Aivan aluksi haluan nostaa hattua sinnikkäälle ryhmäkuvablogillemme: KuvaKuva täyttää tänään pontevat viisi vuotta! Mitä muuta tulee mieleen? (puhun tänään vain sitaatein) No tietenkin Turku, jonne melkein menin; kun on kerran kuussa vapaa viikonloppu, se on syytä käyttää hyvin, eikä esim. siten kuin minä juuri nyt: löhöämällä kotona tapaamatta ketään, puhumatta kellekään. Mutta joulusta asti riivannut flunssa on vienyt mieheltä mehut, yskin edelleen kuin keuhkosairas; tai siis en yksin ollessani, mutta kun yritän puhua jollekin, menen mahdottomaksi. Siis erakoituminen on ainoa terve ratkaisu. Olen sentään saanut kirjoitettua asioita, kulutettua kahvia, katsoin elokuvankin: kovaa vauhtia suosikkiohjaajakseni kohoavan Christopher Nolanin The Prestige oli hienoin näkemäni pätkä mieheltä, ja varmaan hienoin näkemäni elokuva ylipäätään vuosikausiin.
Mitä tein vuonna 2011? Onko jälleen vuotuisen katsannon aika? No on, saatana! (anteeksi voimasanan varoittamaton käyttö)
Ihan ensinnä vuodesta 2011 tulee mieleen, että ei tule mitään erityistä mieleen. Tein töitä. Jossain välissä muutin Töölön kattojen tasalle vinttihuoneistoon. Parasta oli kesäloma; talvi jäi mieleen omalla tavallaan kivana arktisen hysterian riemuvoittona, mutta pliis, ei enää ikinä. Ei-Enää-Ikinä.
Tarkemmin miettiessä muistan heittäytyneeni fyysiseksi: kesällä purimme muutaman hengen voimin vanhan saunan käyttäen apuna tukevia työhanskoja ja paria sorkkarautaa. Se oli hienoa. Se saattoi olla totta puhuen hienointa mitä olen tehnyt miesmuistiin, joka sentään on lyhyt onneksi. Purkuprojekti on dokumentoitu lukuisin välivaihevalokuvin, jotka ovat elokuusta asti odottaneet kovalevyni kansiossa "SKV" pääsyä Silmikseen. Jahka jaksan, jahka jaksan...
Jonkin verran katselin elokuvia, mutta vain yhdenlaisia. Kesällähän aloitin tuon koskaan varsinaisesti lopettamattoman Marvel-projektini, jonka tarkoituksena oli tsekittää kaikki 2000-luvun aikana teattereihin tuotetut Marvel-supersankarien leffaversiot. No, selvitin kolme elokuvaa X-menejä, kaikki kolme Hämistä, Ang Leen Hulkin ja ensimmäisen Ihmeneloset, joka oli jo niin huono etten enää kestänyt enempää. Mitä jäi mieleen? Sanottavaa? No ei oikeastaan liikaa. Spider-man kakkonen oli hieno, ykkönen tylsä, kolmonen hirveän nolo, nythän koko franchise jo saa rebuuttauksen ja alkaa alusta vielä tämän vuoden aikana, X-menit paranivat koko ajan siten, että umpitylsän ykkösen jälkeen seurasi ok kakkonen, X III oli jo kerrassaan mainio ja vielä loppuvuodesta näkemäni First class jo suorastaan hyvä. Ang Leen Hulkia jo kehuinkin, mutta kyllä tästä projektistani on into niin totaalisesti jo hiipunut, että Daredevil jää, varmaan onneksi. Ehkä seuraava projektini voisi olla että yritän katsoa Sormusten herra -trilogian kaksi viimeistä osaa, ne ovat edelleen näkemättä. Tai no enpä taida jaksaa.
Olen valokuvannut paljon, mikä ei näy täällä, nyt vuodenvaihteen tultua ottanut paluutuntumaa piirtämiseen, mikä tuntuu hyvältä pitkän tauon jälkeen, olen hämmästellyt viisivuotiaaksi kasvaneen tyttäreni mielikuvitusta ja yrittänyt muistella olinko itse noin huimalla kekseliäisyydellä varustettu aikoinaan, enkä varmaan, en ainakaan enää, kukapa olisi.
Vuosi 2011 toi pinon kirjoja, ja yllättävän paljon levyjäkin olen ostanut, tosin ne melkein kaikki päätyvät yhden kuuntelun jälkeen hyllyyn ja unohtuvat nykyisin. No eivät kaikki sentään, ja sieltähän niitä sitten iloisesti yllättyen myöhemmin löytää kun jotain muuta etsii. Sattuipa kivasti niinkin, että jonkin verran uunituoretta musiikkiakin tarttui vuoden mittaan mukaan. Tässä kolme parasta vuonna 2011 ilmestynyttä levyä:
1. 22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean
2. Eleanoora Rosenholm: Hyväile minua, pimeä tähti
3. Elbow: Build a rocket boys!
Pistepirkkoja fanitin ja levyhyllyyni hankin viimeksi 90-luvun lopulla, sittemmin menetin kaiken kiinnostukseni yhtyettä kohtaan, kunnes radio viime keväänä soitteli pariakin kappaletta tuolta kovin kehutulta uutuuslevyltä ja olihan se ostettava. Huh huh mikä kiekko! Utajärven jätkät iskussa taas; ja Eleanoora Rosenholmiahan olen ennenkin kehunut, tämä kolmosalbumi on toisaalta jotain aivan muuta kuin aiemmat, meditatiivinen. Lohduton ja syleilevä yhtä aikaa, hieno kuitenkin. Elbow'n uusin piti ostaa jo senkin vuoksi, että yhtye on nykyisin ykkössuosikkini kaikista maailman yhtyeistä, mutta lievä pettymys tämä silti oli verrattuna edelliseen, vuoden 2009 albumiin The Seldom seen kid. Mutta sellaista mestariteosta ei kukaan teekään kuin kerran uransa aikana, ja lievänä pettymyksenäkin Elbow peittoaa 99% muusta aikakauden musatarjonnasta.
Seuraavat kirjat vaikuttivat lujimmin tänä vuonna:
Paul Auster: Matkoja kirjoittajankammiossa
Iain M. Banks: Surface detail
Bill Bryson: At home. A Short history of private life
Tommi Liimatta: Nilikki
Tommi Liimatta & Jouni Hynynen: Rillipää ja läski
Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni
Alexandra Salmela: 27 eli Kuolema tekee taiteilijan
Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen
...olen käynyt krantuksi, kun en saanut enää kymmentä kirjaa listattua tähän raudanlujasti iskeneiden listaan. On kai mainittava, että Reijo Mäen Vares-kirjoja aloin alkuvuonna lukea, ehkä eniten niistä huokuvan Turun vuoksi, mutta ovathan ne tavallaan viihdyttävää hömppää muutenkin. Eivät dekkareina järin oivaltavia sentään. Mutta onhan noita aika läjä mennyt vuoden mittaan, ja vastapainona Matti Yrjänä Joensuun Harjunpäitä, joiden täydellisen valoton synkkyys ja masentava ilottomuus ovat Mäen kännisen hilpeälle Turku-kuvaukselle kohtalaista vastapainoa. Kirjoina Joensuut ovat toki monen monta pykälää parempia, mutta niiden synkkyyttä ei montaa peräjälkeen jaksa.
Niin, ostin tosiaan kahvinkeittimenkin tänä vuonna. Ja sohvan. Helmikuussa poistin hiukseni, enkä olisi poistanut, jos olisin tiennyt miten työlästä niiden poispitäminen on. Kasvavat penteleet.
15.1.12
10.1.12
Pilasit kysymykseni vastaamalla siihen
Vietin pariviikkoisen talviloman olemalla siitä kaksitoista päivää sairaana, onnistuin mahduttamaan kaksi eri flunssaa samaan lomakauteen, ja vain hämäriä ovat muistikuvani siitä, kuinka makaan vanhempieni olohuoneen sohvalla korkeassa kuumeessa ja jokin natisee ja kirskuu, pääni. Minun on täytynyt tulla johonkin ikään, sillä olen kuumeisesti (...) miettinyt olemisen merkityksiä koko syksyn. Sitä mikä tekee yksilön tärkeäksi, jos mikään. Tiedostan kyllä olevani jotenkin fatalistinen, koska on vaikea keksiä tärkeyksiä, mutta toisaalta olen kyllä liian - - no, liian jotakin kyetäkseni vajoamaan mihinkään eksistentialistiseen kriisiin asian suhteen. Sitäkin mietin tänään: miksi en ole koskaan hurahtanut uskoon? Miksi en ole saanut pakkomiellettä opiskella jotakin tiettyä alaa, miksei minulla ole ikinä ollut toiveammattia, mitään erityistä mitä haluaisin tehdä (paitsi kirjoittaa - muttei ammattina, kuulostaa liian kahlitsevalta), miksen ole koskaan tuntenut erityistä halua liittyä puolueisiin, järjestöihin, ylipäätään en ole koskaan halunnut harrastaa mitään. Miksen ole saanut häiriintyneitä pakkomielteitä ja alkanut uhota verkon anonyymipalstoilla? Miksen vieläkään tiedä miksi haluaisin isona? Nähdäkseni seuraukset ovat aina lähtöisin syistä, ja koska ihminen on ensin lapsi, on kaikki myöhempi johdettavissa niihin kriittisiin ensimmäisiin vuosiin. Näytän kaikissa lapsuudenkuvissa iloiselta. Minusta on satoja kuvia, tuhansiakin ehkä, koska taloudessa oli ammattivalokuvaaja ja lukuisia kameroita. Nauran aina. Ensimmäiseltä kymmeneltä elinvuodeltani on ehkä viisi kuvaa, joissa en ole suupielet korvissa. Olen vieläkin aika positiviinen olento, mikä tarkoittaa, etten mielelläni ajattele enkä kohtaa vaikeita asioita. Onko tässä avain? Olen koko aikuisikäni ollut varma siitä, että olen maailman tylsin ja kuivikkain ihminen. Silti minua on joskus varta vasten pyydetty kahville. Minuun on rakastuttu. On minut kyllä jätettykin, eikä ihan yhtä kertaa.
Nykyisyys? Luen mielelläni, synttärit ja vuodevaihde toivat taas pinon uusia kirjoja kotihyllyyn. Katson mielelläni outoja asioita, kuten Monty Pythonia viime viikot; ostin itselleni koko Lentävän sirkuksen dvd:llä. Kuuntelen musiikkiakin, mutta olen huomannut ettei se enää anna minulle yhtä paljon kuin joskus. Olen taantunut tekstiin. Palaan tekstiin, ja kuviinkin, nykyisin. Sain kahdelta eri taholta piirtämiseen kannustavan muistikirjan lahjaksi. Pitänee piirtää, ja mielelläni niin teenkin. Mutta sittenkin jää vaivaamaan: miksi pyrin jättämään jäljen, vaikka merkityksenikään ei ole vielä selvinnyt? Vai siksikö juuri?
Nykyisyys? Luen mielelläni, synttärit ja vuodevaihde toivat taas pinon uusia kirjoja kotihyllyyn. Katson mielelläni outoja asioita, kuten Monty Pythonia viime viikot; ostin itselleni koko Lentävän sirkuksen dvd:llä. Kuuntelen musiikkiakin, mutta olen huomannut ettei se enää anna minulle yhtä paljon kuin joskus. Olen taantunut tekstiin. Palaan tekstiin, ja kuviinkin, nykyisin. Sain kahdelta eri taholta piirtämiseen kannustavan muistikirjan lahjaksi. Pitänee piirtää, ja mielelläni niin teenkin. Mutta sittenkin jää vaivaamaan: miksi pyrin jättämään jäljen, vaikka merkityksenikään ei ole vielä selvinnyt? Vai siksikö juuri?
30.12.11
Tavattoman tolkullinen
Täytyy kyllä sanoa, että olisipa parisuhteeni monta pykälää kuivikkaampi ilman Reiner Kniziaa! Tässä on nyt parisen vuotta pelattu aktiivisesti Battle linea, ja joku vanha pukki toi pyhinä kerrassaan lupaavalta vaikuttavan Genialin (tai Ingeniousin, tai millä nimillä pelin erikieliset painokset nyt sitten tunnetaankin). Sitä vielä muistaa ajan, kun "lautapeli" tarkoitti sitä, että heitetään noppaa ja edetään laudalla; nykyisin niissä joutuu tekemään jatkuvia päätöksiä ja ratkaisuja, valintoja joiden painoarvoa punnitaan kuin elämän ja kuoleman kysymyksiä konsanaan; tyttärellekin hankin synttärilahjaksi Lasten Carcassonnen, joka on juuri niin hieno, että sillä vanhemmatkin innostuivat ottamaan matsia kun pienokainen jo höyhensaarilla vaelsi. Miksei minun lapsuudessani ollut tällaisia pelejä? Me vain väänsimme sitä iänikuista Afrikan tähteä paremmasta tietämättä, no Osakepeliäkin sentään välillä. Se se vasta oli jotain, herranjestas.
Eiku liioittelin, ei meillä kuivikasta olisi silti.
