Peilin kautta silmiin

Näin kaksi unta. Ensimmäisessä kävelin Katariinan hautausmaan kautta kotiinpäin sitä tavallista reittiä, oli kesä ja valaistuksesta päätellen ilta, varjot olivat pitkähköjä ja aurinko paistoi silmiin. Oloni oli rauhallinen ja mukava, ja mikä oli merkillepantavaa myöhemmin, en tajunnut lainkaan olevani unessa. Ympäristö oli äärimmäisen realistinen yksityiskohtia myöten, muistan taivaalla kaarrelleet linnut ja jossain hautausmaan toisella reunalla kävelleiden ihmisten hiljaisen puheen. Kun olin tarpeeksi lähellä tätä taloa jossa asun, näin itseni parvekkeella tupakalla. Siellä seisseellä minulla oli täsmälleen samat vaatteet kuin hautausmaalla kävelleellä minulla. Pysähdyin ja tunsin adrenaliinisyöksyn, olin ajautumassa paniikkiin. Tupakoiva minä katsoi suoraan kohti, eikä kasvoilla näkynyt minkäänlaista ilmettä. Aloin juosta kohti parveketta, mutta ilma oli muuttunut raskaaksi kuin vesi. En päässyt eteenpäin, yritin kauhoa käsilläni, jotta olisin juoksun sijasta voinut uida perille, mutta etenemisen sijasta kaaduin kasvoilleni hautausmaan asfaltille.

Heräsin, mutten tarpeeksi, vajosin pian takaisin uneen, joka hämmästyttävästi tuntui jatkuvan suurinpiirtein edellisestä. Oli sama aurinkoinen ja lämmin ilta, edelleen unimaailma oli äärimmäisen realistinen, vastasi ympäristön ääniä myöten täydellisesti todellisuutta. Olin päässyt hautausmaalta pois, olin jälleen hyvällä tuulella, olin ylittänyt tien ja kävelemässä sisään tämän talon porraskäytävän ovea kohti. Mietin kävellessäni, miltä olisi tuntunut jos olisinkin ollut äsken se toinen minä, nähnyt itseni kävelemässä hautausmaalla, kaatumassa kasvoilleen ilman näkyvää syytä. En tiedä pidinkö tätä välikohtausta unena vai todella tapahtuneena. Astuin porraskäytävään, ja huomasin ensimmäisen ja toisen kerroksen välisen tasanteen ikkunassa yöperhosen. Nousin loput portaat ylös, ja hätkähdin seuraavan ikkunan ollessa niin täynnä samoja perhosia, että tuskin senttiäkään itse ikkunaa oli näkyvissä. Auringon säteet pistivät muutamista kohdista sieltä täältä perhosten välistä sisään porraskäytävään melkein kiinteinä valojuovina. Astuin ovesta ulos kakkoskerrokseen (nämä Yo-kylän asunnot muisuttavat päällekkäin pinottuja rivitaloja, joka asunnolla on oma ulko-ovi) ja aloin samalla hetkellä tuntea kalvavaa tunnetta siitä, että minun pitäisi pian päästä sisälle, asunnossani oli tapahtumassa jotain kamalaa, joka minun piti estää. Harpoin ovelleni, kaivoin avaimen jo taskustani valmiiksi, mutta päästyäni oven luo sain huomata, että avaimenreikää ei ollut. Oli vain kromattu metallinen möhkäle, jossa luki Abloy, ei reikää johon laittaa avain. Sydän alkoi hakata kuin kiihtyvä kone. Katselin hämmentyneenä ympärilleni. Minun oli päästävä sisään sillä jotain hirveää oli asunnossani tapahtumassa, eikä minulla ollut mitään keinoa avata ovea.

We're experiencing technical difficulties

Tällä hetkellä blogin ulkoasuun on ilmennyt kummallinen ongelma, joka estää varsinaisen leipätekstin ja sivupalkin sisällön sopuisan rinnakkaiselon ja jättää sen sijaan palkin vierelle suunnattoman tyhjän tilan. En edes yritä arvailla syytä. Se joko katoaa itsekseen ajan myötä tai ei. Huokaus.

