heidän valtakuntansa on vielä voimissaan vain muutama kilometri Mutterista länteen, Espoossa.

Ajan hengen tuulahduksen voimallinen kosketuksen aalto siveli harmaantuvaa ohimotukkaa kuin puhuri kun avasin narahtavan puuoven - -

Olen pahoillani. Mutteri jotenkin houkuttaa minua takertumaan seikkoihin, jotka ovat ennen kaikkea historiallisia. Vaikka onhan kahvila kuitenkin kiinni nykyajassa. Hedelmäpelin tutut melodiat kantautuivat ovelle asti, jätskipakastin hurisi, 50-lukuinen Coca-cola-neonvalo oli tiskin taustalla ja - - okei okei. Ei paikka mikään varsinainen modernismin kehto ollut. Kaikki oli pientä, sympaattista ja juuri sopivalla tavalla ahdasta ollakseen kodikasta. Kahvila on tosiaan mutterin muotoinen, ja keskelle sijoitettua myyntitiskiä ympäröi puoliympyräinen asiakasalue. Joskus menneinä vuosikymmeninä suuret ikkunat ovat aukaisseet näkymää merelle ja rantakallioille, nyt siitä näki ohikiitävät Espoon bussit. Tiettävästi Lauttasaaressa ollaan ylpeitä tästä kahvilareliikistä, mutta minä en olisi, en tällä sijainnilla: Mutteri pitäisi nopsasti siirtää jonnekin aivan muualle tästä.

Silti, johtuen ehkä sunnuntaista tai paikan ylle laskeutuneesta ajan patinasta, sisätila oli rauhallinen. Liikenne hurahteli kuin meren aallot, ja menetin tiskin takana hymyilevälle neitokaiselle sydämeni, tällekin. Onko jossain joku toimisto, joka värvää mitä kauneimpia nuoria naisihmisiä kahviloiden palvelukseen? En minä tätä muuten käsitä. Hän oli vielä söpösti ujokin.

Niin tosiaan, kahvilakritiikkiä piti kirjoittamani. Peruskahvi, peruspullat, perushinnat, ei kai nämä nyt enää ketään kiinnosta. Eniten Mutterissa pidin tavasta, jolla mukit ja lautaset oli koostettu monennäköisistä ja -värisistä eri astiastoista sikin sokin, kasattu tiskille hajanaisiksi keoiksi ja siitä sai sitten asiakas valikoida omansa kuin kesämökillä konsanaan. Otin itse ison punaisen mukin, jonka reunasta oli useampikin pieni murtuma jo lohkeamaksi edennyt. Pidän kaikesta kulahtaneesta, ja vaikka Mutterin ilmapiiri oli pikemminkin ajaton kuin kulahtanut, nämä mukit kyllä sopivat paikkaan. Pinoamismetodilla olivat myös pullat ja muut herkut ympäri tiskiä niin, että tarjotin ei sopinut siihen millään inhimillisesti mielekkäällä tavalla. No mikäs, pidän siitä että kahvillakäynti tarjoaa haasteita. Pöytiin oli upotettu vanhoja Helsingin karttoja, joka pöytään eri vuodelta. Mainio idea, joka vähensi kiusallisten hiljaisuuksien ja nolojen keskustelunaloitusten määrän lähes olemattomiin. Kun saattoi vain tutkailla karttaa. Tosin innokkaimmin sitä tutki seurueemme juniori, joka syötyään pullansa halusi jatkaa matkaa seuraavaan kahvilaan. Mutta se on kokonaan toinen tarina jo sitten.

Scoreboard:

Herkut: 75/100
Iso muttei maailman tuorein pulla. Kahvia sai valitsemansa mukin koon mukaan, eli tapauksessani varsin runsaasti. Ruokaisammalla puolella olisi ollut tarjolla jos jonkinlaista voileipää. Mutta kun teki mieli pullaa, tämä puoli jäi testaamatta.

Atmosfääri: 87/100
Ajaton, miellyttävä sisätila. Radio soi hiljaisella jostain takahuoneesta, tarjoten lähinnä uutisia ja kevyttä iskelmää. Vanhan rokkarin näköinen mies pelasi aikansa hedelmäpeliä ja poistui. Liikenteen äänet vaimenivat kummasti näinkin ohuiden seinien läpi, mutta ankeista maisemista miinuspisteet. Meri ei juuri näkynyt, rantasijainnista huolimatta.

Kulkuyhteydet: 90/100
Jos on jossain päin Helsingin keskustaa, tänne pääsee nousemalla bussiin ja jäämällä pois heti Lauttasaaren sillan jälkeen. Jos ei pidä busseista, voi odottaa vuoteen 2014 niin metrokin kulkee ihan kulmille. On siinä taas kartanonrouvilla siunailemista.

Neljäs kerta kahvin sanoo: Anonyymi kahvila, Sokos

Erään kerran kävi niin, että aurinkoisten ja kesää lupaavien päivien jälkeen laskeutui kaupungin ylle sumuinen harmaus, joka satunnaisesti pisaroi maahan sateena. Sillä viikolla oli ollut monenlaista sattumusta jo valmiiksi vaikka oli vasta tiistai. Ehkä sen teki se syksyisyys, joka oli pesiytynyt paitsi ympäristöön, myös sitä kautta ihmisiin, ja jos pysähtyi ja kuunteli, saattoi hetken kuvitella, että myös kaupungin yllä kaartelevat lokit kirkuivat kerrassaan onnettomina sinä iltapäivänä.

Sitten tapahtumat jatkuivat siten, että töölöläisestä kerrostalosta ilmestyi kadulle henkilö, joka kopsautti askeleensa kohti läheistä ratikkapysäkkiä ja hyppäsi keskustaa kohti matkaavan nelosen kyytiin. Vaunu oli melko täynnä, mutta koska matka oli lyhyt, ei tämä rispaantuneeseen takkiin, kulahtaneisiin farkkuihin ja saumoistaan repsottaviin buutseihin pukeutunut herraskaisehko tapaus välittänyt siitä, että joutui seisoskelemaan. Penkit näyttivätkin joka tapauksessa epämiellyttäviltä. Hän katseli maisemia, ja kummasteli sitä, että oli puolessa vuodessa ne oppinut jossakin mielessä kotoisiksi havaitsemaan. Siinä vilahtelivat ohi kansallisooppera, Hesperian puisto, Finlandia-talo, eduskuntakin ja se onneton Kyösti Kallion patsas, jonka edessä tummaihoiset interreilaajat usein kuvaavat toisiaan hassuin ilmein. Kyllä siihen on syynsä, henkilö ajatteli, ettei näköispatsaita tavata tehdä istuvassa asennossa. Kyösti-polo on kiveen hakattu tilanteessa, joka muistuttaa joko väsynyttä lannistumista tai kesäistä toimitusta takapihan puuseessä. Mutta presidentillistä arvovaltaa patsas ei huou.

