Kaikkien kanssa kaiken aikaa

Osoitan aluksi lukijoideni huomion Marimban eiliseen kirjoitukseen siitä, miten nuoriso ei nykymaailmassa enää osaa ajatella. Se on hieno kirjoitus ja ansaitsee tulla luetuksi. Inspiroiduin kirjoittamaan itsekin samasta aiheesta, joka on minua viime kuukausina alkanut pohdituttaa sellaisella kauhua herättävällä tavalla, johon ei tee mieli takertua tai taas ahdistaa. Tässä yhteiskunnassa on nykyisin vallalla sen käsitys, että informaatio on aina hyvä asia, ja että sitä pitää olla aina saatavilla mahdollisimman paljon. Tästä on seurannut verkkoyhteyksien leviäminen joka niemeen ja notkoon, digitelevisiot, kännykän ja muiden kannettavien laitteiden lähestulkoon kasvaminen käyttäjiinsä kiinni. Mutta kuinka hyväksi kasvuikäiselle ihmiselle on se, että hänen ulottuvillaan on joka hetki koko maailma, juuri niin paljon tyhjänpäiväistä ajanvietettä kuin hän vain sattuu haluamaan? Sillä kasvuikäinenhän haluaa. Hukuttamalla itsensä miljooniin aina saatavilla oleviin musiikkitiedostoihin, verkkopeleihin, keskustelupalstoihin ja yksinkertaiseen, hetkellisyyttä korostavaan pintaan hän välttyy ajattelemiselta. Mitä tulee ihmisestä, jonka ei tarvitse ajatella, joka ei osaa sitä edes? Juuri itsensä kaltaisen kertakäyttöinformaation tuottaja verkkoon, tai ehkä vain sellaisen käyttäjä. Informaatio ei tietenkään toimi yksin, se vaatii niitä joille sen voi syöttää. Soluja jotka eivät ajattele, eivät kyseenalaista, eivät tiedä muusta.

Voiko nykyisen infotulvan uhriksi joutunutta lasta (ja lapsinahan nykyisin säilytään kauas kolmannellekymmenelle, monet pidemmälle) pitää muuna kuin uhrina? Onko hän itse syyllinen tilaansa, jos massa vie hänet mukanaan? Tietoverkostuminen on aloittanut länsimaiden hitaan tyhmentämisen. Ehkä vaikutukset eivät näy vielä yhdessä tai kahdessa sukupolvessa, mutta kolmas nykyistä seuraava polvi elänee jo maailmassa, jossa koulutusta ei enää tarvita, sillä sen epätodennäköisen hetken sattuessa että jotain on tiedettävä, se noudetaan sieltä mikä nykyistä verkkoa sitten silloin vastaakin. Sadat miljoonat ihmiset elävät keinotekoisen elämänsä viihdyttämällä itseään, koska muuta ei ole jäljellä. On typerää ajatella, kun kaikki on kuitenkin ajateltu valmiiksi. On typerää keskittyä muuhun kuin jatkuvaan läsnäoloon jokaisen muun täsmälleen samanlaisen solupankin kanssa.

Olen tietenkin tämän kirjoittaessani pessimisti; eihän näin todella tarvitse käydä. Vielä on jäljellä toivo siitä, että energiakriisi syöksee meidät takaisin kivikaudelle ja voimme aloittaa monta asiaa alusta taas.