Varis sanoi ei

On tässä kaiken multiploitumistohinan keskellä melkein jäänyt unohtumaan sellainen pikkuseikka joka muuten olisi saattanut paljon enemmän mietityttää, että reilun kolmen viikon päästä napsahtaa ikämittariin tasan kolmekymmentä vuotta. Varmaankin tähän asiaan olisi pitänyt jollakin tavalla suhtautua, ehkä jonkinlainen välitilinpäätös nyt kun nuoruus jää taakse ja alkaa keski-ikäistymisen kalsea tie. No, onneksi epäkypsyys henkisen elämän tasolla estää aikuistumasta liikaa. Silti mietityttää miten itse itsensä tuosta merkkipäivästä edemmäs profiloi. Voiko enää tosissaan laskea itseään nuorisoon kuuluvaksi kun käy jo neljättäkymmentä? Ja miksi kukaan oikeastaan haluaisi kuulua nuorisoon? "Älä luota kehenkään alle kolmekymppiseen" on jo vuosia ollut tunnuslauseeni. Mitä juniorit muka maailman menosta ymmärtäisivät?

Vaikka on kai se niinkin ettei nuorukaisena uskoisi sen kolmannenkymmenennen syntymäpäivän oikeasti koskaan koittavan. Varmaan sen jälkeen se sama usko siirtyy siihen nelikymppispäivään, ja nykyisellä ajankulkunopeudella sekin on luonani ennen kuin huomaankaan. Olin tuossa viikonloppuna tuopposella (muutamalla) Jonin ja Marimban kanssa ja viereisessä pöydässä pitkähiuksinen nahkapukuinen mies julisti täyttävänsä lähipäivinä kolmekymmentäyhdeksän. Hän näytti nuorekkaalta, joskin lievästi yhteiskunnasta syrjäytyneellä tavalla, mutta reilu kaveri oli; lahjoitti meille täyden ostamansa tuopin kun huomasi liiaksi humaltuneensa ja suuntasi kotiin. Jaoimme oluen tasan, ulkona oli vielä lämmin kuin poistuimme Hämeenkadun hämärään ja oikaisin hautausmaan kautta kotiin. Lauleskelin puille. Oli hyvä olo olla humalassa, se on niitä hetkiä elämässä kun osaa olla vilpittömän onnellinen olemassaolostaan. Tähdet nauroivat, minä ajattelin sanankäänteissään potkivaa proosaa ja männyn oksalta varis rääkäisi. Katsoin siihen kysyvästi ja se puhui suoraan minulle: "Ei nyt eikä myöhemmin", se sanoi ja lensi pois.

*

(Otsikko on napattu Carmabalin tarjoamasta valikoimasta)