No sitten tapahtumat jatkuivat Lasipalatsilla, jossa sankarimme poistui ratikasta niiden vieraspaikkakuntalaisten keskelle, jotka siinä perin hämmentyneinä parveilivat. Kai ne miettivät missä se luvattu lasipalatsi oli, ja niinpä henkilömmekin palasi viisi vuotta taaksepäin, kevääseen jolloin ensi kerran kävi Helsingissä ja odotti hänkin Lasipalatsin olevan jotain nimeään vastaavaa, henkeä kenties salpaavaa. Silloisen pettymyksen kirpaistessa hänen huulilleen pahanlaisen irvistyksen miekkosemme poistui pysäkiltä kohti tapaamispaikaksi sovittua Kiasmaa, jossa kahvikumppani jo odottelikin. Tällä matkalla, joka käytännössä on kahden kadun ylitys, orastava henkilömme sai kimppuunsa ei yhtä vaan peräti kaksi pahanlaista kerjäläistä, jotka pahvimukiaan heiluttivat erilaisin bulgariankielisin itkuvirsin ranneliikettään tehostaen. Kymmenet ihmiset jättivät heidät jälleen kerran huomiotta. Kiasman eteen satoi markan kolikon kokoista pisaraa, kun junalla periferiasta saapunut kahviseuralainen havaitsi päähenkilömme ja he vaihtoivat kohteliaat kuulumiset. Aiempi sopimus jonnekin etelärannassa sijaitsevaan fiinimpään kahvitilaan matkaamisesta sai kertakaikkiaan lokakuisen ilmanalan vuoksi jäädä, ja niin luotiin katse suoraan äsken ylitetyn risteyksen toiselle puolelle: Sokos. Siinähän se seisoi kuin toisesta maailmasta matanut monstrositeetti, kaikessa rumassa kukkeudessaan ja leuhkassa taipumuksessaan peittää näkymä kaikilta suunnilta kaikkialle.

Sitten tapahtui hissiepisodi, jossa noustiin vitoskerrokseen ja kahvila löytyi vaateosastolta takkien välistä syrjään vilahtamalla. Tässä vaiheessa heeroksemme aivot olivat jo aloittaneet tiedonkeruunsa, ja kaikkine aisteineen hän imi vaikutteita paikasta, jossa ei ollut ennen käynyt, mutta jonka tavallaan kyllä tiesi: vain vähän aiemmin hän oli määritellyt Sokoksen kahvilan junttilaksi, ja juuri tähän määritelmään sopi asiakaskunta. Ei näy Helsingissä niin usein niin montaa tuulipukua samassa tilassa kuin Sokoksen kahvilassa, ja jos päähenkilömme vielä olisivat olleet alle kolmekymppisiä, he olisivat olleet paikan ainoat. Nyt he tietenkin keski-ikäisyydessään sulautuivat mitä parhaimmin joukkoon.

Kun oli aikansa siinä pähkäilty ja hymistelty, oli tarjottimille valikoitunut seuraavaa: kahvi, tee, peruspulla ja kakkusiivu. Ala-asteen luokanopettajan mieleen tuonut rouva tiskin takana oli jämäkän asiallinen, jopa hivenen pelottava, mitä päähenkilömme toisaalta arvosti, sillä hän oli nuorten kassatyttöjen lähes eroottiseen huokailuun tiskin takaa jo ei pelkästään tottunut vaan suorastaan kyllästynyt. Oli silti nikotuksen paikka kun vain omienkin ostosten hinta napsahti kilahtaen itäberliiniläisen kassakoneen näyttöön. Sokoksella ei pikkurahalla selvinnyt. Olisihan tämän toki ymmärtänyt, jos kahvilassa olisi ikkunoita, sillä kerros oli korkea ja maisema sieltä joka suuntaan hyvä - mutta kahvittelijat paimennetaan tässä neuvostokompleksissa rakennuksen keskipisteeseen, sen alempiin kerroksiin avautuvan kuilun reunalle sentään, mutta laiha oli henkilöillemme tämä lohtu, kun olisi siinä kahvitellessa voinut kenkäostoksiaan tekevien rouvien sijasta katsella vaikkapa Mannerheimintien liikennevilinää ja kuunnella pääpostin luota tuttua ääntä kun sen ratsastajan päälaelle pulut estoitta ulostavat.

Sitten kulki ajatus siellä vanhusten ja väsymysten ympäröimänä siten, että henkilömme huomasivat jossain vaiheessa keskustelevansa lähinnä vanhenemisesta, sukulaisvierailuista ja siitä, miten ei enää koskaan tule tehtyä mitään kivaa. Kohdekaksikostamme vanhempi ahdistui siinä mitassa, että kulautti kahvinsa ennätysajassa, ja poistui tiskille hakemaan toista, joka hintaan sentään sisältyi. Teetä sen sijaan ei saanut santsata; kenties kuuma vesi oli Sokokselle kalliimpaa hankkia kuin kahvi. Kului kahvi, kului kuulemma maistuva kakku, kului kupillinen teetä ja kului mitäänsanomaton pulla. Asiakkaita riitti. Eräässä pöydässä nautittiin olutta ja mainion näköistä suolaista piirakkaa, mikä mahdollisuus vasta poistuvan kaksikkomme päähän ideana välkähti, mutta siinä vaiheessa heidän oli jo mentävä, tai niin he kuvittelivat ennen kuin jämähtivät seuraavaksi kahdeksi tunniksi keskustan eri kirjakauppoihin. Sellaista on elämä siellä rajakiven takana, tuossa kaukaisessa kaupungissa, Helsingissämme, joka pitkän junamatkan päässä kaikkialta sijaitsee, ja syystä.

Totuuksia kaivosta:

Sokoksen kahvila on kallis, melko epäviihtyisä, eikä tarjoa mitään erityistä elämystä makujensa puolesta. Silti se saattaa pakotetun ostosmarssin uuvuttavalle ihmisraukalle olla kuin keidas helvetin keskellä. Ja totisesti sieltä olisi oluttakin saanut.

