Nuutisten matka, osa 4/6 (Vanha emäntä -Nuutisen kirjoittamista muistiinpanoista tähän siirrettynä ja kuvin lisättynä)

Maanantai 4.7.2005

Helteinen aamu. Nukuimme järjettömän hyvin, vaikka jokaisen edellisestä telttayöstä oli melkoisesti aikaa ja etukäteen pelkäsimme miten sopeutuminen tapahtuisi. Nousimme vasta puoli yhdeltätoista ja isännän ollessa suihkussa emännät pakkasivat teltan, purkivat sen, pakkasivat uudelleen. Ei maailman tyylipuhtain suoritus, mutta melkein. Rento aamiainen alueen leikkikentän läheisyydessä, katselimme telmiviä lapsia, poltimme, mietimme ettei meidän lapsuudessamme ollut niin surrealistisia kiipeilytelineitä kuin nykyisin. Totesimme tietynlaisten aikojen jääneen ikuisesti taakse. Menneiden muistelua, mutta ehdottoman lämminhenkistä, oli ilmassa muutenkin. Aamiainen tietenkin maistui, olipa niinkin tuhti ja monipuolinen, että Nuutisen vanha emäntä sai todeta elävänsä terveellisempää elämää kuin normaalisti kotona.



Lähdössä jälleen




Hailuodon lautta odotuttaa itseään, on aikaa kirjoitella. Nuutiset viettivät aamupäivän Raahessa, joka paljastui sympaattiseksi pikkukaupungiksi, joskin hiljaisilla kaduilla oli havaittavissa huolestuttavia merkkejä autioitumisesta. Oli siellä silti maailmankauppa, eläinsuojeluyhdistys ja paljon vanhoja puutaloja, vanha emäntä osti kortin. Emäntä-Nuutinen jatkoi omituisia hankintojaan, ja keräsi divarista mukaansa neljä Teräsnyrkkiä ja Pahkasian. Venesatamassa kahvia ja jäätelöä paikassa nimeltä Ruiskuhuone. Avaraa ja rauhallista, aurinko paistoi edelleen. Eihän sieltä olisi tohtinut millään lähteä, mutta maa polttaa Nuutisten jalkojen alla aina lopulta, ja ennen autoon palaamista suoritimme vielä tärkeitä ostoksia, kuten limsaa ja Ilta-Sanomat. Lehdestä luimme, että samaan aikaan meidän kanssamme olisi Ala-Härmässä ollut paitsi Antti Tuisku, myös Juhani Palmun gallerian avajaiset. Jäivät molemmat kokematta. Mietimme, miksi helvetissä Palmu avaa galleriansa, joka oletettavasti sisältää pelkkiä ladonkuvia, Pohjanmaalle, juuri sille alueelle maailmassa, jolla latoja saa muutenkin katsella kyllästymiseen asti.



Eksyneet Raahessa



Teräsnyrkki





Raahen löytöeläinkodin ikkunasta meitä katseli tämä kiinnostuneen näköinen kissa



Raahen Valintatalon parkkipaikka. Autoa tyhjennettiin panttirahojen toivossa.




Raahen täydellinen vastakohta oli Kempeleen ostoskekus Zeppelin. Vaikka Nuutiset sinne innoissaan suuntasivatkin, oli kokemus loppujen lopuksi masentava. Halpakaupat tappelivat elintilasta, ja samaa tekivät karjalauman tavoin vaeltavat turistit. Hirvittävän kovaääniset mainoskuulutukset eivät vaimenneet sekunniksikaan. Zeppelin muistutti erehdyttävästi suurempien kaupunkien ostoskeskuksia 80-luvulla, jolloin konsepti oli Suomessa vielä uusi, eikä sitä osattu kunnolla käyttää. No, saimme sentään kaivetuksi esiin sen mitä menimme hakemaankin, eli jokaiselle Nuutiselle omat kesähenkiset t-paidat. Söimme pizzapaikassa, emmekä muistaneet koskaan ankeammassa olleemme. Zeppelinissä vessatkin maksavat (paitsi jos käytti invavessaa kuten vanha emäntä); kaiken kaikkiaan kyseinen ostoshelvetti koetteli kestävyyttä ennennäkemättömällä tavalla, ja kuumuus kiristi hermoja entisestään. Hampaita irvistellen jatkoimme matkaa läpi Kempeleen, eikä itse paikkakunta saanut juuri Zeppeliniä mairittelevampaa arviota meiltä. Rumia uudisrakennuksia harvakseltaan siellä täällä ison tien varressa ja Nuutisten tuomio oli selvä mutta tyly: Kempele on Pohjois-Suomen Huittinen. Loppumatkan aikana ”Voi kempeleen kempele!” yleistyi käytössämme varsin tehokkaaksi ja paljonpuhuvaksi manaukseksi.



