Parahin isosetä.
Kuten viime kirjeessäni kerroin, olen vakaasti harkinnut palaamista koulun penkille tarkoituksenani jatkaa jo pian vuoden verran horrostilassa maanneita maisterinopintojani. Tältä saralta minulla on sinulle kuitenkin hieman ikävää kerrottavaa. Minä nimittäin ihan tosissani yritin, kyllä vain, ja huomasin vieraantuneeni. Muistathan sen kesän jona kerroit meille lapsille tarinoita sotavuosiltasi? Kokemuksesi Koreasta palasivat mieleeni kun istahdin itseäni kymmenenkin vuotta nuorempien taidehistorianopiskelijoiden keskelle luentosaliin, jossa en ollut käynyt kolmeen vuoteen. Kuten sinä kertomuksessasi, myös minä tajusin että olin periaatteessa oikeassa paikassa, mutta aivan liian myöhässä. Taistelu oli osaltani ohi. En väitä etteikö minulla olisi ollut ihan kiintoisa parituntinen; muistelen sinunkin suupielessäsi hymynpoikasen karehtineen kun kerroit että rauhansopimuksista huolimatta nautit adrenaliinista suonissasi ja veriroiskeista kasvoillasi. Tämä on ilmiselvästi inhimillinen piirre ja ymmärrän sen kyllä. Sitä pyrkii nauttimaan asioista, jotka ovat itselle joskus olleet tärkeitä, kenties niistä kykenee jopa saamaan irti enemmän kun tietää että itse asian merkityksellisyys on jo kauan sitten jäänyt taakse. Niinpä minäkin kuunnellessani luentoa piirustelin ruutuvihkooni koukeroita, tarkastelin luentosalin eriskummallista arkkitehtuuria, vilkuilin muutamia tyttölapsiakin ja hymyilin luennoitsijan kuivan itseironisille sutkauksille, jotka olivat kenties hieman väsähtäneempiä kuin kolme vuotta sitten, mutta edelleen pidän häntä suosikkiluennoitsijanani yliopistolla, enkä aio muuttaa mielipidettäni. Kuulehan isosetä. Se mitä minä nyt aion sinulle kertoa, on luottamuksellista, eikä toivoakseni päädy ainakaan tiedät-kyllä-kenen korviin. Niin varma kuin olinkin päätöksestäni saada opinnonsyrjästä kiinni, olen kuitenkin kokenut viime aikoina satunnaista hengenahdistusta ja nukkunut öitäni huonosti. Tämä itsetuntoni ja henkilökohtaisten voimavarojeni rapistuminen, mikä osaltaan on saattanut aiheuttaa juuri tuon yllä kuvailemani vieraantumisen tunteen, ei ole johtunut viisiviikkoisesta tyttärestä, joka itse asiassa nukkuu kuin tukki, mistä tunnen välillä hienoista kademieltäkin, vaan siitä, että jokin on kutsunut minua yön lumettomassa hämärässä. Toissayönä nousin vuoteesta, kävelin takapihalle ja näin suuret punaiset kasvot pohjoisen taivaanrannan takana. Minä muistan edelleen sen kerran kun unissasi puhuit niistä, oli kevät, olimme mummolassa pääsiäislomalla ja minä näin sinut ehkä toisen tai kolmannen kerran elämässäni. Olen odotellut niitä kasvoja; isosetä, ovatko ne tulossa noutamaan minua nyt? Jos kykenet kertomaan minulle jotakin sellaista jota minun on mielestäsi tästä asiasta syytä tietää, toivon sinun vastaavan mitä pikimmin.
Kaikkea hyvää sinulle,
siskontyttärenpoikasi Ugus.
12.1.07
7.1.07
Meri
He katsoivat merelle: "Ei tänään,
käy kuohut kuin korkeat tornit, ja meiltä on kielletty riskien otto."
Kävi miete, ja puntar'puuhaan he hukkuivat pitkäks toviks. "Ei auta", yks heistä, ja moni huokas, sen tähden eivät koskaan sieltä pääse.