Olen kyllä miettinyt tarinankerronnan lainalaisuuksiakin viime aikoina, olen sellaiseen satunnaisen taipuvainen. Vertailen 1950-luvun italialaisia Disney-sarjakuvia Monty Pythonin lentävään sirkukseen. Kuuntelen Elbow'n paria viimeisintä albumia havaiten niissä yhtymäkohtia 80-luvun loppupuolen tietokonepelimusiikkiin. Katson kissan katoavan laavalampun taakse, ja kun keittiön patteri viilenee jälleen talonmiehen pelastusyrityksistä huolimatta, keitän glögiä ja uppoan Klippan-sohvalleni ilmeisesti viimeiseksi jääneen Harjunpää-romaanin kera. Toki toisinaan mietin elämäni merkitystä, koska jokainen meistä varmasti tekee niinkin. Jos piirtäisin kaavioita tavoista, joilla yhdistelen asioita, muistuttaisiko lopputulos kaunista kukkaa vai juuri senkaltaista kaaosta, jota jokaisen ajatukset lopulta ovat, mutta sillä erolla että - -
En löytänytkään eroa. Minun tietokoneeni kovalevyllä on kansio "Tekstit", jonka koko on 35 megaa. Siitä 4,5 megaa on vuosina 1996-2006 kirjoittamiani unia. Tapa jäi, koska unet kävivät liian yksityiskohtaisiksi kirjoittaa järkevästi ylös. Kun muistaa kaiken, joka jumalan yksityiskohdan jokaisesta näkemästään esineestäkin, tulee mieleen miksi ja kenelle tätä tekee. Ja toiseksi: uneni olivat alkaneet jo lähteä sille tielle, jota ovat sittemmin edenneet: niiden juonenkäänteet vaihtuvat toiseksi silmänräpäysten välein, muutaman sekunnin sisällä siirrytään ulkoa mummolaan, ala-astellee, nykyiseen keittiöön ja taas jonnekin toisaalle, luonnonlait vaihtuvat sydämenlyöntien myötä, sakeana joukkona ympärillä pyörivät henkilöt ovat yhdistelmiä kaikista koskaan tuntemistani ja vaihtuvat nekin toisiksi kuin karusellissa, ja tietenkin jokaisen unen jokaisella maailmalla on aina oma pitkä historiansa, tapahtumilla on taustansa, ja vaikka tämä kaaos nukkuessa aina onkin mitä luonnollisin tila, ei kirjoitettu kieli kertakaikkiaan riitä kun tämän yrittää talteen saada. Joskus toki huomaa toivovansa että jaksaisi; että päivässä olisi se ylimääräinen parituntinen, jonka voisi käyttää siihen, että edes yrittäisi. Ja kun sitten olisi lopulta sen tehnyt, hiki otsalla saanut kirjoitettua edes jossain määrin onnistuneen kuvauksen unestaan tekstimuotoon, ei ketään muuta kiinnostaisi ikinä. Kun se kuitenkin on vaan jonkun ihmisen uni.
Viime yönä valvoin ja mietin Raamatun kultaista sääntöä. Miksi siinä käsketään ihmisille tekemään tekijän omien toiveiden mukaan? Eikö pitäisi kysyä niiltä kohteilta mitä he haluavat?
Minulla oli tänään yksi tärkeä aihe, josta piti kirjoittaa, ja se unohtui sillä välin kun etsin noita lautapelilinkkejä.
Eiku liioittelin, ei meillä kuivikasta olisi silti.
Olen kyllä miettinyt tarinankerronnan lainalaisuuksiakin viime aikoina, olen sellaiseen satunnaisen taipuvainen. Vertailen 1950-luvun italialaisia Disney-sarjakuvia Monty Pythonin lentävään sirkukseen. Kuuntelen Elbow'n paria viimeisintä albumia havaiten niissä yhtymäkohtia 80-luvun loppupuolen tietokonepelimusiikkiin. Katson kissan katoavan laavalampun taakse, ja kun keittiön patteri viilenee jälleen talonmiehen pelastusyrityksistä huolimatta, keitän glögiä ja uppoan Klippan-sohvalleni ilmeisesti viimeiseksi jääneen Harjunpää-romaanin kera. Toki toisinaan mietin elämäni merkitystä, koska jokainen meistä varmasti tekee niinkin. Jos piirtäisin kaavioita tavoista, joilla yhdistelen asioita, muistuttaisiko lopputulos kaunista kukkaa vai juuri senkaltaista kaaosta, jota jokaisen ajatukset lopulta ovat, mutta sillä erolla että - -
En löytänytkään eroa. Minun tietokoneeni kovalevyllä on kansio "Tekstit", jonka koko on 35 megaa. Siitä 4,5 megaa on vuosina 1996-2006 kirjoittamiani unia. Tapa jäi, koska unet kävivät liian yksityiskohtaisiksi kirjoittaa järkevästi ylös. Kun muistaa kaiken, joka jumalan yksityiskohdan jokaisesta näkemästään esineestäkin, tulee mieleen miksi ja kenelle tätä tekee. Ja toiseksi: uneni olivat alkaneet jo lähteä sille tielle, jota ovat sittemmin edenneet: niiden juonenkäänteet vaihtuvat toiseksi silmänräpäysten välein, muutaman sekunnin sisällä siirrytään ulkoa mummolaan, ala-astellee, nykyiseen keittiöön ja taas jonnekin toisaalle, luonnonlait vaihtuvat sydämenlyöntien myötä, sakeana joukkona ympärillä pyörivät henkilöt ovat yhdistelmiä kaikista koskaan tuntemistani ja vaihtuvat nekin toisiksi kuin karusellissa, ja tietenkin jokaisen unen jokaisella maailmalla on aina oma pitkä historiansa, tapahtumilla on taustansa, ja vaikka tämä kaaos nukkuessa aina onkin mitä luonnollisin tila, ei kirjoitettu kieli kertakaikkiaan riitä kun tämän yrittää talteen saada. Joskus toki huomaa toivovansa että jaksaisi; että päivässä olisi se ylimääräinen parituntinen, jonka voisi käyttää siihen, että edes yrittäisi. Ja kun sitten olisi lopulta sen tehnyt, hiki otsalla saanut kirjoitettua edes jossain määrin onnistuneen kuvauksen unestaan tekstimuotoon, ei ketään muuta kiinnostaisi ikinä. Kun se kuitenkin on vaan jonkun ihmisen uni.
Viime yönä valvoin ja mietin Raamatun kultaista sääntöä. Miksi siinä käsketään ihmisille tekemään tekijän omien toiveiden mukaan? Eikö pitäisi kysyä niiltä kohteilta mitä he haluavat?
Minulla oli tänään yksi tärkeä aihe, josta piti kirjoittaa, ja se unohtui sillä välin kun etsin noita lautapelilinkkejä.
23.12.11
All the weird kids like their maggots raw
Ulkona näyttäisi satavan jotain mähnää. Kenties mannaa taivaasta, tai lietettä, ehkä palmuöljyä tai enkelinhikeä. Ei minua mikään yllättäisi, olen siten kyllästetty että kaiken otan vastaan kuin annetun. Katselin viime yönä kirjahyllyäni. Sivelin sen sileitä seinämiä, koskettelin kirjojen kansia, nautin näkemästäni. Ajattelin että pian luen uusiksi joitain suosikkejani: Roszakin Flicker, Banksin Pelaaja, saattaisinko jopa Olli Jalosen pariin uskaltautua, miksikö nuo hyllyssä ovat jos ei niitä lukisi joskus uudestaankin? Harva kirja enää kaltaiseni konkarin sytyttää kuin sen nuoren siloposkisen miehenalun silloin joskus. Posti toi hauskan lahjan, käsinnäperrelty artefakti tuli Turun suunnalta, odotti kynnykselläni kun saavuin joskus yön tunteina, avasin kääreensä ja hölmistyttyäni hetkeksi herkesin sitten nauramaan kuin vikapää. Mistäkö saavuin? No, vuonna 2009 sain kutsun blogipikkujouluihin, jotka pidettiin ravintola Weeruskassa. Eilen sinne vihdoin ehdin, mutta jengi ei enää ollut mestoilla. Onneksi oli muuta seuraa. Nautin yhden elämäni maistuvimmista pizzoista. Ja olutta. Nyt kuuntelen käytävästä kaikuvaa kahleen kalinaa. Hissi humisee hiljaa, keittiön patteri hiipui viikolla, huone on käynyt jääkylmäksi, pakastin sen sijaan lämpenee kuin maailmanlopun edellä, kahvinkeittimeni sentään toimii, mutta kaikki nämä seinilleni kiinnitetyt kuvat, olen ajatellut niiden olevan portteja toisiin hetkiin: jos jaksaisin, astuisin niistä menneisiin kesiin. Mutta kynnykseni ovat korkeita nykyisin, ja ne helposti ihmisen kamppaavat, tuhoavat, ja sitä huomaa palaavansa onnellisempiin asioihin kuin talvi. Ja kuitenkin on ympärilläni salaa hyviä ihmisiä. Rakas, kiitos.
19.12.11
Väkivaltaviihteen syvin olemus
Varmaan kaikki muistavat taannoisen analyysini sivun mittaisesta Mikki-sarjakuvasta, josta teki melko eeppisen se, että itse sarjakuvaa en skannerinpuutteen vuoksi tuolloin saanut julki. Seitsemän ja puoli vuotta myöhemmin palaan aiheeseen: selailin nimittäin kesälomalla mökkiolosuhteissa Aku Ankan vuosikertoja ajalta, jolloin olen itse lehteä kulttuurinnälkäisenä kasvuikäisenä ahminut. Huomasin tuon ajan tarinoiden päättyvän hämmästyttävän usein täsmälleen yhdenlaiseen kuvaan, tällaiseen:
Rikas setähän se siinä on tulenpalavan raivon vallassa aikeissa mukiloida itsestään taloudellisesti riippuvaisen siskonpoikansa. Lapset kommentoivat tilannetta kyynisellä mukahauskuudella, bonuksena tilannetta seuraa onnellisesti hymyilevä taksikuski. Ehkä hän aavistaa, että hakattuaan sukulaisensa rikas porho palaa taksilla kotiinsa. Turha toivo, tiedämme me Disneymme tuntevat. Kas tässä toinen esimerkki:
Tällä kertaa pojat eivät tunnu edes kiinnostuneelta siitä, mitä tapahtuu; kunhan omiaan hölisevät. Opetus: sukulaisiin kohdistuvalta väkivallalta on syytä ummistaa silmänsä, mikäli sitä harjoittaa jokin itseä tai uhria vauraammassa asemassa yhteiskunnan portailla nököttävä. Akun säälittävä yritys vedota vanhemman sukulaismiehen verenpaineeseen on tietenkin hukkaan heitetty jos mikä, ja onhan Roope tämänkaltaisia pieksäjäisiä varmasti tarpeeksi pitkään harjoittanut ymmärtääkseen ottaa niistä hyödyn irti:
Ja entäs Aku sitten: ajan kuluessa jokin heidän suhteessaan on muuttunut. Lyönnit ovat käyneet väistämättömiksi, ne seuraavat epäonnistumisia, virheitä, ylipäätään yrittämisestä häntä rangaistaan, monesti vain olemassaolollaan Aku saa ilmeisesti vähintäänkin osittain seniilin setänsä silmittömän raivon valtaan, uskaltamatta silti nostaa kättään tätä yltiörikasta ihmis(korjaan, ankka-)hirviötä kohtaan. Sen sijaan hän on opetellut näkemään asiassa hyviä puolia.
Mutta yleensä kysymyksessä on vain se tavallisin: tragedia ilman selittelyjä, ilman sivujuonteita, ilman lieventäviä asianhaaroja. Sillä juuri alla olevasta on kyse: väkivalta yhdistettynä uhkailuun taloudellisen ahdingon kasvamisesta entisestään. Pakokauhu Akun silmissä on aito.
Juuri rahastahan näissä tarinoissa on varsin usein kyse. Kun Aku lopulta menestyy jossakin yrityksessään, Roope kieltäytyy uskomasta tilannetta todeksi, tai pikemminkin: eihän se hänelle olekaan totta. Hän ei ole vihaamalleen sukulaismiehelle velkaa mitään. Nuorempi mies on omaisuus tai orja, ei mikään tietoinen olento, jolla olisi arvoa tai asemaa yhteiskunnassa.
Mutta onhan toki Ankkalinnassa muitakin henkilöitä. Miten he suhtautuvat tähän hirvittävään sosiopaattiin, tähän rikkaaseen mutta vastenmieliseen olentoon? No, veikkaan heidän yrittävän parhaansa mukaansa luikerrella tämän mielisuosioon; tai niin minä tekisin. Mutta lopulta eivät sellaisetkaan oman kaupunkinsa julkkikset kuin keksijänerot ole turvassa. Tässä kuvassa on erityisen huomioitavaa, että Roope on nähtävästi saanut jo muutaman iskun perille, ja ne eivät ole olleet mitään hivelyjä. Pelle ei ole osannut varautua äkillisesti räjähtävään raivokohtaukseen:
Harvinaisen poikkeuksen leveydeltään koko sivun peittävästä lopetusruudusta teki tämä seuraava, mutta katsaukseemme se on toki silti mitä sopivin. Huomatkaa poikkeuksellisen demoninen katse Roopen silmissä. Uskoisin tämän ruudun olevan Pelle Pelottoman viimeinen kronologinen esiintyminen Ankka-sarjakuvissa. Tuolla ilmeellä varustettu takaa-ajaja ei jätä saalistaan henkiin.