Kahvikaipuu osa 3: Kahvila Kasinonranta, Lauttasaari

Kun vappukin on takanapäin, lienee kevät, ja kun on kevät, on lähellä kesä, ja kesällä mennään rannalle. Tai näin mietitään Lauttasaaressa, tuossa Stadin Rivierassa, jossa äveriäät porhot asustavat ja pöveriäät ärhöt käyvät kääntymässä, toivoen edes hetkeksi unohtavansa kurjan elämänsä Kontulassa, Vantaalla tai Turussa. Ei sillä ettenkö minäkin mieluusti majailisi täällä, hiekkarantojen kullankimalluksessa ja aaltojen harmonisessa huminassa, joka kuin gregoriaaninen kuoro tarjoaa ikuista taustamusiikkiaan tänne runoilijoiden ja muiden korkeampien elämänmuotojen keskuuteen. Mutta asiaan. Paikka ilman kahvilaa on kuin pakara ilman kauneuspilkkua, ja niinpä täältäkin, Kasinonrannaksi syystä tai toisesta nimetyltä biitsiltä, löytyy oma kahvikeitaansa, jonka nimi ei paikan päällä selvinnyt, mutta internet tämänkin epäkohdan avasi: mitä mielikuvituksettomin nimi on tuvalle lätkäisty sen sijaan, että olisi otsikkona ollut esim. Operaatio Merenneito, joka sentään luki paikan seinässä isolla. Se lukee myös kahvilan kotisivulla, mutta sieltäkään ei selviä, mikä tuo operaatio varsinaisesti on. Ei sillä että kiinnostaisikaan, kahvin perässähän tuonne valuttiin, joten asiaan. Taas.

Jo kaukaa näki, että Kahvila Kasinonranta on sijainnillaan iskenyt kultasuoneen. Lämpötila oli juuri ja juuri kymmenen astetta pakkasrajan yläpuolella, ja väkeä tungeksi sekä rannassa että kahvilassa niin että heikompaa heikotti. Seurueemme vietti aikansa nauttien auringon kosketuksista, keinuen ja ylipäätään juosten kirkuen pitkin hiekkarantaa (no, lähinnä yksi kolmasosa meistä keskittyi muuhun kuin ensinmainittuun), mutta lopulta virvokkeenhimo kävi ylivoimaiseksi ja askel vei jäätelöaltaalle ja varsinaiselle kahvitiskille. Seuralaisistani nuorempi valitsi mansikkajätskituutin, vanhempi kahvin ja korvapuustin; itse päädyin jatkamaan askeettiseksi vakiintunutta kahvilatestilinjaani: kahvi ja pulla, kiitos. Hintataso oli mitä kohtuullisin, sillä vaikka kombinaatioon vielä lisättiin pillimehu, jäi kokonaishinta alle 11 euron. Halvempaa kuin kotona syöminen, sanoo töölöläinen.

Saimme terassialueen ainoan tyhjän pöydän. Viereisen yrmeän pariskunnan katsoessa yrmeinä kohti kimaltavaa merta, me skoolasimme pahviset juhlamokkamukimme keväälle, ja kriitikkoseurueemme juniori keskittyi jäätelöönsä. Mitä tämänkaltaiset ulkokahvilat yleensä meissä mielikuvina herättävät? Kitkerää kahvia, eilistä pullaa, puolisulaa jäätelöä ja listahittejä tykittävä radio. Entäpä Kasinonranta? Ei mitään näistä. Kahvi oli pehmoista, jäätelö mitä jäisintä, taustasorinana vain merilinnut ja aaltojen kuiske, ja mikä silti mieleenpainuvinta: kerrassaan herauttavan tuoreet leivonnaiset. Voisilmäpulla oli pehmyt ja tirisevä, korvapuusti suuri ja mehevä. Jopa kahvilakriitikkona jo ammoin konkaroitunut allekirjoittanut herkistyi näin muhevien lämpimäisten äärellä. Pullaa ei juuri tuoreemmaksi saisi edes itse leipoen. Iso plussa siis. Näin iso.

Olisi kahvilassa ollut sisätilakin, mutta tämänkaltaisissa rantamestoissa sisätilat ovat vain sääliöille, enkä tämän vuoksi käynyt edes vilkaisemassa miltä siellä näytti. Ulkopuoli ei valitettavasti herättänyt spontaaneja huokauksia; kuisti oli ankara ja karu, kalusteet mustia ja jäyhiä, päivänvarjotkin armaijanvihreitä - enkä edes ole vielä maininnut itse kahvilarakennusta, joka oli toyotanruskeaa lautaa ja pikemminkin kuin kahvilan, toi mieleen rannalle Virosta ajautuneen laatikon. Kuulemma siellä ei myöskään ollut juoksevaa vettä, sanoi myyjärouva, mikä hiukan hämmensi. Silti, maisema oli näinkin liki Helsingin keskustaa sijaitessaan mitä miellyttävin, eli piskuinen hiekkaranta ja merta, mutta tämä tietenkin vain jos katsoi oikeaan suuntaan. Suoraan selän takana oli katu ja rivi kerrostaloja, hö, ei Lauttasaarikaan ihmeisiin pysty. Urbaani syke on täälläkin aina liki.

Lopullinen tuomio:

Kahviluus:
Erinomainen. Kun sekä hinnat että tarjoomukset ovat kohdallaan, ei kai voi valittaa. No, erikoiskahveja ei näyttänyt listalla olevan, mutta sen sijaan monen sorttisia teepuruja näyttävissä lasipurkeissa. Jos nyt joku teestä tykkää. Pehmiskonekin löytyi, mutta vettä ei tosiaan saanut kuin pullotettuna. Pullia ja suolaisia piirakoita muutama, mutta eihän ulkokahvilaan valikoiman perässä mennä. Painukaa Bulevardille, saatanan elitistit.

Viihtyisyys:
Hyvä. Merelle päin avautui periaatteessa kaunis maisema, joskin sen peitti maailman suurin kiipeilyteline, osapuilleen aidon ruotsinlaivan kokoinen Lappset-yhtiön kaiken tietotaidon itseensä kerännyt megalomaaninen kiipeilymonumentti. Kesällä terassi saattaa täyttyä puolialastomista uimarivartaloista, mikä voi olla hyvä tai huono seikka, vartalosta riippuen. Ruokit, räyskät ja riskilät kirkuivat taustalla varsin merellisesti, mikä viihdytti.

Kannattaa tulla kauempaakin, jos
viitsii. Ei tämä nyt niin luksusta ollut, etteikö lähempääkin keskustaa löytyisi jotain osapuilleen vastaavaa. Ilman hiekkarantaa tietysti, mutta silti. Kovemmalla tuulella sitä hiekkaa on sitten vaan pulla täynnä.