Olisin kiitollinen jos ilmiön esiintymisestä/ei-esiintymisestä raportoitaisiin ja mahdollisia ehdotuksia tilanteen korjaamiseksi saa esittää...

LISÄYS 21.55

Kas peijakas! Hämmentävänkiehtovaa Nurotus-blogia ylläpitävä Marko Niemi lähestyi sähköpostilla koskien tuota blogiongelmaani, ja ehdotti tietyn koodinpätkän poistamista, mikä taas ei ollut Bloggerin templaatin kautta mahdollista, mutta kun kommenttiosastollani tästä mainitsin , päätyi minua aiemminkin teknisissä ongelmissa opastanut Jani sylttytehtaan porteille, koska oli Nuudelisopassa saman probleeman kanssa paininut ja tämän jälkeen melkein osasinkin odottaa että ratkaisu kävelee luokseni, ja niin kävi kuin kävi, että näillä Janin ohjeilla minäkin sain taas tämän ankeanharmaan verkonnurkkani näyttämään edes suht säädylliseltä.

Iso handu molemmille!

Tyttönahkainen takki (tämä takki on nähnyt helvetin)

Ekotori, opiskelijan ystävä. Niin moni huonekaluni on sieltä ostettu, ja taas yksi lisää kun toissapäivänä päätin hankkiutua eroon järjettömän suuresta kirjahyllystäni, jossa oli kieltämättä vaikuttava säilytyskapasiteetti (8,3 metriä hyllytilaa), mutta joka vei tästä 18 neliön asunnosta hieman liikaa pinta-alaa ollakseen mitään muuta kuin ahdistava. Lisäksi se näytti halvalta, eikä minun tyyliini enää sovi mikään halpa nykyisin.

Taustanauru tähän kohtaan.

Nyt minulla joka tapauksessa on kirjahylly, joka näyttää kirjahyllyltä, jopa yllättävänkin hyvältä sellaiselta, ja joka ylpeänä kantaa kaikki parisensataa kirjaani. Se on vähän, myönnän, lähes kaikilla tuntemillani ihmisillä on rutkasti enemmän kirjoja, mutta kirjojen, toisin kuin cd-levyjen, suhteen olen nipottaja enkä mitä tahansa hyllyyni huoli. Siitä paristasadastakin tosin epäilyttävän suuri osa on Stephen Kingiä.

Tänään exmen tekstiviestistä inspiroituneena kehitin seuraavan vitsin:

Mitä huutaa meijeripomo nähdessään työntekijän laiskottelevan vaikka tavaraa olisi varasto täynnä vain odottamassa toimittamistaan jälleenmyyjille?

"Voi vietävä!"

Keksin myös mainoslauseen, jota kauppahallin etnisten herkkujen myyjä voisi jälleen seuraavana joulun nimellä kulkevana sesonkikautena käyttää saadakseen uusia innokkaita ostajia eksoottisille makupaloilleen:

"Halvalla lähtee järki!"

Ehkä on paras että olen joskus vain ihan hiljaa.
Ehkä on paras että olen joskus vain, ööööö

Poistin "viime aikoina kuuntelussa" -osaston sivupalkista. Miksi, kysytte. Kerron kohta.