Niin tiesivät kaikki. Eivätkä kuitenkaan sietäneet sitä että
ylempää kuin Jumalan sormi laskeutuu sana:
"Menkää! Tehkää! Elää ja kuolla,
halusitte tai ette,
sen teette,
niin kuin sanon."
Ja he, kuin sokeat, totellen, ei muuta
kuin sitä elämänsä
ykskantaa. Edelleen, ja yhä, ja yhä.
He katsoivat merelle, taas
oli ilta,
ei sama,
ja jälleen: "Lyö aallot pahast' päin."
"Ei näin."
Ei, ja taas he istuivat alas. Vaan jostain:
"Entä sitten?"
Ja heistä jokainen tuumasi tätä.
Entä sitten?
Ja yks kerrallaan he hyppäsivät laituriltaan alas, niin uivat sateeseen
ja kuohuun kuin hullut kalat!
Ja aallot vei jokaisen heistä.
Niin onnelliset he eivät
olleet milloinkaan
olleet.
käy kuohut kuin korkeat tornit, ja meiltä on kielletty riskien otto."
Kävi miete, ja puntar'puuhaan he hukkuivat pitkäks toviks. "Ei auta", yks heistä, ja moni huokas, sen tähden eivät koskaan sieltä pääse.
Niin tiesivät kaikki. Eivätkä kuitenkaan sietäneet sitä että
ylempää kuin Jumalan sormi laskeutuu sana:
"Menkää! Tehkää! Elää ja kuolla,
halusitte tai ette,
sen teette,
niin kuin sanon."
Ja he, kuin sokeat, totellen, ei muuta
kuin sitä elämänsä
ykskantaa. Edelleen, ja yhä, ja yhä.
He katsoivat merelle, taas
oli ilta,
ei sama,
ja jälleen: "Lyö aallot pahast' päin."
"Ei näin."
Ei, ja taas he istuivat alas. Vaan jostain:
"Entä sitten?"
Ja heistä jokainen tuumasi tätä.
Entä sitten?
Ja yks kerrallaan he hyppäsivät laituriltaan alas, niin uivat sateeseen
ja kuohuun kuin hullut kalat!
Ja aallot vei jokaisen heistä.
Niin onnelliset he eivät
olleet milloinkaan
olleet.
4.1.07
Hahmoja eilisvuodelta
Taas leviää meemi, tällä kertaa pikkutuhma. Niin että keitä bloggaajia panisit? Meinasin hetken aikaa osallistua, kunnes mieleeni tuli miten paljon keskusteluaherättävämpää olisi aloittaa "keitä bloggaajia olet pannut" -meemi, ja sille ajatukselle aloin hihittää hystee
No heh heh. Enimmäkseen minun piti kirjoittaa valokuvaamisesta. Muutama päivä sitten tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun hankin itselleni rikikameran, kuten isoäitini olisi sanonut. Valokuvaaminen kohdallani mullistui. Onhan se aina ollut läsnä elämässäni - kun toinen vanhemmista on valokuvaaja työkseen, on tottunut siihen että kotona on kameroita kuin pipoa, ja albumeita, valokuvalaatikoita ja vain pinoja on lojunut kaikkialla. Tuntuu silti siltä, että digitaalinäppäily vapautti minut. Yksittäinen kuva ei enää ole kahdekymmenesneljäsosa filmiä, vaan talteen kertyvää digimassaa; kompressoitava, käsiteltävä ja tarpeen mukaan pois heitettävä. Joitakin itseä miellyttäneitä otoksiani voi vilkuilla täältä.
Tietenkään digikamerat eivät taida vieläkään kyetä siihen mihin kinokamerat parhaimmillaan, ja latasinpa joulun alla itsekin filmin pitkästä aikaa taas vanhaan Pentaxiini. Mutta olemalla aina läsnä ja vapaasti käytettävissä digikamera palautti minut kiinni valokuvaamiseen. Siihen hyvään tunteeseen kun voi lähteä kauniilla ilmalla ulos ja napsia viisikymmentä kuvaa ilman että täytyy sormet jäässä välillä vaihtaa filmiä. Siihen että kun ihmisellä on ikuistettava ilme, sen voi ikuistaa. Ainaisella läsnäolollaan digikamera on osoittautunut erittäin hyväksi visuaaliseksi päiväkirjaksi. Minä kuvaan mielelläni ihmisiä. Ja vaikka muutamia satunnaisen kamerattomuuden aiheuttamia puutteita tähän kuvakoosteeseen jäikin, niin silti oli hauska näperrellä seuraavaa. Ihmisiä joiden seurassa vietin aikaa vuonna 2006:
Tänä vuonna yritän saada sinustakin kuvan.
