Oh boy. Vähän tulee sellainen fiilis välillä, että joitakin näitä vanhoja suosikkijaksojaan ei ehkä kannattaisikaan katsoa uudestaan. Død Kalm oli silloin joskus (ja tarkoitan nyt Salaisten kansioiden ihan ensimmäistä esityskertaa Suomessa 90-luvulla) syystä toisesta ihan lempparijaksojani, mutta nyt huomaan siinä lähinnä ongelmia. Otettakoon hyvät puolet kuitenkin ensin. Tunnelma oli kohdallaan. Tyhjillään jossain Norjan rannikosta luoteeseen ajelehtiva puhkiruostunut jenkkiarmeijan laiva on uskomattoman hyvä tapahtumapaikka klaustrofobiselle jaksolle, ja ympäristöstä tiristetään totta vie irti kaikki. Äänimaailmakin on kohdallaan nitinöineen ja kirskahduksineen ja kaikki pienetkin kolaukset kaikuvat seinistä kuin peltikattiloita sataisi asemahallissa. Musiikkiakin riitää paljon tavallista jaksoa enemmän, ja taas kerran huomaan saavani fläsäreitä Mystiin - enkä tiedä onko Mark Snow oikeasti ottanut vaikutteita sieltä, ehkä tässä vain kaikuu 90-luvun alun auraalinen ajankuva. Joka tapauksessa musa toimii taas. Juonessakin on potentiaalia: sotalaiva on jumiutunut merelle paikkaan jossa aika tuntuu kiitävän nopeasti, miehistö vanhenee ihan silmissä ja laiva ruostuu puhki. No sinnehän agenttien on lähdettävä, ja he löytävät norjalaisesta kalastajakylästä sopivasti amerikkalaisen kapteenin, joka ajaa heidät alukselle purtilollaan. Ja sinne poppoo sitten jääkin, tietenkin.
No sitten niitä ongelmia. Ihan ensin, ja kriittisimpänä: voi hyvän tähden sentään niitä ikäloppumaskeerauksia. Mulderin, kapteeni Trondheimin (se amerikkalainen) ja varsinkin Scullyn kohdalla ne vielä jotenkin toimivat, mutta se sotalaivan miehistö näytti olevan osallistumassa zombipileisiin kuminaamareineen. Ihanko nyt oikeasti ei ollut varaa palkata iäkkäitä näyttelijöitä tähän? Toisaalta tämän vielä juuri ja juuri hyväksyy kun selviää, että oikeastihan tuolla laivassa ei kiidä aika, vaan ilmiön aiheuttaa elimistöön kertyvä suola... Laivan vesijärjestelmä on saastunut. Ok, mikäs siinä. Mutta ilmeisesti se sitten ruostuttaa koko aluksen? Paitsi viemäriputket, koska viemärijärjestelmässä kiertävä vesi on vielä puhdasta? Ja koska agentit alkavat ikääntyä heti laivalle saavuttuaan he kai sitten kävivät ensi töikseen hörppäämässä aimo kulauksen raikasta kraanavettä? Äh, ei näitä pitäisi liikaa miettiä. Pidin dramaattisesta melkein-lopusta kyllä. "I think I hear the wolf at the door", kirjoittaa Scully. Kynä putoaa hidastettuna lattiaan. Fade to black. Sarjan viimeisenä kohtauksena tuo olisi ollut mitä emotionaalisin. Mutta kun on vielä seitsemän ja risat kautta jäljellä niin eipä tuo nyt ihan hampaitakiristäen jännittänyt että mitenköhän agentit selviävät...
Sijoittumisesta tänne pohjoiseen Død Kalm saa tietenkin ison plussan. Järjetön otsikkokin varmaan kuulostaa yhtä hienolta Ameriikassa kuin Die Hand die verletzt, vaikkei mitään tarkoitakaan. Norjaa en osaa niin paljon, että dialogin autenttisuutta kommentoisin, mutta se kalastajakylän kapakka oli kyllä hauska: iso Norjan lippu seinällä ja asiakkaina pelkkiä parrakkaita äijiä villapaidoissaan. Asiaa.
26.9.15
25.9.15
X-Files 2.18: Fearful Symmetry
Uh, tämä oli juuri niin typerä kuin muistin. Tämä on niiltä vuosien 2006/2007 uusintakierrokselta mieleenjääneitä jaksoja, mutta valitettavasti juuri siten, että oli ankein mahdollinen. Sääli sinänsä, sillä teaser lupaa hyvää; itse asiassa teaser on tyypillisen korkeaa ja kutkuttavan outoa X-tasoa, ja niiden parhaimpien joukossa sielläkin. Jokin suuri ja näkymätön riehuu öisessä kaupungissa tuhoa aiheuttaen, aamun sarastaessa elefantti kävelee sumusta kohti rekkaa keskellä valtatietä (visuaalisestikin hieno kohtaus) ja myöhemmin sama norsu on yhtäkkiä hengetön - - du dum, alkutekstit kehiin ja tunnelma on vielä pahaa-aavistamattoman toiveikas.