Nuutisen vanha emäntä ja isäntä ihastelevat, tässä vaiheessa vielä pahaa-aavistamattomina, saavuttamaansa ostoskeidasta



Kempele-poseeraus




Nyt olemme siis edelleen lauttajonossa, pitkän aallonmurtajarakennelman päällä keskellä merta. Ei varjoa, ei pilveä, armoton aurinko suoraan yllämme. Poltamme tupakkaa ja napsimme kuvia. Lokit leijuvat ilmassa tuulenvireiden avulla liikkumatta paikallaan. Lautta ei saavu. On epätoivoa, mutta käännämme sen iloksi.












Hailuoto vaikutti Nuutisiin syvästi vehmaalla luonnollaan ja metsäisillä taipaleillaan. Kun lopulta saavuimme saaren kauimmassa kolkassa Marjaniemessä sijaitsevalle leirintäalueelle olimme kaikesta näkemästämme täysin myytyjä. Hetken ajaksi innostuimme ajatuksesta vuokrata mökki, mutta varatahan tuollainen olisi jo kauan etukäteen pitänyt joten ei muuta kuin teltta pystyyn. Viritimme sen mahdollisimman kauas joukosta humaltuneita keski-ikäisiä, joiden arvelimme pitävän yöllä pahanlaista meteliä. Sen tehtyämme pakkasimme eväät (enimmäkseen juomapitoiset tällä kertaa), uudet Nuutis-paidat ja kamerat, etsimme iltaa kohti rauhoittuvalta hiekkarannalta sopivan suojaisan dyyninnurkkauksen ja asetuimme sinne viettämään iltaa.



Isäntä



Vanha emäntä



Lautalla roiski vettä



Nuutisen perhe rannalla. Huomaa äskettäin Kempeleeltä ostetut Nuutis-paidat.



Toinenkin ryhmäpotretti. Jos Nuutisen perhe olisi bändi, tämä voisi olla promokuvamme.



Nuutisen vanhan emännän sisäinen herkkyys paljastuu vain valokuvissa





Isäntä vakavana



Emäntä iloisena



Hailuodon öistä rantaa



Emäntä ja strateginen heinä




Paikastamme ehdimme tiirailla myös muita harvoja kulkijoita. Heistä yksi oli haaveissaan kuin unelmiensa prinssiä odottaen vaellellut kaunis tyttö, joka tallusteli rannassa aivan veden tuntumassa. Emäntä-Nuutinen uskoi löytäneensä elämänsä rakkauden ja menettäneensä tämän saman tien. Tytön mentyä hän kävi kuvaamassa jäljet. Jos jalanjäljen omistaja tunnistaa sen omakseen, häntä pyydetään ottamaan tämän blogin kautta yhteyttä emäntä-Nuutiseen, joka edelleen hitusen verran toiveikkaana odottaa.



Tytön jalanjälki



Kuoleman kauneus




Tuntikaudet rannassa vietettyämme loppui juoma ja palasimme autolle, koska leirintäalueen ravintola oli jo sulkenut ovensa. Kulkuvälineestämme onneksi löytyivät loput Ala-Härmästä ostamamme sittemmin puolitoista vuorokautta kuumassa autossa odotelleet kaljat. Illanvietto jatkui siis mobiilitiloissa. Edellispäivän ajaksi tuulilasille unohtunut Faarao mix -karamellipussi on auringossa muuttanut sisältöään, karamellit sulivat ensin nesteeksi, sitten taas illan viileydessä kiinteytyivät massaksi. On syntynyt Faarao remix, josta isäntä veistelee meille puukollaan palasia. Hyvältä maistuu.