No heh heh. Enimmäkseen minun piti kirjoittaa valokuvaamisesta. Muutama päivä sitten tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun hankin itselleni rikikameran, kuten isoäitini olisi sanonut. Valokuvaaminen kohdallani mullistui. Onhan se aina ollut läsnä elämässäni - kun toinen vanhemmista on valokuvaaja työkseen, on tottunut siihen että kotona on kameroita kuin pipoa, ja albumeita, valokuvalaatikoita ja vain pinoja on lojunut kaikkialla. Tuntuu silti siltä, että digitaalinäppäily vapautti minut. Yksittäinen kuva ei enää ole kahdekymmenesneljäsosa filmiä, vaan talteen kertyvää digimassaa; kompressoitava, käsiteltävä ja tarpeen mukaan pois heitettävä. Joitakin itseä miellyttäneitä otoksiani voi vilkuilla täältä.
Tietenkään digikamerat eivät taida vieläkään kyetä siihen mihin kinokamerat parhaimmillaan, ja latasinpa joulun alla itsekin filmin pitkästä aikaa taas vanhaan Pentaxiini. Mutta olemalla aina läsnä ja vapaasti käytettävissä digikamera palautti minut kiinni valokuvaamiseen. Siihen hyvään tunteeseen kun voi lähteä kauniilla ilmalla ulos ja napsia viisikymmentä kuvaa ilman että täytyy sormet jäässä välillä vaihtaa filmiä. Siihen että kun ihmisellä on ikuistettava ilme, sen voi ikuistaa. Ainaisella läsnäolollaan digikamera on osoittautunut erittäin hyväksi visuaaliseksi päiväkirjaksi. Minä kuvaan mielelläni ihmisiä. Ja vaikka muutamia satunnaisen kamerattomuuden aiheuttamia puutteita tähän kuvakoosteeseen jäikin, niin silti oli hauska näperrellä seuraavaa. Ihmisiä joiden seurassa vietin aikaa vuonna 2006:
Tänä vuonna yritän saada sinustakin kuvan.
1.1.07
Suprajohdan ihan vain huvikseni
Sinne jäi vuosi, kovin nopeasti ohi kiitänyt ja muutamia kohtuullisen ennakoimattomia käänteitä kohdalleni tarjoillut. Ei elämäni paras vuosi muttei toki huonokaan. Toistaiseksi "double-oh-seven" on alkanut harmaasti. Vettä on satanut, ja kaiken ympärille on kuroutunut hauras lasi. Sen läpi katsottuna kaikki on näyttänyt surulliselta. Tunnetta on ollut vaikea ravistaa minnekään, ehkä kaikki on vain eilisestä jäänyt. Periaatteessa join vain kaksi kaljaa, ja Uhrimäen laella kun vuosi vaihtui ja ilotulitteet katosivat sumuun meidän porukkamme oli siellä ja toiset halasivat toisia ja hetken ajan tuntui että ei missään muualla olisi voinut ollakaan kuin siellä. Kiitos ystävilleni ja läheisilleni kuluneesta vuodesta. Ollaan läsnä nyt alkaneenakin.
29.12.06
Tilanteemme on kelmeä, Andrew
Sitä kutsutaan jouluksi, ja sen varjolla saadaan surutta tuhlata luonnonvaroja, aikaa, inhimillistä kapasiteettia ja terveyttä. Ei siitä sen kummempaa, kunpa pian olisi maailman viimeinen joulu. Nelonen sentään oli ymmärtänyt asian ytimen; joulupäivänä lähetetyssä Kylmä rinki -sarjan jaksossa oli kohtaus, jossa lapseen sekaantumisesta vankeutuun tuomittu pappi ristiinnaulittiin vankilan liikuntasalin lattiaan. Tästä kuvasta siirryttiin mainostauolle, ja ruudulle ilmestyi Nelosen joulumainosteksti: "Toivon kaikille oikein ihanaa joulua". Minulla on usein samanlainen olo, vaikka glögi onkin kyllä hyvää.
