Saatanan hyvää joulua!

Nyt kun on ensimmäinen adventtipäivä ja kaikkea, niin ajattelin välittää kauttani mielenkiintoisen joulutervehdyksen, jonka taannoin postiluukusta kolahtanut Bilteman tuiki tarpeellinen tarvikeluettelo sisälsi:



En nimittäin usko hetkeäkään etteikö tuo tähti olisi asetettu ikkunaan noin päin täysin tarkoituksella. Jees, kohti vuoden kylmintä juhlaa taas mennään, ja kun joulupukin sorkkajalka lyö tahtia lattiaan niin voidaan joulukuuskuuskuusen ympärillä tanssia iloista pirunpolskaa! Haluan itsekin toivottaa lukijoilleni mitä parhainta joulunodotusta. Joku voi tulla ikkunan taa.

Kaikkien kanssa kaiken aikaa

Osoitan aluksi lukijoideni huomion Marimban eiliseen kirjoitukseen siitä, miten nuoriso ei nykymaailmassa enää osaa ajatella. Se on hieno kirjoitus ja ansaitsee tulla luetuksi. Inspiroiduin kirjoittamaan itsekin samasta aiheesta, joka on minua viime kuukausina alkanut pohdituttaa sellaisella kauhua herättävällä tavalla, johon ei tee mieli takertua tai taas ahdistaa. Tässä yhteiskunnassa on nykyisin vallalla sen käsitys, että informaatio on aina hyvä asia, ja että sitä pitää olla aina saatavilla mahdollisimman paljon. Tästä on seurannut verkkoyhteyksien leviäminen joka niemeen ja notkoon, digitelevisiot, kännykän ja muiden kannettavien laitteiden lähestulkoon kasvaminen käyttäjiinsä kiinni. Mutta kuinka hyväksi kasvuikäiselle ihmiselle on se, että hänen ulottuvillaan on joka hetki koko maailma, juuri niin paljon tyhjänpäiväistä ajanvietettä kuin hän vain sattuu haluamaan? Sillä kasvuikäinenhän haluaa. Hukuttamalla itsensä miljooniin aina saatavilla oleviin musiikkitiedostoihin, verkkopeleihin, keskustelupalstoihin ja yksinkertaiseen, hetkellisyyttä korostavaan pintaan hän välttyy ajattelemiselta. Mitä tulee ihmisestä, jonka ei tarvitse ajatella, joka ei osaa sitä edes? Juuri itsensä kaltaisen kertakäyttöinformaation tuottaja verkkoon, tai ehkä vain sellaisen käyttäjä. Informaatio ei tietenkään toimi yksin, se vaatii niitä joille sen voi syöttää. Soluja jotka eivät ajattele, eivät kyseenalaista, eivät tiedä muusta.

Voiko nykyisen infotulvan uhriksi joutunutta lasta (ja lapsinahan nykyisin säilytään kauas kolmannellekymmenelle, monet pidemmälle) pitää muuna kuin uhrina? Onko hän itse syyllinen tilaansa, jos massa vie hänet mukanaan? Tietoverkostuminen on aloittanut länsimaiden hitaan tyhmentämisen. Ehkä vaikutukset eivät näy vielä yhdessä tai kahdessa sukupolvessa, mutta kolmas nykyistä seuraava polvi elänee jo maailmassa, jossa koulutusta ei enää tarvita, sillä sen epätodennäköisen hetken sattuessa että jotain on tiedettävä, se noudetaan sieltä mikä nykyistä verkkoa sitten silloin vastaakin. Sadat miljoonat ihmiset elävät keinotekoisen elämänsä viihdyttämällä itseään, koska muuta ei ole jäljellä. On typerää ajatella, kun kaikki on kuitenkin ajateltu valmiiksi. On typerää keskittyä muuhun kuin jatkuvaan läsnäoloon jokaisen muun täsmälleen samanlaisen solupankin kanssa.

Olen tietenkin tämän kirjoittaessani pessimisti; eihän näin todella tarvitse käydä. Vielä on jäljellä toivo siitä, että energiakriisi syöksee meidät takaisin kivikaudelle ja voimme aloittaa monta asiaa alusta taas.