Horisontti vinossa



Isäntä signeeraamassa rantaa Nuutisille

Nuutisten matka, osa 3/6 (Vanha emäntä -Nuutisen kirjoittamista muistiinpanoista tähän siirrettynä ja kuvin lisättynä)

Sunnuntai 3.7.2005

Ala-Härmään saavuimme hieman kahdentoista jälkeen yöllä ja juutuimme välittömästi liikenneruuhkaan. Unelmien Lomittaja oli ottamassa meitä vastaan kun lopulta löysimme perille. Tunteet autossa olivat harhaillessa siinä määrin kuumenneet että pihassa saimme aikaan alkavan perheriidan. Sisällä rauhoituimme kun uni alkoi valua luoksemme. Patjat lattialle, Nuutiset makuupusseihin ja simmut kiinni.

Aamu alkoi rennolla sanailulla, kunhan Lomittaja palasi aamutöistään navetasta. Uhkasi ottaa yhden meistä panttivangiksi ellemme pitäisi seuraa vähintään kolmea tuntia, mutta moinen uhkaus oli tietysti turha; seura näet kelpasi meillekin ja Ala-Härmä tietysti myös. Päivä on kaunis ja helteinen.

Haaruksessa. Unelmien Lomittaja ui luonnonkauniilla santamontulla, joka sijaitsee pitkän ja mutkittelevan metsätien päässä. Täälläkö maalaiset viettävät rantaelämää? Olemme hämmentyneitä. Näemme tosin lisäksemme vain lapsiperheen, joka kenties vaikutuksestamme pian poistuu. Myös Nuutisilla on uimavaatteet mukana, mutta uinnin sijasta he nuokkuvat rannalla ja tupakoivat, emännät valokuvaavat. Paarmoja ja sudenkorentoja riittää riesaksi asti. Kunhan Lomittaja saa uitua päivittäiset kilometrinsä palaamme keskustaan. Metsästä kuuluu laukauksia.



Nuutiset astuvat luontoon



Isäntä-Nuutinen osaa ottaa rennosti...



...mutta osalta meistä alkavat voimat loppua



Isäntä. Vedestä kohoaa Unelmien Lomittaja.




Kävimme ostamassa pizzaa; Nuutiset osaavat hyödyntää sen, että heillä on tänään käytössään uuni. Ruuan lisäksi emäntä-Nuutinen osti jo ennestään kahdesta kamerasta koostuvan arsenaalinsa jatkeeksi Agfan Le box -kertakäyttökameran, jolla on tarkoitus räiskiä vain räikeitä turistikuvia. Kaikkiaan Le box on Nuutisen perheen viides valokuvauskone. Ala-Härmän tractor pulling -kisat vetävät autojen rekisterikilvistä päätellen väkeä ulkomailta asti, me taas vedimme puoleemme vain paarmoja, isoja ja vihaisia. Parvellinen niitä seurasi meitä santakuopalta kaupalle, jonka edustalla meitä lähestyi myös paikallinen mieshenkilö, joka seisoi ahdistavasti jokaisen selän takana vuorotellen ja hengitti niskaan.



Jäätelöä Ala-Härmässä, vasemmalta isäntä, Unelmien Lomittaja, vanha emäntä. Ensimmäinen kertsikuva.




Jätettiin Unelmien Lomittajalle haikeat jäähyväiset, mukaan Nuutisten ryhmäkuvaan hän tietysti pääsi. Isäntä ja emännät suuntasivat tämän jälkeen Siwaan, koppasivat kukin sixpackin mukaansa ja matka alkoi helteessä kohti tuntemattomia rannikkokaupunkeja. Tunnelma oli kevyt, ympäristö alkoi pikkuhiljaa mereistyä, Nuutisilla olivat asiat hyvin. Pysähdyimme Uusikaarlepyyhyn, jossa ehdimme luulla paikallista teinipoikaa mielisairaaksi tai peräti vaaralliseksi. Hän roikkui ahkerasti mutta liiemmin puhumatta mukanamme paikasta toiseen niin lähellä että muut kulkijat todennäköisesti luulivat hänen kuuluvan seurueeseemme. Lopulta hän kuitenkin paljasti syynsä uskaltaen puolen tunnin nyhjäämisen jälkeen pyytää huonolla suomenkielellä isännältä tupakkaa. Ei saanut haluamaansa.