Miksen tekisikään kuten Jaakob, ja luettelisi tänä vuonna hankkimaani musiikkia. Seuraavat teokset etsiytyivät vuoden 2006 aikana kivaa levykokoelmaani kaunistamaan:
The Beatles: Abbey road
The Beatles: Love
Kate Bush: The Kick inside
Nick Cave & The Bad Seeds: The Boatman's call
Elbow: Asleep in the back
Guns n' Roses: Use your illusion II
George Harrison: All things must pass
Kill Bill vol.1 Original soundtrack
Kill Bill vol.2 Original soundtrack
Led Zeppelin: Houses of the holy
Juice Leskinen & Coitus int.: Juice Leskinen & Coitus int.
Rättö ja Lehtisalo: Ed Benttonin briljantti stabilismi
Suomen talvisota 1939-1940: Underground-rock
Sydän, sydän: Auto
Tanita Tikaram: The Sweet keeper
Tool: 10.000 days
Kaukana ovat ne ajat kun ostin 60-70 levyä vuodessa, mutta toisaalta olin silloin työssäkäyvä maalaispoika, joka eleli vanhempien nurkissa ja rassaili vapaa-aikanaan autoaan pihassa. Kymmenen vuotta myöhemmin olen opiskeleva kaupunkilainen, ehkä joku mieltäisi minut perheelliseksikin (en itse osaa, vielä), ja minulla on tyylikkäämmät silmälasit kuin silloin ja ohenevat hiukset. Sitä tajuaa tulleensa vanhaksi, kun huomaa että vaikka kaikki serkut (minulla on paljon serkkuja) ovatkin ikuisesti muistikuvissa jääneet juuri sellaisiksi teineiksi, joina he mummolassa hengailivat aina kesäisin, niin niistä osa on jo täyttänyt neljäkymmentä. Äh.
Vuoden aikana luin seuraavat kirjat:
Paul Auster: Oracle Night
Jorge Luis Borges: Labyrinths
Charles Bukowski: Vanhan likaisen miehen juttuja
Jonathan Carroll: Naurujen maa
Ray Coleman: John Lennon
Kirsti Ellilä: Iiris
Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin
Will Ferguson: Onni
John Fowles: Jumalten naamiot
Katarina Haavio & Satu Koskimies: 50-luvun tytöt & 50-luvun teinit *
Jarl Hellemann: Kirjalliset liikemiehet
Adam Hochschild: Kuningas Leopoldin haamu
Kari Hotakainen: Klassikko
Annika Idström: Luonnollinen ravinto
Stephen King: Musta torni I-IV *
Stephen King: Musta torni V-VI
Rosa Liksom: Bamalama
Barry Miles: Paul McCartney: Eilinen
Walter M. Miller, Jr: Viimeinen kiitoshymni
Abo Rasul: Macht und Rebel
Dan Rhodes: Älkää kertoko minulle totuutta rakkaudesta
Salman Rushdie: Maa hänen jalkojensa alla
Juha Seppälä: Lähtösavut
Juha Seppälä: Silta
Johanna Sinisalo: Lasisilmä
Jouko Turkka: Aiheita
Francis Wheen: Kuinka humpuuki valloitti maailman
Tähdellä merkityt uusintaluentoja vanhoista suosikeista. Jätin listasta pois kaiken tuhoon tuomittuun graduuni liittyvän sekä pari niin noloa kirjaa ettei niiden nimiä kyennyt kirjoittamaan tähän. Ehdin lukea enemmän kuin parina viime vuonna, mikä on oikeastaan outoa. Hirmu hyviä kirjoja vielä melkein kaikki noista.
Kun olisi muutakin ehtinyt. Siirryn kiikkustuoliini, luita kolottaa.