Aamukahviarviointeja osa 2: JohtoCafe, Kauppakeskus Kamppi

Aloitin aamun kävelemällä Kenkä-Pennaselle ostamaan uusia bootseja, mutta liike ei suosi kaltaisteni aamuvirkkujen palvelemista, ja niinpä olin lukitun oven takana lähes tuntia ennen kuin kukaan henkilökunnasta. Kamppi ei ole kaukana, ajattelin, ja kun aamukahvi oli jäänyt kotona juomatta, niin mikäs. Pirtsakassa auringonpaisteessa kilahtivat kannukseni Etu-Töölön asfalttiin ja puhelimella sain viriteltyä paikalle kahviseuraa, lopulta, missä vaiheessa kenkäkauppa oli kyllä jo auki, muttei se enää jaksanut kiinnostaa kofeiininpuutteen alkaessa vavisuttaa väsynyttä lihaksistoa.

JohtoCafe on paikka, jonka olemassaolo täytyy tietää, sillä vahingossa sinne ei eksy. Se sijaitsee lähes yksikseen Kampin kauppakeskuksen vitoskerroksessa, jonne ei pääse sitten melkein millään, kun kaikki rullaportaat päättyvät neloseen, mistä pitää sitten erikseen etsiä ne kaukana muista sijaitsevat vitoseen vievät. No ainakaan paikka ei ole ikinä täynnä, millä, siis "ikinällä", viittaan nyt niihin kahteen kertaan jolloin olen siellä asioinut, eli viime heinäkuussa ja tänään.

Heti ensimmäiseksi meidät otti vastaan kovalla soiva musiikki, mikä kuitenkin soi onneksi koko tilan kauimmaisella reunalla pullatiskiltä kuultuna, eli ei loppujen lopuksi haitannut, ja oli sellaista trendikkään hidasta latenight-bailumusaa joka tapauksessa, joka antoi taustalla soidessaan aamulle aika rauhallisen alkupotkun. Ja kuten sanoin, muita asiakkaita ei vielä kymmenenkään maissa paljoa näkynyt; istumatilaa oli kuin kouluruokalassa konsanaan, mutta ehkä viisi asiakasta siellä trendikahvejaan lipitti. Joo, tämä on taas näitä paikkoja, joissa tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi kun tilaa vain "kahvin", mutta ainakin sen sentään sai ihan oikeassa mukissa verrattuna joidenkin vielä muodikkaampien mestojen järjenvastaiseen taipumukseen juottaa asiakkailleen kahvi pitkästä korvattomasta juomalasista. "Missä täällä on mukit?", minä kerran kysyin yhden sellaisen paikan tiskillä, ja geelihiuksinen poitsu kassakoneen takana katsoi minua siten kuin vain autenttisia rypsikynsiä katsotaan.

Mutta täällä siis sai mukin. Seuralaiseni valitsi houkuttelevasta sämpylä- & piirakkavalikoimasta lihattoman juustosämpylän, josta täytteet melkein ulos tursusivat, ja minä sitten alkuperäisestä pullasuunnitelmasta lipsuen lankesin samaan. Se & kahvi oli yhteensä 6,50, mikä on melko paljon, mutta minä myös myönnän että Turun kahvilahintoihin tottuneena minä todennäköisesti tulen ruikuttamaan joka ainoan kahvilan hinnoista Helsingissä. Koittakaa kestää.

JohtoCafe on oma tyylitietoinen maailmansa sijaitessaan kauppakeskuksen minikokoisessa vitoskerroksessa ja ollen ainoastaan toinen toistaan kikkailevampien pienten muotiasusteliikkeiden ympäröimä. Ne olivat kaikki auki jo aamusta, mutta yksikään ihminen ei niistä yhdessäkään näyttänyt asioivan, hm. Silti: vaikka itse koin olevani kolme pykälää liian arkipäiväinen JohtoCafen ympäristöön, minä toisaalta viihdyin siellä. Istuimeksi oli valittavissa sohvaa, pehmeää tuolia, kovaa tuolia ja omituista Aalto-maljakon mieleen tuovaa, hmm, istuinta. Pöydän sai valita joko keskeltä tilaa, tai syvyyksiin syöksyvän kaiteen viereltä, mistä tosiaan näkyvyys oli suoraan viisi kerrosta alaspäin kuin kaivoon. Vähempikin pyörryttää, mistä johtuen valitsimme pöydän mahdollisimman keskeltä, sohvapaikka ja lattianpäällysteenä suunnaton ilmakuva Helsingin keskustasta. Kiva, mutta alas katsoessa tuntui kuin olisi liidellyt jossain kaupungin yllä. Taas huippasi.

Naapuripöydässä puhuttiin englantia ja näpyteltiin laiskasti miniläppäriä. Juotiin stailia kahvia ja hypisteltiin kalliin vaatekaupan piskuista paperipussia. Kassatyttökin oli taas kuin valkokankaalta eläväksi astunut (mielenkiintoisena seikkana mainittakoon firman kotisivuilla oleva työpaikkahakemuslomake, jossa pyydetään liittämään mukaan joko CV tai kuva), ja yhden ison lasiseinän kautta korkeaan mutta kuitenkin levolliseen tilaan lankesi aamuinen auringonsäde. Kenties Kampissa ollessaan sitä tuntee kuuluvansa kaupungin alati sykkivään elämänmenoon ihan eri tavalla kuin vaikkapa Ruoholahdessa, mutta jokin tästä paikasta teki kummallisen miellyttävän. Sitä tunsi olevansa osa jotakin... suurempaa. Ja parempaa. Ja hienompaa, ehdottomasti hienompaa kuin mihin se oma arkipäiväinen elämä antaa pienintäkään oikeutusta. Sitä ikään kuin kuului salaseuraan; niihin harvoihin jotka tietävät JohtoCafen olemassaolon ja maailmanomistajina istuvat sen mukavilla sohvilla kaikkien alapuolellaan sijaitsevissa kerroksissa shoppailevien sopuleiden tavoittamattomissa. Sitäpaitsi sämpylä oli hyvä. Se oli tuhti, ja juustossa löytyi. Kahvissa ei moittimista, mutta minä olisin tähän hintaan kelpuuttanut isommankin mukillisen, eikä kokovaihtoehtoja pahemmin kyselty. Sokeri oli sentään yksittäispakkausten sijasta palasina purkissa, ja vieläpä sitä viileänmuodikasta intiaanisokeria. Eihän toki JohtoCafen asiakaskunta voisikaan mitään perus-Sirkkua ajatellakaan käyttävänsä.