Nuutiset ja kaikki heidän tavaransa. Mukana kuvassa myös Lomittaja.



Tämä on taas näitä kuvia...



Uusikaarlepyy ja isäntä pistää tupakaksi. Taustalla meihin pian kuvanoton jälkeen liimaantuva häiriintynyt teini.



Emäntien torihetki. Etualalla isännän sormi.

Maisemat vain paranivat kun pääsimme Pietarsaareen. Poltimme torilla tupakat, sen enempään ei meistä ollut; Nuutiset ovat turisteja eivätkä mitään kulttuurimatkaajia. No, hieno kaupunki kyllä, ja Nuutisilta herui reseä isännän huomioidessa, että torin laidalla sijaitsi paikka nimeltä Resebyrå. Asiaa!



Vanha emäntä ja isäntä -Nuutinen eivät turhia hymyile



Paitsi taiteellisissa lähikuvissa. Tässä isännän aurinkolasit.



Tulee tilanteita, jolloin kameran jatkuvaan läsnäoloonkin kertakaikkiaan kyllästyy




Pietarsaaresta suunta Seitsemän sillan tielle, jolta pian poikkesimme Larsmossa sijaitsevaan Risöhälliin. Minnekäs muualle. Tiet muuttuivat yhä pienemmiksi ja talot suuremmiksi, lopulta köröttelimme hiekalla. Löytyi pieni venesatama kauniilla paikalla. Lokit kirkuvat, aallot lyövät rantaan. Seitsemän sillan tien autojen äänet eivät tänne asti kuulu. Vanha emäntä kirjoittaa päivän tapahtumia muistiin, isäntä jäi autoon suorittamaan henkilökohtaisia puheluita, emäntä polttaa filmiä kuin ei huomispäivää tulisi.



Emäntä kuvaa



Vanha emäntä kirjoittaa



Isäntä suhtautuu tyynesti




Pikainen poikkeama Bosundissa, jonka totesimme mitäänsanomattomaksi paikaksi ja sieltä hymähdellen poistuimme. Seuraava kohde Kokkola, Laajalahden uimaranta, jota kohti poikkesimme isolta tieltä Sexmansvägeniä pitkin ja poikkeamista saatiinkin jatkaa hyvä tovi. Tie kiemurteli metsään aikansa, kunnes ranta lopulta tuli vastaan ja muistutti mukavasti minikokoista Yyteriä. Poltimme tupakat varjossa, olimme väsyneitä ja juuri niin nuutuneita kuin nimemme velvoittaa. Alatyylisten vitsien oivaltavuus ei ollut enää kovin korkealla tasolla: tsekkailimme Pildeman tarjontaa rannan ilta-auringon kultaamassa rauhallisen leppoisassa ilmapiirissä. Lähdettyämme taas matkaan eksyimme Ykspihlajaan ja ohitimme Halkokarin. Myöhemmin pysähdyimme Kalajoen hiekkasärkille, jossa olosta olisi voinut periaatteessa nauttia ilman helteisen päivän aiheuttamaa uupumusta. Vanha emäntä muistutti, että väitetystä kauneudestaan huolimatta maisema ei kylläkään ole mitään muuta kuin vettä ja hiekkaa. Istuimme tuokion penkillä ja jatkoimme ajoa kohti pohjoista.



Sexmansvägen



Kalajoki ei sytytä. Taustalla ruma hotelli.