Miksen tekisikään kuten Jaakob, ja luettelisi tänä vuonna hankkimaani musiikkia. Seuraavat teokset etsiytyivät vuoden 2006 aikana kivaa levykokoelmaani kaunistamaan:
The Beatles: Abbey road
The Beatles: Love
Kate Bush: The Kick inside
Nick Cave & The Bad Seeds: The Boatman's call
Elbow: Asleep in the back
Guns n' Roses: Use your illusion II
George Harrison: All things must pass
Kill Bill vol.1 Original soundtrack
Kill Bill vol.2 Original soundtrack
Led Zeppelin: Houses of the holy
Juice Leskinen & Coitus int.: Juice Leskinen & Coitus int.
Rättö ja Lehtisalo: Ed Benttonin briljantti stabilismi
Suomen talvisota 1939-1940: Underground-rock
Sydän, sydän: Auto
Tanita Tikaram: The Sweet keeper
Tool: 10.000 days
Kaukana ovat ne ajat kun ostin 60-70 levyä vuodessa, mutta toisaalta olin silloin työssäkäyvä maalaispoika, joka eleli vanhempien nurkissa ja rassaili vapaa-aikanaan autoaan pihassa. Kymmenen vuotta myöhemmin olen opiskeleva kaupunkilainen, ehkä joku mieltäisi minut perheelliseksikin (en itse osaa, vielä), ja minulla on tyylikkäämmät silmälasit kuin silloin ja ohenevat hiukset. Sitä tajuaa tulleensa vanhaksi, kun huomaa että vaikka kaikki serkut (minulla on paljon serkkuja) ovatkin ikuisesti muistikuvissa jääneet juuri sellaisiksi teineiksi, joina he mummolassa hengailivat aina kesäisin, niin niistä osa on jo täyttänyt neljäkymmentä. Äh.
Vuoden aikana luin seuraavat kirjat:
Paul Auster: Oracle Night
Jorge Luis Borges: Labyrinths
Charles Bukowski: Vanhan likaisen miehen juttuja
Jonathan Carroll: Naurujen maa
Ray Coleman: John Lennon
Kirsti Ellilä: Iiris
Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin
Will Ferguson: Onni
John Fowles: Jumalten naamiot
Katarina Haavio & Satu Koskimies: 50-luvun tytöt & 50-luvun teinit *
Jarl Hellemann: Kirjalliset liikemiehet
Adam Hochschild: Kuningas Leopoldin haamu
Kari Hotakainen: Klassikko
Annika Idström: Luonnollinen ravinto
Stephen King: Musta torni I-IV *
Stephen King: Musta torni V-VI
Rosa Liksom: Bamalama
Barry Miles: Paul McCartney: Eilinen
Walter M. Miller, Jr: Viimeinen kiitoshymni
Abo Rasul: Macht und Rebel
Dan Rhodes: Älkää kertoko minulle totuutta rakkaudesta
Salman Rushdie: Maa hänen jalkojensa alla
Juha Seppälä: Lähtösavut
Juha Seppälä: Silta
Johanna Sinisalo: Lasisilmä
Jouko Turkka: Aiheita
Francis Wheen: Kuinka humpuuki valloitti maailman
Tähdellä merkityt uusintaluentoja vanhoista suosikeista. Jätin listasta pois kaiken tuhoon tuomittuun graduuni liittyvän sekä pari niin noloa kirjaa ettei niiden nimiä kyennyt kirjoittamaan tähän. Ehdin lukea enemmän kuin parina viime vuonna, mikä on oikeastaan outoa. Hirmu hyviä kirjoja vielä melkein kaikki noista.
Kun olisi muutakin ehtinyt. Siirryn kiikkustuoliini, luita kolottaa.
26.12.06
Käse kann ich kiloweise essen
Porkkana-, peruna-, lanttu- ja makaronilaatikkoa kylmäsäilytystilojen kapasiteetin rajoilla. Rosollia iso kulho, siihen exmen ohjeen mukaan valmistettu mieluisa kastike. Kaksi isohkoa pönikkää silliä, perunasalaattia, uunissa hurmokkaaksi haudutettu lohifile (raakana kissakin tykkäsi), punaviinikynsiä (allekirjoittanut yksin ymmärtää näiden päälle) ja kolmea eri lajia leipää, joiden päälle italialaista maalaisgoudaa ja ranskalaista raclettea. Iso kattilallinen riisipuuroa. Jälkiruuaksi pari pellillistä pipareita, saman verran joulutorttuja, konvehteja, pietarilaista suklaata ja viipurilaisia irtokarkkeja, herkullinen hedelmäkakku. Glögiä niin paljon kuin nielu vetää.
