Hän söi minulta yhden seuralaisen!

Vaikka marraskuu paukkui ikkunanpielissä, he lähtivät matkaan; soturi, druidi ja musta maagikko, kaikki kolme kohti Herruuden kruunua, sitä nimenomaista valtakunnan keskipistettä, jonka omistaminen auttaisi hallitsemaan julman diktaattorin ottein kurjaa ja kärsivää kansaa. Ja mikä seikkailu siitä syntyikään! Luonteenlaatuaan tuuliviirin tavoin vaihtava druidi osoittautui kapitalistiksi ja keräsi niityiltä lojumasta kultasäkin toisensa jälkeen, maagikko pyrki näkyvimmin tavoitteeseensa, soturilla meni vain huonosti. Uljaat, joskin kilpailuasetelmastaan huolimatta melko joviaalit toisilleen, seikkailijat huomasivat alkuvaiheessa että heidän eteensä tulevissa tapahtumissa oli hämmentävää säännönmukaisuutta. "Ei kai vain", maagikko totesi ja nappasi seikkailukorttipakan laudalta, "kämppikseni ole päässyt näihin käsiksi." Soturi muisteli tämän kerran järjestäneen Trivial Pursuitin kortit numerojärjestykseen; se näytti toistuneen. Uusi sekoitus johti elämän ennakoimattomammaksi kahvia ja inkiväärikeksejä nauttivalle kolmikolle, jonka pyyhekumista improvisoitua noppaa vähän väliä saalisti kissa. Yllätyksellisyydessään elämä muuttui auvoisammaksi kuitenkin vain kolmesta kahdelle. Soturiin tarttui poltergeist, ja hän sai huomata hauskan asian: silloin kun asiat alkavat mennä tosissaan huonosti, ei itsemurhakaan onnistu millään. Lopulta hän sai elämänsä järjestykseen, pääsi seikkailuun mukaan ja kuoli kun ökykapitalistiksi muuttunut druidi tappoi hänet pelkästä tappelun ilosta.

Soturin henki reinkarnoitui salamurhaajaan, joka aloitti taipaleensa saavuttaen vauhdilla kanssakilpailijoitaan. Ehkä hänen aiemmin Kupittaan Citymarketista ostamansa Lordi-cola auttoi; se oli ihan hyvää, maun perusteella vain Afri-colaa uudessa pullossa. Koskaan ei ole liian vanha hihittämään sellaisille aseille kuin "pyhä peitsi" ja "tuhoamissauva". Kun peli venyi, kissakin väsyi. Lopulta druidin oli siirryttävä nukkumaan, hänellä oli seuraavaksi työpäivä, toisin kuin ainalaiskottelevilla maagikolla ja salamurhaajalla. He pistelivät toisiaan päihin vielä hetken aikaa, mutta lopulta kissanjauhama kuminoppa totteli maagikkoa pari vuoroa peräjälkeen, ja herruustaiat iskivät salamurhaajan maan tomuun. Ja hän oli niin lähellä...

Ties kuinka monen vuoden jälkeenkin Talisman on edelleen maailman paras lautapeli. Ainakin niille jotka ovat sen parissa jo varhaisnuoruuttaankin tuhlanneet.

Sain tämän otsikon lahjaksi

Kuuden sanan novellit, kaikki ovat varmaan jo kyllästyneet niihin, mutta se ei estä minua osallistumasta tähänkin reippailuun, johan edellisestä on puolitoista vuotta. Näin siis:

Taivas paloi. Ihmiset jäivät katsomaan tulta.

The Sorrow that ate Sir Thomas

Onneksi olen viettänyt kasvuvuoteni taloudessa, josta mitään ei ole koskaan heitetty pois. Niinpä tulee vieläkin vastaan sellaisia helmiä kuin taannoin kotoa pahvilaatikon pohjalta löytämäni eka- ja tokaluokan uskontokirjani. Vielä 1980-luvun alussa ei koululaitoksella ollut tarvetta olla mitään muuta kuin vuosia jatkuneen perinteen nöyrä jatkaja, ja sen vuoksi uskonnonopetuskin on ollut 100% luterilaista propagandatykitystä. Ensimmäisen luokan uskontokirjan ensimmäiset sanat ovat "O-LEN JU-MA-LAN OMA. MI-NUT ON KAS-TET-TU." Toivottavasti kaikki tunnille osallistuneet olivat, muuten olisi saattanut tulla orpo olo. Tai no, ehkä suuremmissa kaupungeissa oli friikeille ja pakanoille elämänkatsomustietoa, Luoja tietää että meidän takapajuisessa pikkukylässämme sellaiset lapset olisi pantu kerralla ojennukseen ja suoraselkäisinä uskontotunnille kuulemaan Jumalasta. Ensimmäisen luokan oppikirja keskittyy Vanhan testamentin tarinoihin, missä onkin ollut melkoinen editointityö varmasti, koska kaikki kuolema, kidutus, kosto, viha ja muu oleellinen on tarinoista karsittu pois. Jäljellä on lähinnä tarinoita paimenista, joiden kummallisia kaapumaisia pukuja ja keppejä muistan lapsena kummastelleeni, ei niitä kirjassa jaksettu selittää. Vähän väliä on hieman ohjailevia sanatäydennystehtäviä tähän tyyliin:



