This happens. This is something that happens.

Telkkarikin yöhön syytää tylsää sinistään, totesi Juice jo 80-luvulla ja jos ajat ovat tuosta lauseesta kuluneiden vuosien aikana jossain muuttuneet niin siinä että tuo tylsyys on nykyisin lähinnä ihonväristä. MTV Europe Music Awards tarttui verkkokalvoille illalla istuessani sohvalla lukemassa ja televisio oli ties mistä syystä jäänyt auki. Tilaisuuden juonsi johonkin alusasun tapaiseen pukeutunut nainen jonka jokaiselle latteudelle monituhantinen yleisö kirkui kuin saliin olisi juuri päästetty lauma nälkäisiä leijonia. Ja esiintyjät seurasivat toisiaan ja aina edellistä tähtivierasta muistuttavat tähtivieraat kävivät kertomassa kuka on voittanut seuraavan palkinnon. Jokaisella tuntui olevan hieman edellistä vähemmän vaatetta yllä, eikä Michael Jacksonia mainittu sanallakaan - ainakaan siinä osassa ohjelmaa jonka satuin näkemään. Yhtäkkiä silmille heilahti pätkä Sigur Rosin videota enkä ehtinyt kunnolla reagoida kun taas oltiin jossain muualla ja yleisö kirkui, ehkä hekin yrittivät ymmärtää mikä sen kaiken sisällöttömyyden sisältö todella oli. Lopulta vaatteet katosivat kokonaan. Travisin esiintymisen aikana lavalla samoili joukko alastomia (Apulanta teki tämänkin jo vuosia sitten) ja illan kohokohta oli kaiketi kun pelkkiin kiltteihin pukeutuneet (tilaisuus lähetettiin Skotlannista, piti kai se jotenkin tuoda esiin) miehet esittivät varustuksiaan juontajalle. Katsojat jätettiin toistaiseksi paitsi tästä riemusta, mutta onneksi ensi vuonna on taas MTV:n gaala ja onhan sen oltava räväkämpi kuin tämänvuotinen koska jatkuvan kasvun periaate on valloillaan tässä sairaan kauniissa maailmassamme.

Aina välillä uppouduin kirjaani. Ja katsoin ikkunasta ulos ja näin Tampereentien Prisman vihreän valomainoksen hohtavan yössä kuin sairas majakka. Jos oikein tarkkaan katsoi näki sen ympärillä pieniä kirkkaanpunaisia lentäviä lautasia parveilevan hyönteisten tavoin. Niitä tuli jatkuvasti lisää ja ne odottivat valomainoksen kertovan niille totuuden sillä ne olivat saapuneet sen luokse hyvin kaukaa. Auringon noustessa ne katosivat, ehkä pettyneinä.

Vimmainen kannanotto

Joku oli levitellyt Tuomaansillalle lompakkonsa sisältöä. Pankkikuitteja, jotain virallisen näköisiä papereita ja laskuja. Raha oli ehditty kerätä talteen jo ennen kuin minä saavuin paikalle. Kävelin papereiden yli ja mietin mahdollisuuksiani. Savinen bootsinjälki jäi keskelle jotain osakepaperin näköistä. Eikä kukaan ollut näkemässä tekoni hämmästyttävää symbolista arvoa. Autot vilistivät ohi, Intercitykin näytti olevan matkalla Helsinkiin ja kymmenet ikkunat antoivat hetken ajaksi näkymän suuntaan jossa minä poljin rakenteita jotka edustavat minulle opiskelijoiden köyhyyttä. Toisinaan on vaikea protestoida. Aurajoella kukaan ei kuule huutoasi.