Kaikki menee kuitenkin metsään. Tai no, lähinnä yksi asia menee metsään ja sen myötä koko jakson voi skipata tästedes jokaisella X-maratonilla (järjestän näitä loppuelämäni ajan kymmenen vuoden välein): juoni. Se on loppujen lopuksi aika oleellinen tekijä. Toki Fearful Symmetry sisältää paljon sympaattisia elukoita ja jopa muutaman hyvän Mulder-repliikin, rennon viidakohtavaa musaa ja silleen. Mutta ei voi mitään: juoni kiertelee, kaartelee, sitten Mulder keksii ilman erityistä syytä mistä on kyse (tai no, mikään ei varmistu, joten hänen "alienit tämän teki"-teoriansa ei oikeastaan ole loppupeleissä kovin uskottava, mutta tämä tulkinta kuitenkin jää voimaan) ja sitten, koko ajan, keskitytään jotenkin kaikkeen muuhun kuin siihen mikä teaserissä oli kiehtovaa. Katsojalla on polttavana mielessä esimerkiksi seuraavat kysymykset: Miksi elefantti oli näkymätön? Mistä se ilmestyi? Miksi se raivosi ympäri kaupunkia? Miksi se oli kohta taas näkyvä (ja kaukana maaseudulla)? Miksi yhtäkkiä kuoli? Mikään näistä ei kuitenkaan saa vastauksen puolikastakaan, eikä se tunnu ketään kiinnostavan, kun henkilöhahmoilla on niinkin polttavia ongelmia kuin että a) eläintarha suljetaan ja b) sen johtajan viittomakieltä täydellisesti puhuva (eih) gorilla uhataan huostaanottaa. Että näin. On eri asia jättää juoni avoimeksi (voimallisesti hyväksymäni ja oikein tehtynä suuresti arvostamani ratkaisu) kuin heitellä ilmaan mahtavia pointteja ja sen jälkeen olla täydellisesti palaamatta niihin. Olin jakson puolivälissä tälläkin kertaa niin pitkästynyt että meinasin kirkua. Vain omistautumiseni tämän maratonprojektini täydellisenä suorittamiselle sai minut katsomaan jakson loppuun.
IMDB kertoi että tämä oli käsikirjoittajan ensimmäinen ja ainoa X-jakso. Ei yllätä ei.
Kaikki menee kuitenkin metsään. Tai no, lähinnä yksi asia menee metsään ja sen myötä koko jakson voi skipata tästedes jokaisella X-maratonilla (järjestän näitä loppuelämäni ajan kymmenen vuoden välein): juoni. Se on loppujen lopuksi aika oleellinen tekijä. Toki Fearful Symmetry sisältää paljon sympaattisia elukoita ja jopa muutaman hyvän Mulder-repliikin, rennon viidakohtavaa musaa ja silleen. Mutta ei voi mitään: juoni kiertelee, kaartelee, sitten Mulder keksii ilman erityistä syytä mistä on kyse (tai no, mikään ei varmistu, joten hänen "alienit tämän teki"-teoriansa ei oikeastaan ole loppupeleissä kovin uskottava, mutta tämä tulkinta kuitenkin jää voimaan) ja sitten, koko ajan, keskitytään jotenkin kaikkeen muuhun kuin siihen mikä teaserissä oli kiehtovaa. Katsojalla on polttavana mielessä esimerkiksi seuraavat kysymykset: Miksi elefantti oli näkymätön? Mistä se ilmestyi? Miksi se raivosi ympäri kaupunkia? Miksi se oli kohta taas näkyvä (ja kaukana maaseudulla)? Miksi yhtäkkiä kuoli? Mikään näistä ei kuitenkaan saa vastauksen puolikastakaan, eikä se tunnu ketään kiinnostavan, kun henkilöhahmoilla on niinkin polttavia ongelmia kuin että a) eläintarha suljetaan ja b) sen johtajan viittomakieltä täydellisesti puhuva (eih) gorilla uhataan huostaanottaa. Että näin. On eri asia jättää juoni avoimeksi (voimallisesti hyväksymäni ja oikein tehtynä suuresti arvostamani ratkaisu) kuin heitellä ilmaan mahtavia pointteja ja sen jälkeen olla täydellisesti palaamatta niihin. Olin jakson puolivälissä tälläkin kertaa niin pitkästynyt että meinasin kirkua. Vain omistautumiseni tämän maratonprojektini täydellisenä suorittamiselle sai minut katsomaan jakson loppuun.
IMDB kertoi että tämä oli käsikirjoittajan ensimmäinen ja ainoa X-jakso. Ei yllätä ei.
20.9.15
X-Files 2.17: End Game
Juuri kun viimeksi pääsin marmattamaan, niin kakkoskauden alussa ollut ilmiö toistui: kaksiosaisen jakson ensimmäinen puolisko ei vakuuttanut, toinen runnoi menemään täysillä. Siis kuten jaksokaksikossa Duane Barry / Ascension, myös tämä End Game oli täyttä timanttia. Okei: Mulderin siskon ei-siskous selvisi jo nyt (klooneja taas...), "Alien Bounty Hunter" nimellä tunnettu terminaattori alkaa osoittaa pysäyttämättömyytensä ja mikä tässä jaksossa kuitenkin oli parasta: emotionaalinen vereslihaisuus. Kaikkia ahdistaa. Mulder luulee tapattaneensa vastapalanneen Samanthan. Hänen isänsä on kylmäkiskoinen mulkvisti. Scully on taas paitsi kaapattu, myös pelkää Mulderin hengen puolesta jatkuvasti ja SE paras kohtaus: Mr. X ja Skinner ottavat matsia Mulderin asuintalon hississä. Mr. X on tähän mennessä osoittanut olevansa tappavan kova, mutta Skinner on paitsi kovempi, myös oikeamielinen, mikä katsojassa saa aikaan suunnattoman onnentunteen. Hyvä jätkä voitti vetämällä vähemmän hyvää turpaan!