Mutta väkivalta on itseään ruokkiva kierre, ja kovin helposti ajautuu sanojen sijasta nyrkkejään käyttävä saman kohtelun käänteispuolellekin. Ja vaikka vielä ikäisensä vanhuksen raivokohtauksesta Roope lähinnä huvittuukin...
...on hänen maailmankuvansa murtuva viimeistään siinä vaiheessa, kun Akun mitta täyttyy. Katsokaa hätää hänen silmissään. Tämä vanha mies ei kykene käsittämään tilannetta, jossa hänen tahdottomaksi pieksemänsä vätys on yhtäkkiä ajautunut rajan yli. Nähkää Akun korkealle kohotetut nyrkit, tämä kuva ei pääty kauniisti. Silti minä hätkähdän eniten Tupun, Hupun ja Lupun järkyttynyttä tyrmistystä. Jokin heissäkin on rikkunut; heidän totuttu maailmankuvansa on murtunut, onko todella niin, että heidänkin on alettava kotona pelätä holhoojansa yhtäkkiä käännyttyä uhrista tekijäksi?
No, turhahan tietenkin on uskotella poikien tähän astikaan eläneen missään onnelassa. Sillä se jota vahvemmat nujertavat, nujertaa vuorostaan heikompiaan, mistä pääsemmekin näiden sarjakuvien synkimpään osastoon: kas näin hakataan nyrkillä lapsia.
Suorastaan ahdistavalla tarkkuudella on taiteilija vanginnut ankanpoikien silmiin aidon pelon ja kauhun. "Eikö kättemme jälki miellyttänytkään häntä?" Tämä on palkkio yrityksistä olla kiltti. Yritys on hellyttävä, mutta turha. Sillä kun Roope huitoo Akua kepillään, kasvaa rankaisun brutaalius edetessään, ja Aku käyttää jo hirvittävää paksua oksankarahkaa:
Tai ylipäätään risuja ja keppejä, mitä ikinä käsiinsä saakaan. Merkillepantavaa on, että hän tuntuu räjähtävän normaaleista lasten leikeistä, ja talous, jossa on kolme kouluikäistä poikaa, ei taatusti ole omituisia leikkejä ja päähänpistoja vailla. Seuraus niistä: piekseminen. Se, että ankanpojat saapuvat kouluun silmät mustina, pelokkaina ja kuhmuilla, ei ilmeisesti Ankkalinnassa kiinnosta ketään. Miksipä kiinnostaisikaan; näiden lasten äidinäidinisä on kaupungin rikkain mies. Ei tee hyvää hyppiä jättiläisen silmille.
Ja kun nyt kerran päästiin tilanteeseen, jossa Aku rusikoi huollettavien lastensa lisäksi myös näiden lemmikkeläimiä, kannattaa panna merkille, että seuraavassa kuvassa on selvästi eri koira kuin edellisessä. Mitä aiemmalle tapahtui? On ehkä parempi ettemme tiedä. Ja kun Akua itseään uhkaillaan rahanmenolla, tietää hän, mikä tehoaa lapsiin: ruuan evääminen. Katsokaapa taas noita epätoivoisia ilmeitä. Nämä lapset haluavat helvetistään pois, eikä heillä rikkaasta sukulaisestaan huolimatta ole siihen mitään keinoa. Kukaan ei auta heitä.
Silti he ovat setänsä puolella, tietenkin. Heidän perheyhteisönsä, niin disfunktionaalinen kuin onkin, on kuitenkin ainoa minkä he tietävät, ja kun jokin taho sitä uhkaa, ja kun Aku sitten tähänkin reagoi ainoalla oppimallaan tavalla, ovat pojat liikuttavan onnellisia. Vai onko kyseessä sittenkin vain se autuas tilanne, jossa sedän huomio hetkeksi kiinnittyy muualle? Ehkäpä he jopa toivovat viranomaisen pahoinpitelyn johtavan sedän vankilatuomioon, kenties poikien ilmeissä näkyvä ilo onkin toivon pilkahdus?
Siitä tosiaan saattaa olla kyse, sillä katsokaapa riemua, jolla he seuraavat setänsä julkista nöyryytystä:
Nyt olemme päässeet jo syvälle väkivallan kiristyvään kurimukseen. Millainen kaupunki tämä lapsena meille niin tutuksi käynyt Ankkalinna oikein on? Onko mikään ihme, että perhesuhteet ovat kauhun ja nyrkin tasapainottamia painajaisia, onko ylipäätään mikään ihme, että niin monelta puuttuvat isät ja äidit? Kuka tätä kestää hengissä eläkeikään asti?
Kun kaikkeen reagoidaan joukkopahoinpitelyillä ja sakinhivituksilla, ollaan tilanteessa, jossa koko kaupunki tuntuu kärsivät säännöllisistä massapsykooseista. Julkiset raivokohtaukset ovat tässä kaupungissa sallittuja, yhteiset väkivaltasessiot ovat arkipäivää, jota voi latteasti nähdessään kommentoida. En usko että väkijoukon päätöksellä toimeenpannut lynkkaukset ovat nekään erityisen harvinaisia.
Mutta ennen kuin lopetamme, käsitellään vielä parisuhteita. Kuten tiedetään, seksi on Disney-sarjakuvissa tiukasti peittojen alle piilotettu, mikä on ymmärrettävää sikäli, että kyseessä on lasten sarjakuva, ja toisaalta vallan kummallista kaiken tämän väkivallalla mässäilyn keskellä. Ei ihme, että lapset kasvavat nykyään kieroon! Katsokaa nyt tätäkin:
Aku, hänen naiseksi pukeutunut serkkunsa Hannu, ja näitä kumpaakin säälittä piikkikorkokenkänsä alla puserruksissa pitävä Iines. Kun miehen ihmissuhteet ovat tätä luokkaa, onko mikään ihme, että hän on täynnä holhokkeihinsa kohdistuvaa patoutumaa? Vai voidaanko näin suoraviivaista keittiöpsykologiaa sttenkään käyttää? Sillä onhan mahdollista, että Aku on vain ajautunut väkivaltaisen naisen kanssa suhteeseen. Jälleen kerran hän on ollut kykenemätön vastaanottamaan muuta, ja kuitenkin, toisinaan, hän tosissaan yrittää muuttaa naisensa raivoavaa luonnetta:
Tästä seuraavasta kuvasta en sitten enää ottanut tolkkua. Se saattaa olla jopa ratkaiseva Akun kryptisen luonteen avaamiseen: ehkä hän totisesti saakin nautintoa väkivallasta. Tästäkö on kysymys? Seksuaalisen psykopatoutuman purkautuminen tavoilla, jotka meidän yhteiskunnassamme ovat kiellettyjä ja kavahdettuja, mutta jotka Ankkalinnan tukahdutetussa kulttuurissa ovat sallittuja ja toivottujakin. Tai sitten Aku on vain internetistä oppinut termin "sandwich".
Ja tällaisen sarjakuvanko siis on tarkoitus olla hauskaa? Tällekö meidän lapsena oletettiin nauravan? En muista enää teinkö niin. Voi olla että itkinkin, käpertyneenä huoneeni nurkkaan syystuulen tuivertaessa ikkunan takana minä suljin silmäni ja toivoin että jonain päivänä näille kärsiville sieluille koittaisi pelastus... Tai voi tietenkin olla että nauroinkin. Tai ehkä vain luin ilmeettömänä kaiken eteeni osuneen, minkään herättämättä ajatuksia yhtään enempää kuin minkään toisen. Niin se taisikin olla. Mutta tässä on kuitenkin tekijöille vinkki neljännesvuosisadan myöhässä: mitä vähemmän väkivaltaa näyttää, sitä hauskempaa se on. Jättäkää jotain lukijan mielikuvitukselle. Tähän malliin, sillä tälle seuraavalle kuvalle minä kesälomallakin ihan oikeasti naurahdin:
Tosin kun tarkemmin katsoo noita paikalle juoksevia poliisinköriläitä pamppuineen, tajuaa että seuraavassa kohtauksessa Akulta viimeistään lähtee henki. Mutta hei, oli se hetken verran aika hupaisaa.
Rikas setähän se siinä on tulenpalavan raivon vallassa aikeissa mukiloida itsestään taloudellisesti riippuvaisen siskonpoikansa. Lapset kommentoivat tilannetta kyynisellä mukahauskuudella, bonuksena tilannetta seuraa onnellisesti hymyilevä taksikuski. Ehkä hän aavistaa, että hakattuaan sukulaisensa rikas porho palaa taksilla kotiinsa. Turha toivo, tiedämme me Disneymme tuntevat. Kas tässä toinen esimerkki:
Tällä kertaa pojat eivät tunnu edes kiinnostuneelta siitä, mitä tapahtuu; kunhan omiaan hölisevät. Opetus: sukulaisiin kohdistuvalta väkivallalta on syytä ummistaa silmänsä, mikäli sitä harjoittaa jokin itseä tai uhria vauraammassa asemassa yhteiskunnan portailla nököttävä. Akun säälittävä yritys vedota vanhemman sukulaismiehen verenpaineeseen on tietenkin hukkaan heitetty jos mikä, ja onhan Roope tämänkaltaisia pieksäjäisiä varmasti tarpeeksi pitkään harjoittanut ymmärtääkseen ottaa niistä hyödyn irti:
Ja entäs Aku sitten: ajan kuluessa jokin heidän suhteessaan on muuttunut. Lyönnit ovat käyneet väistämättömiksi, ne seuraavat epäonnistumisia, virheitä, ylipäätään yrittämisestä häntä rangaistaan, monesti vain olemassaolollaan Aku saa ilmeisesti vähintäänkin osittain seniilin setänsä silmittömän raivon valtaan, uskaltamatta silti nostaa kättään tätä yltiörikasta ihmis(korjaan, ankka-)hirviötä kohtaan. Sen sijaan hän on opetellut näkemään asiassa hyviä puolia.
Mutta yleensä kysymyksessä on vain se tavallisin: tragedia ilman selittelyjä, ilman sivujuonteita, ilman lieventäviä asianhaaroja. Sillä juuri alla olevasta on kyse: väkivalta yhdistettynä uhkailuun taloudellisen ahdingon kasvamisesta entisestään. Pakokauhu Akun silmissä on aito.
Juuri rahastahan näissä tarinoissa on varsin usein kyse. Kun Aku lopulta menestyy jossakin yrityksessään, Roope kieltäytyy uskomasta tilannetta todeksi, tai pikemminkin: eihän se hänelle olekaan totta. Hän ei ole vihaamalleen sukulaismiehelle velkaa mitään. Nuorempi mies on omaisuus tai orja, ei mikään tietoinen olento, jolla olisi arvoa tai asemaa yhteiskunnassa.
Mutta onhan toki Ankkalinnassa muitakin henkilöitä. Miten he suhtautuvat tähän hirvittävään sosiopaattiin, tähän rikkaaseen mutta vastenmieliseen olentoon? No, veikkaan heidän yrittävän parhaansa mukaansa luikerrella tämän mielisuosioon; tai niin minä tekisin. Mutta lopulta eivät sellaisetkaan oman kaupunkinsa julkkikset kuin keksijänerot ole turvassa. Tässä kuvassa on erityisen huomioitavaa, että Roope on nähtävästi saanut jo muutaman iskun perille, ja ne eivät ole olleet mitään hivelyjä. Pelle ei ole osannut varautua äkillisesti räjähtävään raivokohtaukseen:
Harvinaisen poikkeuksen leveydeltään koko sivun peittävästä lopetusruudusta teki tämä seuraava, mutta katsaukseemme se on toki silti mitä sopivin. Huomatkaa poikkeuksellisen demoninen katse Roopen silmissä. Uskoisin tämän ruudun olevan Pelle Pelottoman viimeinen kronologinen esiintyminen Ankka-sarjakuvissa. Tuolla ilmeellä varustettu takaa-ajaja ei jätä saalistaan henkiin.
Mutta väkivalta on itseään ruokkiva kierre, ja kovin helposti ajautuu sanojen sijasta nyrkkejään käyttävä saman kohtelun käänteispuolellekin. Ja vaikka vielä ikäisensä vanhuksen raivokohtauksesta Roope lähinnä huvittuukin...
...on hänen maailmankuvansa murtuva viimeistään siinä vaiheessa, kun Akun mitta täyttyy. Katsokaa hätää hänen silmissään. Tämä vanha mies ei kykene käsittämään tilannetta, jossa hänen tahdottomaksi pieksemänsä vätys on yhtäkkiä ajautunut rajan yli. Nähkää Akun korkealle kohotetut nyrkit, tämä kuva ei pääty kauniisti. Silti minä hätkähdän eniten Tupun, Hupun ja Lupun järkyttynyttä tyrmistystä. Jokin heissäkin on rikkunut; heidän totuttu maailmankuvansa on murtunut, onko todella niin, että heidänkin on alettava kotona pelätä holhoojansa yhtäkkiä käännyttyä uhrista tekijäksi?