"You're such a wonderful person,
but you got problems"

(David Bowie)

Tolkuton menestyksen huuma

No peijakas! Tampereen science fiction -seurasta soiteltiin eilen illalla ja ilmoitettiin että olen novellillani saanut kunniamaininnan vuotuisessa Portin novellikilpailussa & kivan summan rahaa. En ole vielä lainkaan sisäistänyt tiedon syvimpiä merkityksiä. Niin monen vuoden (no, neljäs yritys tämä nyt oli) jälkeen olen vihdoin onnistunut saavuttamaan mainittavaa sukseeta tässä kovatasoisessa kilpailussa. No niin, vaikka tässä egoa hivellen liikkeellä olenkin niin arkipäivä muistuttaa olemassaolostaan lähes ilahduttavalla innokkuudella. Vettä sataa. Puhelinlasku pitää maksaa. Postista tuli Pirkan joulunumero. Ei muuten hypi mies riemusta näiden asioiden vuoksi, ei.

Protect me from what I want

On se kyllä hauskaa miten iltapäivälehdet tähän aikaan vuodesta täyttävät lööppinsä rakkaudella. Kuka rahastui kehen, kenen rakkauselämä on vaikeaa, onpa häätkin tiedossa. Onko näillä jutuilla nyt myyntiä? Kaipaako Suomi rakkautta kun on pimeää eikä luntakaan sada (ainakaan etelärannikolla)? Kai se niin on. Me kaipaamme rakkautta, antakaa sitä meille - emme välitä siitä että kyseessä en varsinaisesti oli minä itse vaan joka päivä eri tangolaulajaministeriurheilija, onhan hänen elämässään sentään rakkautta. Me tahdomme kuulla hänen suhteensa edistyvän! Me tahdomme tietää hänen hääpäivänsä! Voi myy minulle vielä yksi irtonumero.

Mitä täällä Turussa taas viime yönä on tapahtunut? Piispankadulla oli iso rivi bajamajoja. Kaupunkifestari? Marraskuussa? Miksei kukaan koskaan kerro minulle mitään? Ja jos kertoo niin väärää informaatiota - muistan elävästi sen synkän syysyön (salamoi tiheästi) jonka vietin metsässä Aurajoen yläjuoksulla etsien epätoivoisesti taikakynttilöitä myyvää menninkäistä... eikun ei mitään. Ei siellä Piispankadulla kyllä ketään enää aamulla liikkunut. Yksi bajamajoista oli vuotanut jalkakäytävän tummansiniseksi. Vieressä oli samansinistä posliinia oleva suuri muki - pirstaleina kadunpinnassa. Kolminaisuuden tasapainotti viereisessä risteyksessä sijaitseva oranssi postilaatikko, jonka keskellä uhkaavana väijyvä ympyrä, niinpä, sitä samaa sinistä. Kuljin kevennein askelin

Miksi kirjoitamme?

Saavuin tentistä, jonka kirjoittamiseen kulutin melko tarkkaan 35 minuuttia. Ei se varsinaiseksi tiedon riemujuhlaksi taholtani äitynyt, mutta ei kai ihan totaalisen poskelleenkaan mennyt. Saa nähdä. Minkä sille nyt vaan voi että vaikka kotimaista kirjallisuutta opiskelen niin Jusleniukset, Lönnrotit, Snellmanit ja Kivet ei voisi vähempää kiinnostaa? Olenko luopio? Pettänyt oman alani, maani, kansani, kirjallisuuteni? Myönnän sen auliisti. Inhoan Kalevalaa.

Harmaudessahan tämä viikko on muuten kuljeskellut eteenpäin. Sähköpostin kirjoittelua öisin, kolmen eri tentin kirjojen lukemista vuoronperään päivisin. Yritä siinä sitten enää luoda aktiivisesti proosaa. Yksi monista käsikirjoituksistani kopsahti postiluukusta aamulla eteisen lattialle. Ei ollut kustantaja jaksanut erityisen spesifiä palautetta antaa, mutta ymmärtäähän tämän. En minä pahastunut, ja toisaalta unessa David Bowie nauroi kertomalleni vitsille. "It's like that band Television - nobody remembers them anymore", kuului vitsin huippukohta.

Pitää vaan aina muistaa, että vaihtoehtotodellisuuksillakin on rajansa.