Äh, en mä nyt tiedä oikeasti. Itse salaliittojuoni jää jotenkin taka-alalle, siis kyllähän ekspositiota riittää ja vaikka vastauksia saadaan, niin lähinnä mysteerit vain syvenevät. Pointti olikin siinä lamaannuttavassa vainoharhaisessa pelossa taas, se tuntuu näissä jaksoissa olevan parasta. Se ahdistava kauhu joka näistä hahmoista valuu katsojaan. Heidän toimimisensa pakkomielteisen vastuuttomasti mutta oikealla asialla, enimmäkseen. Jep, hyvää settiä. Mitä raadollisempaa (henkisesti), sitä parempaa; se tuntuu olevan minun näkemyksestäni tästä sarjasta vuonna 2015.
Bonushuomautus: jakson käsikirjoitti Frank Spotnitz, ja tämä oli sittemmin viitisenkymmentä jaksoa kirjoittaneen miehen ensiesiintyminen. Hyvä alku.
Äh, en mä nyt tiedä oikeasti. Itse salaliittojuoni jää jotenkin taka-alalle, siis kyllähän ekspositiota riittää ja vaikka vastauksia saadaan, niin lähinnä mysteerit vain syvenevät. Pointti olikin siinä lamaannuttavassa vainoharhaisessa pelossa taas, se tuntuu näissä jaksoissa olevan parasta. Se ahdistava kauhu joka näistä hahmoista valuu katsojaan. Heidän toimimisensa pakkomielteisen vastuuttomasti mutta oikealla asialla, enimmäkseen. Jep, hyvää settiä. Mitä raadollisempaa (henkisesti), sitä parempaa; se tuntuu olevan minun näkemyksestäni tästä sarjasta vuonna 2015.
Bonushuomautus: jakson käsikirjoitti Frank Spotnitz, ja tämä oli sittemmin viitisenkymmentä jaksoa kirjoittaneen miehen ensiesiintyminen. Hyvä alku.
15.9.15
X-Files 2.16: Colony
Pitkästä aikaa "Se suuri salaliittojuoni" jatkuu, minkä seurauksena vähän pitkästyin. Ei voi mitään - tämä ihmis-alien-hybridiklooneja, muotoamuuttavia tappajia (tai no yksi heitä vasta on; mutta miekkonen tuli sarjaan jäädäkseen) ja kaikkea kohtaan tunnettua epäluuloa kuhiseva juoni alkaa jo nyt tuntua vähän tehdyltä. Ensimmäisellä kaudella tämä oli parhaimmillaan (E.B.E.) loistokamaa, ja vielä tämän kakkoskauden alussa ihan ehdotonta. Mutta nyt katsojille on tarjottu niiiin hyviä yksittäisjaksoja, että katsoisin mieluummin niitä lisää. Arvelin maratonini aluksi, että oli vain nuoren minun keskittymiskyvyn puutetta, etten pysynyt näissä "truth is out there"-jaksoissa mukana kun niihin aina viikkojen jälkeen palattiin, mutta en minä nytkään ollut enää kunnolla kärryillä. Muistan kyllä että tuota vihreää toksista verta tihkuvat kuolemattomat tyypit ovat ennenkin esiintyneet, mutta miksi kumpikaan agenteista, tai kukaan muukaan, ei viitannut niihin ykköskaudella (jaksossa Eve) nähtyihin klooneihin? Scullykin oli ihan huuli pyöreänä siitä että kloonattuja tyyppejä säntäilee ympäri maata mutta onhan hän niitä jo tavannut. Pah.
Tämän sanottuanikin totean, että jaksossa oli hetkensä. Teaser oli totuttuun tapaan hyvä, ja näytti kuolevan Mulderin, mihin kohtaukseen palataan vasta myöhemmin, koska tämä piru on kaksiosaisen jakson alku, ja teaseria seuraa "two weeks earlier"... Puolivälin jälkeen hieman lattea meininki otti kierroksia ja saatiin muutamia oikein hyviä kohtauksia, Mark Snowkin irrotteli lopussa huolella. Ensi kerran tapaamme myös Mulderin vanhemmat - ja shokkikäänteenä myös hänen lapsena abduktoitu sisarensa palaa, mutta muistaakseni tämäkin meni sarjan edetessä jotenkin kamalan monimutkaiseksi. (ei sillä etteikö hänen paluunsa olisi nytkin ollut vähintään epäilyttävä) Ihan elävästi muistan jotain myöhemmän kauden jaksoa katsoneeni jossa Samantha esiintyi ja ajatelleeni että hitto kun en yhtään ole enää perillä että kuka on mikäkin. No, sitä odotellessa. Jotenkin ohimennen hoideltiin tuo koko sisaren paluu ottaen huomioon että se on ollut Mulderin koko henkilöhahmon keskeinen tekijä; ylipäänsä se syy miksi Mulder on mitä on. Tapauksen olisi pitänyt olla mullistava, eikä se ollut sitä sen paremmin katsojille kuin Mulderille itselleen.
Cliffhanger oli kyllä loistava, siitä täydet pointsit. Ja ehkä mielenkiintoisin seikka koko jaksossa oli heti alussa: David Duchovny sai yhdessä Chris Carterin kanssa tarinankehittelykrediitin. Ohhoh!