Lair of the white worm

En ole sanani mittainen mies, oikeastaan varsin harva on minun sanani mittainen, tunnen vain kaksi ja heistäkin toinen näyttää Freddie Mercuryltä. Mutta kun siis sanaani ei taannoin uskottu, päätin ottaa apuvälineeksi tuon aina hyväksi havaitun nykytekniikan ihmeen: kuvan. Tuomi, niin kolkolta kalskahtava nimi puulla, ja kolkoltahan nuo tässä vaiheessa kesää jo näyttävätkin, kuten nämä noin viikko sitten exmen suosiollisesti lainaamalla kameralla Turun Yo-kylässä ikuistamani näkymät todistavat (klikkaamalla saa nauttia kokoruudullisesta perhosenalkuja). Kun kerroin että tuomet ovat aina yhtä seittirihmastoa ja kymmenien tuhansien toukkien kuhinaa, minulle vastattiin hämmennyksellä. No, ehkä siellä Pohjanmaalla näin ei ole, mutta tällaisia huntuun käärittyjä lehdettömiä rankoja minä olen tottunut tuomiksi nimittämään... Tietynlaista uusgoottilaista estetiikkaahan näissä on, etenkin nyt kun toukat ovat kadonneet saatuaan lehdet pois - ei silti huolta; tuomihan on tunnetusti niin sitkeä veijari, että elokuussa on uusi kukoistava lehdistö koossa, eikä sitä ainakaan omien havaintojeni mukaan enää syö pois kukaan.

Hauska havainto noista toukista, minkä exmen kanssa teimme. Kun kumartuu tarpeeksi lähelle puuta, voi helposti kuulla tuhansien ja taas tuhansien toukkien aterioinnista kuuluvan jatkuvan maiskutuksen ja rouskutuksen... On hauska vaikutus sellaisella äänellä kun sen yhdistää oheisissa kuvissakin näkyvään kuhisevaan hyönteismassaan.

Pari pientä juttua blogeista vielä. A-studiossa käsiteltiin tänään ohikiitäen aihetta (kiitos Janille joka vihjasi), eikä varmaan montakaan kuvauksellisempaa haastateltavaa suomesta löydykään kuin mister Schizo. Puhekin tuli niin rennosti ulos, että oma henkilökohtainen mielipiteeni muodostui välittömästi: Schizoblog televisioon!

Tästä ei kuitenkaan pitänyt kirjoittaa, vaan siitä oudon epämiellyttävästä tunteesta, joka taas kerran valtasi minut kun aihetta nimeltä "blog" käsiteltiin valtamediassa. Saimme kuulla Helsingin Sanomien aloittavan omia blogejaan, lehden päätoimittaja visioi, miten toimittajat tulevaisuudessa selailevat blogeja uutisaiheita etsien... Ei, ei, ei. Tässä on jotain etäisesti painajaismaista minulle. Vai olenko yksin? Ovatko kaikki muut sitä mieltä että blogit ovat tulevaisuuden sana, kansalaisjournalistiikkaa tehokkaimmillaan? Sallikaa meidän halukkaiden kuitenkin vielä pysyä marginaalissa. Me emme ole hakeutumassa uutisotsikoihin, emme aiheiksi sen paremmin kuin kirjoittajiksikaan. Vaikka löytyisihän minulta sanottavaa juttuun jos toisenkin. Okei, myönnän. Jos haastattelemaan tultaisiin, en heti pois ajaisi.

Nyt kun Lord lopetti, on omassa vakioluettavien listassani aukko jota ei äkkiä paikata. Ettei vain olisi Tylsyyden multihuipennus ollut pisimpään yhtäjakoisesti seuraamani blogi. Jälkikäteen ajateltuna hurjan radikaali temppu poistaa myös arkistot verkosta, mutta eiköhän LB tiennyt mitä teki... ei mikään kevyt päätös, sen uskon, eikä sellainen mihin itse kykenisin ennen kuin vasta aivan liian myöhään kaiken sen pahan kannalta mitä verkkokirjoittamisesta voi seurata ja on seurannut.

Saa tulkita haluamallaan tavalla.

Minun ikäisiäni blogeja on muutama; en ole ensimmäistä, en toista, en varmaan kolmattakaan sukupolvea, mutta viimevuotiseen suurinvaasioon verrattuna tunnen itseni joskus jääräksi. Taannoin huomasin, että minun kanssani suurinpiirtein saman ikäinen on Lorem ipsum, joka on aloittanut 11 päivää ennen allekirjoittanutta toissavuoden marraskuussa. Ei siinä vielä mitään, mutta jostain selittämättömästä syystä sekä minä että Laura olemme siteeranneet 23.11.2003 Nikolai Gogolia. Tähän ei liene mitään edes etäisesti järjellistä selitystä.