No, turhahan tietenkin on uskotella poikien tähän astikaan eläneen missään onnelassa. Sillä se jota vahvemmat nujertavat, nujertaa vuorostaan heikompiaan, mistä pääsemmekin näiden sarjakuvien synkimpään osastoon: kas näin hakataan nyrkillä lapsia.
Suorastaan ahdistavalla tarkkuudella on taiteilija vanginnut ankanpoikien silmiin aidon pelon ja kauhun. "Eikö kättemme jälki miellyttänytkään häntä?" Tämä on palkkio yrityksistä olla kiltti. Yritys on hellyttävä, mutta turha. Sillä kun Roope huitoo Akua kepillään, kasvaa rankaisun brutaalius edetessään, ja Aku käyttää jo hirvittävää paksua oksankarahkaa:
Tai ylipäätään risuja ja keppejä, mitä ikinä käsiinsä saakaan. Merkillepantavaa on, että hän tuntuu räjähtävän normaaleista lasten leikeistä, ja talous, jossa on kolme kouluikäistä poikaa, ei taatusti ole omituisia leikkejä ja päähänpistoja vailla. Seuraus niistä: piekseminen. Se, että ankanpojat saapuvat kouluun silmät mustina, pelokkaina ja kuhmuilla, ei ilmeisesti Ankkalinnassa kiinnosta ketään. Miksipä kiinnostaisikaan; näiden lasten äidinäidinisä on kaupungin rikkain mies. Ei tee hyvää hyppiä jättiläisen silmille.
Ja kun nyt kerran päästiin tilanteeseen, jossa Aku rusikoi huollettavien lastensa lisäksi myös näiden lemmikkeläimiä, kannattaa panna merkille, että seuraavassa kuvassa on selvästi eri koira kuin edellisessä. Mitä aiemmalle tapahtui? On ehkä parempi ettemme tiedä. Ja kun Akua itseään uhkaillaan rahanmenolla, tietää hän, mikä tehoaa lapsiin: ruuan evääminen. Katsokaapa taas noita epätoivoisia ilmeitä. Nämä lapset haluavat helvetistään pois, eikä heillä rikkaasta sukulaisestaan huolimatta ole siihen mitään keinoa. Kukaan ei auta heitä.
Silti he ovat setänsä puolella, tietenkin. Heidän perheyhteisönsä, niin disfunktionaalinen kuin onkin, on kuitenkin ainoa minkä he tietävät, ja kun jokin taho sitä uhkaa, ja kun Aku sitten tähänkin reagoi ainoalla oppimallaan tavalla, ovat pojat liikuttavan onnellisia. Vai onko kyseessä sittenkin vain se autuas tilanne, jossa sedän huomio hetkeksi kiinnittyy muualle? Ehkäpä he jopa toivovat viranomaisen pahoinpitelyn johtavan sedän vankilatuomioon, kenties poikien ilmeissä näkyvä ilo onkin toivon pilkahdus?
Siitä tosiaan saattaa olla kyse, sillä katsokaapa riemua, jolla he seuraavat setänsä julkista nöyryytystä:
Nyt olemme päässeet jo syvälle väkivallan kiristyvään kurimukseen. Millainen kaupunki tämä lapsena meille niin tutuksi käynyt Ankkalinna oikein on? Onko mikään ihme, että perhesuhteet ovat kauhun ja nyrkin tasapainottamia painajaisia, onko ylipäätään mikään ihme, että niin monelta puuttuvat isät ja äidit? Kuka tätä kestää hengissä eläkeikään asti?
Kun kaikkeen reagoidaan joukkopahoinpitelyillä ja sakinhivituksilla, ollaan tilanteessa, jossa koko kaupunki tuntuu kärsivät säännöllisistä massapsykooseista. Julkiset raivokohtaukset ovat tässä kaupungissa sallittuja, yhteiset väkivaltasessiot ovat arkipäivää, jota voi latteasti nähdessään kommentoida. En usko että väkijoukon päätöksellä toimeenpannut lynkkaukset ovat nekään erityisen harvinaisia.
Mutta ennen kuin lopetamme, käsitellään vielä parisuhteita. Kuten tiedetään, seksi on Disney-sarjakuvissa tiukasti peittojen alle piilotettu, mikä on ymmärrettävää sikäli, että kyseessä on lasten sarjakuva, ja toisaalta vallan kummallista kaiken tämän väkivallalla mässäilyn keskellä. Ei ihme, että lapset kasvavat nykyään kieroon! Katsokaa nyt tätäkin:
Aku, hänen naiseksi pukeutunut serkkunsa Hannu, ja näitä kumpaakin säälittä piikkikorkokenkänsä alla puserruksissa pitävä Iines. Kun miehen ihmissuhteet ovat tätä luokkaa, onko mikään ihme, että hän on täynnä holhokkeihinsa kohdistuvaa patoutumaa? Vai voidaanko näin suoraviivaista keittiöpsykologiaa sttenkään käyttää? Sillä onhan mahdollista, että Aku on vain ajautunut väkivaltaisen naisen kanssa suhteeseen. Jälleen kerran hän on ollut kykenemätön vastaanottamaan muuta, ja kuitenkin, toisinaan, hän tosissaan yrittää muuttaa naisensa raivoavaa luonnetta:
Tästä seuraavasta kuvasta en sitten enää ottanut tolkkua. Se saattaa olla jopa ratkaiseva Akun kryptisen luonteen avaamiseen: ehkä hän totisesti saakin nautintoa väkivallasta. Tästäkö on kysymys? Seksuaalisen psykopatoutuman purkautuminen tavoilla, jotka meidän yhteiskunnassamme ovat kiellettyjä ja kavahdettuja, mutta jotka Ankkalinnan tukahdutetussa kulttuurissa ovat sallittuja ja toivottujakin. Tai sitten Aku on vain internetistä oppinut termin "sandwich".
Ja tällaisen sarjakuvanko siis on tarkoitus olla hauskaa? Tällekö meidän lapsena oletettiin nauravan? En muista enää teinkö niin. Voi olla että itkinkin, käpertyneenä huoneeni nurkkaan syystuulen tuivertaessa ikkunan takana minä suljin silmäni ja toivoin että jonain päivänä näille kärsiville sieluille koittaisi pelastus... Tai voi tietenkin olla että nauroinkin. Tai ehkä vain luin ilmeettömänä kaiken eteeni osuneen, minkään herättämättä ajatuksia yhtään enempää kuin minkään toisen. Niin se taisikin olla. Mutta tässä on kuitenkin tekijöille vinkki neljännesvuosisadan myöhässä: mitä vähemmän väkivaltaa näyttää, sitä hauskempaa se on. Jättäkää jotain lukijan mielikuvitukselle. Tähän malliin, sillä tälle seuraavalle kuvalle minä kesälomallakin ihan oikeasti naurahdin:
Tosin kun tarkemmin katsoo noita paikalle juoksevia poliisinköriläitä pamppuineen, tajuaa että seuraavassa kohtauksessa Akulta viimeistään lähtee henki. Mutta hei, oli se hetken verran aika hupaisaa.
10.12.11
Iain 'n' I
Sairasloma, mikä ihana tekosyy. Kuulemma välilevypullistuma tai jotain sellaista, niinpä niin, ei tule vanhuus yksin... Klenkkaan siis kotosalla sohvan ja kahvinkeittimen väliä, mitä nyt välillä tietokoneellekin eksyn. Oikeastaan huomasin syntymäpäiväni jälleen lähestyvän, ja jo lapsena opin sen tarkoittavan yleistä juhlintaa, vapaapäiviä kouluista, lahjoja, stressiä ja alhaista mieltä kautta kansainjoukkojen, mikä sitten taas johtaa hirvittävään vapaa-ajan ongelmaan: mitä tehdä, kun on kotona vuoden pimeimpään aikaan, kuusenneulaset pistää ja kaikki vaan ahdistaa? No silloin ihminen lämmittää padallisen glögiä, ottaa muutaman leivonnaisen ja heittäytyy lempinojatuoliinsa lukemaan, tai riippumattoon, tai sängylle, ihan sama. Luettavaksi suosittelen erityisesti Iain Banksia. Niin, olette varmasti miekkosen nimen joskus blogissani nähneet. Iain Banks on kenties eniten fanittamani (toimittaja haluaa huomauttaa, että nuorisokieltä edustavan sanan "fanittaa" voisi korvata esim. sanalla "arvostaa") kirjailija, johon tutustuin sattumalta, mutta jonka seurassa olen kohtuullisen säännöllisesti viettänyt viimeiset kymmenen vuotta. Se on paljon; se on aika, jossa ihmisen lukutottumukset helposti muuttuvat. On kirjailijoita, joita kymmenen vuotta sitten vallanpa palvoin, mutta joita en kykene enää lukemaan millään: John Irving tulee ainakin heti mieleen. Mutta Iain on ja pysyy, ja suosittelen häntä edelleen, mistä pääsemmekin tämänkertaiseen aiheeseemme: Banks-lukuhistoriani siinä järjestyksessä kuin olen itse hänen tuotannossaan edennyt, ja on kyllä kerrassaan onnekasta, että mies on ollut kiitettävän tuottelias, toisaalta suomentajat eivät ole pysyneet perässä, Loki-kirjojen hyydyttyä ei uutta kustantajaakaan ole tainnut löytyä. On siis ollut tehtävä täsmäiskuja alkuperäiskielisten pariin, mikä taas on merkinnyt sitä, että Banks on hiljalleen vallannut isoa tilaa hyllystäni. Brittipainokset on ollut pakko ostaa itselle, kun eihän niitä kirjastoista löydä.
Kävelyä lasilla. Ensimmäinen lukemani Banks, ja syy siihen että päädyin lainaamaan tämän kirjastosta (sittemmin ostettu omaankin hyllyyn), oli väärin muistettu tekijän nimi. Olin nähkääs lukenut Tähtivaeltajasta kerrassaan kiintoisan kirjailijaesittelyn, jossa maalattiin tämän fantastin urasta ja teoksista mitä häkellyttävintä kokonaiskuvaa. Päätin että tuohon haluan tutustua, marssin kirjastoon ja unohdin. En vieläkään tiedä missä olin Iain Banksin nimeen törmännyt, mutta joka tapauksessa myöhempi tutkailu paljasti, että ainakaan siinä Tähtivaeltajan numerossa häntä ei mainittu; siten kuitenkin kirjastossa muistin, ja niin lainasin tämän kirjan, joka silloin, helmikuussa 2001, vavahdutti minua luuytimiä myöten. Oli totisesti onnekasta, että käsi osui juuri tähän: Kävelyä lasilla on Banksille oikeastaan epätyypillinen sekoitus vyyhteytyneitä ihmissuhteita, tornadon raivolla riehuvaa mielikuvitusta, unimaisuudessaan konkreettisen uskottavia vieraita maailmoja ja ahdistavan vääjäämättömiä käänteitä. Epätyypillisella tarkoitan sitä, että nämä hyvin banksmaiset elementit ovat harvoin näin tehosekaisin saman teoksen sisällä. Kävelyä lasilla oli loistava johdatus Banksin maailmaan, ja tosiaan harvinaisuus sikäli, että enimmän aikaa mies on pitänyt niinsanotut "tavalliset" ja scifiromaanit etäällä toisistaan: hän jopa kirjoittaa ne eri nimellä. (Scifinimenä on amerikkalaishenkinen Iain M. Banks) Mutta entäs se kirjailija jota oikeasti lähdin etsimään? Jonathan Carroll, mikä myöhemmin selvisi. Olen sittemmin lukenut pari häneltä suomennettua romaania, aika tylsiä.
Crow Roadin käsikirjoitus. Tämä piti lainata heti ensikokemuksen jälkeen. Tämä on genretöntä Banksia turbovaihteella, Skotlantiin (Banks on ylpeä skotti) sijoittuva sukuromaanintapainen, jonka ensimmäisessä kohtauksessa mummo räjähtää krematoriossa. Henkilöitä on hirveästi, paikotellen nimien pyörittely ja yhä uusien perheiden, serkkujen ja naapuruston lasten esiinsyöksy tuntui tarkoitukselliselta lukijan kieputtelulta, mikä piristi. Satunnaisesta julmasta brittihuumoristaan huolimatta kirja oli muistaakseni aika haikea, ja kaiketi perustui osittain Banksin omaan nuoruuteen Skotlannissa, minkä väitteen tosin hyvin hämärästi muistan jostain lukeneeni, joten ei ehkä.
Muista Flebasta. Iainin ensimmäinen scifikirja, ja ensimmäinen suomennettukin sellainen, ja ensimmäinen lukemani. Banksin scifien keskuksessa operoiva sekulaarihumanistinen übersivilisaatio Kulttuuri tekee ensiesiintymisensä. Vaikutuin siitä miten massiivista, jylhää ja silti maanläheistä kerronta oli. En ollut tuolloin enkä vieläkään suuri science fictionin ystävä. Tekninen jargon yleensä uuvuttaa minut, suuret vertauskuvalliset teemat vieraannuttavat, ja masentavan usein scifi toistaa aiempien vakiinnuttamaa kaavaa. Mutta Banks toimii, ehkä osittain kertojanlahjojensa voimalla, ehkä henkilöidensä elävyyden, kenties hänen maailmansa vain on tarpeeksi uskottava ja silti tarpeeksi omanlaisensa. Totta puhuen en muista tästä kirjasta enää paljoa, paitsi että loppupuolella oleva taistelukohtaus oli niin intensiivisesti kirjoitettu, että päätin varastaa sen johonkin omaan tekstiini, vielä tekemättä.