Tämän sanottuanikin totean, että jaksossa oli hetkensä. Teaser oli totuttuun tapaan hyvä, ja näytti kuolevan Mulderin, mihin kohtaukseen palataan vasta myöhemmin, koska tämä piru on kaksiosaisen jakson alku, ja teaseria seuraa "two weeks earlier"... Puolivälin jälkeen hieman lattea meininki otti kierroksia ja saatiin muutamia oikein hyviä kohtauksia, Mark Snowkin irrotteli lopussa huolella. Ensi kerran tapaamme myös Mulderin vanhemmat - ja shokkikäänteenä myös hänen lapsena abduktoitu sisarensa palaa, mutta muistaakseni tämäkin meni sarjan edetessä jotenkin kamalan monimutkaiseksi. (ei sillä etteikö hänen paluunsa olisi nytkin ollut vähintään epäilyttävä) Ihan elävästi muistan jotain myöhemmän kauden jaksoa katsoneeni jossa Samantha esiintyi ja ajatelleeni että hitto kun en yhtään ole enää perillä että kuka on mikäkin. No, sitä odotellessa. Jotenkin ohimennen hoideltiin tuo koko sisaren paluu ottaen huomioon että se on ollut Mulderin koko henkilöhahmon keskeinen tekijä; ylipäänsä se syy miksi Mulder on mitä on. Tapauksen olisi pitänyt olla mullistava, eikä se ollut sitä sen paremmin katsojille kuin Mulderille itselleen.
Cliffhanger oli kyllä loistava, siitä täydet pointsit. Ja ehkä mielenkiintoisin seikka koko jaksossa oli heti alussa: David Duchovny sai yhdessä Chris Carterin kanssa tarinankehittelykrediitin. Ohhoh!
13.9.15
X-Files 2.15: Fresh bones
Tästä jaksosta oli jäänyt elävästi mieleen se kohtaus jossa Scully on yksin autossa hautausmaalla ja alkaa raapia kämmeneensä voodoo-orjantappurasta saamaansa nirhaumaa. Fucking hell mutta se on hienosti tehty ja karmea. Haitilainen voodoo on siis päivän sana, ja kun todellisia uskontoja käsitellään on aina vaarana mennä jotenkin korniksi (esimerkiksi ykköskauden surkeimman jakson Shapes intiaanikohtaukset), mutta toisaalta Fresh bones ei onneksi niinkään uppoudu todellisiin rituaaleihin tai uskonnollisiin menoihin sinänsä, vain seurauksiin ja vaikutuksiin. Juoni on ihan oikeasti hyvä. Mukana on jopa (edelleen tai taas) ajankohtainen siirtolaiselementti, kun keskeisenä tapahtumapaikkana on haitilaisten maahanmuuttajien säilömiseen käytetty armeijan leiri, ja sieltä saadaan normaalille X-menolle poikkeuksellinen poliittinen tausta kaikelle tapahtuvalle. Henkilökohtainen muuttuu poliittiseksi, kosto lankeaa niille jotka sattuvat edustamaan samaa kuin joku toinen. Maahanpyrkijöiden kohtelu on epäinhimillistä, ja armeijan leirin sisällä kaikki tapahtuu julkisuuden ja jopa ihmisoikeusjärjestöjen silmien ulottumattomissa. Herra X käväisee sanomassa yhden ikimuistoisimmista X-File-sitaateista: "In case you haven't noticed, mister Mulder, the Statue of liberty is on vacation." Tämä oli aikaa ennen 9/11:ta kun primetime-sarjat saattoivat vielä kritisoida amerikkalaista isänmaata kovin sanoin. Niin ne ajat muuttuvat.
Fresh bonesin avaava teaseri on hienojen X-teasereiden joukossakin yksi hienoimpia ja imaisee kyllä täysillä mukaansa. Kuvasto on koko jakson ajan groteskia ja jotenkin nyrjähtänyttä (kulhollinen toukkia, vertavuotava kinkunsiivu, erilaisia eläimenraatoja ja ties mitä), tunnelma on veitsenteräinen melkein alusta loppuun asti; koska tapahtumat ovat rajuja, ennakoimattomia ja jotenkin unenomaisen kauheita, on katsoja jatkuvasti tietoinen siitä että mitä tahansa voi tapahtua. Musiikki on sopivan häiriintynyttä sekin. Jo tämän retrospektiivin alussa lupasin bongata kaikki kissat, ja vasta nyt tuli toinen: parikin kertaa esiintyvä sympaattinen naukuja, joka on jopa juonen kannalta oleellinen. Täydellistä tavaraa ihanan karmeaa loppua myöten. En kaipaa yhtään sitä ufosalaliittomeininkiä niin kauan kuin yksittäisjaksot ovat tämän ja viimekertaisen luokkaa.
Fresh bonesin avaava teaseri on hienojen X-teasereiden joukossakin yksi hienoimpia ja imaisee kyllä täysillä mukaansa. Kuvasto on koko jakson ajan groteskia ja jotenkin nyrjähtänyttä (kulhollinen toukkia, vertavuotava kinkunsiivu, erilaisia eläimenraatoja ja ties mitä), tunnelma on veitsenteräinen melkein alusta loppuun asti; koska tapahtumat ovat rajuja, ennakoimattomia ja jotenkin unenomaisen kauheita, on katsoja jatkuvasti tietoinen siitä että mitä tahansa voi tapahtua. Musiikki on sopivan häiriintynyttä sekin. Jo tämän retrospektiivin alussa lupasin bongata kaikki kissat, ja vasta nyt tuli toinen: parikin kertaa esiintyvä sympaattinen naukuja, joka on jopa juonen kannalta oleellinen. Täydellistä tavaraa ihanan karmeaa loppua myöten. En kaipaa yhtään sitä ufosalaliittomeininkiä niin kauan kuin yksittäisjaksot ovat tämän ja viimekertaisen luokkaa.