Kelpaa.
Kelpaa.
18.12.06
William Challes 1862-1904
"Advocatus Cantata" on yleisesti tunnetuimpia klassisen musiikin teoksia, jonka ylitsevuotavaa surua kantava melodia on 1900-luvun kuluessa löytänyt kodin sadoista konserteista, elokuvista, radiolähetyksistä ja lainauksina muista musiikkikappaleista. Tämän kaikkialle levinneen teoksen säveltäjästä on pitkään tiedetty hämmästyttävän vähän; vuosikausia "Advocatus Cantataa" pidettiin anonyyminä sävellyksenä, kunnes joistakin vanhimmista nuottijäljennöksistä löydetty nimi "Challes" johdatti tutkijat säveltäjän jäljille.
Lähellä Lontoota 1862 syntynyt Susan Jane Middlemarch otti käyttöön nimen William Challes alle kaksikymmentävuotiaana, ja piti pseudonyymistään kiinni niin tiukasti, että hänen elinaikanaan harva tiesi hänen todellista nimeään tai edes sukupuoltaan. Challes ei koskaan selvittänyt uuden nimensä syitä tai taustoja. Hän ei joidenkin historiankirjoittajien väitteistä huolimatta ollut tasa-arvon esitaistelijoita eikä nimenvaihdolla ollut ilmeisesti mitään muuta taustaa kuin lapsesta asti jatkunut pakkomielle: "lapsena kirjoitin nimeä William Challes toistuvasti kaikkialle niin että ajoin vanhempani hulluksi", hän kirjoittaa eräässä viimeisistä julkaisuista teksteistään, ainoassa jossa vihjaa julkisesti ettei hänen nimensä todella ole hänen nimensä.
William Challes kuoli vankilassa 42-vuotiaana, samassa yksityisessä sellissä, jossa hän asui elämänsä viimeiset seitsemän vuotta. Mistään pöytäkirjoista ei ole löytynyt tarkkaa syytä hänen vangitsemiseensa, mutta syyn epäillään olleen hänen lehtikirjoituksissaan, joista kaikki eivät ole säilyneet ja joiden sisältö jää siis osin puutteellisesti dokumentoiduksi. William Challes aloitti kolumnistina useissa Lontoon ympäristössä ilmestyvissä sanomalehdissä 21-vuotiaana, ja jatkoi kiivasta kirjoittamistaan loppuelämänsä ajan; vangitsemisestaan huolimatta hänen annettiin jatkaa kirjoittamistaan, mutta on luultavaa, että vankeusaikojen tekstit tarkastettiin huolellisesti ennen kuin ne pääsivät vankilan muurien ulkopuolelle. Nuorena Challes puuttui yhteiskunnallisiin epäkohtiin, mutta kadotti kiinnostuksensa näihin pian, ja siirtyi jonnekin henkilökohtaisen psykologian ja uskonnollis-sävytteisen mystiikan puolelle. Poliittisen aineksen jäädessä teksteistä pois niiden vimmainen sävy kasvoi, mutta harvalle lukijalle oli selvää miksi Willam Challes oli vihainen ja kenelle. Hänen kirjoituksensa olivat kuitenkin kohtuullisen suosittuja ja lehdet jatkoivat niiden julkaisemista.