Pyhäjoelle Kielosaaren idylliselle leirintäalueelle saavuimme hieman ennen puolta yhtätoista, ja kruisailimme alueella teltan paikkaa etsien, kunnes meille tultiin sanomaan ettei täällä saisi kymmenen jälkeen ajella. No eipä siinä mitään, auto parkkiin surviaisia kuhisevalle paikalle puun ja pensaan väliin kosken rantaan, minkä jälkeen isäntä pääsi esittelemään ripeitä survival-otteitaan, eivätkä emännät ehtineet kuin ihmetellä ja teltta oli jo pystyssä. Sitten nälkäiset Nuutiset väsäsivät muhkeat iltapalat: offia naamaan, olutta pöytään, isännän ideoimat mozzarella-sipuli-tomaatti-pippuri -voileivät kitusiin. Illastaessamme (miksei ruoka koskaan maistu sisällä niin hyvältä kuin ulkona?) meitä ja huonoja juttujamme lukuunottamatta haudanhiljaisella leirintäalueella panimme merkille, että olemme niin paljon tuttuja eteläisia seutujamme pohjoisemmassa, ettei hämärä meinaa lainkaan laskeutua. Kuuntelimme käen kukuntaa. Elintarvikkeet ja viilentynyt yöilma paransivat ihmeesti oloa.



Ensimmäinen telttamajoitus. Kuvasta löydettävissä myös emäntä-Nuutinen.



Vanha emäntä ja tien päällä vietetyn päivän seuraukset

Nuutisten matka, osa 2/6 (Vanha emäntä -Nuutisen kirjoittamista muistiinpanoista tähän siirrettynä ja kuvin lisättynä)

Lauantai 2.7.2005

Illansuussa Nuutiset lähtivät majapaikaltaan kohti Pohjanmaata, mahdollisesti Ala-Härmää; Pohjanmaantietä joka tapauksessa edetään. Päivällä on ehditty käydä uudestaan Vanhan kirjallisuuden päivillä, tällä kertaa edellistä yritystä paremmalla menestyksellä. Exme oli porukassa mukana, ja kun parin tunnin kiertelyn jälkeen kokoonnuttiin yhteen, havaittiin jokaisen ostaneen itsensä näköistä kirjallisuutta. Nelikkomme oli haalinut itselleen mm. Maila Pylkkösen runoutta, kokoelman kotimaisia tieteisnovelleja, Max Weberin pörssiteorioita 1800-luvulta ja Leninin kirjoituksia. Jääköön spesifioimatta kuka hankki mitä. Edellisillan venähtäminen pikkutunneille ei kumma kyllä johtanut suunnitellun aikataulun eteenpäin notkahtamiseen kuin tunnin verran, ja krapulakin iski Nuutisiin juotuun alkoholimäärään nähden varsin lievänä. Tuhansien vanhojen kirjojen äärellä jaksoi siis kierrellä.

Kirjapäivien jälkeen käytiin kaupassa, heilutettiin exmelle heiheit ja palattiin talolle, jossa isäntä-Nuutinen laittoi hyvät ja lievästi sanoen runsaat ruuat. Näin saatiin perhe ylitankattua matkakuntoon ja kahvitkin ehdittiin juoda. Ukkosen etäisyydessä jyrähdellessä kuin julmaa symboliikkaa alkavan automatkan ylle valaen siivottiin talo, tiskattiin astiat, pakattiin tavarat. Lopuksi otettiin ensimmäiset monista Nuutisen perheen ryhmäkuvista portailla ja sen jälkeen auton keula kohti Pohjanmaata ja menoksi.



Nuutisen perhe. Vasemmalla isäntä, keskellä vanha emäntä, oikealla emäntä.




Kymmeneltä pysähdyimme Kauhajoen keskustan vahingossa ohitettuamme kaupungin reunamilla sijaitsevalle Esso snack & shopille kahvipullalle. Pihassa tupakat ja valokuvia, joiden aikana paikallinen huoltoasemaa autoillaan kiertävä nuoriso heristi meille nyrkkiä. Jonkinlaista kontaktinottoa mahdollisesti yritettiin myös kahvia sisätiloissa nauttiessamme, ainakin autollinen teinipoikia parkkeerasi ikkunan taakse ja tuijotti meitä useita minuutteja herkeämättä basson jynkyttäessä taustalla. Nuutiset eivät tietenkään vielä noin pienistä hätkähdä.