7.9.15
X-Files 2.14: Die Hand die verletzt
Kakkoskauden ensimmäinen neljännes oli puhdasta timanttia, mutta seitsemännestä jaksosta lähtien taso on ollut vähän kiikun kaakun... Hyvissäkin jaksoissa (kuten Red museum) on ollut omat huonot puolensa, mutta nyt kolahti, vihdoin! Saatananpalvonta on tällä kertaa aiheena, ja on jotenkin hupaisa bongata missä vaiheessa mikäkin paranormaali trooppi tulee sarjassa käsitellyksi. Yllättävän pitkään saatiin odottaa tätä, mutta onpa tehty huolella, ja huomasin myös että tietty satiirinen ote alkaa jo näinkin varhaisessa vaiheessa X-Filesiin pesiytyä. Se ei haittaa kun se on tehty hyvin, ja nyt tosiaan ovat takuutekijät asialla: käsikirjoittajaduo Morgan & Wong pitää traagisen, morbidin, koomisen ja piinaavan balanssia hyppysissään kerrassaan mestarillisesti kun pikkukaupungin (but of course) high schoolia hallitsevat saatananpalvojaopettajat (!) alkavat menettää otettaan asioista joita luulivat hallitsevansa. Siansikiöitä oppilailla leikkauttava biologianmaikka on poikkeuksellisen onnistunut hahmo, ja hänen uhririittinsä aidosti karmivia. Iso plussa ohjaaja Kim Mannersille, jonka kamera-ajot, makrokuvakulmat, hämärää leikkaavat valokeilat ja muut alkavat olla jo siinä rajoilla että menevät tyylikikkailun puolelle... Mutta eivät sitten ihan mene kuitenkaan. Mark Snow irrottelee musapuolella estottoman Manaaja-henkisesti, kuten kuuluukin.
Kerta kaikkiaan, Die Hand die verletzt oli timanttinen jakso (mutta ihan ei selvinnyt miksi otsikko on saksaksi), ja sitäpaitsi sisältää Mulder-lauseen josta tuli minun ja muinoisen avopuolison välinen heitto vuosikausien ajaksi. "The Night Chicago died?" ehdottaa Fox kun paikallinen sheriffi epäilee nuorison kuunnelleen "devil musicia". No ei se nyt näin kerrottuna niin hauska ollut. Mutta täydellisesti ajoitettu sammakkosade jaksosta löytyi ja liikuksiva siansikiö, ja tarpeeksi hyvää dialogia pitämään katsojan tyytyväisenä. Jakson ikäkin näkyy hauskasti: Scully etsii kyllä dataa jo tietoverkosta, mutta kirjastossa agentit selaavat vielä kortistoa. Sympaattista.
Kerta kaikkiaan, Die Hand die verletzt oli timanttinen jakso (mutta ihan ei selvinnyt miksi otsikko on saksaksi), ja sitäpaitsi sisältää Mulder-lauseen josta tuli minun ja muinoisen avopuolison välinen heitto vuosikausien ajaksi. "The Night Chicago died?" ehdottaa Fox kun paikallinen sheriffi epäilee nuorison kuunnelleen "devil musicia". No ei se nyt näin kerrottuna niin hauska ollut. Mutta täydellisesti ajoitettu sammakkosade jaksosta löytyi ja liikuksiva siansikiö, ja tarpeeksi hyvää dialogia pitämään katsojan tyytyväisenä. Jakson ikäkin näkyy hauskasti: Scully etsii kyllä dataa jo tietoverkosta, mutta kirjastossa agentit selaavat vielä kortistoa. Sympaattista.
6.9.15
Top 100 kaikkien aikojen parasta biisiä, osa 13: sijat 29-24
Niille muutamille jotka ovat tietoisia Silmänkääntövankilan Youtube-kanavasta tämä on varmaan suht tuttua kauraa, mutta johdantona muille todettakoon tämän artikkelisarjan saaneen alkunsa videomuodossa viime syksynä. Ensimmäiset osat höpisin kameralle laveasti ja piirsin kuin Külli-setä. Sitten tapahtui formaatinvaihdos ja seuraava kolmannes listasta muuttui perinteisemmäksi Juutuubintäytteeksi: vähän verkosta etsittyä kuvaa, vähän kertojanääntä. Mutta elämä on muutostila. Jo alkujaan oli tarkoitus emigroida lista tänne blogiin, mutta koskaan en oikein päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen siitä miten. No täten. Ja videot ovat tietenkin sitä mukaa poistuneet kun uusi formaatti on syntynyt. Koska netissä harva asia on ikuista, onneksi.
Joka tapauksessa olen päässyt aika pitkälle. Jäljellä on 29 maailmanhistorian parasta biisiä, joten katsotaanpa mitä:
29. Oingo Boingo: Elevator man
Vuonna 1987 Danny Elfmanin johtama Oingo Boingo oli kärsimässä hittialbuminsa (Dead man's party, 1985) jälkeistä krapulaa ja teki sitten levyllisen niin samankaltaista musiikkia että näiden kahden albumin kappaleet olisi voinut keskenään sekoittaa kuin korttipakan yhä uudestaan ja aina olisi syntynyt yhteensopiva kokonaisuus. Silti tältä jälkimmäiseltä levyltä (Boi-ngo) löytyy yksi leikkisyydessään, tarttuvuudessaan ja vinkeässä ylimielisyydessään yli muiden oleva häpeämättömän kasarigrooveinen poprenkutus. Elevator man! Miksei tämä ole maailman tunnetuin kasarihitti, en tiedä. Tai tiedänpä: tässä on liikaa musikaalista osaamista mukana. Aivoton mössö se vaan kansalle kelpaa, onhan se selvä...