Plussat ja miinukset:

Kiitämme: Oivalliset purtavat, viihtyisä ympäristö, "bättre folk"-atmosfääri joka on tavallisenkin tallaajan saavutettavissa.

Moitimme: Korkeanpaikankammoisia alkaa pyörryttää. Ruuhka-aikaan muodikkaan citykeskustelun yliannostusvaara on ilmeinen.

Älä käy täällä kahvilla, jos koet olevasi maalainen. Ihan totta, älä. Ei sinua välttämättä katsota pahalla, mutta sinä et soveltuisi ympäristöön. Tuntisit koko kahvihetkesi ajan olevan väärässä paikassa, etkä nauttisi kokemuksestasi alkuunkaan. Jos olet maalainen, Sokos on sinua varten vain pienen kävelymatkan päässä.

Café Turné osa 1: Ciao! Caffe, Kauppakeskus Ruoholahti

Olen harvoin osunut niin antoisaan kultasuoneen kuin kolme vuotta sitten, kun päätin kruisailla polkupyörällä ympäri Turkua tehden havaintoja kaupunginosista, ihmisistä, rakennuksista ja elämästä ylipäätään. Tätä projektiani on haikaillen muisteltu suuntaani, ja varmasti moni odotti minun tekevän jotain vastaavaa nyt kun olen alien, täysin ulkopuolinen. Mutta koska uskollinen Inserani on edelleen ketjut pötköksi ruostuneena, vaihdevaijerit rupsahtaneena ja kaikenkaikkisesti ankeana tuolla takapihalla, näyttää siltä että hivenen kestää ennen kuin pyörällä pääsen juuri mihinkään. Haluan kuitenkin tarjota faneilleni vain parasta, ja niinpä päätin tehdä jotain, joka vaatii miellyttävästi vähemmän hikoilua, rehkimistä ja bussin alle jäämistä. Epämääräiskestoisen ja satunnaisesti jatkuvan uutuus-projektini tarkoitus on kartoittaa Helsingin kahvilakenttä kokonaisuudessaan jonkinasteisen toispaikkakuntalaisen, tai vähintään hitaasti kotiutuvan pääkaupunkilaisen, silmin. Projekti alkaa tänään, ja ensimmäinen kohde on

Ruoholahti. Mikä luonnonkaunis nimi paikalle, joka on terästä, lasia ja betonia tiiviimmin kuin aika moni muu kaupunginosa Helsingissä. Kuulemma tätä paikkaa on joskus leimannut rock, punk ja rappio; nyt noista vuosista on jäljellä enää omituinen kuminen lepakko isossa lasikaapissa alueen läpi pyyhkäisevän valtaväylän vierellä. Nykynuoret vissiin ihmettelevät sen merkitystä, minä sentään olen aiheesta kuullut huhuja. Jotain suurta täällä on joskus tapahtunut.

Nykyisin Ruoholahdessa tehdään bisnestä. Lasiset tornit kohoavat taivaisiin kannatellen isojen konsulttifirmojen neonvalologoja, niiden varjoon jäävät taviksempien kauppapaikat kuten Citymarket ja sensellainen, ja vielä niidenkin takaa löytyy kerrostaloja, joista osa on aika luksusta, osa näyttää epäilyttävästi kaupungin vuokrakämpiltä; ei sillä että väittäisin tällaisten asuntojen asukkaiden olevan jotenkin muusta massasta tunnistettavia. Melkein kaikkialta paikkaa ympäröi meri, joskaan asiaa ei siellä juuri missään huomaa, ei varsinkaan päivän kohteeksi sattumalta valitussa Ciao! Caffe:ssa. Ärsyttävä nimi muuten huutomerkkeineen. Karjaisevatko ne aina otsikkonsa puhelimeen jos sinne soittaa?

Kahvila itsessään on melko monipaikkainen, joskin hahmoton sijaitessaan eteistilassa, jonka läpi kuljetaan Citymarketiin. Tarkemmin katsoen Ciao! on kyllä vallannut aulasta ihan oman nurkkansa, jopa kumman rauhallisen, mihin toki saattoi vaikuttaa valitun testihetken ajankohta: kello yhdeksän aamulla stadilaisten enemmistö kääntää vielä kylkeään vällyjen välissä. Pöytiä on monenlaisia pienistä isoihin, ja suurin osa istuimistakin on mitä leppoisimman näköistä nahkapäällysteistä nojatuolia tai sohvaa. Molto bene! Tämä näyttää paikalta jossa voisi viihtyä, paitsi tietysti päivemmällä, jolloin vierestä virtaa kansalaisten karjalauma muovikassit kädessään ruokakauppaan ja pois. Paitsi että ikkunanvierimmissä paikoissa tästä ei liene haittaa; nyt ne valikoituivat istumapaikkavaihtoehdoista pois, koska aamuaurinko paistoi suoraan niihin lähes grillaavalla teholla. La primavera!

Seuralaiseni valitsi kahvilan monimutkaiselta kahvilistalta lattea, ja selvästi pienemmältä purtavalistalta jonkinlaisen mozzarella-ciabattan, tai en minä nyt enää muista mikä se oli. Itse tyydyin peruskahviin ja donitsiin, jollaisia oli yhtä lajia: suklaista. Kelpasi ajatustasolla, mutta paljastui oudon mauttomaksi sitten lopulta. Edes suklaakuorrutus ei maistunut suklaalta, vaan pikemminkin - no jaa. Ei tuo nyt pahaakaan ollut. Kahvi sen sijaan, olkoonkin että oli vain kahvi (anteeksi, tarkoitan tietysti caffe) eikä esim. moccacchio, oli oikein hyvää. Aavistuksen tummapaahtoisempaa kuin se perinteinen suomalainen sumppi, eikä liian kuumaa, kuten kahviloiden tiskeillä pienillä keittolevyillään nököttävissä pannuissa niin kovein usein on. Pienet sokeripussit oli ilmeisesti roudattu suoraan Italiasta, mistä miinuspiste. Kassaneiti olisi saanut koska tahansa diilin mistä tahansa maailman johtavasta mallitoimistosta, mistä pluspiste.