Tähän viime helmikuiseen päivitykseeni (ei, nämä eivät ole lastuja tai uutisia tai edes aurinkolaivoja, nämä ovat päivityksiä tai merkintöjä, hyviä ja kuvaavia sanoja molemmat, käyttäkää niitä!) liittyvään kuvaan on parin viime kuukauden aikana tultu tasaiseen tahtiin Googlen kuvahaulla Ranskasta, Italiasta ja muutaman kerran myös Brittein saarilta. Mielenkiintoinen ilmiö, joskin etäisesti huolestuttava. Odottelen päivää, jolloin näen tuon kuvan jonkin todellisen levyn kannessa jonain kauniina päivänä. Rojaltit minulle kuvatuksena olemisesta ja luovasta työstä Carmabalille, joka kyseisen otoksen räpsäisi hieman vajaa vuosi sitten Kokkolassa hautausmaalla kellon lyödessä melko tarkkaan puoliyötä.

Niinhän se muuten tekee nytkin se kello.

Tuhkanharmaa eminenssi suorittaa rentouttavan yökävelyn hornantuuttia lipittäen

Taas pyydettiin osallistumaan kimppakivaan, ja se minulle sopii, koska ovat niin kovin vähissä näinä kesänlämpiminä päivinä viihdyttävät aiheet kirjoitteisiin, tai vaikkeivät vähissä olisikaan, ne kuitenkin tuntuvat useimmiten jokseenkin turhanaikaisilta kaiken luonnonkauniin saartaessa pientä minua jatkuvalla muistutuksella siitä, mikä elämässä on hyvää ja kaunista ja kivaa. Selityksen makua, myönnän; todellisuudessa osallistun vain siksi, että Tearcandy meni pyyntönsä ohella mainitsemaan että minulla on ihqt hiuxet. Ujosti hihittäen ja vienosti punastuen osallistun siis tämänkertaiseen asioidenlistausrumbaan:

13 asiaa joista pidän:

1. Kaverit
2. Eläimet, varsinkin pienet ja karvaiset
3. Musiikki
4. Kirjallisuus
5. Oikeassa oleminen
6. Kesä
7. Kaikki hyvä jota voi laittaa suuhun
8. Kirjoittaminen
9. Piirtäminen
10. Yökävelyt
11. Hellät kosketukset
12. Vähän rajummatkin kosketukset
13. Maailman ihmeellisyyksien äärellä mykistyminen

12 elokuvaa:

1. Eraserhead
2. Hyvät, pahat ja rumat
3. Twin Peaks - Fire walk with me
4. Mulholland drive
5. Lost highway
6. Fucking Åmål
7. Idiootit
8. Dogville
9. Monty Python & The Holy Grail
10. Kill Bill
11. Brianin elämä
12. Taivaalliset olennot

11 idolia/esikuvaa:

(Voisin luetella 11 ihmistä, jotka ovat minulle henkilökohtaisesti niin tärkeitä oman elämäni tekojen ja ratkaisujen suhteen, että pelkästään heidän nimiensä mainitseminen täällä tuntuisi liian vähäiseltä... Koska olemme blogimaailmassa, tyydyn mainitsemaan vain sen yhden suuren esikuvan jota blogimaailma saa tahtonsa mukaan joko syyttää tai kiittää siitä että minä olen ylipäätään vielä vuonna 2005 täällä: Mea.)

10 fyysistä asiaa itsestäni:

1. Painoindeksi 17,9
2. Selkäranka S:n mallinen
3. Näkö vasemmassa silmässä -4.75, oikeassa -4.0
4. Punainen parta
5. Liian suuret huulet
6. Tuuheat kulmakarvat
7. Notkeahko
8. Hillitön karvankasvu
9. Kompakti
10. Sydämenmuotoinen syntymämerkki vakiovarusteena

8 suosikkiruokaa/juomaa:

1. Pepsi
2. Pizza
3. Pasta
4. Pesto
5. Voileivät
6. Karkit
7. Jäätelö
8. Lätyt hillolla & kermavaahdolla

7 ihmistä joita haluaisin suudella:

(Haluaisin suudella koko maailmaa.)