29. Risto: Nina, olen palasina
Pari vuotta sitten huipulla lopettanut upea Nuorgam-musiikkisivusto valitsi tämän "2000-luvun kotimaiset pop-helmet" -sarjansa ykköseksi, ja lähellä se on minun listallanikin, seitsemänneksi paras 2000-luvun kotimainen kappale, huomaan. (spoilers!) Ennen kaikkea Riston musiikissa (jota tosin en ole kahden ensimmäisen albumin jälkeen seurannut lainkaan - mutta ne kaksi ovatkin sitten sitäkin arvokkaammalla paikalla hyllyssä) viehättivät sanoitukset, siis ihan ensiksi. Miten joku saattoikin vielä 2000-luvulla löytää noin tuoreen tulokulman! Pelon ja neuroosin läpäisemiä havaintoja kauheasta maailmasta, mutta suoraviivaisessa toteavuudessaan uskottavan pysäyttäviä. Ja tämä kappale sitten, no se taustalaulun koukku sen kai tekee. Tai se pysähtymätön kosketinkilkatus. En osaa sanoa, uskomattoman vaikuttava teos joka kuuntelulla yhä vaan.
28. Saara Suvanto: Nuo tummat pilvet
Tämän kohdalla jouduin hieman ongelmiin parin listaa aloittaessani laatimani säännön kanssa. Ensin: kappaleen on löydyttävä fyysisesti levyhyllystäni. Sitten: yhdeltä levyltä vain yksi kappale. Tämä oli ongelma, koska Saara Suvannon pysäyttävän hieno esikoisalbumi vuodelta 1989 ei ole koskaan sellaisenaan päätynyt hyllyyni. Vuosikaudet se oli minulla c-kasetilla (kyllä, lapset), mutta joskus sitten onnistuin löytämään kokoelman Klassikot, jossa on tuo melkein koko levy lisättynä joillakin myöhemmillä kappaleilla (ja sama kansikuva myös, siksi esikoislevyn päällinen ohessa). Ja tämä on siis kokoelmani ainoa Suvanto-äänite. Noh. Nuo tummat pilvet on aivan järkyttävän hieno kappale, joka olisi musiikillisesti kuulunut tuolle ihanan ajattomalle country & blues -vaikutteiselle esikoislevylle, mutta sepä löytyykin sen sijaan yhdeltä hänen myöhemmistä, tuotannollisesti valitettavan mainstream-iskelmäisistä (ja täten kovin vanhentuneen kuuloisilta nykyisin) levyistään. Oli siis valittava: joku esikoislevyn kappaleista tai tämä. Arvoin pitkään. Mutta Tummien pilvien selkäydintasolle menevä yksinkertainen melodinen kauneus vei voiton. Ja Saaran ääntä ei tietenkään voi kuin rakastaa.
27. Hassisen kone: Levottomat jalat
Suomirokin legendaarisin shamanistinen hetki (jopa legendaarisempi kuin Sielun veljien Säkenöivä voima, joka löytyi listani sijalta 70) ja yksi Alangon pitkän uran parhaista albumeista, jonka omituisen kaivosta kurluttavaan soundimaailmaan löytyy selitykseksi hupaisa anekdootti Vesa Kontiaisen kirjasta Aitoa suomirokkia - Poko Rekordsin historia. Minun ja Alangon musiikillinen suhde on mutkaton. Pidän suunnattomasti melkeinpä kaikesta mitä mies on ikinä tehnyt, mutta koskaan hän ei ole noussut fanilistani kärkipaikalle, jossa sentään on piipahdellut vuosien saatossa monia nimiä Absoluuttisesta Nollapisteestä Pink Floydin kautta Tori Amosiin ja Nick Caveen. Mutta Ismo on bändeineen aina kulkenut tasaisen tykätysti mukana. Tämä Hassisen koneen laajennettu kokoonpano olisi muuten kernaasti saanut toisenkin levyn tehdä.
26. Absoluuttinen Nollapiste: Portaat
Nollapisteen neljäs albumi Suljettu (1999) on taidonnäyte, jonka ansiot toki aikanaan huomattiin, mutta joka silti on aliarvostettu. En tiedä missä tiloissa Tommi Liimatta oli kirjoittaessaan tämän Pohjois-Suomalaisen perhetarinan, mutta niissä tiloissa on tässä maassa synnytetty paljon tärkeää taidetta, ja jonnekin sinne Meren, Paasilinnan (Erno!), Palsan ja kumppanien joukkoon tämä levy tekstillisesti sijoittuu. Musiikki on popahtavaa progea juuri siten kuin nuori Nollapiste sen parhaimmillaan teki, ja kun levyn ensi kerran kuulleilta kysyy mikä kappale jäi parhaiten mieleen, se on aina majesteettisen kaunis ja haikea Portaat, jonka sävelestä ja sanoista (ja laulustakin) vastaa itse asiassa basisti Aake Otsala. Ihme jätkiä.
25. Nick Cave & The Bad Seeds: As I sat sadly by her side
Vuonna 2001 Nick Cave saavutti täydellisyyden julkaisemalla albumin No more shall we part. Sen jälkeen hän on varmasti ollut helpottunut: samanlaista massiivista (niin sävel-, sana-, sovitus-, kuin teemapuolellakin) kokonaisuutta oli mahdoton enää edes kuvitella tekevänsä, ja niin hänen otteensa keveytyi, raskaat vaativat demonit lensivät muiden olkapäille kuiskimaan. Mutta se levy... Ja tämä avauskappale. Akustinen kitara jotenkin odottavasti käynnistää, sitten basso tulee mukaan ja kun se pianokuvio sitten terävänä kilahtaa, voi luoja, huh huh... Teksti on juuri tämän aikakauden Nickiä: kaksi ihmistä istuu vierekkäin ja katsoo murheiden täyttämän maailman virtaavan ikkunan takana ohi. He keskustelevat todellisuuden olemuksesta ja kuuntelija sulaa musiikin kauneuteen. Maailman kahdenneksikymmenenneksiviidenneksi paras kappale, eikä loppu pitkästä albumista jää juurikaan sen taakse.