Pelaaja. Scifiromaani numero kaksi, ja oma mahdollinen ykkössuosikkini Banksin tuotannossa, ja tämä on ilmeisesti monen muunkin mielipide. Vanhan ja kaikenkokeneen mestaripelaajan matka pelaamaan galaksin kaikkien pelien grand-old-peliä sen suuressa planetaarisessa finaalissa. Iain Banks rakastaa pelejä, ja erityisesti hän rakastaa keksiä mitä oudoimpia pelejä itse (johan Kävelyä lasilla sisälsi muiden muassa kiinalaisen kirjainpelin ja yksiulotteisen shakin). Tässä mielessä Pelaaja on mielikuvituksen suurinta juhlaa. Se on myös Banks-scifiksi keskivertoa vähemmän eeppinen keskittyen lähinnä sympaattisen päähenkilönsä matkaan, vaiheisiin, ja lopulta siihen suureen peliinkin. Aivan järisyttävä kokemus oli aikoinaan, olen pari vuotta nyt pähkäillyt että pitäisi uusiksi lukea, mutten ole saattanut.
Ampiaistehdas. Nuoren Banksin esikoisromaani ja näyttävä esiintulo 80-luvun alussa brittiläisen kirjallisuuden rämäpäänä. Omituisen teoksen päähenkilö on jokseenkin vastenmielinen mutta samalla kiehtovan omituinen pikkupoika, joka elää omassa shamanistisessa maailmassaan Skotlannin nummilla, toinen toistaan oudompien ja julmempienkin itse luomiensa rituaalien ympäröimänä. Jos et kestä eläimiin kohdistuvaa julmuutta, älä lue tätä kirjaa, muuten Ampiaistehdas on Banksin parhaimmistoa ja hyvin omanlaisensa päähenkilön sisäisen maailman tämäkin kirja esittelee. Sivu sivulta kieroutuvat kuvitelmat ja toisaalta myös laajemmin paljastuva perhehistoria tyrmistyttävät aina yllätysloppuun asti. Laatua.
Aseiden käyttö. Erittäin tummasävyinen palkkasoturista kertova kirja, jonka kerronta harppoo nykyhetken ja lapsuusmuistojen välillä. Banksin scifiteoksille on tyypillistä niiden monesti raju lokaatiovaihtelu: avaruusaluksilta harpataan planeettojen pinnoille, monesti metsiin ja viidakoihin, usein epookkihenkiseen kartanoelämään. Ja siis kuten sanoin, synkkä kirja, ja internet-fanikuvioissa monen ylistämä, mutta jäi itselleni muistaakseni vähän etäiseksi; kenties Pelaajan muisto oli vielä liian vahvana mielessä. Pitäisi lukea uusiksi.
Whit. Oltiin heinäkuussa 2002 ja olin lukenut kaikki suomennetut Banksit. Mietin uskaltaudunko natiivikielen suuntaan, Turun kirjastossa kun kuitenkin oli Iainia jonkin verran tarjolla... Uskaltauduin onneksi, huomasin nauttivani näistä brittiversioista osin jopa suuremmin kuin käännetyistä. (tosin varsinkin Ville Keynäs on Banksin suomentajana tehnyt mielettömän upeaa työtä) Whit on kertomus eristäytyneessä isoisänsä johtamassa uskonlahkossa kasvaneesta nuoresta naisesta, joka lähtee Lontooseen, tietenkin päätyen toinen toistaan hämärämpien ihmisten seuraan. Tämän olisi voinut toteuttaa scifinäkin: päähenkilö tutustuu kerrassaan vieraaseen ja outoon kulttuuriin. Ei suuri ja eeppinen järkäle, mutta toisaalta juuri siksi hieno kirja.
The Business. Kas tässäkin yksi suosikki-Bankseistani, jonka mielelläni näkisin suomennettuna, mutta tuskin tapahtuu, koska kaikki harvat viime vuosina tehdyt käännökset ovat olleet scifipuolelta. Iain maalaa uskottavan kuvan vuosisatojen ikäisestä megakorporaatiosta ("The Business"), joka on myllerryksen kourissa. Tämä liippaa läheltä scifiä, sijoittuu julkaisuvuotensa (1999) nykyhetkeen ja oli hirveän koukuttava kokemus. Parhaimmillaan Banksin juonet ovat pysähtymättömiä yrityksen, erehdyksen ja traagisen vääjäämättömyyden koreografioita, joissa syöksytään kovaa ja korkealta. Ihmisiä nollatilanteessa.
Syyllisyys. Murhamysteeri, jonka päähenkilö on rappioelämää viettävä toimittajanrenttu. Joku alkaa murhata varsin verisesti (ja kuvottavan graafisesti) toimittajan vihamiehiä hänen joskus laatimansa listan mukaisessa järjestyksessä. Muistaakseni Syyllisyys oli melko poliittisesti ladattu romaani, kuten toisaalta Banksit monesti ovat: hänen ympäristönsuojelulliset näkemyksensä esimerkiksi motivoivat teosten henkilöitä hyvinkin usein. Tässä teoksessa tunnelma oli ahdistava, mutta peli-Banks pääsi taas irti, ja päähenkilön pakkomielteisesti pelaama tietokonepeli tuli kirjan kuluessa tutuksi. Pidin niistä kohtauksista suuresti.
Dead air. Tässäkin on pääosassa renttu, tosin reportterin sijasta radio-dj. Hieman hahmoton kirja, joka alkaa 11.9.2001 ikimuistoisella kohtauksella, jossa bileet ryöstäytyvät käsistä. Tämä on omassa hyllyssä, mutten muista tapahtumista paljoa, paitsi yhden hiuksianostattavan juonenkäänteen, joka oli liian hyvä, ihan liian hyvä, kadehdittava. Mitä muuta tapahtui? Renttuilua, muistaakseni. Päähenkilö taisi ajautua jonkinlaiseen epäonnen ja tragedian kierteeseen.
A Song of stone. Suosittelin tätä kirjaa kerran englantia opiskelevalle ystävälleni, joka halusi haastetta. Runollinen ja vanhahtavia, muinaisiakin sanoja pursuava kieli on pirun hidasta seurattavaa; ainoa kerta kun Banksia lukiessa on pitänyt kaivaa sanakirjaa esiin, tosin jossain vaiheessa luovutin ja annoin kielen vain soljua kauniina lävitseni. Jonnekin määrittelemättömään aikaan ja paikkaan sijoittuva sotakirja, piiritetyn linnan viimeiset asukkaat ja heidän säälimätön kohtalonsa. Synkkääkin synkempi teos, täysin vailla valoa.
State of the art. Toistaiseksi ainoa Iainin novellikokoelma, ja scifipuolen julkaisuja. Sisältää hyviä hetkiä, muiden muassa pitkähkön Kulttuurin taustoja valaisevan tekstin. Silti ei ollut yhtä koukuttava kuin miehen romaanit, mikä toisaalta on varmaan oma vikani; olen huono innostumaan novelleista.
Tähystä tuulenpuolta. Jokseenkin ärsyttävällä nimellä Suomessa julkaistu Look to windward. Eeppisempi scifiromaani, niin kuin ne ovat viime vuosina tavanneet olla. Tämän olen lukenut syksyllä 2004 elämäni ahdistuneimpana aikana, enkä sattuneesta syystä muista tästä juuri mitään. Pitäisi lukea uusiksi, saattaa olla hyväkin; ainakin minulla on mielessäni kuva jättimäisestä olennosta, jonka sisuksissa majailee lukuisia sen elämää ja olemusta tarkkailevia tiedemiesyhteisöjä. Se on hyvin outo ja kiehtova kuva.
The Algebraist. Tämän luin elo-syyskuussa 2005 englanniksi, ja se ilmestyi sittemmin suomeksikin. Hulppea kirja, tiiliskivikokoinen ja järjettömän kiehtova, yksi parhaita Banks-scifejä ehdottomasti. Kulttuuri ei tässä esiinny, sen sijaan shown varastavat "The Dwellers" -nimellä tunnetun ikivanhan rodun jokseenkin sekopäiset ja varsin epähumanoidiset edustajat, jotka, toisin kuin kukaan muu universumissa, hallitsevat suvereenisti matkailun madonreikien kautta. Ihmiset haluaisivat tämän taidon myös. Mieletön kuvio, mieletön kirja, suosittelen ensikokemukseksikin.
The Steep approach to Garbadale. Skotlantiin sijoittuva eräänlainen sukuromaani, jossa muinoin laatimallaan lautapelillä loistokkaasti menestynyt perheyritys kokoontuu sukukartanoon. Herkullisia henkilöitä ja taustoja, ja kaiken kaikkiaan kiehtova odottava tunnelma läpi kirjan, mutta yksi paha pettymys: menestyspeli pysyy vain mainintana, eikä sen pelaamista kuvata kunnolla kertaakaan.
Inversions. Vuosi vuodelta eeppisemmiksi käyvissä scifi-romaaneissa tämä oli yllättävä poikkeus; pikemminkin fantasian kuin scifin puolelle sijoittuva yhden metsäisen planeetan pinnalla tapahtuva kertomus, jossa taikuuttakin esiintyy. Ja jonkinlaista keskiaikaista kurjuutta, ja paremmasta tietämättömien henkilöiden kohtalonuskoa. Kaksi vuorottelevaa tarinaa, jotka millään tavoin risteävät vasta lopussa. Hidastempoinen, mistä monet fanit ärmättävät.
Excession. Nimensä mukainen scifi-Banks sitten tämä. Kulttuuriromaani potenssiin kymmenen, jossa pääosan varastavat nuo monesti aiemminkin tarinoiden persoonallisimmiksi hahmoiksi osoittautuneet avaruusalukset, joilla siis Kulttuurissa jokaisella oma tekoälynsä ja persoonansa. Alusten keskinäinen kommunikointi on kiehtovalla tavalla jotain aivan muuta kuin, no, ihmisten tai ylipäätään ajattelevien olentojen kommunikointi kirjallisuudessa yleensä. Itse kirjan juoni jäi paitsi auki, myös aika etäiseksi, silti pidin tästä, vaikken varauksetta.
Feersum endjinn. Hyvin outo scifiromaani, jossa jo totuttuun tyyliin useita eri kertojien vuorottelevia tarinoita, näennäisen riipumattomia toisistaan aluksi, hiljalleen yhteydet selviävät. Tekoälystä ja virtuaalitodellisuuksista aina kiinnostuneen Banksin visiot tällä alueella käyvät alati suuremmiksi, tässä osa toiminnasta tapahtuu kokonaan virtuaalisessa maailmassa. Viimeinen luku, jossa vaivalloisesti kavutaan autioon ja stratosfääriin ylettyvään torniin on jäänyt visuaalisuudessaan vahvana mieleen. Ei ehkä sovi kaikille - ja on varmasti pirun vaikea kääntää millekään kielelle - koska eräs minäkertojista puhuu foneettisesti, tuon otsikon malliin. That's "fearsome engine", you know.
Transition. Ja mitä riemullisin yllätys: vanha suosikkikirjailija, joka yhtäkkiä tempaisee jo totuttujen kuvioidensa keskeltä kenties parhaimman teoksensa. Tämä on "ei-scifi"-romaani, mutta yhtä hyvin voisi olla scifikin, on sillä tavoin määrittelemätön, ja toisaalta - - ei, en oikeastaan halua kertoa tästä liikaa. Todettakoon, että tässä on rinnakkaisia maailmoja, eikä ihan vähän - loputtomasti. Ja järjestö, "The Concern", joka kontrolloi niiden välillä kulkemista. Lapsena kuvittelin, että jokainen teko tai tekemättä jättäminen käynnistää uuden maailman, joka sitten jatkuu omanlaisenaan ja jokainen näistä maailmoista haarautuu sekin joka hetki uudestaan. Arvatkaa olinko ihan muissa maailmoissa riippumatossa kesällä 2010 kun tätä luin. Tyrmäävä.
Surface detail. Toistaiseksi uusin Banks-romaani, massiivinen Kulttuuri-järkäle tämäkin, ja kuten jo monesti, ovat virtuaalimaailmat ja niiden eettiset, moraalisetkin, ongelmat keskiössä. Ollaan todellisuudessa, jossa ihmiset jatkavat kuolleina elämäänsä tallennettuina virtuaalisiin massamuisteihin, päätyen, jos heidän uskontonsa niin on heidät saanut uskomaan, digitaalisiin helvetteihin. Muutamia uskomattoman hienoja kohtauksia, ja taas melkein liikaa rönsyileviä ideoita (aivan hillitön pelikin taas löytyy meidän bankspelifanien riemuksi) ollakseen terveen ihmisen teos. Iain, olet hyvällä tavalla mielenvikainen, älä vain lopeta vielä aikoihin.