Vanha emäntä ja isäntä, vielä tässä vaiheessa retkeä suhteellisen freesissä kuosissa




Emäntä-Nuutinen hyötykäytti tilannetta ja osti Essolta matkaviihdykettä: mukaan tarttui Huuhaa Innasen kokoelma ja kolmen cd:n kokoinen Jerry Cotton -äänikirja. Muut perheenjäsenet eivät osoittaneet erityisen suurta mielenkiintoa ostoksia kohtaan, ja vaikka Innanen laitettiinkin saman tien soimaan, tunnelma autossa ei hilventynyt kuin korkeintaan Urjalan taikayön ajaksi. Huoltamon pihasta lähtiessä soitettiin Unelmien Lomittajalle Ala-Härmään: ”Voidaanko me tulla sun luokse yöks? Parin tunnin päästä ollaan siellä.” Vastaus myöntävä.



Ajaminen on tylyä puuhaa





Pohjanmaan lakeus inspiroi emäntää kuvaamaan. Vauhti näkyy.




Nuutiset poikkeavat illalla Kurikkaan ottamaan ryhmäkuvat Kurikan Koneen kyltin ääressä henkilökohtaisista syistä.



Kuvassa Kurikan kone

Nuutisten matka, osa 1/6 (Vanha emäntä -Nuutisen kirjoittamista muistiinpanoista tähän siirrettynä ja kuvin lisättynä)

Tämä on kertomus kuuden päivän mittaisesta automatkasta, jonka Nuutisen perhe (isäntä, emäntä ja vanha emäntä) suoritti heinäkuun alussa pienellä mutta tehokkaalla tavaraa täyteen ahdetulla Fiat Puntolla. Kertomus etenee päivä kerrallaan, ja on varustettu kuvin, joita kaikki kolme matkan aikana runsaasti napsivat. Vaikka myös isäntä-Nuutinen ylläpiti matkapäiväkirjaa, tämä kertomus on koostettu merkinnöistä, joita vanha emäntä matkan harvojen suvantokohtien aikana ylös raapi, ja joita on myöhemmin vain niukasti kaunokirjallisesti editoitu.

Perjantai 1.7.2005

Perhetapaaminen alkoi, kun emäntä ja isäntä Nuutinen ajoivat pikkupaikkakunnalla sijaitsevan omakotitalon pihaan, jossa vanha emäntä otti aurinkoa parin hyväntuulisen kissan seurassa. Hänenkin tavaransa lisättiin autoon, ja romppeet käytiin tyhjentämässä Nuutisten ensimmäisenä majapaikkana toimivaan liki satavuotiaaseen uljaaseen taloon, joka on kokemuksesta viisastuneena jo osannut tähän aikaan kesästä vieraita luokseen odottaa. Talolta Nuutiset ajoivat Vammalaan, jossa olivat meneillään Vanhan kirjallisuuden päivät. Me Nuutiset olemme kaikki kirjaihmisiä, mutta kuumuus vei tällä kertaa voiton. Jaksettiin syödä paikallisessa pizzat (paitsi vanha emäntä söi fetasalaatin ja olisi varmasti harkinnut valintaansa uudestaan jos olisi tiennyt miten monta kertaa kyseisestä herkusta seuraavan viikon kuluessa vielä pääsi nauttimaan) ja itse kirjapäivillä kiertely jäi vähäiseksi, tuttuihin ehdittiin törmätä (professorimme tosin kiersimme kaukaa), sitten palattiin talolle.

Siellä paitsi evästettiin itseämme, myös saatiin seuraksemme exme, joka pyöräili paikalle mukanaan mikropopcorneja ja kasa kirjapäiväostoksia. Hän poistui ennen kuin sauna alkoi lämmitä, ja helteessä paistattelevat Nuutiset jäivät omiin oloihinsa. Se ei ole koskaan aiemminkaan tiennyt mitään hyvää.

Ikimuinaisen puusaunan löylyt olivat tuttuun tapaan nautinnolliset, ja vanha emäntä oli pilkkonut edellispäivän aikana saunapuita ison läjän vieraita odotellessaan. Saunakaljojen jälkeen emäntä-Nuutinen ehdotti että perhe naukkaisi yhdet ”näkäräiset” hänen kissanhoidosta palkaksi saamastaan Viru valge -pullosta. Koska olemme Nuutiset, ehdotettiin ensimmäisen hörpyn jälkeen vielä toista. Sekin kaadettiin pahvimukien pohjalle. Sitten vielä kolmas, missä vaiheessa ymmärsimme että se on menoa. Illan mittaan pullo pikku hiljaa tyhjeni, ainakin seitsemän kierrosta siitä riitti. Jokaiselle naukulle keksittiin omistus; asia tai ihminen. Emmehän me nyt ilman syytä juo.