Joka tapauksessa olen päässyt aika pitkälle. Jäljellä on 29 maailmanhistorian parasta biisiä, joten katsotaanpa mitä:
29. Oingo Boingo: Elevator man
Vuonna 1987 Danny Elfmanin johtama Oingo Boingo oli kärsimässä hittialbuminsa (Dead man's party, 1985) jälkeistä krapulaa ja teki sitten levyllisen niin samankaltaista musiikkia että näiden kahden albumin kappaleet olisi voinut keskenään sekoittaa kuin korttipakan yhä uudestaan ja aina olisi syntynyt yhteensopiva kokonaisuus. Silti tältä jälkimmäiseltä levyltä (Boi-ngo) löytyy yksi leikkisyydessään, tarttuvuudessaan ja vinkeässä ylimielisyydessään yli muiden oleva häpeämättömän kasarigrooveinen poprenkutus. Elevator man! Miksei tämä ole maailman tunnetuin kasarihitti, en tiedä. Tai tiedänpä: tässä on liikaa musikaalista osaamista mukana. Aivoton mössö se vaan kansalle kelpaa, onhan se selvä...
29. Risto: Nina, olen palasina
Pari vuotta sitten huipulla lopettanut upea Nuorgam-musiikkisivusto valitsi tämän "2000-luvun kotimaiset pop-helmet" -sarjansa ykköseksi, ja lähellä se on minun listallanikin, seitsemänneksi paras 2000-luvun kotimainen kappale, huomaan. (spoilers!) Ennen kaikkea Riston musiikissa (jota tosin en ole kahden ensimmäisen albumin jälkeen seurannut lainkaan - mutta ne kaksi ovatkin sitten sitäkin arvokkaammalla paikalla hyllyssä) viehättivät sanoitukset, siis ihan ensiksi. Miten joku saattoikin vielä 2000-luvulla löytää noin tuoreen tulokulman! Pelon ja neuroosin läpäisemiä havaintoja kauheasta maailmasta, mutta suoraviivaisessa toteavuudessaan uskottavan pysäyttäviä. Ja tämä kappale sitten, no se taustalaulun koukku sen kai tekee. Tai se pysähtymätön kosketinkilkatus. En osaa sanoa, uskomattoman vaikuttava teos joka kuuntelulla yhä vaan.
28. Saara Suvanto: Nuo tummat pilvet
Tämän kohdalla jouduin hieman ongelmiin parin listaa aloittaessani laatimani säännön kanssa. Ensin: kappaleen on löydyttävä fyysisesti levyhyllystäni. Sitten: yhdeltä levyltä vain yksi kappale. Tämä oli ongelma, koska Saara Suvannon pysäyttävän hieno esikoisalbumi vuodelta 1989 ei ole koskaan sellaisenaan päätynyt hyllyyni. Vuosikaudet se oli minulla c-kasetilla (kyllä, lapset), mutta joskus sitten onnistuin löytämään kokoelman Klassikot, jossa on tuo melkein koko levy lisättynä joillakin myöhemmillä kappaleilla (ja sama kansikuva myös, siksi esikoislevyn päällinen ohessa). Ja tämä on siis kokoelmani ainoa Suvanto-äänite. Noh. Nuo tummat pilvet on aivan järkyttävän hieno kappale, joka olisi musiikillisesti kuulunut tuolle ihanan ajattomalle country & blues -vaikutteiselle esikoislevylle, mutta sepä löytyykin sen sijaan yhdeltä hänen myöhemmistä, tuotannollisesti valitettavan mainstream-iskelmäisistä (ja täten kovin vanhentuneen kuuloisilta nykyisin) levyistään. Oli siis valittava: joku esikoislevyn kappaleista tai tämä. Arvoin pitkään. Mutta Tummien pilvien selkäydintasolle menevä yksinkertainen melodinen kauneus vei voiton. Ja Saaran ääntä ei tietenkään voi kuin rakastaa.
27. Hassisen kone: Levottomat jalat
Suomirokin legendaarisin shamanistinen hetki (jopa legendaarisempi kuin Sielun veljien Säkenöivä voima, joka löytyi listani sijalta 70) ja yksi Alangon pitkän uran parhaista albumeista, jonka omituisen kaivosta kurluttavaan soundimaailmaan löytyy selitykseksi hupaisa anekdootti Vesa Kontiaisen kirjasta Aitoa suomirokkia - Poko Rekordsin historia. Minun ja Alangon musiikillinen suhde on mutkaton. Pidän suunnattomasti melkeinpä kaikesta mitä mies on ikinä tehnyt, mutta koskaan hän ei ole noussut fanilistani kärkipaikalle, jossa sentään on piipahdellut vuosien saatossa monia nimiä Absoluuttisesta Nollapisteestä Pink Floydin kautta Tori Amosiin ja Nick Caveen. Mutta Ismo on bändeineen aina kulkenut tasaisen tykätysti mukana. Tämä Hassisen koneen laajennettu kokoonpano olisi muuten kernaasti saanut toisenkin levyn tehdä.