Varsinaista viihdykettä Ciao! Caffe ei sisäisesti nautittavien lisäksi tarjonnut, mitä nyt kiusoitellen ilmoitti langattoman netin löytyvän. Minä noista interwebeistä niin ymmärrä joten jäi testaamatta; sen sijaan luettavaa löytyi tämän saman aulatilan toiselta reunalta ilmaislehtien muodossa, joiden valikoima oli mukavan kattava. Ne upottavat nahkaistuimet olivatkin kuin suunniteltu tuntikausien löhöämiseen yhä uusia santsikuppeja noudellen! Välissä maistuisi varman aito italialainen jäätelö, kovin houkuttavasti ne siinä olivat kaikki tiskillä sammioissaan esillä. Turussa vastaavia saa ainakin Pappagallosta, jos kyseinen mesta vielä on pystyssä. Muistaakseni ihan hyvältä maistuvat.

Silti, jos olisin ollut liikkeellä yksin, olisin kokenut paikan hieman tylsäksi, etenkin koska se on niin lohduttoman avoin. Vauhdilla olisin kahvini hörppinyt ja muualle mitä kiireisintä asiaa keksinyt. Nyt saattoi sentään esittää kommentteja Itämerenkadun liikenteestä, joka sekin on vielä aamuysiltä aika hiljaista, näköjään. Paikan muu asiakaskunta koostuikin yksinäisitä kahvittelijoista, joista joku oli sentään napannut mukaansa Metro-lehden, tuon ankeuden kiteytyneen timantin, loput tuijottelivat apaattisina ikkunoista tai - - toisaalta saatoin myös tulkita heitä väärin. Ehkä apaattisuus olikin jonkinlaista zeniläistä voimainkeruuta, sillä siihen Ciao! Caffe siihen aikaan päivästä totisesti sopi. Ihmisvirrat puuttuivat, liikenne oli hiljainen, eikä koko paikassa ollut auki mitään radion tapaistakaan, televisiota nyt vielä vähemmän. Aika kivaa. Sain yhtäkkiä sellaisen olon, että näissä kahvilakäynneissä kytee potentiaalinen luomisvimma.

Pisteytys:

Tarjoomukset: * * *
Kahvi maistui, mutta vaihtoehdot olivat vain "pieni" ja "suuri", joista kumpikin oli liian-. Tai kuten takanani kassalle tullut mies ääneen hämmästeli: "Eiks teillä oo tavallisen kokoista?" Ei kuulemma. Ciabatta vaikutti kelpaavan, donitsi oli tyhjää parempi. Lievä tylsyys vaivasi valikoimaa.

Miljöö: * * * *
Rauhallinen, paitsi suurimman osan päivästä todennäköisesti ei. Miellyttävät istuimet. Siisti, jopa lievään kliinisyyteen asti. Isot ikkunat, valoisa; tosin myös hyvin hämärät kahvilat ovat mukavia. Yksi iso tähti siitä, ettei mikään mökä soi koko ajan taustalla.

Hintataso: * *
Pieni kahvi oli kallis. Donitsikin oli pieni ja kallis. Mutta on pahempaakin nähty.

Mene tänne kahville, jos....
Satut jostain ihmeen syystä olemaan Ruoholahdessa aamutuimaan vailla tähdellistä tekemistä. Jos olet yksin, hanki jostain luettavaa ja heittäydy sohvalle, tai nojatuoliin aamuauringon säteeseen ikkunan ääreen. Tiedän toki, ettei skenaario ole todennäköinen, mutta mistä sen tietää miten elämä heittää? En minäkään vielä Ciao! Caffeen mennessäni tiennyt aloittavani artikkelisarjaa. Idea syntyi kupillisen puolivälissä, ja viimeistä tilkkaa kulauttessani olin huojentunut siitä, että keksin jotain, jonka avulla saan Silmiksen pidettyä taas vähän aikaa hengissä. Phuh! Ei ole helppoa se nykyään!

Pupuhuuli

Ihminen kutistuu oman mikrouniversuminsa sisään kun pieneliöt hänessä tekevät tihutöitään. Olen viettänyt pikapuoliin viikon omassa 33,5 neliössäni Taka-Töölön hedelmällisillä kukkamailla kun elämäni kummallisin flunssapöpö teki minut työkyvyttömäksi. Ei kuumetta, mutta alilämpöä - - miksei sitä muuten ole nimetty kylmeeksi? 35,2 sain eräänä yönä kuumemittariin tulokseksi ja eritin niin kylmää hikeä että hengitys höyrysi. Sen lisäksi ovat olleet poskiontelot ynnä muut päänsisäiset kanavat tukossa kuin Simonmäki arkisin noin kello neljä. Eikä sitten muuta. Mutta on tuokin riittänyt kaatamaan ihmispolon tuskatilaisena pedinpohjalle. On tämä kumma kaupunki. Turussa olin yleensä terve. Täällä minä olen vuoronperään flunssassa ja noroviruksessa kuin pahaisin sakilainen. Hyh.

Totta puhuen minä missään pedissä maannut vaan kaivoin kaapinperiltä esiin vanhan läppärini. Ja kun ottaa huomioon, että tämä normikoneenikin on vuosimallia 2004, on "vanha" läppäri minun kohdallani totisesti muinainen; vuosimallia 1998 ellen väärin unohda. Emuloin lukioaikaisia sairaskausiani, ja vietin aivoja tyhjentävän tietokonepelin ääressä muutaman päivän. Worms, tuo aito ja alkuperäinen versio, (c) 1994, oli hauskempaa kuin mikään, siis kaksi päivää, kunnes eilen alkoi lopulta kyllästyttää. Siirryin ruotsalaisen dekkarin pariin, joskin sekin etenee hitaasti. Jonkun pitäisi kertoa dekkaristeille, että heidän suurin virheensä on kuvitella olevansa oikeita kirjailijoita. Dekkareita luetaan murhamysteerin vuoksi. Ei siksi, että oltaisiin kiinnostuneita kymmenien ja kymmenien sivujen verran päähenkilön, viisikymppinen mies muuten aina, avioelämän kriiseistä tai siitä tyhjyyden tunteesta, jonka poliisityö heissä väistämättä aiheuttaa. Ei. Nämä aiheet eivät kuulu dekkareihin, ne kuuluvat korkeakirjallisuuteen, ja minä toki ymmärrän että juuri korkeakirjallisuus on se, jolle ropisee palkintoja. Mutta on dekkareillakin kuulemma joku vuotuinen gaalansa. Vaikkei tarvitsisi, kun ne myyvät muutenkin.