6 asiaa jotka ärsyttävät minua:

1. Oma kyvyttömyys ja aikaansaamattomuus
2. Tahallinen toisten mielen pahoittaminen
3. Muille hallaa aiheuttava oman edun tavoittelu
4. Yhteiskunnan tietokoneistuminen
5. Yksisilmäiset asiaansauskojat
6. Paremmintietäjät

5 asiaa joita kosketan päivittäin:

1. Myyrämuki
2. Tietokone
3. Kynä
4. Vesi
5. Ugus

ne ainoat 4 tv-sarjaa joita katson:

1. Salaiset kansiot
2. Päivien viemää
3. Shield
4. Simpsonit

3 asiaa joihin pukeudun joka päivä:

1. Trikoot
2. Viitta
3. Maski

2 julkkista joihin olen ollut ihastunut:

1. Winona Ryder
2. Johnny Depp

1 asia jonka haluan kaikkien tietävän minusta:

1. Olen ratsastanut hevosella ja matkustanut helikopterilla.


*


Näitkö sinäkin sinisen valon?

Garden of earthly delights

Kävin tuossa päivänä muutamana taimitarhassa. Tapahtuma oli minulle uusi ja siihen sisältyi muutamia erikoisia yksityiskohtia, joista tunnen tarvetta avautua täällä.

Ensinnäkin oli merkillepantavaa, että kasvihuoneessa vallitsi kasvihuoneilmasto. Se sai minut tajuamaan, että maailma on kaikesta huolimatta paljon itsestäänselvempi paikka kuin yleisesti kuvitellaan. Kuuma kosteus teki onnelliseksi, mutta kyse saattoi tietysti olla myös hapenpuutteessa tuhoutuvista aivosoluista. Kivaa oli silti. Yrttiosastolla oli myynnissä avomaankurkkua, pikkukurkkua ja pitkäkurkkua, mutta vaikka kuinka etsin, ei syväkurkkua näkynyt. Sellaisen olisin istuttanut parvekkeelleni kesäksi kasvamaan.

Ehdin tämän epäkohdan havaittuani epäillä, ettei tuollaisessa kasvintaimia myyvässä puutarhassa oikeasti voisi pitää hauskaa, mutta tämä käsitys paljastui erheelliseksi, kun huomasin pois lähtiessäni ison pahvitaulun, jossa oli hinnasto. Sen perusteella tarhalla olisi voinut viettää täydellisen lauantai-illan: yksi humala, kolme tupakkaa ja karjalanneito olisi irronnut alle kympillä. Puutarhat ymmärtävät opiskelijan tarpeet opiskelijan hinnoin.

Iloinen perkele

Löinpä lyötyä viikatteella, terällä tuikaten silpaisin! Kas, hän heinikosta päätään nosti jäniin tavoin... Ollapa kärpäsenä kukassa. Joinain aamuina vain hymyilyttää niin että hampaanpalat sinkoilevat ympäri seiniä peittäen ropinallaan naapurin kuolinkorinan. Ehkä se on vihreiden lehtien välistä suodattuva valo, joka varsinkin tänä aamuna, kun olin viisi tuntia aiemmin unohtanut vetää verhot ikkunan eteen, häikäisi nukkuvan silmää. Heräsin unesta jossa näin paljon vanhoja tuttuja, mutta kissuuttani en paikaltani noussut, vaan peitosta ja tyynyistä kasasin puoliunessa valottoman luolan, jossa jyrsijän lailla tuhistelin vielä kaksi tuntia, herätyskellonkin olin ottanut pois päältä vaan onneksi alitajunta kirkaisi juuri oikealla lyömällä ja ehdin pyykkitupaan varaamallani ajalla. Aamupuuro leijui vielä lusikassa lautasen yllä kun jo imuroin ikkunoita ja ripustelin raskaita taakkoja suihkuverholle. Aktiotäyteinen aamu, hyvät kanssaeliöt.