Varis sanoi ei

On tässä kaiken multiploitumistohinan keskellä melkein jäänyt unohtumaan sellainen pikkuseikka joka muuten olisi saattanut paljon enemmän mietityttää, että reilun kolmen viikon päästä napsahtaa ikämittariin tasan kolmekymmentä vuotta. Varmaankin tähän asiaan olisi pitänyt jollakin tavalla suhtautua, ehkä jonkinlainen välitilinpäätös nyt kun nuoruus jää taakse ja alkaa keski-ikäistymisen kalsea tie. No, onneksi epäkypsyys henkisen elämän tasolla estää aikuistumasta liikaa. Silti mietityttää miten itse itsensä tuosta merkkipäivästä edemmäs profiloi. Voiko enää tosissaan laskea itseään nuorisoon kuuluvaksi kun käy jo neljättäkymmentä? Ja miksi kukaan oikeastaan haluaisi kuulua nuorisoon? "Älä luota kehenkään alle kolmekymppiseen" on jo vuosia ollut tunnuslauseeni. Mitä juniorit muka maailman menosta ymmärtäisivät?

Vaikka on kai se niinkin ettei nuorukaisena uskoisi sen kolmannenkymmenennen syntymäpäivän oikeasti koskaan koittavan. Varmaan sen jälkeen se sama usko siirtyy siihen nelikymppispäivään, ja nykyisellä ajankulkunopeudella sekin on luonani ennen kuin huomaankaan. Olin tuossa viikonloppuna tuopposella (muutamalla) Jonin ja Marimban kanssa ja viereisessä pöydässä pitkähiuksinen nahkapukuinen mies julisti täyttävänsä lähipäivinä kolmekymmentäyhdeksän. Hän näytti nuorekkaalta, joskin lievästi yhteiskunnasta syrjäytyneellä tavalla, mutta reilu kaveri oli; lahjoitti meille täyden ostamansa tuopin kun huomasi liiaksi humaltuneensa ja suuntasi kotiin. Jaoimme oluen tasan, ulkona oli vielä lämmin kuin poistuimme Hämeenkadun hämärään ja oikaisin hautausmaan kautta kotiin. Lauleskelin puille. Oli hyvä olo olla humalassa, se on niitä hetkiä elämässä kun osaa olla vilpittömän onnellinen olemassaolostaan. Tähdet nauroivat, minä ajattelin sanankäänteissään potkivaa proosaa ja männyn oksalta varis rääkäisi. Katsoin siihen kysyvästi ja se puhui suoraan minulle: "Ei nyt eikä myöhemmin", se sanoi ja lensi pois.

*

(Otsikko on napattu Carmabalin tarjoamasta valikoimasta)

Teippiä ja porkkanaa

MacGyver-maraton, ensimmäinen tuotantokausi DVD-boksina ja viikonloppu aikaa. Kuulostaa paljolta, mistä johtuen onkin hyvä että osallistuin vain jälkimmäisenä päivänä, lauantaiset kuusitoista jaksoa jäivät kokematta ja näin vain ykköskauden kuusi viimeistä. Olipa niissäkin kestämistä. Joukkokokemuksena tietenkin riemastuttava, mutta eihän noita voinut ajatellakaan yksin katsovansa. Kenelle siinä tapauksessa heittelisi kyyniset kommenttinsa? Ja meillähän oli sentään varta vasten askarrellut MacGyver-viirit, joita heilutettiin aina aivan erityisen MacGyvereissa kohdissa. Paikoitellen viirinheilutus ja riemunkiljunta sai penkkiurheilumaiset mittasuhteet, alan ymmärtää tiettyä ihmisryhmää, tai siis oikeasti tietenkään en. Me suhtauduimme Ihmemieheen kuin kilttiin mutta jälkeenjääneeseen lapseen. Hän sai paljon anteeksi; kaameat poliittiset näkemykset, luokattoman huonot käsikirjoitukset ja näyttelijät, paikoitellen tönköhkö tekninen toteutus. Ja kuitenkin niin sympaattinen kokonaisuus... Kuusi jaksoa riitti kuitenkin minulle. Olin havaitsevinani kaikki kaksikymmentä ja risat katsoneissa osallistujissa silmien haritusta ja kasvolihasten epämääräistä nyintää kohti puolimaanisia irvistyksiä. Joka jaksossa Amerikka voitti ja muualla oli vain kamalaa. Alkutekstit katsottiin joka kerta kokonaan. Ei siihen tunnariin kyllästy.