Vaikkei koskaan ollut kiinnostunut musiikista esitettynä taidemuotona (hän ei esimerkiksi käynyt kertaakaan elämänsä aikana konsertissa), William Challes sävelsi jo nuorena, ja hänen väitenään aikaansaaneen kymmeniä sinfonioita, oopperoita, kantaatteja ja sadoittain lyhyitä laulelmia ja katkelmia. Kuitenkin vain vähän hänen teoksiaan on säilynyt. "Advocatus Cantata" epätoivoisine kuoro-osuuksineen on saavuttanut kuolemattomuuden, mutta muut hyvinkin samankaltaiset teokset ovat unohtuneet; tunnettuja Challesin teoksia on tällä hetkellä "Advocatus Cantatan" lisäksi vain viisi, mutta on mahdollista että enemmän on säilynyt anonyymeinä. Ennen vankeusrangaistustaan Challes lahjoitti teoksensa Lontoossa toimivalle teatterille, jonka kapellimestari yritti saattaa sävellyksiä laajempaan tietoisuuteen, mutta pääsääntöisesti turhaan. On edelleen epäselvää mitä kautta "Advocatus Cantata" on säilynyt jälkipolville, mutta 1930-luvulla sitä on tiedetty esitetyn Saksassa keskiaikaisena kuorolauluteoksena. Vankilavuosinaan William Challes ei nuotittanut sävellyksiään, eikä täten ole tietoa jatkoiko hän musiikkinsa luomista yksityishuoneessaan.
"Elämä on rumaa", on yksi William Challesin mieleenpainuvimmista lauseista; se toistui lukuisissa hänen lehtikirjoituksissaan. Silti hänen teoksensa ovat kauniita. Vimmaiset lehtikirjoitukset, epätoivoiset sävelteokset, ja valokuvataide, jonka uranuurtajiin hän olisi kuulunut jos olisi saanut jatkaa taiteensa kehittelyä. Challes oli ensimmäisiä valokuvaa ja piirroksia yhdistäneitä taiteilijoita, ja hänen harvat säilyneet kaksiväriset vedoksensa yhdistävät kauniita ihmismalleja rumiin väreihin, epämuodostuneisiin ympäristöihin ja kuolemaan. "Minulla on pakkomielle", hän kirjoitti. Joillakin säilyneistä teoksista on sama otsikko kuin osalla säilyneistä sävellyksistä. Challesin valokuvakollaasit ovat nykyisin tallella British Museumissa, mutta niiden aikalaismerkitys jäi vähäiseksi; liian harva ymmärsi mihin taiteilija pyrki, ja liian harva koskaan edes näki töitä, jotka löytyivät hänen asunnostaan vangitsemisen yhteydessä, ja jotka oli tuolloin tarkoitus tuhota, mutta syystä tai toisesta työt säilyivät.
William Challesin pakkomielle rumuuteen näkyi myös hänessä itsessään. Aikakauden yhteiskuntaa järkyttäen hän jo nuorena kyni hiuksensa jatkuvasti epätasaiseksi lyhyeksi sotkuksi, hän pukeutui raskaisiin sukupuolettomiin takkeihin ja myöhemmin kätki kasvonsa luumaisen sarveiskalvokasvaimen taakse. West Surwoodin vankilan arkistoista löytyneet piirrokset vanki William Challesista näyttävät hätkähdyttävän tarkasti hänen nyttemmin mainetta saavuttaneet kasvaimensa, jotka hänen viimeisinä vankeusvuosinaan ovat peittäneet kasvot kokonaan. Toinen luukasvain näyttää lähteneen tunkeutumaan hänen alaleuastaan ihon läpi ylös kasvaen ensin suun ja nenän eteen, lopulta silmien. Tämä kasvain oli kuin suuri kynsi, jonka sivuitse Challes kykeni, joskin ilmeisen hankalasti, syömään ja juomaan. Toinen kasvain alkoi kasvaa päälaelta alas, tiukasti ihon pinnassa, lopulta saavuttaen niskan ja olkapäät. Noin 30-vuotiaaksi asti William Challes piti molemmat kasvaimet hiomalla lyhyinä ja näkymättöminä, mutta hänen pakkomielteensä rumuuteen johti sittemmin toisenlaiseen ratkaisuun. Viimeisinä vankeusvuosinaan hän oli käytännössä kasvoton olento; kelmeän luisen kalvon taakse jäänyt. Vankilan arkiston piirroksissa näkyvät pienet kyhmyt ohimoilla ovat kuvan alareunaan lisätyn huomautuksen mukaan Challesin kasvaimistaan irti kynimiä palasia, jotka hän sijoittanut ihon alle kohoumiksi, kuin esiin työntyviksi sarviksi.