Vaikka kello ei ole mitäänkään, on tänään ehditty jo sanoa paljon hienoja asioita. Tästä olen Mean kanssa niin tasan samaa mieltä että siteeraan sellaisenaan: "Digikuvissa on se huono puoli, ettei siivotessa vuosien päästä löydä alahyllyltä unohtunutta kenkälaatikkoa, joka odottaa sateista päivää."

Kun kaikki on lopulta verkossa, ei kaikki ole lopulta missään. Onneksi kuviksiteetätys on keksitty, tie ykkösnollista paperille kiinnitetyksi näkymäksi on olemassa, kunpa ihmiset osaisivat ainakin ne tärkeimpänsä siirtää muistomuotoon.

Ja kun kerran herra B minut haistaa mukaan niin osallistutaan sitten, siitäkin huolimatta että vaatimus on mahdoton. Kuusi suosikkikappaletta pitäisi listata. Okei. Kävisikö mieluummin että jaan itseni atomeiksi ja korjaan syömäpuikoilla dna-koodiini pesiytyneet geneettiset viallisuudet? Ai ei? No ei sitten, olisi ollut helpompi homma. Tässä siis täysin fiilispohjalta (myös Mari kehottaa osallistumaan, hauska huomata että kaikilta tämän tehneiltä tuntuu löytyvän sellaisia kappaleita joista itsekin kovasti pidän) eräänä kesäkuisena aamupäivänä vuonna 2005 läiskäistyt kuusi suosikkipiisiä suoraan ajatusten limaiselta pintakerrokselta talteen pomittuina:

1. Absoluuttinen Nollapiste - Ei syttynyt, mies hymähtää
2. Tori Amos - Waitress (live-versio albumilta To venus and back)
3. Pink Floyd - Dogs
4. Nick Cave & The Bad Seeds - Fifteen feet of pure white snow
5. White Noise - Love without sound
6. Tuomari Nurmio - Ikuisesti minun (alkuperäinen Hullu puutarhuri -kiekon päättävä nyrjähtänyt versio)

Loppuun Benropen mallin mukaan häpeäbonus: Eppu Normaali - Tahroja paperilla.

Existentia immobilia

Kävelyaskeleet niityn ja metsikön reunustamaa hiekkatietä jokirannassa ja minut on jälleen näille sijoilleni pysäytetty. Kesä rönsyää elämää kaikkialla, miljardeissa olomuodoissaan maailma taas pitkien ja vihamielisten kuukausien jälkeen on hetkeksi saanut mahdollisuuden kukoistaa. Luonto on niin kaunis. Mitä ikinä ihminen tekisikään, mikään hänen aikaansaamansa teos, mikään kuva tai ääni, mikään kirjoitettu teksti, puhuttu kertomus, teko, ei ole niin kaunis kuin luonto.

Auringon rakastavan suudelman kohteena heräsi jälleen ajatuksia, jotka ketjun tavoin kiinnittyivät toisiin ajatuksiin. Mihin meitä tarvitaan täällä? Miksi tämän syövänkaltaisen lajin pitää mädättää tätä kauneutta, yrittää raivokkaasti taivuttaa luonnon harmoniaa omaan itseriittoiseen suuntaansa? En ole yksilönä massaa parempi kyetessäni vain estetisoimaan luontoa kuin taideteosta. Olemme irrallaan siitä missä elämme, eikä meille ole todellista paikkaa täällä.

Millä me täytämme päivämme, jotka lopulta kuitenkin täällä päättyvät? Miksi laskemme aikaa? Miksi teemme asioita? Todellinen kauneus on siinä, ettei jää jälkiä. Ettei yritä olla yksilö massan yllä, ja nykyisyydessämme meistä on tullut sitä janoavia, meidän yksilöytemme on tärkeintä täällä. Luonnossa on tasapaino ja monimuotoinen elämä, kaikessa. Ei ole yksilöitä. Sitä kauneus on.


"This species has amused itself to death"
(Roger Waters)