26. Absoluuttinen Nollapiste: Portaat
Nollapisteen neljäs albumi Suljettu (1999) on taidonnäyte, jonka ansiot toki aikanaan huomattiin, mutta joka silti on aliarvostettu. En tiedä missä tiloissa Tommi Liimatta oli kirjoittaessaan tämän Pohjois-Suomalaisen perhetarinan, mutta niissä tiloissa on tässä maassa synnytetty paljon tärkeää taidetta, ja jonnekin sinne Meren, Paasilinnan (Erno!), Palsan ja kumppanien joukkoon tämä levy tekstillisesti sijoittuu. Musiikki on popahtavaa progea juuri siten kuin nuori Nollapiste sen parhaimmillaan teki, ja kun levyn ensi kerran kuulleilta kysyy mikä kappale jäi parhaiten mieleen, se on aina majesteettisen kaunis ja haikea Portaat, jonka sävelestä ja sanoista (ja laulustakin) vastaa itse asiassa basisti Aake Otsala. Ihme jätkiä.
25. Nick Cave & The Bad Seeds: As I sat sadly by her side
Vuonna 2001 Nick Cave saavutti täydellisyyden julkaisemalla albumin No more shall we part. Sen jälkeen hän on varmasti ollut helpottunut: samanlaista massiivista (niin sävel-, sana-, sovitus-, kuin teemapuolellakin) kokonaisuutta oli mahdoton enää edes kuvitella tekevänsä, ja niin hänen otteensa keveytyi, raskaat vaativat demonit lensivät muiden olkapäille kuiskimaan. Mutta se levy... Ja tämä avauskappale. Akustinen kitara jotenkin odottavasti käynnistää, sitten basso tulee mukaan ja kun se pianokuvio sitten terävänä kilahtaa, voi luoja, huh huh... Teksti on juuri tämän aikakauden Nickiä: kaksi ihmistä istuu vierekkäin ja katsoo murheiden täyttämän maailman virtaavan ikkunan takana ohi. He keskustelevat todellisuuden olemuksesta ja kuuntelija sulaa musiikin kauneuteen. Maailman kahdenneksikymmenenneksiviidenneksi paras kappale, eikä loppu pitkästä albumista jää juurikaan sen taakse.
1.9.15
X-Files 2.13: Irresistible
Kuten edellä, myös tämä jakso oli aluksi hyytävän hyvä mutta pääsi sitten luisumaan vaarallisen lähelle banaalia. Onneksi loppupuoli pelasti, ja vaikkei tälläkään kertaa oltu tekemisissä minkään kovin mielenkiintoisen juonikuvion parissa (kuolleista muistoja keräilevä estynyt mieshenkilö, joka siirtyy hautajen penkomisesta aktuaaliseen hengiltäottamistoimintaan), oli sentään hahmopuolella yritystä. Chris Carterin kirjoittamana päähenkilöiden välinen dialogi on aina hyvää, ja koko jakson paras kohtaus oli pelkkää puhetta: Scullyn keskustelu psykiatrinsa kanssa. Tavallaan ymmärrän mihin Carter tällä jaksolla (jonka hän on sanonut olevan yhden suosikeistaan, mutta kai sarjan luojalla on oikeutensa oikkuihin) pyrkii - Scully on kokenut pahoja ja kaikki henkinen painolasti on lopulta musertamassa hänet - mutta en tiedä olisiko agentin hermoromahdukseen tarvittu taas kerran kidnappausta ja hengenvaaraa. Liika on liikaa. Ehkä tässä taas kerran tulee sarjan ikä esiin, mutta eikö pikkuhiljaa olisi Mulderin vuoro?
Pääpahis on sellaisenaan lainattu Norman Bates, ulkonäköä myöten, ja on äititraumaa ja Bates Motelin mieleen tuova talokin, jossa loppukohtaus tapahtuu. Tämä ehkä hieman latistaa jakson iskevyyttä (eikä kukaan poliiseista kertaakaan mainitse Psykoa; minusta lainaukset ovat niin suoria, että siitä olisi sanan tai pari voinut ohimenevänä heittona dialogiin laittaakin), mutta onneksi on ne muutamat silmänräpäykset, joissa tuo robottimaisen kylmä mies näyttäytyy demonina. Hienoja, säpsäyttäviä hetkiä. (ja luin IMDB:stä että tähän asiaan ja tähän hahmoon palataan seitsemännen kauden jaksossa, no huh) Niistä huolimatta "Scullyn romahdus" -jaksoksi tarkoitettu Irresistible on lopulta sittenkin vain "Scully taas pulassa" -jakso, mutta sentään hän ei ole avuton, vaan olisi tämänkertaisen kaappaajansa ehtinyt ilmeisesti kädet sidottunakin päihittää, mutta tulivatpa Mulderin apuvoimatkin oikealla hetkellä ryminällä sisään. Hmhjaa.
Pääpahis on sellaisenaan lainattu Norman Bates, ulkonäköä myöten, ja on äititraumaa ja Bates Motelin mieleen tuova talokin, jossa loppukohtaus tapahtuu. Tämä ehkä hieman latistaa jakson iskevyyttä (eikä kukaan poliiseista kertaakaan mainitse Psykoa; minusta lainaukset ovat niin suoria, että siitä olisi sanan tai pari voinut ohimenevänä heittona dialogiin laittaakin), mutta onneksi on ne muutamat silmänräpäykset, joissa tuo robottimaisen kylmä mies näyttäytyy demonina. Hienoja, säpsäyttäviä hetkiä. (ja luin IMDB:stä että tähän asiaan ja tähän hahmoon palataan seitsemännen kauden jaksossa, no huh) Niistä huolimatta "Scullyn romahdus" -jaksoksi tarkoitettu Irresistible on lopulta sittenkin vain "Scully taas pulassa" -jakso, mutta sentään hän ei ole avuton, vaan olisi tämänkertaisen kaappaajansa ehtinyt ilmeisesti kädet sidottunakin päihittää, mutta tulivatpa Mulderin apuvoimatkin oikealla hetkellä ryminällä sisään. Hmhjaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)