Onneksi olin hyperaktiivinen lapsi, enkä jäänyt ihmeemmin tuollaisia väitteitä pikku päässäni pohtimaan; tiedän että ala-asteen uskonnonopetus on monelle aiheuttanut syvää vuosia kestänyttä ahdistusta. J_ _ S _ _ sentään. Kakkosluokan kirjaan mennessä sanatäydennykset ovat jääneet, mutta asenne säilyy. Tämä sivu sisältää näiden kahden kirjan enimmin sanovan kysymyksen:



Ymmärrä asemasi, mato! Et sinä itsekään tiedä mitä haluat! Kiva nähdä itäsaksalaisten aivopesumetodeiden olleen Suomessa vakaassa käytössä vielä 80-luvulla. Kun Jumala tietää parhaiten ja valtio ja kirkko ovat yhtä niin ei tästä hirmuisen pitkiä päättelyketjuja osaa tehdä, vieläkään. En muuten koskaan päässyt sinne Englantiin, joka näyttää olleen ainoa asia, jota olen kahdeksanvuotiaana elämältä toivonut. Ehkä tämä selittää paljon. Näyttäisi myös siltä että vanhempani ovat pitäneet minua nälässä, koska olisin "tahtonut saada omakseni" ruokaa ja juomaa. Ne on myöhemmin pyyhitty yli, opettajako on puuttunut tilanteeseen ja saanut minut pikemminkin tahtomaan legoja? Ei, kyllä minulla uskontotunneista huolimatta oli hyvä lapsuus.

Haluaisin vielä kiinnittää huomionne ekaluokan kirjan kanteen, sillä sen herättämät mielikuvat häiritsevät minua.



Kolme lasta käsi kädessä, keskimmäisen esipuberteettiset rinnat kummallisen selkeästi kuvasta silmään pistävinä, juoksevat kuivaa hiekkatietä kumisaappaat jalassa, nähtynä kiikaritähtäimen läpi. Risti kohdistuu heistä yksitellen jokaiseen ja äänenvaimennin peitää laukaukset. Sinne kaatuvat, maan poveen, ristin tie on voittoisa tie.

Sinne leijaili lunta ja enkeleitä

Kymmenen kilometrin kävely saa väsyneeksi. Lunta tulee, se on ihmeellistä miten nopeasti talvi taas muuttui pysyväksi perustilaksi. Ei se hauskaa ole, en ainakaan huomaa nauravani. Aina talven tuntua on olo, että nyt ollaan jälleen masentavan arkipäivän parissa. Ahdistavassa todellisuudessa, jokapäiväisyydessä, kaikkinaisuudessa. Ja kesä kiitää ohi aina liian nopeasti, kuin välitila jonka haluaisi ikuiseksi jäävän eikä se koskaan jää. Tätä mietin tänään Jonin kanssa kahvilla: vaikka suomalainen näkee suurimman osan elämästään puut lehdettöminä rankoina, ehkä lumen peittäminä, hän kuitenkin pyydettäessä piirtää puun vihreine lehtineen. Suojelemmeko itseämme todellisuudelta uskottelemalla että "puu" perustilassaan on sitä mitä se on kesäisin, vaikka se meille suurimman osan ajasta on kuollut? Kun lapsi tässä maailmankolkassa piirtää taivaan, hän piirtää sinisen ja aurinkoisen, ei harmaata ja pilvistä. Me olemme kieltäymyksessä elävä kansa.

Kuin purisi peltiä

Sieltä se taas tuli. Ehdin jo ihmetelläkin miten on koko syksyn ollut suhteellisen positiivinen olo, minun mittapuullani jopa kohtalaisen reipaskin, välillä. Ja sitten eilisaamuna leijaili taivaalta hiutaleita. Tuumasin ettei muutamalla niin väliä, mutta ne eivät loppuneet. Iltapäivällä naapurin puutarhapöydän päälle kertynyt lumipatja oli noin 15 sentin paksuinen ja mieliala kolisi kuin puisessa arkussa syvään mustaan kuiluun. Tämä käy joka vuosi vaikeammaksi. Tilhien itsemurhaparvetkin saapuivat päivän verran lumen jälkeen, ne valmistautuvat tappamaan itsensä varmasti juuri meidän ikkunoitamme vasten. Kissa tulee hulluksi, minä vedän köyttä kaulaan, sielut iskee tulta, sammuu satavuotinen silmä.

Ja sittenkin.