Emäntä ja isäntä Nuutinen tanssin pyörteissä. Kuvittele taustalle Eppujen Pimeyden tango.




Viinapulloa tyhjentäessämme yö laskeutui ja kuuntelimme Eppu Normaalia hartaina, Voi kuinka me sinua kaivataan ja Hipit rautaa -kappaleiden kohdalla lähes kyyneliin herkistyen. Yhteislauluakin esiintyi, ja vanha emäntä voitti ”kuka saa aikaan korkeimman äänen” -kilpailun, joka olisi hypoteettisia naapureita ehkä hippaisen häirinnyt. Kenties voitostaan innostuneena vanha emäntä suoritti kahden aikaan yöllä amok-juoksun metsään sukkasillaan, mutta palasi sentään talolle sammumaan sänkyyn. Niihin aikoihin muutkin voipuivat. Emännät nukkuivat vierekkäin parisängyllä, johon isäntä, viimeisenä jalkeillaan, heidät saatteli. Hän itse asettui olohuoneen sohvalle uljaan kaakeliuunin katseen alle. Nuutisen perhe oli tässä vaiheessa ollut koolla noin puoli vuorokautta.



Vanha emäntä ottaa ilon irti, taustalla Nuutisen isäntä



Nuutiset eivät juuri kuviin pysähdy

Leviathan

Olen heinäkuun aikana ajanut hieman yli tuhat kilometriä autolla. Lueskellut ja kuunnellut musiikkia, jonkin verran kirjoitellutkin asioita. Miettinyt tekemättömiä töitä; siinäpä kuulkaa on puuha, tekemättömien töiden miettiminen, se ei lopu, se kasvaa, se laajenee, se tulen lailla etenee, ja jälkehensä jättää se paljaan kylmän maan.

Helteet onneksi jatkuvat. Kunpa ne eivät koskaan loppuisi. Ainakaan allekirjoittanut ei ole vielä kyllästynyt, siitäkään huolimatta että pesukoneen, nojatuolin, kirjahyllyn, pöydän (jatka itse listaa) raahaaminen kerrostalonportaikossa näillä ilmoilla imi mehut ihon läpi ulkopuolelle näkyviin ja kasteli paidan. Ei, minä en muuttanut. Joku toinen kyllä muutti tänne, siis ei tänne, ei tähän joidenkin asunnoksikin kutsumaan avohoitokomeroon, hyvä että itse tänne sovin tavaroineni. Vaikka nyt taas toisaalta sovinkin kun on tuo uusi slimimpi kirjahylly.

Katsoin elokuvankin pitkästä aikaa, viime vuonna teatterikierroksellaan minun ohitseni vilahtaneen Lost in translationin. Sofia Coppola jatkaa koskettavien ja älykkäiden elokuvien tekemistä; johan minä Virgin suicidesista aikoinaan liikutuin kyyneliin asti, tämä toimi toisella tavalla, syvältä kouraisi. Palautti uskon onneen, toisen ihmisen löytämiseen, rakkauden mahdollisuuteen, eikä kuitenkaan kornilla tavalla. Pidin realismista. Liian harvalle käy koskaan niin kuin ihmisille tässä elokuvassa kävi mutta olen kuitenkin onnellinen niiden puolesta joille käy.

Enimmäkseen näen vain ufoja ja unia. Sivupalkkiini lisäsin pari uutta ja vanhaa suosikkia taas. Ei sieltä koskaan kaikkia luettaviani löydä, blogitilauslistani alkaa hipoa jo kahtakymmentä, mikä on ahdistavan suuri määrä aktiiviseurantaan. Vähenemistäkin tapahtuu, koska Kyynö lähti teillensä. Jos joskus vielä jatkaisi niin minä tykkäisin ainakin.

Tämä ei ollut vielä se eeppinen juttu.