"One thing you can't hide,
is when you're crippled inside"

(John Lennon)

Mörkrets hjärta

Turusta on tullut jääloskainen sementinharmaus jota ei hiekoiteta. Pilvet roikkuvat maassa kiinni. Pohdin miten järisyttäviä vaikutuksia on pienillä elämän hetkillä. Pienet, mitättömätkin, ratkaisut jotka toisin tehtyinä silloin vaikuttaisivat niin että elämä olisi täysin toisenlainen nyt. "Perhonen räpäyttää siipiään Tokiossa" -teoria, kai se on olemassa kaikessa mitä teemme. Sanat joita epäröimme sanoa yhden ohikiitävän hetken aikana palavat kiinni tajuntaamme ikuisesti pilkkaavina muistoina siitä miten siitä tietystä elämämme vaiheesta olisimme lähteneet risteämään aivan eri suuntaan kuin missä nyt olemme.

Ja opiskelijakin voi huokaista helpotuksesta. Sampo-pankki (tai pitäisi kai kirjoittaa Sampo Pankki) jakoi ainakin yo-kylässä joka kotiin kivoja mutta totaalisen turhia peltisiä kankaalla vuorattuja rasioita joissa voi sitten säilyttää vaikka, no, eipä tule juuri nyt mitään mieleen. Tällä tempauksella mainostettiin uutta opiskelijoille sopivaa Massi-rahankäsittelypakettia. Olipa tempauksen imagokin aika nuorekas, säälittävää sinänsä. Olisin mielelläni ottanut yhden tällaisen rasian hinnan rahana, olkoonkin ettei se varmasti montaa kymmentä senttiä olisi ollut. Mutta ehkä sillä olisi voinut ostaa vaikka pari lakritsavenettä. Tai olisivat investoineet vaikka kyniin tai kondomeihin tai mihin tahansa edes näennäisen hyödylliseen mieluummin kuin johonkin naurettaviin rasioihin. Kenen valopään idea tämäkin taas?

Ja vuoden pimein aika vaatii jotain tällaista:

"And the long night awakened
and we soared on powdered wings ---
Circling our tomorrows
in the wary month of Spring"

(Jethro Tull)

Luennon jälkeen henkilö T poikkesi kahville, ja lopputuloksena jauhoimme, öh, asiaa puoli kolmeen asti yöllä. Henkilö K kirjoitti nanowrimoteostaan, ylitti neljänkymmenentuhannen sanan rajan joskus kahden jälkeen. Olen hämmästellyt nanowrimon suosiota - kirjoittaa romaani kuukaudessa? Miksi? Mikäs siinä jos joku niin varta vasten haluaa tehdä mutta se tuntuu ylimääräiseltä omien asioittensa vaikeuttamiselta. Minä kirjoitan aina. Personal Novel Writing Life, PeNoWriLi.

Mutta onko sittenkään sen mahdollisempaa onnistua? "Infinitely many infinities", kuten eräässä Mauritz Cornelis Escherin teoksessa on huomattu olevan. Tiedän tunteen.

Jos Geoff Crammond julkaisisi The Sentinelin vasta nyt, ei sitä noteerattaisi enää sanottavammin, tietäähän sen.

Silmänkääntövankilan toimistoon tulviva syvä hiljaisuus kertoo valtavan yleisöpaljouden mykistyneestä hämmennyksestä. Niinpä selvennän: opiskelen yliopistossa kirjallisuutta, ja yritän samalla luovia läpi taiteilija"elämää", onnistuen miten kuten.

Äskettäin oli modernismi-kurssin luento postkolonialismista. Rodulliset teemat nostattavat tunteita myös luennoitsijoissa; tilaisuus päättyi suoranaiseen julistukseen ja hyvä niin. Onpa omakohtaistakin raportoitavaa. Viime viikolla musta mies tuli pyytämään minulta rahaa, "Hey my friend, you got two euros?". Mitäpä siihenkin? "You really my friend or you just saying so?" Olisin halunnut kysyä, mutta oli kiire. Raha tuo ihmisessä pahan puolen esiin. Tylymmin olisin silti sanonut sille joka olisi äidinkielelläni samaa pyytänyt.