Sainpas tämänkin tunnoltani. Piti tehdä jo vuosia sitten, hieman lyhyempänä, enkä tiedä oliko tällä varsinaisesti merkitystä kuin itselleni, mutta ihmisen on hyvä tehdä katsauksia, kuten tiedätte. Tajusin, että vain Stephen Kingiä olen lukenut määrällisesti enemmän, ja hänen kirjoistaan on varmaan pian puolet ollut silkkaa kuraa. Vuoden 2009 Liseyn tarina oli niin ala-arvoinen räpellys, etten sen jälkeen ole enää Kingiin koskenut, vaikka tapana olikin hänen uusimpansa aina lukea pois kuleksimasta. Nyt näkyi uusi toistatuhattasivuinen järkäle tulleen joukumarkkinoille; kuka enää jaksaa? Sääli, King on kuitenkin joskus ollut hyvä, briljanttikin. Mihin se taito joiltain katoaa, miten se toisilla pysyy? Iain Banks on kehittynyt, ei hän enää Ampiaistehdasta kirjoittaisi. Ehkä siinä onkin salaisuus. Lukekaa Iainia. On mistä valita.
Kävelyä lasilla. Ensimmäinen lukemani Banks, ja syy siihen että päädyin lainaamaan tämän kirjastosta (sittemmin ostettu omaankin hyllyyn), oli väärin muistettu tekijän nimi. Olin nähkääs lukenut Tähtivaeltajasta kerrassaan kiintoisan kirjailijaesittelyn, jossa maalattiin tämän fantastin urasta ja teoksista mitä häkellyttävintä kokonaiskuvaa. Päätin että tuohon haluan tutustua, marssin kirjastoon ja unohdin. En vieläkään tiedä missä olin Iain Banksin nimeen törmännyt, mutta joka tapauksessa myöhempi tutkailu paljasti, että ainakaan siinä Tähtivaeltajan numerossa häntä ei mainittu; siten kuitenkin kirjastossa muistin, ja niin lainasin tämän kirjan, joka silloin, helmikuussa 2001, vavahdutti minua luuytimiä myöten. Oli totisesti onnekasta, että käsi osui juuri tähän: Kävelyä lasilla on Banksille oikeastaan epätyypillinen sekoitus vyyhteytyneitä ihmissuhteita, tornadon raivolla riehuvaa mielikuvitusta, unimaisuudessaan konkreettisen uskottavia vieraita maailmoja ja ahdistavan vääjäämättömiä käänteitä. Epätyypillisella tarkoitan sitä, että nämä hyvin banksmaiset elementit ovat harvoin näin tehosekaisin saman teoksen sisällä. Kävelyä lasilla oli loistava johdatus Banksin maailmaan, ja tosiaan harvinaisuus sikäli, että enimmän aikaa mies on pitänyt niinsanotut "tavalliset" ja scifiromaanit etäällä toisistaan: hän jopa kirjoittaa ne eri nimellä. (Scifinimenä on amerikkalaishenkinen Iain M. Banks) Mutta entäs se kirjailija jota oikeasti lähdin etsimään? Jonathan Carroll, mikä myöhemmin selvisi. Olen sittemmin lukenut pari häneltä suomennettua romaania, aika tylsiä.
Crow Roadin käsikirjoitus. Tämä piti lainata heti ensikokemuksen jälkeen. Tämä on genretöntä Banksia turbovaihteella, Skotlantiin (Banks on ylpeä skotti) sijoittuva sukuromaanintapainen, jonka ensimmäisessä kohtauksessa mummo räjähtää krematoriossa. Henkilöitä on hirveästi, paikotellen nimien pyörittely ja yhä uusien perheiden, serkkujen ja naapuruston lasten esiinsyöksy tuntui tarkoitukselliselta lukijan kieputtelulta, mikä piristi. Satunnaisesta julmasta brittihuumoristaan huolimatta kirja oli muistaakseni aika haikea, ja kaiketi perustui osittain Banksin omaan nuoruuteen Skotlannissa, minkä väitteen tosin hyvin hämärästi muistan jostain lukeneeni, joten ei ehkä.
Muista Flebasta. Iainin ensimmäinen scifikirja, ja ensimmäinen suomennettukin sellainen, ja ensimmäinen lukemani. Banksin scifien keskuksessa operoiva sekulaarihumanistinen übersivilisaatio Kulttuuri tekee ensiesiintymisensä. Vaikutuin siitä miten massiivista, jylhää ja silti maanläheistä kerronta oli. En ollut tuolloin enkä vieläkään suuri science fictionin ystävä. Tekninen jargon yleensä uuvuttaa minut, suuret vertauskuvalliset teemat vieraannuttavat, ja masentavan usein scifi toistaa aiempien vakiinnuttamaa kaavaa. Mutta Banks toimii, ehkä osittain kertojanlahjojensa voimalla, ehkä henkilöidensä elävyyden, kenties hänen maailmansa vain on tarpeeksi uskottava ja silti tarpeeksi omanlaisensa. Totta puhuen en muista tästä kirjasta enää paljoa, paitsi että loppupuolella oleva taistelukohtaus oli niin intensiivisesti kirjoitettu, että päätin varastaa sen johonkin omaan tekstiini, vielä tekemättä.
Pelaaja. Scifiromaani numero kaksi, ja oma mahdollinen ykkössuosikkini Banksin tuotannossa, ja tämä on ilmeisesti monen muunkin mielipide. Vanhan ja kaikenkokeneen mestaripelaajan matka pelaamaan galaksin kaikkien pelien grand-old-peliä sen suuressa planetaarisessa finaalissa. Iain Banks rakastaa pelejä, ja erityisesti hän rakastaa keksiä mitä oudoimpia pelejä itse (johan Kävelyä lasilla sisälsi muiden muassa kiinalaisen kirjainpelin ja yksiulotteisen shakin). Tässä mielessä Pelaaja on mielikuvituksen suurinta juhlaa. Se on myös Banks-scifiksi keskivertoa vähemmän eeppinen keskittyen lähinnä sympaattisen päähenkilönsä matkaan, vaiheisiin, ja lopulta siihen suureen peliinkin. Aivan järisyttävä kokemus oli aikoinaan, olen pari vuotta nyt pähkäillyt että pitäisi uusiksi lukea, mutten ole saattanut.
Ampiaistehdas. Nuoren Banksin esikoisromaani ja näyttävä esiintulo 80-luvun alussa brittiläisen kirjallisuuden rämäpäänä. Omituisen teoksen päähenkilö on jokseenkin vastenmielinen mutta samalla kiehtovan omituinen pikkupoika, joka elää omassa shamanistisessa maailmassaan Skotlannin nummilla, toinen toistaan oudompien ja julmempienkin itse luomiensa rituaalien ympäröimänä. Jos et kestä eläimiin kohdistuvaa julmuutta, älä lue tätä kirjaa, muuten Ampiaistehdas on Banksin parhaimmistoa ja hyvin omanlaisensa päähenkilön sisäisen maailman tämäkin kirja esittelee. Sivu sivulta kieroutuvat kuvitelmat ja toisaalta myös laajemmin paljastuva perhehistoria tyrmistyttävät aina yllätysloppuun asti. Laatua.
Aseiden käyttö. Erittäin tummasävyinen palkkasoturista kertova kirja, jonka kerronta harppoo nykyhetken ja lapsuusmuistojen välillä. Banksin scifiteoksille on tyypillistä niiden monesti raju lokaatiovaihtelu: avaruusaluksilta harpataan planeettojen pinnoille, monesti metsiin ja viidakoihin, usein epookkihenkiseen kartanoelämään. Ja siis kuten sanoin, synkkä kirja, ja internet-fanikuvioissa monen ylistämä, mutta jäi itselleni muistaakseni vähän etäiseksi; kenties Pelaajan muisto oli vielä liian vahvana mielessä. Pitäisi lukea uusiksi.
Whit. Oltiin heinäkuussa 2002 ja olin lukenut kaikki suomennetut Banksit. Mietin uskaltaudunko natiivikielen suuntaan, Turun kirjastossa kun kuitenkin oli Iainia jonkin verran tarjolla... Uskaltauduin onneksi, huomasin nauttivani näistä brittiversioista osin jopa suuremmin kuin käännetyistä. (tosin varsinkin Ville Keynäs on Banksin suomentajana tehnyt mielettömän upeaa työtä) Whit on kertomus eristäytyneessä isoisänsä johtamassa uskonlahkossa kasvaneesta nuoresta naisesta, joka lähtee Lontooseen, tietenkin päätyen toinen toistaan hämärämpien ihmisten seuraan. Tämän olisi voinut toteuttaa scifinäkin: päähenkilö tutustuu kerrassaan vieraaseen ja outoon kulttuuriin. Ei suuri ja eeppinen järkäle, mutta toisaalta juuri siksi hieno kirja.
The Business. Kas tässäkin yksi suosikki-Bankseistani, jonka mielelläni näkisin suomennettuna, mutta tuskin tapahtuu, koska kaikki harvat viime vuosina tehdyt käännökset ovat olleet scifipuolelta. Iain maalaa uskottavan kuvan vuosisatojen ikäisestä megakorporaatiosta ("The Business"), joka on myllerryksen kourissa. Tämä liippaa läheltä scifiä, sijoittuu julkaisuvuotensa (1999) nykyhetkeen ja oli hirveän koukuttava kokemus. Parhaimmillaan Banksin juonet ovat pysähtymättömiä yrityksen, erehdyksen ja traagisen vääjäämättömyyden koreografioita, joissa syöksytään kovaa ja korkealta. Ihmisiä nollatilanteessa.
Syyllisyys. Murhamysteeri, jonka päähenkilö on rappioelämää viettävä toimittajanrenttu. Joku alkaa murhata varsin verisesti (ja kuvottavan graafisesti) toimittajan vihamiehiä hänen joskus laatimansa listan mukaisessa järjestyksessä. Muistaakseni Syyllisyys oli melko poliittisesti ladattu romaani, kuten toisaalta Banksit monesti ovat: hänen ympäristönsuojelulliset näkemyksensä esimerkiksi motivoivat teosten henkilöitä hyvinkin usein. Tässä teoksessa tunnelma oli ahdistava, mutta peli-Banks pääsi taas irti, ja päähenkilön pakkomielteisesti pelaama tietokonepeli tuli kirjan kuluessa tutuksi. Pidin niistä kohtauksista suuresti.
Dead air. Tässäkin on pääosassa renttu, tosin reportterin sijasta radio-dj. Hieman hahmoton kirja, joka alkaa 11.9.2001 ikimuistoisella kohtauksella, jossa bileet ryöstäytyvät käsistä. Tämä on omassa hyllyssä, mutten muista tapahtumista paljoa, paitsi yhden hiuksianostattavan juonenkäänteen, joka oli liian hyvä, ihan liian hyvä, kadehdittava. Mitä muuta tapahtui? Renttuilua, muistaakseni. Päähenkilö taisi ajautua jonkinlaiseen epäonnen ja tragedian kierteeseen.
A Song of stone. Suosittelin tätä kirjaa kerran englantia opiskelevalle ystävälleni, joka halusi haastetta. Runollinen ja vanhahtavia, muinaisiakin sanoja pursuava kieli on pirun hidasta seurattavaa; ainoa kerta kun Banksia lukiessa on pitänyt kaivaa sanakirjaa esiin, tosin jossain vaiheessa luovutin ja annoin kielen vain soljua kauniina lävitseni. Jonnekin määrittelemättömään aikaan ja paikkaan sijoittuva sotakirja, piiritetyn linnan viimeiset asukkaat ja heidän säälimätön kohtalonsa. Synkkääkin synkempi teos, täysin vailla valoa.
State of the art. Toistaiseksi ainoa Iainin novellikokoelma, ja scifipuolen julkaisuja. Sisältää hyviä hetkiä, muiden muassa pitkähkön Kulttuurin taustoja valaisevan tekstin. Silti ei ollut yhtä koukuttava kuin miehen romaanit, mikä toisaalta on varmaan oma vikani; olen huono innostumaan novelleista.
Tähystä tuulenpuolta. Jokseenkin ärsyttävällä nimellä Suomessa julkaistu Look to windward. Eeppisempi scifiromaani, niin kuin ne ovat viime vuosina tavanneet olla. Tämän olen lukenut syksyllä 2004 elämäni ahdistuneimpana aikana, enkä sattuneesta syystä muista tästä juuri mitään. Pitäisi lukea uusiksi, saattaa olla hyväkin; ainakin minulla on mielessäni kuva jättimäisestä olennosta, jonka sisuksissa majailee lukuisia sen elämää ja olemusta tarkkailevia tiedemiesyhteisöjä. Se on hyvin outo ja kiehtova kuva.
The Algebraist. Tämän luin elo-syyskuussa 2005 englanniksi, ja se ilmestyi sittemmin suomeksikin. Hulppea kirja, tiiliskivikokoinen ja järjettömän kiehtova, yksi parhaita Banks-scifejä ehdottomasti. Kulttuuri ei tässä esiinny, sen sijaan shown varastavat "The Dwellers" -nimellä tunnetun ikivanhan rodun jokseenkin sekopäiset ja varsin epähumanoidiset edustajat, jotka, toisin kuin kukaan muu universumissa, hallitsevat suvereenisti matkailun madonreikien kautta. Ihmiset haluaisivat tämän taidon myös. Mieletön kuvio, mieletön kirja, suosittelen ensikokemukseksikin.