Jostain huokosista kihoava selkäydinmehu kertoo viimeisistä sisunpisaroista. Ajattelin että kun ottaa minuutin kerrallaan niin äkkiähän tämä talvi menee. Vaikka huomaa puristaneensa kahvimukin pirstoiksi kämmenessään voi lohduttautua sillä että ainakin on vielä jäljellä sisäinen raivo. Vain lampaat teuraaksi jonottavat, ja jos minä tästä talvesta taas selviän, minulla on varmaan edessä ihan kiva kevät.

Syö, meikkaa ja unohda

Kävin kotipitäjässä. Tarsin kuluneita katuja, muistan kun kotitalon ohi menevä tie sai asfaltin yhtenä kesänä, taisi olla pian sen jälkeen kun kunta otti käyttöön kadunnimet. Nyt ne tiet halkeilevat jo ja ruoho vie kaistanleveyttä reunoilta. Keskustasta kilometrin kun kulkee on jo ikihongikossa, kirpeässä pakkasaamussa saattoi jäiset suppilovahverot kerätä ämpäriin kuin hauraat lasiesineet, naps ne katkesivat juuriltaan ja kilisivät ämpärin pohjalle. Mutta mikä hienointa sittenkin: ei yhdessä vaan peräti kahdessa omakotitalon pihassa päästeli isäntä menemään lehtipuhaltimella. Äijyyttä perkele.

Televisiotakin on taas nähty enemmän kuin tarpeeksi, mutta mikä ihme se on, ei maalla ole muuta viihdettä. Eikä tietenkään pidäkään olla; olen edelleen sitä mieltä vakaasti että maaseutu pitäisi tyhjentää ihmisistä ikuisiksi ajoiksi. Jollain ihmisoikeusartiklalla pitäisi kieltää pienet paikkakunnat ja tätä kautta vähenisivät niiden ihmisille aiheuttamat pysyvät henkiset arvet.

Tältä näyttää vuonna 2006 talo jossa olen elämäni ensimmäiset kuusi vuotta asunut:



Nyttemin se on autio. Taas masentaa.

Miks kaikki kaunis

Tänään tarjoan taidetta, siis syysaiheista runoa ja kuvaa. Lyriikka ei ole vahvin lajini, mutta joskus kauan sitten sain säkeisiin sanoja joihin saattoi itsekin olla tyytyväinen. Tämä syysruno on kirjoitettu syyskuussa 1998:


Syyskuu lyö kylmän ja kostean hämähäkinseitin kasvoilleni
Nauraa, ja imaisevan äänen saattelemana
uppoan vyötäröäni myöten märkään nurmikkoon
Päälleni alkaa sataa omenoita
Tumps
tumpstumpstumpstumpstumps
jotka haisevat maalle ja ilmalle
raikkaalle ja kuolleelle yhtä aikaa
ja minä kuulen kastematojen huudot kun Pori-Helsinki -tien autot musertavat ne alleen
Omenakasan alla on uskomaton akustiikka


Koska Blogger on julkaisualustana vähän mitä sattuu, on runon asemointi tuossa rumasti vasemmassa reunassa. Skannaus alkuperäisestä löytyy täältä.

Ja vaikka syksy on enimmäkseen kamalaa aikaa, tulee syksyisin taivaalta vuoden kaunein valo joka parhaimmillaan saa vuoden kauneimmat värit syttymään tuleen.

Neljänteen seinään

Kyllä minua etukäteen jännitti. Edellisiltana jo olin jonkinasteisissa täpinöissä; ja miksen olisi ollut kun kerran olin menossa tapaamaan bloggaajatoveria joka on pääni sisällä tietynlaisesti idolisoitunut. Mutta helpotus sentään. Kun saavuin (harmilliset kymmenen minuttia myöhässä) niin ihan ihmiseksihän se Jani paljastui. Hetken ajan olin jo varma että yli-ihmiseksi, mutta sitten hänen tietämälleen salaisuudelle selvisi ihan looginen selitys. Niin tosiaan, puhuttiin myös siitä miten kiva on kierrellä asioita blogikirjoituksissa sanomatta todella sitä mistä on kyse.

Janista kyllä näki että hän on oikeasti kiltti ihminen, vaikka tekstinsä välillä sivaltaakin terävänä. Eikä se tietenkään koskaan ole mikään epäkiltteyden merkki ollutkaan, en minä sitä. Mutta vaikka etukäteen varoittelikin olevansa kenties outo niin en minä sellaista pannut merkille, kun vähäpuheisuus ei ole koskaan minusta ollut outoa vaan pikemminkin tervettä tässä maailmassa jossa kaikki puhuvat muutenkin liikaa sanomatta juuri mitään. Jäi sellainen olo että Janin läsnäolo sai itseni hermostumaan ja höpöttämään mutta saattoi se Arnoldsin vahva kahvikin nopsaan tahtiin nautittuna sen tehdä.

Jännityskin jo hiljalleen helpottaa.