Olen minä myös kuunnellut musiikkia enemmän kuin aikoihin. Teen satunnaislöytöjä cd-hyllystäni, joka on tällä hetkellä järjestetty levyn julkaisuvuoden mukaiseen järjestykseen, alkaen Miles Davisin Milestonesista (1958) ja päättyen Absoluuttisen Nollapisteen Mustaan hiekkaan (2009). Eniten yksittäisiä julkaisuja on vuodelta 2000, ja hyvä vuosikerta tuo musiikillisesti onkin. Tämän aamun aloitin Tomahawkilla, olen soitellut Alanis Morissettea ja Eppu Normaalia, fiilistellyt Curella ja Tori Amoksella, onpa levylautasella käynyt myös Tangerine dream, sekä nuo mainiot juutinmaalaiset, Press play on tape, jonka ykkösalbumi on maailmanparhautta.

Miksi kirjoitan tämän? Minä, jonka vakaa mielipide on, ettei mikään latista blogia niin pahasti kuin sen kirjoittajan päivittäisten tekemisten kaavamainen luettelointi? Niin. Olin pääsemässä niihin yksilöllisiin mikrouniversumeihin, mutta harhauduin. Olen luomassa kuvaa yksilöstä, jonka keskeinen päivärakenne koostuu yhteiskunnan syrjässä sijaitsemisesta, minkä on aiheuttanut hänen hengityselimistöönsä pesiytynyt bakteeri. Noin pieni. Että se on jostain tullut minuun ja asettunut kodiksi, on suoraan johtanut siihen, että olen monta päivää viettänyt sisätiloissa tekemällä asioita, joita en olisi muuten tehnyt, ja toisaalta jättänyt toteuttamatta suunnitelmia.

Olen toisella korvalla seurannut uutisia tuhkapilvistä ja erilaisten tahojen lakkoiluista. Ne tulevat luokseni kaukaa, koska vaikka netissä kaiken ylimääräiseni roikunkin, en seuraa uutisia. En kykene siihen. En tiedä mitään niin aggressiivisesti aivotoimintaa tylsyttävää asiaa kuin uutiset. Uutiset. Minulle on jo lapsena kehittynyt outo inho sanaa kohtaan. Uutiset oli aina se hetki, jona aikuiset keskittyivät lukemaan / katselemaan / kuuntelemaan jotain kuolettavan tylsää. Se on sitä edelleen.

Kuulemma taas tänään joku pahantahtoinen liitto lakkoilee. Onneksi laitoin leipää pakkaseen alkuviikosta. Toisaalta en nykyisin enää juuri syö.

Keitänpä toisen pannullisen, niin kivasti tämä aamu tästä käynnistyi.

Liekki

Pidemmän aikaa se oli jo kävellyt pimeässä, varmaan siten että oli siihen jo ajatuksen tasollakin tottunut, mikä tietenkin tarkoittaa että oli uskotellut itselleen tottuneensa. Jonkinnäköistä polkua varmasti seuraillut, tai ehkä tämänkin asian pikemminkin päättänyt kuin sen kummemmin totuudeksi tiennyt. Ei pimeässä polkuja näe.

Jostain sitten lepatti erään kerran vastaan liekki. Se näkyi kaukaa, ihmissilmä on sellainen pimeässä, ja se lähti kiinnostuneena liekkiä kohti. Lähempää se näytti tutulta. Oli se sen joskus ennenkin nähnyt, se muisti sen, ja ihan ihmeellinen värähdys meni sen läpi kun se tajusi miten pitkään oli ollut pimeä ja kylmä.

Se käveli pitkän matkan kunnes saapui liekin luokse.

Siinä se lepatti, ei ollut varma paloiko siinä jokin materia vai itsekseenkö se siinä ilmassa lepatti, polun yllä, tai sen mikä oli ollut kuviteltu poluksi, mutta mistä nyt näki ettei se ollut kuin juurakkoa ja sammalta. Se istui alas. Liekki lämmitti sitä, ja liekki valaisi ja sen liekin luona sen oli hyvä.

Aika kului. Se ajatteli matkaa jonka oli kulkenut, ja muisti mistä oli lähtenyt. Se mietti kaivattiinko sitä vielä siellä. Se katsoi liekkiä, joka lämmitti ja valaisi, ja sitten se katsoi olkansa yli. Sitten se epäröi ja nousi seisomaan.

Jos minä vain nopeasti, se ajatteli. Vilkaisi taas olkansa yli. Oli rauhallista siellä mistä se oli tullut. Toistaiseksi, edelleen, eikä se tiennyt mikä sitä hermostutti, mutta silti. Se kääntyi ympäri, nyt se oli selin liekkiin. Otti askeleen ja toisen, ja edelleen ajatteli: jos minä vain ihan nopeasti. Se otti kolmannen askeleen ja vilkaisi olkansa yli. Liekki alkoi kadota pimeään.

Se otti vielä askeleen ja kaksi eikä kestänyt enempää, kun sen oli taas pakko katsoa taakseen, liekin suuntaan, ja se oli edelleen siellä, mutta kauempana, loukattuna se nuoli nyt sitä juurakkoa jota oli poluksi luultu, se meni siniseksi ja kuumaksi, kiemurteli kallion lakea ja levisi laajalle ja himmeni ja kutistui kipinäksi.

Siitä tuntui pahalta. Se kaipasi liekin lämpöä. Oletko taas täällä kun minä palaan, se ajatteli, mutta liekki oli mennyt pieneksi ja hiljaiseksi.

Kun minä palaan. Se haparoi pimeyteensä.

Ja kaikki ne miljoonat putoavat tähdet

Olen ollut poissa.

Ne sanovat asioiden olevan merkityksettömiä jos konkreettiset todisteet puuttuvat.

Olen luvannut olla hyvä. Olen löytynyt uudelleen. Olen itseni enemmän kuin ehkä vielä koskaan. No, lapsena sentään. Jokainen on lapsena omimmillaan, mutta tietenkin vain silloin kun aikuiset eivät näe.

Kai se on surullista. Etteivät vanhemmat koskaan todella opi tuntemaan sitä jonka ovat omaksi kuvakseen tehneet, vahingossa tai tieten. Ja niin toistuvat virheet läpi kronologian.

Viikonloppuna kuvasin sinun tulenpunaisia hiuksiasi. Kapusit puuhun, tarvoit lumessa joka on Helsingistä jo mennyt. Ja mietin miksi nyt. Miksi juuri tänä keväänä, taas. Ajattelen eläintä jolla on sinun silmäsi. Sen hengitys höyryää yössä. Se odottaa.

Äitiydessä on jotain puhtaankaunista.