Nion anomhmata mh monan oin

Juuri tällä hetkellä Turussa samanaikaisesti sataa, paistaa aurinko, jyrisee ukkonen ja näkyy sateenkaari. Oletan kaiken johtuvan salaliitosta, isken silmää ja sen kauemmaksi aikaa en taas näille kulmille jää. Lähinnä käväisen ennakkomainostamassa. Ensi viikon aikana alkaa tällä kanavalla kuusiosainen eeppinen kertomus, joka sisältää runsain määrin sanaa ja kuvaa. Sitä kannattaa odottaa, muttei ole pakko ellei halua.

Peilin kautta silmiin

Näin kaksi unta. Ensimmäisessä kävelin Katariinan hautausmaan kautta kotiinpäin sitä tavallista reittiä, oli kesä ja valaistuksesta päätellen ilta, varjot olivat pitkähköjä ja aurinko paistoi silmiin. Oloni oli rauhallinen ja mukava, ja mikä oli merkillepantavaa myöhemmin, en tajunnut lainkaan olevani unessa. Ympäristö oli äärimmäisen realistinen yksityiskohtia myöten, muistan taivaalla kaarrelleet linnut ja jossain hautausmaan toisella reunalla kävelleiden ihmisten hiljaisen puheen. Kun olin tarpeeksi lähellä tätä taloa jossa asun, näin itseni parvekkeella tupakalla. Siellä seisseellä minulla oli täsmälleen samat vaatteet kuin hautausmaalla kävelleellä minulla. Pysähdyin ja tunsin adrenaliinisyöksyn, olin ajautumassa paniikkiin. Tupakoiva minä katsoi suoraan kohti, eikä kasvoilla näkynyt minkäänlaista ilmettä. Aloin juosta kohti parveketta, mutta ilma oli muuttunut raskaaksi kuin vesi. En päässyt eteenpäin, yritin kauhoa käsilläni, jotta olisin juoksun sijasta voinut uida perille, mutta etenemisen sijasta kaaduin kasvoilleni hautausmaan asfaltille.

Heräsin, mutten tarpeeksi, vajosin pian takaisin uneen, joka hämmästyttävästi tuntui jatkuvan suurinpiirtein edellisestä. Oli sama aurinkoinen ja lämmin ilta, edelleen unimaailma oli äärimmäisen realistinen, vastasi ympäristön ääniä myöten täydellisesti todellisuutta. Olin päässyt hautausmaalta pois, olin jälleen hyvällä tuulella, olin ylittänyt tien ja kävelemässä sisään tämän talon porraskäytävän ovea kohti. Mietin kävellessäni, miltä olisi tuntunut jos olisinkin ollut äsken se toinen minä, nähnyt itseni kävelemässä hautausmaalla, kaatumassa kasvoilleen ilman näkyvää syytä. En tiedä pidinkö tätä välikohtausta unena vai todella tapahtuneena. Astuin porraskäytävään, ja huomasin ensimmäisen ja toisen kerroksen välisen tasanteen ikkunassa yöperhosen. Nousin loput portaat ylös, ja hätkähdin seuraavan ikkunan ollessa niin täynnä samoja perhosia, että tuskin senttiäkään itse ikkunaa oli näkyvissä. Auringon säteet pistivät muutamista kohdista sieltä täältä perhosten välistä sisään porraskäytävään melkein kiinteinä valojuovina. Astuin ovesta ulos kakkoskerrokseen (nämä Yo-kylän asunnot muisuttavat päällekkäin pinottuja rivitaloja, joka asunnolla on oma ulko-ovi) ja aloin samalla hetkellä tuntea kalvavaa tunnetta siitä, että minun pitäisi pian päästä sisälle, asunnossani oli tapahtumassa jotain kamalaa, joka minun piti estää. Harpoin ovelleni, kaivoin avaimen jo taskustani valmiiksi, mutta päästyäni oven luo sain huomata, että avaimenreikää ei ollut. Oli vain kromattu metallinen möhkäle, jossa luki Abloy, ei reikää johon laittaa avain. Sydän alkoi hakata kuin kiihtyvä kone. Katselin hämmentyneenä ympärilleni. Minun oli päästävä sisään sillä jotain hirveää oli asunnossani tapahtumassa, eikä minulla ollut mitään keinoa avata ovea.