The Steep approach to Garbadale. Skotlantiin sijoittuva eräänlainen sukuromaani, jossa muinoin laatimallaan lautapelillä loistokkaasti menestynyt perheyritys kokoontuu sukukartanoon. Herkullisia henkilöitä ja taustoja, ja kaiken kaikkiaan kiehtova odottava tunnelma läpi kirjan, mutta yksi paha pettymys: menestyspeli pysyy vain mainintana, eikä sen pelaamista kuvata kunnolla kertaakaan.
Inversions. Vuosi vuodelta eeppisemmiksi käyvissä scifi-romaaneissa tämä oli yllättävä poikkeus; pikemminkin fantasian kuin scifin puolelle sijoittuva yhden metsäisen planeetan pinnalla tapahtuva kertomus, jossa taikuuttakin esiintyy. Ja jonkinlaista keskiaikaista kurjuutta, ja paremmasta tietämättömien henkilöiden kohtalonuskoa. Kaksi vuorottelevaa tarinaa, jotka millään tavoin risteävät vasta lopussa. Hidastempoinen, mistä monet fanit ärmättävät.
Excession. Nimensä mukainen scifi-Banks sitten tämä. Kulttuuriromaani potenssiin kymmenen, jossa pääosan varastavat nuo monesti aiemminkin tarinoiden persoonallisimmiksi hahmoiksi osoittautuneet avaruusalukset, joilla siis Kulttuurissa jokaisella oma tekoälynsä ja persoonansa. Alusten keskinäinen kommunikointi on kiehtovalla tavalla jotain aivan muuta kuin, no, ihmisten tai ylipäätään ajattelevien olentojen kommunikointi kirjallisuudessa yleensä. Itse kirjan juoni jäi paitsi auki, myös aika etäiseksi, silti pidin tästä, vaikken varauksetta.
Feersum endjinn. Hyvin outo scifiromaani, jossa jo totuttuun tyyliin useita eri kertojien vuorottelevia tarinoita, näennäisen riipumattomia toisistaan aluksi, hiljalleen yhteydet selviävät. Tekoälystä ja virtuaalitodellisuuksista aina kiinnostuneen Banksin visiot tällä alueella käyvät alati suuremmiksi, tässä osa toiminnasta tapahtuu kokonaan virtuaalisessa maailmassa. Viimeinen luku, jossa vaivalloisesti kavutaan autioon ja stratosfääriin ylettyvään torniin on jäänyt visuaalisuudessaan vahvana mieleen. Ei ehkä sovi kaikille - ja on varmasti pirun vaikea kääntää millekään kielelle - koska eräs minäkertojista puhuu foneettisesti, tuon otsikon malliin. That's "fearsome engine", you know.
Transition. Ja mitä riemullisin yllätys: vanha suosikkikirjailija, joka yhtäkkiä tempaisee jo totuttujen kuvioidensa keskeltä kenties parhaimman teoksensa. Tämä on "ei-scifi"-romaani, mutta yhtä hyvin voisi olla scifikin, on sillä tavoin määrittelemätön, ja toisaalta - - ei, en oikeastaan halua kertoa tästä liikaa. Todettakoon, että tässä on rinnakkaisia maailmoja, eikä ihan vähän - loputtomasti. Ja järjestö, "The Concern", joka kontrolloi niiden välillä kulkemista. Lapsena kuvittelin, että jokainen teko tai tekemättä jättäminen käynnistää uuden maailman, joka sitten jatkuu omanlaisenaan ja jokainen näistä maailmoista haarautuu sekin joka hetki uudestaan. Arvatkaa olinko ihan muissa maailmoissa riippumatossa kesällä 2010 kun tätä luin. Tyrmäävä.
Surface detail. Toistaiseksi uusin Banks-romaani, massiivinen Kulttuuri-järkäle tämäkin, ja kuten jo monesti, ovat virtuaalimaailmat ja niiden eettiset, moraalisetkin, ongelmat keskiössä. Ollaan todellisuudessa, jossa ihmiset jatkavat kuolleina elämäänsä tallennettuina virtuaalisiin massamuisteihin, päätyen, jos heidän uskontonsa niin on heidät saanut uskomaan, digitaalisiin helvetteihin. Muutamia uskomattoman hienoja kohtauksia, ja taas melkein liikaa rönsyileviä ideoita (aivan hillitön pelikin taas löytyy meidän bankspelifanien riemuksi) ollakseen terveen ihmisen teos. Iain, olet hyvällä tavalla mielenvikainen, älä vain lopeta vielä aikoihin.
Sainpas tämänkin tunnoltani. Piti tehdä jo vuosia sitten, hieman lyhyempänä, enkä tiedä oliko tällä varsinaisesti merkitystä kuin itselleni, mutta ihmisen on hyvä tehdä katsauksia, kuten tiedätte. Tajusin, että vain Stephen Kingiä olen lukenut määrällisesti enemmän, ja hänen kirjoistaan on varmaan pian puolet ollut silkkaa kuraa. Vuoden 2009 Liseyn tarina oli niin ala-arvoinen räpellys, etten sen jälkeen ole enää Kingiin koskenut, vaikka tapana olikin hänen uusimpansa aina lukea pois kuleksimasta. Nyt näkyi uusi toistatuhattasivuinen järkäle tulleen joukumarkkinoille; kuka enää jaksaa? Sääli, King on kuitenkin joskus ollut hyvä, briljanttikin. Mihin se taito joiltain katoaa, miten se toisilla pysyy? Iain Banks on kehittynyt, ei hän enää Ampiaistehdasta kirjoittaisi. Ehkä siinä onkin salaisuus. Lukekaa Iainia. On mistä valita.
30.11.11
Johan se nyt on viidestoista kahvila sentään: Ciao! Caffe, Kiseleffin talo
Kaikkihan muistavat kuinka melko tarkkaan vuosi sitten koitti eeppisen kahvilasarjani kymmenes jakso (joo, tahti on vähän hidastunut tämän vuoden aikana...), tuo Fazerin ikiylväs kruununjalokivi. Vaan mitenkäs, viidenneksitoista kerraksi päätin jotain vähintään yhtä legendaarista: Café Engel! Nyt saisivat hienohelmat lukea mitä totisesti heistä ajattelen, ja näihin aatoksiin sitten hyytyikin minun ja kahvitoverin matka, kun huomasimme Engelin olevan itse asiassa viimeistä pöytää myöten täynnä. No mikäs siinä sitten, ovathan toki nuo juuri saneerausremontin alta paljastuneet torikorttelit mitä täydempänä kahvijuottoloita, joten päätimme valita kohteeksemme kiintoisalta kuulostavan paikan: Espresso Edge! Nyt saisivat hipsterit ja viileilijät lukea mitä totisesti heistä ajattelen, ja niinpä lähdimme opasnuolen siivittäminä tuon muinaiskorttelin sisäpihalle, joka oli ihmisistä epäilyttävän autio ja juuri pään korkeudella loimottavista ulkotulista epäilyttävän ahdistava. Ohitimme siis ständin: Espresso Edge 100 metriä ja nuoli kohti suuntaa. Seurasimme. Päädyimme umpikujaan, jota edelsi haaraumia eri suuntaan, joista jokaisen tarkastimme, kunnes viimeisestä pulpsahdimme takaisin lähtöpisteeseemme.
Ei sitten menty Espresso Edgeen.
Näillä main alkoi hivenen viluttaa, joten suuntasimme suoraan lähimmästä ovesta sisään tuohon kuuluisaan Kiseleffin taloon, jossa oli ties minkälaista pikkukrääsäpuotia sekä tietty myös myyjäiset, eli tungeksijaa kuin pipoa ja kaamea hipitihoppi soi kaiuttimista. Juoksimme portaat yläkertaan, missä oli jos ei nyt hiljaisempaa niin ainakin vähän väljempää. No joo, olisihan siinä ensin ollut tarjolla jos jonkinlaista eliittikonvehtileivonnaista (unohdin paikan nimen), mutta niissä oli hintaakin sen verran, ettei tämä testiryhmä nyt hulluksi ruvennut; siltikään, vaikka oli kahviin oikeuttavat ilmaislapukkeet taskussa. Jatkoimme matkaa: yläkerran perältä, aika hauskasta nurkasta, löytyi sitten Ciao! Caffé, joka, kuten muistatte, oli Ruoholahden toimipisteineen kahvilasarjani avausjakso - enpä ennen edes tiennyt että tämäkin on ketju. Taitavat kaikki olla nykyisin, varmaan Café Engelkin löytyy nykyisin jokaisen Pyhtäänperkiön ABC:ltä S-marketin ja Kirjatorin vierestä...
Noh, tämä torikorttelin Ciao! on ulkoasultaan jokseenkin hienostuneempi kuin Ruoholahden Citymartketin eteisaulan vastaava, joskaan yhtä ihanan pehmoisia nojatuoleja ei täällä ollut - sen panin merkille jo kynnyksellä. Vaan lepäämäänhän tämä kutsui kyllä ihan omanlaisellaan tavalla, oli vanhan talon yläkerran oma pieni huoneistonurkkaus pieniruutuisine ikkunoineen, ja vieläpä oikein leppoisa nopeatempoinen NRJ-musiikki kaiuttimissa. No ei kai kaikkea voi vaatia. Nettisivujensa mukaan tämä kahvila "muuttuu iltaa kohti Milanolaistyyliseksi viinibaari-kahvilaksi, jossa nautitaan rennosta ilmapiiristä viihtyisässä arvokkaassa ympäristössä", joten kaltaisemme maanläheinen kaksikko soveltui sinne kuin lammas rippikouluun. Onneksi muita asiakkaita ei myyjäisistä huolimatta ollut käytännössä lainkaan, mikä hieman oudoksutti, vain yksi jakkupukunainen viinilasillista juomassa ja tablettitietokonettaan (saattoi olla älypuhelinkin - en minä noita nykyvermeitä toisistaan erota) sormeillen. Mikä kävelevä klise hänkin oli! Loin häneen sääliviä katseita; tottahan aavistelin hänenkin mieluummin pukeutuvan kumisaappaisiin, ja saviojan poikki kohti renkimiehen aittaa huuruisena hallailtana harppovan kassissaan silavaa ja pullo kotikaljaa. Näin sen hänestä, mutta Helsinki oli hänet voittanut, miten ikävää.
Ciao! Caffé on tunnettu keskuudessani erityisesti italialaistyyppisistä jäätelöistään, jotka ovat parhautta syötävässä muodossa. Suostuttelin toverinkin sellaisen pariin, ja niinpä otimme ilmaiset kahvit (oli ne Torikortteli-lipukkeet) ja jätskit. Toverini sai kahvinsa kera vielä konvehdin, minä en, syy tähän jäi epäselväksi. Ylipäätään kohtelumme oli kohtuu kolkkoa siitä sekunnista lähtien, jona tempaisimme kahvilippumme esiin. No sori!, teki mieli sanoa, ja vielä kun ostimme jäätelötkin! No, huojuimme kohti ikkunapöytää (kuten sanottu, varaa oli valita, ja vain kerrosta alapuolellamme Engel oli täysi kuin amiksen tumppikulho). Oli joulutähtiä rivissä siinä oikein nätisti, ja paperipyyhepurkkikin, joka toi mieleeni joko psykiatrin vastaanoton tai pornokaupan katselukopin, ei nyt sillä että minulla mitään kokemusta näistä olisi tietenkään. No niin. Pöytä oli pieni ja ahdas, huojuikin hieman, istuimet koulumaiset mutta olisihan noita ollut tarjolla nahkaista ja sohvaistakin, ei tosin ikkunan ääressä, Ciao!ssa käynti pakottaa valintoihin. Kahvi oli ihan hyvää. Ei loistavaa, mutta silti paremmasta päästä tämän kaupungin kahviloista, siitä pieni plussa. Isompi plussa sitten, valtava, universaalinen, orgastinen suorastaan, siitä jäätelöstä. Otin useista erikoisista mauista vaniljan, koska se on hitto vie aitoa vaniljaa sen tavallisen esanssisotkun sijasta, ja totisesti oli yksi maukkaimmista ikinä syömistäni jäätelöannoksista tämä. Huh huh. Ja sitähän loppujen lopuksi riittikin, sitä luokkaa tuhtia tavaraa nänä italojädet ovat.
Ikkunasta näkyi senaatintori ja tuomiokirkko, joskaan ei niissä nyt näin kaupunkilaiselle mitään katsomista ole enää, onhan nuo nähty. Torilla ei ikinä tapahtu mitään, kuten tiedetään, ja tihkusateisen perjantai-iltapäivän neljänruuhkakin oli jokseenkin aneemista. Tosin ohikiitävän nelosratikan penkiltä bongasin Jari Tervon, mikä oli sikseen hupaisaa, että vain tuntia myöhemmin Peter Nyman melkein harppoi meitä päin Töölössä. Tabermann oli varmaan hengessä mukana, mikä ei ehkä ollenkaan poislaskettu ajatus olekaan, olihan jotain oudon runollista siinä kaupungin ylle sumuna laskeutuvassa pimeässä.