Tytär kirjoitti nimensä lyijykynällä paperille. Hyvin meni, mutta kun kirjaimet eivät olleet suorassa rivissä, alkoi kiukkuparku. Ei kolmevuotiaan tarvitsisi vielä pyrkiä täydellisyyteen.

Nyt hän yskähtelee seinän takana unissaan. Unikaveriksi piti saada Vandaalikoira. Olen hämmentyneen tietoinen siitä miten suuria asioita minulle tarjotaan. Mutta mikä minä olen ottamaan vastaan kun olen luopumisistanikin vasta toipunut. Ja jostain olisi tietenkin luovuttava taas. Eliniästä, tavallaan. Näinä öinä polttaisin yön siniseen tupakan toisensa jälkeen parvekkeella. Paitsi ettei minulla ole parveketta. Ja kun ei ole enää opiskelija pitää yötkin nukkua. Mutta muuten.

Whenever it rains you think of her

Stereoissani on viime päivinä viivähtänyt Tori Amos. Pitkästä aikaa, ja asialle on kai looginen selityskin. Jostain se on kaivettavissa. Tai ehkä se on likaisen sulamisveden kastelemiin katukiviin kirjoitettu. Moni asia on. Ne jäävät näkemättä jos katsoo kaupungilla kulkiessaan ihmisiä silmiin. Sitä yritän välttää kuin sairautta.

Onko ihmisestä tällä iällä aloittamaan asioita? Pitkään on tuntunut, että tätä kirjoittavan viimeisen käyttöpäivänsä ohittaneen kurttuisen ihmiskuoren voisi joku avulias rypistää pieneksi ja viskata biojätteeseen. Että siellä ei sitten olisi muiden tiellä. Jugurttiset kahvinpurut ja käyneet banaanit sitten vain tussahtelisivat niskaan, ja katkerana siellä muhisi omissa liemissään kypsäksi, tai mediumin asteelle varmasti jäisi.

Mutta sitten taas ajatus siitä, että vielä olisi tilaisuus tarttua asioihin, se.

Katkaisee ajatuksenjuoksun näköjään. Aikuisena sitä tietenkin on valmiimpi ja järkevämpi kuin siloposkisena kloppina. Kun vastuuta on ikänsä pelännyt, on sen merkityksen oppinut lopulta hahmottamaan.

Ljubomir

Kahvikuppi kopsahti vasten pöytää ja lähetti ääniväreen, joka resonoi vanhan rakennuksen kiviseinissä pitkään. Sen hyökyyn jäivät astioiden kilinä ja keskustelu tiskillä, se hukutti liikenteen melun, joka tosin oli melko vaimea joka tapauksessa saapuessaan kahvilaan yläviistosta, olimme maan alla katuun nähden, joskin takapihalle oli katonrajassa ikkunoita. Holvikaaret oli rapattu valkoisiksi, aulassa jonkin palkinnon saaneen sarjakuvapiirtäjän näyttely; hänen teoksensa olivat mielestäni aivan erityisen rumia.

Pöytä oli paksua savulasia ja pieni. Tarjottimemme mahtui siihen niukilleen, sillä yksi lautanen minun juustosämpyläni jäljiltä, sinä joit automaatticappuccinon ja minä termarista kahvia, mukimme täyttivät lopun pöydästä.

Aamu oli pitkällä. Kai se oli laskettavissa päiväksi jo, iltapäiväksikin, tai totisesti vuorotyötä tekevän mielestä yhtä lailla saattoi olla ilta; toisinaan tähän aikaan nukkui. Vuorokaudella ei sinällään ollut merkitystä, muistaakseni oli tiistai, ja sen hetken aikana jona kopsahdus vielä kaikui hammasluissa, aurinko nuljui esiin pilvistä kuin jokin limainen, ja vähitellen sen valo saavutti kellarikahvilamme läpeensä valkoisen harhatilan.

Kahvikuppi kopsahti pöytää vasten. Jäin miettimään mitä olit sanonut. En ole ollut hyvä reagoimaan asioihin. Ikkunalaudalla oli minun lompakkoni ja päivän Metro-lehti, jossa kerrottiin terrori-iskuista Venäjällä. Mitäänsanomaton viherkasvi ruukussa oli ensimmäinen, jonka aurinko valaisi, sitten lehti, lompakko, pöytä ja me, loput kahvilasta. Lounastajat olivat niillä main enimmäkseen poistuneet, äänen taso hiipunut lähestulkoon kirkolliseksi. Katsoin tilaa ja itseäni ja yritin ratkaista paitsi sen, miten reagoisin, myös sen, oliko minulla nyt velvollisuus kertoa se, mitä en ollut sinulle sanonut, ja mistä myöhemmin paljastui että olit sen jo tajunnut. En kertonut enkä reagoinut.

"Tunnin päästä pitää olla töissä", minä lopulta sanoin.

Kävelimme yhtä matkaa Aleksanterinkadulle ja minä nousin nelosen ratikkaan.

Kahden tulen kaltainen

Muutama vuosi sitten sinä sanoit minulle, että asiat joiden vuoksi lupasin itseni pyyteettä eivät olleet sen arvoisia minkä verran niiden eteen uhrasin. Tämä johtui siitä, että näit minun olevan epätoivoinen. Näit, että pyrin saamaan jotakin jonkin muun tilalle; että näit jo kaukaa minun lupaavan itseni ja puoli maailmaa ilman mahdollisuutta toteutua; että lupasin vasta kun olin ensin kieltänyt ja pelännyt ja varmistunut minkään olevan vailla mahdollisuutta toteutua, siis itselleni varmistanut, harhaisesti tietenkin.

Tänään olisin kysynyt sinulta, mutta keskustelumme meni yllättäviin suuntiin ja minä pidin siitä, enkä kysynyt. Se olisi ollut tyhmä kysymys vailla selkeää vastausta, tai vastaus siihen olisi kai ollut yhtä hyvin sinun kuin minunkin annettavissa; ehkä kyseessä tosiaan oli pikemminkin mielipidekysymys kuin halu kuulla sinulta vastaus. Lupaan palata asiaan, mutta tietenkin olet sitä ennen ehtinyt lukea tämän.

Ja ne väittävät että olen hidas oppimaan, vaikea uskomaan minkään pysyvyyteen, etäisempi kuin lokki horisontissa ja vaikeampi läpäistä kuin kivi. Mutta minä sanon että minulla on aivan järjettömästi annettavaa kohteelle, joka odottaa jossain. Ehkä ensi elämässä teen kaiken oikein.