Päivitys numero 704

Minä tykkään merkkipäivistä, minkä moni varmaan on huomannut. Siis sellaisista, jotka muistuttavat sinä kyseisenä päivänä tapahtuneesta asiasta; että tähdet ja kuu ovat kuin silloin, herättää ajatuksia. Tänään on aihetta metabloggailla ja itsereflektoida ihan huolella. Kolme vuotta sitten tänään tein yliopiston tietokoneluokassa virtuaaliyliopiston "Päiväkirja genrenä ja kommunikaationa" -kurssin harjoituksia, olin etäisesti kiinnostunut, ajatukseni harhailivat kenties jossain aivan muussa. Kurssin senhetkinen aihe käsitteli verkkopäiväkirjoja, ja erään tehtävän lopuksi viitattiin ohimennen Pinserin vielä tuolloin ylläpitämään blogilistaan. Tarjonnan määrä hämmensi, listalla oli satoja nimiä, ja mikä oudointa, niitä kutsuttiin lähinnä "blogeiksi", ei verkkopäiväkirjoiksi. Klikkailin blogeista toisiin muutaman minuutin ajan ja pakkomielteinen kiihko saada itselleni samanlainen oli siinä vaiheessa jo iskenyt. Useimpien blogien osoitteessa näkyi mystinen "blogspot", mitä kautti löysin Bloggerin (hyvä ja toimiva pohja muuten, syyttä usein parjattu!) ja rekisteröidyin lennossa sisään. Oman blogini nimen keksimiseen käytin ehkä yhden elämäni merkityksellisimmistä puoliminuuttisista.

Ja sittemmin. Tiesinkö että jatkaisin vuosia? Todennäköisesti tiesin, heti ensi hetkestä. Kaikki oli liian helppoa ja liian julkista jotta lopettaminen olisi ollut edes alussa mielessä käynyt vaihtoehto. Ensimmäisen kuukauden jälkeen säädin Bloggerin vakiotemplaatin värit omanlaisikseni (tahtoo sanoa ankean harmaiksi) ja siinä on sittemmin pysytty. Kotikolohan tästä on tullut, ja vaikka ehkä kerran on käynyt sivun ulkoasun vaihto mielessä, hylkäsin ajatuksen. Näissä kuoseissa Silmänkääntövankila pysyy kunnes kuihtuu pois.

Muistelen että aluksi oli tarkoitus olla päiväkirjamainen, etäinen ja kyyninen. Olin hukannut kaikki nämä ominaisuudet parissa viikossa, ja sen jälkeen on menty milloin mihinkin suuntaan. Tästä tuli itseilmaisun väline. Yksi on kuitenkin pysynyt: ensimmäisistä päivityksestä asti olen suhtautunut jokaiseen tekstiin itsenäisenä teoksena. Jokaisen on toimittava omillaan, ja samanaikaisesti jokaisella on sijansa kokonaisuudessa. Tässä kokoelmassa, jos sana sallitaan. Proosateoksessa nimeltä Silmänkääntövankila; vaikkei tätä kukaan sellaisena lue, niin ainakin alitajunnan tasolla juuri sellaista minä kirjoitan. Tämä vaatimus on vaientanut tahtiani alkuajoista reilustikin, mitä pidän tietenkin hyvänä asiana. Maailmaan mahtuu vähemmänkin tekstiä. Toisaalta on kai näilläkin sijansa. Kolmessa vuodessa ehtii; se on pidempi aika kuin vietin yläasteella tai lukiossa, mikä nyt jälkikäteen tuntuu kummalta. Nuo kestivät molemmat pitkään, viimeiset kolme vuotta ovat kiitäen menneet. Välillä olin koukussa tänne, talvi 2004/2005 taisi olla pahinta aikaa. Irrotin itseni kun muistin että verkon ulkopuolellakin on elämää. Oikeastaan vain verkon ulkopuolella on elämää.

Arkistoja selasin ja muistelin menneitä. Seuraavat lienevät kymmenen suosituinta päivitystäni näiden kolmen vuoden ajalta, eivät siis omia suosikkejani, eivät parhaita tekstejä täällä, vaan kymmenen tänne eniten väkeä linkityksin vetänyttä tai eniten kommentteja kerännyttä. Näitä oli kiinnostava havainnoida, siksi julkaisen listan täälläkin.

Keihäänä hankeen
She bangs (eli Omnia vincit amor)
Jo loppui, ei sattunut
Sunnuntaillista
Ei tehrä tästä ny numeroo
Virkeä kanalja
Kutsuwa!
Kun minut valittiin
Turun ABC
The Sorrow that ate sir Thomas

Ehkä näitä tekstejäni analysoimalla, niiden keskeiset pointit yhteen keräämällä, saavuttaisin täydellisen merkinnän, juuri sellaisen joka kiteyttäisi tämän blogin. Sen saavutettuaan voisi lopettaa. "Täydellinen blogimerkintä", mikä hieno ajatus. En edelleenkään tiedä mitä täältä odotetaan, mitä vaaditaan, miksi tänne palataan. Olen jokaisen päivityksen jälkeen aina yhtä hämmentyneessä tilassa sen suhteen mitä taas tuli kirjoitettua. Kaiketi tämänkin. Vuoden päästä analysoin varmaan taas lisää.