Vietimme varmaan kahvilassa liian pitkään häiriten sen muuttumista Milanolaistyyliseksi (isolla kirjoitettuna, huom) viinibaari-kahvilaksi, koska muita ihmisiä ei kerta kaikkiaan tullut sisään, ja yhtäkkiä se taustamusiikkikin koveni niin että keräsimme kimpsumme ja poistuimme. Seinällä oleva liitutaulu mainosti jotain sellaista kuin "kuohuva cocchi brut", mikä sai minut hihittämään: kuohuva brut! Hihiii!
Pistetaulu:
Miljöö 6/10
Hieno talo, hieno kahvilan omakin tila, mutta jokseenkin tylsät tuolit ja penkit, ei houkuttanut pitkään oleiluun, kuten ei kyllä se musiikkikaan, etenkään yllättäen voimistuttuaan, mikä saattoi tosiaan kyllä olla vai ilmaiskahvinjuojien poishäätöä. Oikein kaltaisillemme loisille! Tyly kassa.
Hyvyydet 8/10
Kahvi ok, jäätelö syntisen täydellistä. Olisi ollut täytesämpylää yms herkkuakin tarjolla, mutta ketä kiinnostaa kun jätski on tällaista? Milanolaistyylisyys jäi kokematta ja viinit testaamatta, ehkä pitää paikan päälle palata myöhemmin vetämään kunnon punkkuperseet.
Sijainti 7/10
Keskustassa, muttei missään ostoshelvetissä silti. Verrattuna muihin torikorttelin kahviloihin hyvä, koska a) ei täynnä, b) mahdollista löytää. Toisaalta senaatintori on aika tylsä ikkunanäkymä. No joo, eipä se Ruoholahden Ciao!kaan varsinaisesti millään paratiisimaisemilla ratsastanut.
Ei sitten menty Espresso Edgeen.
Näillä main alkoi hivenen viluttaa, joten suuntasimme suoraan lähimmästä ovesta sisään tuohon kuuluisaan Kiseleffin taloon, jossa oli ties minkälaista pikkukrääsäpuotia sekä tietty myös myyjäiset, eli tungeksijaa kuin pipoa ja kaamea hipitihoppi soi kaiuttimista. Juoksimme portaat yläkertaan, missä oli jos ei nyt hiljaisempaa niin ainakin vähän väljempää. No joo, olisihan siinä ensin ollut tarjolla jos jonkinlaista eliittikonvehtileivonnaista (unohdin paikan nimen), mutta niissä oli hintaakin sen verran, ettei tämä testiryhmä nyt hulluksi ruvennut; siltikään, vaikka oli kahviin oikeuttavat ilmaislapukkeet taskussa. Jatkoimme matkaa: yläkerran perältä, aika hauskasta nurkasta, löytyi sitten Ciao! Caffé, joka, kuten muistatte, oli Ruoholahden toimipisteineen kahvilasarjani avausjakso - enpä ennen edes tiennyt että tämäkin on ketju. Taitavat kaikki olla nykyisin, varmaan Café Engelkin löytyy nykyisin jokaisen Pyhtäänperkiön ABC:ltä S-marketin ja Kirjatorin vierestä...
Noh, tämä torikorttelin Ciao! on ulkoasultaan jokseenkin hienostuneempi kuin Ruoholahden Citymartketin eteisaulan vastaava, joskaan yhtä ihanan pehmoisia nojatuoleja ei täällä ollut - sen panin merkille jo kynnyksellä. Vaan lepäämäänhän tämä kutsui kyllä ihan omanlaisellaan tavalla, oli vanhan talon yläkerran oma pieni huoneistonurkkaus pieniruutuisine ikkunoineen, ja vieläpä oikein leppoisa nopeatempoinen NRJ-musiikki kaiuttimissa. No ei kai kaikkea voi vaatia. Nettisivujensa mukaan tämä kahvila "muuttuu iltaa kohti Milanolaistyyliseksi viinibaari-kahvilaksi, jossa nautitaan rennosta ilmapiiristä viihtyisässä arvokkaassa ympäristössä", joten kaltaisemme maanläheinen kaksikko soveltui sinne kuin lammas rippikouluun. Onneksi muita asiakkaita ei myyjäisistä huolimatta ollut käytännössä lainkaan, mikä hieman oudoksutti, vain yksi jakkupukunainen viinilasillista juomassa ja tablettitietokonettaan (saattoi olla älypuhelinkin - en minä noita nykyvermeitä toisistaan erota) sormeillen. Mikä kävelevä klise hänkin oli! Loin häneen sääliviä katseita; tottahan aavistelin hänenkin mieluummin pukeutuvan kumisaappaisiin, ja saviojan poikki kohti renkimiehen aittaa huuruisena hallailtana harppovan kassissaan silavaa ja pullo kotikaljaa. Näin sen hänestä, mutta Helsinki oli hänet voittanut, miten ikävää.
Ciao! Caffé on tunnettu keskuudessani erityisesti italialaistyyppisistä jäätelöistään, jotka ovat parhautta syötävässä muodossa. Suostuttelin toverinkin sellaisen pariin, ja niinpä otimme ilmaiset kahvit (oli ne Torikortteli-lipukkeet) ja jätskit. Toverini sai kahvinsa kera vielä konvehdin, minä en, syy tähän jäi epäselväksi. Ylipäätään kohtelumme oli kohtuu kolkkoa siitä sekunnista lähtien, jona tempaisimme kahvilippumme esiin. No sori!, teki mieli sanoa, ja vielä kun ostimme jäätelötkin! No, huojuimme kohti ikkunapöytää (kuten sanottu, varaa oli valita, ja vain kerrosta alapuolellamme Engel oli täysi kuin amiksen tumppikulho). Oli joulutähtiä rivissä siinä oikein nätisti, ja paperipyyhepurkkikin, joka toi mieleeni joko psykiatrin vastaanoton tai pornokaupan katselukopin, ei nyt sillä että minulla mitään kokemusta näistä olisi tietenkään. No niin. Pöytä oli pieni ja ahdas, huojuikin hieman, istuimet koulumaiset mutta olisihan noita ollut tarjolla nahkaista ja sohvaistakin, ei tosin ikkunan ääressä, Ciao!ssa käynti pakottaa valintoihin. Kahvi oli ihan hyvää. Ei loistavaa, mutta silti paremmasta päästä tämän kaupungin kahviloista, siitä pieni plussa. Isompi plussa sitten, valtava, universaalinen, orgastinen suorastaan, siitä jäätelöstä. Otin useista erikoisista mauista vaniljan, koska se on hitto vie aitoa vaniljaa sen tavallisen esanssisotkun sijasta, ja totisesti oli yksi maukkaimmista ikinä syömistäni jäätelöannoksista tämä. Huh huh. Ja sitähän loppujen lopuksi riittikin, sitä luokkaa tuhtia tavaraa nänä italojädet ovat.
Ikkunasta näkyi senaatintori ja tuomiokirkko, joskaan ei niissä nyt näin kaupunkilaiselle mitään katsomista ole enää, onhan nuo nähty. Torilla ei ikinä tapahtu mitään, kuten tiedetään, ja tihkusateisen perjantai-iltapäivän neljänruuhkakin oli jokseenkin aneemista. Tosin ohikiitävän nelosratikan penkiltä bongasin Jari Tervon, mikä oli sikseen hupaisaa, että vain tuntia myöhemmin Peter Nyman melkein harppoi meitä päin Töölössä. Tabermann oli varmaan hengessä mukana, mikä ei ehkä ollenkaan poislaskettu ajatus olekaan, olihan jotain oudon runollista siinä kaupungin ylle sumuna laskeutuvassa pimeässä.Vietimme varmaan kahvilassa liian pitkään häiriten sen muuttumista Milanolaistyyliseksi (isolla kirjoitettuna, huom) viinibaari-kahvilaksi, koska muita ihmisiä ei kerta kaikkiaan tullut sisään, ja yhtäkkiä se taustamusiikkikin koveni niin että keräsimme kimpsumme ja poistuimme. Seinällä oleva liitutaulu mainosti jotain sellaista kuin "kuohuva cocchi brut", mikä sai minut hihittämään: kuohuva brut! Hihiii!
Pistetaulu:
Miljöö 6/10
Hieno talo, hieno kahvilan omakin tila, mutta jokseenkin tylsät tuolit ja penkit, ei houkuttanut pitkään oleiluun, kuten ei kyllä se musiikkikaan, etenkään yllättäen voimistuttuaan, mikä saattoi tosiaan kyllä olla vai ilmaiskahvinjuojien poishäätöä. Oikein kaltaisillemme loisille! Tyly kassa.
Hyvyydet 8/10
Kahvi ok, jäätelö syntisen täydellistä. Olisi ollut täytesämpylää yms herkkuakin tarjolla, mutta ketä kiinnostaa kun jätski on tällaista? Milanolaistyylisyys jäi kokematta ja viinit testaamatta, ehkä pitää paikan päälle palata myöhemmin vetämään kunnon punkkuperseet.
Sijainti 7/10
Keskustassa, muttei missään ostoshelvetissä silti. Verrattuna muihin torikorttelin kahviloihin hyvä, koska a) ei täynnä, b) mahdollista löytää. Toisaalta senaatintori on aika tylsä ikkunanäkymä. No joo, eipä se Ruoholahden Ciao!kaan varsinaisesti millään paratiisimaisemilla ratsastanut.
28.11.11
Terveisiä Googlelta
Lempiblogini TUOTE katosi verkosta noin kahdeksan vuoden paljon minua aktiivisemman ja laadukkaamman bloggaamisen jälkeen. Ei exmen omasta tahdosta, vaan Googlen, jonka uusi käytäntö on kysyä käyttäjien ikää, ja jos tämän kysymyksen ohitat kerrankin siihen vastaamatta, se on morjes: kaikki Google-tuotteesi katoavat verkosta, et pääse sähköpostiisi, olet laakista paaria. Oli puhdas sattuma, että exme sai tämän kysymyksen ennen minua, ja varoitti siitä. Olisin itsekin ohittanut moisen utelun olankohautuksella. Itse asiassa sain Youtubelta hiljakkoin sähköpostia, jossa kehotettiin tekemään, hmm, jotain, joulukuun kymmenenteen mennessä tai Youtube-tilini poistetaan tuona päivänä. Postista ei selvinnyt mitä. Sanamuoto "complete your signup process" oli kohtuullisen hämärä, enkä Youtuben asetuksissa käydessäni onnistunut selvittämään, mistä siellä oli kyse. No, Juuppari-tili saakin mennä, mutta toki hieman huolettaa se, että kyseessä on Googlen ja siis Bloggerin kanssa sama megakorporaatio nykyisin. Eli jos Silmiksen www joulukuun kymmenennen jälkeen tarjoaa pelkkää virheilmoitusta, en ole tehnyt sitä tarkoituksella.
Että minua risoo tällainen mielivaltaisuus, ja etenkin sen armoton kerrasta poikki -henki. Vielä ei Google tai Blogger ole minulta mitään kysellyt, mutta kai sekin aika koittaa (tai sitten kaikki uudistukset ohittavat minut; en vieläkään ole nähnyt sitä kuuluisaa Facebookin newstickeriä, josta kaikki siellä älisivät pari kuukautta sitten), ja varmaan kämäisyydessäni vahingossa klikkaan jotain väärin. Olen sellainen. Minua harmittaa että TUOTE meni ja katosi, enkä voi kuvitellakaan miten kamalalta se kirjoittajasta tuntuu, etenkin kun sähköpostikin on lukkojen takana. Toivottavasti ongelma ratkeaa, ja kai se mahdollista on; kuulemma tilinsä saa takaisin luottokortilla tai lähettämällä kopion passistaan. No, en omista kumpaistakaan lärpäkettä, joten jos kohdalleni osuu tämä miina niin heikolta näyttää.
Tämä on väärin ja tekee piru vie mieli raivota.
Että minua risoo tällainen mielivaltaisuus, ja etenkin sen armoton kerrasta poikki -henki. Vielä ei Google tai Blogger ole minulta mitään kysellyt, mutta kai sekin aika koittaa (tai sitten kaikki uudistukset ohittavat minut; en vieläkään ole nähnyt sitä kuuluisaa Facebookin newstickeriä, josta kaikki siellä älisivät pari kuukautta sitten), ja varmaan kämäisyydessäni vahingossa klikkaan jotain väärin. Olen sellainen. Minua harmittaa että TUOTE meni ja katosi, enkä voi kuvitellakaan miten kamalalta se kirjoittajasta tuntuu, etenkin kun sähköpostikin on lukkojen takana. Toivottavasti ongelma ratkeaa, ja kai se mahdollista on; kuulemma tilinsä saa takaisin luottokortilla tai lähettämällä kopion passistaan. No, en omista kumpaistakaan lärpäkettä, joten jos kohdalleni osuu tämä miina niin heikolta näyttää.
Tämä on väärin ja tekee piru vie mieli raivota.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)