Todellisuudempi kuin

Ajatusmaailmaa vuosikaudet askarruttanut aihepiiri ilmestyi jälleen uniin viime yönä. Arkipäiväisestä ympäristöstä löytyi ovi, jonka kautta pääsi pahvista ja laudoista kyhättyihin kulissirakennelmiin. Se mikä oli näyttänyt havupuiden reunustamalta maatalon pihalta, olikin rakennettu kokonaisuus, jonka taakse jäävästä tilasta lavasteissa kulkevien edesottamuksia seurattiin. Kulisseista edemmäs johti toinen ovi; sen kautta avautui suuria hallimaisia tiloja täynnä toimistopöytiä ja virkailijoita, heillä oli jokaisella oma tehtävänsä. Joku suunnitteli ihmisiä, toinen heille tunteita, kolmannen vastuualueena olivat maisemat ja ympäristö, joku kehitteli maailmanpoliittisia tilanteita, toinen ajatuksia, reaktioita, toimintamalleja, joita sitten istutettaisiin valittuihin ihmisiin suunniteltuina hetkinä. Näiden hallien jälkeenkin tila jatkui. Siellä oli luokkahuoneita ja luentosaleja, joissa opetettiin tuleville virkailijoille sitä mitä todellisuutta ylläpitäviltä virkailijoilta vaadittiin. Kaikki tieteen ja taiteen alat käytiin läpi, muistan yhden liitutaulullisen täynnä monimutkaisia matemaattisia kaavoja, oli biologiaa, filosofiaa, käytännön rakennustaitoja ja visuaalisen hahmotuskyvyn teoriaa.

Minun on nykyisin entistä vaikeampi päästä eroon tunteesta että vasta todellisuuden verhon takaa paljastuu todellisuus. Se on unista jo ajat sitten valvetilaan pesiytynyt epäluulo joka kohdistuu entistä useammin asioihin, joiden kyseenalaistamisen voisi kuvitella olevan järjettömintä. Yksinkertaisten asioiden kätkeminen toisten yksinkertaisten asioiden taakse, ei kai kellään voisi olla mitään syytä sellaiseen. Miksi nähdä niin paljon vaivaa?

Kulissitodellisuuden olemuksesta ei kuitenkaan koskaan saa tarpeeksi todisteita. On kuin joku onnistuisi kätkemään virheet ja pienet paljastavat yksityiskohdat aina juuri kun olen kiinnittämäisilläni huomioni niihin.

In absentia

Jokaisena elämänsä päivänä oppii ihminen uutta, pieniinkin asioihin on pesiytynyt kasvavan tiedon siemen, joka sitten erään kerran puhkeaa läpi pinnan ja näyttää maailman taas uudella tavalla, peilinä heijastaa eri kulmasta kohteen jota yksilö omasta rajoittuneesta tilastaan katsoo. Niin kävin minäkin, elämäni alkuehtoon puolelle ehtinyt ja tämän vuoksi paljon nähnyt mies, kenties joidenkin silmissä nuori, mutta kuitenkin kumaraksi kuluva, päivänä tasaisen harmaana ja sateisena, elintarvikeliikkeessä, mahtoi olla suurin K-kirjaimin varustettu tuo liike, ja, koska viimeaikaisina vuosinani olen tottunut kahvipavuista jauhettua juomaa nauttimaan en vain kerran vaan nykyisinä pitkinä syysviikkoina useammankin päivässä, oli tarkoitukseni ostaa keittimeen suodatinpusseja, niitä tämän kylmiin päiviin mitä parhaimmin sopivan lämpimän juoman valmistus kuluttaa kuin vuodet ihomme kerrosta luiden päältä, ja jälleen oli siis aika tullut hankkia lisää. Minä nappasin laatikon hyllystä. Maksoin sen, kovalla työllä ansaitsemani opintotukikolikot kilisivät myyjäneidin kyllästyneisiin kätösiin tiukusten tavoin, ja tunsin jännityksen helpottavan otettaan jälleen erään kaupantekotapahtuman jäädessä elämäni virran rannalle etääntyväksi pisteeksi. Kotona sitten, se hetki joka kyseisenkin päivän kirkasti ojanvarren kuraisesta suolaheinästä kohoavana aurinkona: uuden asian oppiminen, ja jos kirjoittaisin päiväkirjaa, minä kauniilla koukeroisella käsialalla yötaivaan sinisellä musteella tämän totuuden sinne ylös merkitsisin. On olemassa kahdenkokoisia suodatinpusseja. Minä opin tämän vasta ostamalla niitä vääriä. Sinänsä tästä erheestäni ei tietenkään koitunut vahinkoa juuri kellekään, ei varsinkaan, tämän tahdon erityisesti huomauttaa, kaupalle tai suodatinpussien valmistajalle. Ehkä kuitenkin on syytä istahtaa alas tuoliin ja yölampun valossa valvoa vielä toinenkin tovi pohtien sitä, kuinka pienistä valinnoista joskus saattaa eskaloitua prosessi, joka kuin padostaan irti päässyt koski vyöryy eteenpäin murskaten tieltään ennakkoluuloja ja vanhoja, usein vääriä, käsitteitä. Tämä ei tietenkään ollut kyseisenlainen muutoshetki elämässäni, tämähän ei loppujen lopuksi ollut muuta kuin havainto siitä, että näinkin pitkälle voi päästä havaitsematta totuutta niinkin pienistä asioista kuin suodatinpusseista. Olen kuitenkin kuullut että suuriakin käänteitä ihmiselle toisinaan vastaan tulee. Koska elämässä kaikenlaista sattuu.

Hän söi minulta yhden seuralaisen!

Vaikka marraskuu paukkui ikkunanpielissä, he lähtivät matkaan; soturi, druidi ja musta maagikko, kaikki kolme kohti Herruuden kruunua, sitä nimenomaista valtakunnan keskipistettä, jonka omistaminen auttaisi hallitsemaan julman diktaattorin ottein kurjaa ja kärsivää kansaa. Ja mikä seikkailu siitä syntyikään! Luonteenlaatuaan tuuliviirin tavoin vaihtava druidi osoittautui kapitalistiksi ja keräsi niityiltä lojumasta kultasäkin toisensa jälkeen, maagikko pyrki näkyvimmin tavoitteeseensa, soturilla meni vain huonosti. Uljaat, joskin kilpailuasetelmastaan huolimatta melko joviaalit toisilleen, seikkailijat huomasivat alkuvaiheessa että heidän eteensä tulevissa tapahtumissa oli hämmentävää säännönmukaisuutta. "Ei kai vain", maagikko totesi ja nappasi seikkailukorttipakan laudalta, "kämppikseni ole päässyt näihin käsiksi." Soturi muisteli tämän kerran järjestäneen Trivial Pursuitin kortit numerojärjestykseen; se näytti toistuneen. Uusi sekoitus johti elämän ennakoimattomammaksi kahvia ja inkiväärikeksejä nauttivalle kolmikolle, jonka pyyhekumista improvisoitua noppaa vähän väliä saalisti kissa. Yllätyksellisyydessään elämä muuttui auvoisammaksi kuitenkin vain kolmesta kahdelle. Soturiin tarttui poltergeist, ja hän sai huomata hauskan asian: silloin kun asiat alkavat mennä tosissaan huonosti, ei itsemurhakaan onnistu millään. Lopulta hän sai elämänsä järjestykseen, pääsi seikkailuun mukaan ja kuoli kun ökykapitalistiksi muuttunut druidi tappoi hänet pelkästä tappelun ilosta.

Soturin henki reinkarnoitui salamurhaajaan, joka aloitti taipaleensa saavuttaen vauhdilla kanssakilpailijoitaan. Ehkä hänen aiemmin Kupittaan Citymarketista ostamansa Lordi-cola auttoi; se oli ihan hyvää, maun perusteella vain Afri-colaa uudessa pullossa. Koskaan ei ole liian vanha hihittämään sellaisille aseille kuin "pyhä peitsi" ja "tuhoamissauva". Kun peli venyi, kissakin väsyi. Lopulta druidin oli siirryttävä nukkumaan, hänellä oli seuraavaksi työpäivä, toisin kuin ainalaiskottelevilla maagikolla ja salamurhaajalla. He pistelivät toisiaan päihin vielä hetken aikaa, mutta lopulta kissanjauhama kuminoppa totteli maagikkoa pari vuoroa peräjälkeen, ja herruustaiat iskivät salamurhaajan maan tomuun. Ja hän oli niin lähellä...

Ties kuinka monen vuoden jälkeenkin Talisman on edelleen maailman paras lautapeli. Ainakin niille jotka ovat sen parissa jo varhaisnuoruuttaankin tuhlanneet.