William Challes ei koskaan esittänyt vastalauseita vangitsemisestaan, eikä sitä tehnyt hänen puolestaan edes kukaan hänen lehtikirjoitustensa julkaisijoista tai lukijoista. Hänen sukutaustansa ei edelleenkään ole selvillä; syntymätodistuksen nimen "Middlemarch" uskotaan senkin olevan keksitty, ja hänen kuulumistaan niin kuninkaallisten kuin ulkomaisten aatelisten sukuihin on vuosien kuluessa spekuloitu. On myös epäselvää, onko edes vankilan henkilökunta tiennyt, että kyseessä on nimestään huolimatta nainen. Ainakin on varmaa, että hänen kirjoitustensa lukijakunta piti William Challesia miehenä; kirjoittaja ei koskaan tehnyt numeroa sukupuolestaan, eikä lukijoilla ollut mitään syytä olettaa nimen alle kätkeytyvän mitään muuta.
West Surwoodin vankilassa kuolleet vangit haudattiin merkitsemättömiin joukkohautoihin, eikä William Challesin maallisten jäännösten olinpaikka täten ole tiedossa.
Lähellä Lontoota 1862 syntynyt Susan Jane Middlemarch otti käyttöön nimen William Challes alle kaksikymmentävuotiaana, ja piti pseudonyymistään kiinni niin tiukasti, että hänen elinaikanaan harva tiesi hänen todellista nimeään tai edes sukupuoltaan. Challes ei koskaan selvittänyt uuden nimensä syitä tai taustoja. Hän ei joidenkin historiankirjoittajien väitteistä huolimatta ollut tasa-arvon esitaistelijoita eikä nimenvaihdolla ollut ilmeisesti mitään muuta taustaa kuin lapsesta asti jatkunut pakkomielle: "lapsena kirjoitin nimeä William Challes toistuvasti kaikkialle niin että ajoin vanhempani hulluksi", hän kirjoittaa eräässä viimeisistä julkaisuista teksteistään, ainoassa jossa vihjaa julkisesti ettei hänen nimensä todella ole hänen nimensä.
William Challes kuoli vankilassa 42-vuotiaana, samassa yksityisessä sellissä, jossa hän asui elämänsä viimeiset seitsemän vuotta. Mistään pöytäkirjoista ei ole löytynyt tarkkaa syytä hänen vangitsemiseensa, mutta syyn epäillään olleen hänen lehtikirjoituksissaan, joista kaikki eivät ole säilyneet ja joiden sisältö jää siis osin puutteellisesti dokumentoiduksi. William Challes aloitti kolumnistina useissa Lontoon ympäristössä ilmestyvissä sanomalehdissä 21-vuotiaana, ja jatkoi kiivasta kirjoittamistaan loppuelämänsä ajan; vangitsemisestaan huolimatta hänen annettiin jatkaa kirjoittamistaan, mutta on luultavaa, että vankeusaikojen tekstit tarkastettiin huolellisesti ennen kuin ne pääsivät vankilan muurien ulkopuolelle. Nuorena Challes puuttui yhteiskunnallisiin epäkohtiin, mutta kadotti kiinnostuksensa näihin pian, ja siirtyi jonnekin henkilökohtaisen psykologian ja uskonnollis-sävytteisen mystiikan puolelle. Poliittisen aineksen jäädessä teksteistä pois niiden vimmainen sävy kasvoi, mutta harvalle lukijalle oli selvää miksi Willam Challes oli vihainen ja kenelle. Hänen kirjoituksensa olivat kuitenkin kohtuullisen suosittuja ja lehdet jatkoivat niiden julkaisemista.
Vaikkei koskaan ollut kiinnostunut musiikista esitettynä taidemuotona (hän ei esimerkiksi käynyt kertaakaan elämänsä aikana konsertissa), William Challes sävelsi jo nuorena, ja hänen väitenään aikaansaaneen kymmeniä sinfonioita, oopperoita, kantaatteja ja sadoittain lyhyitä laulelmia ja katkelmia. Kuitenkin vain vähän hänen teoksiaan on säilynyt. "Advocatus Cantata" epätoivoisine kuoro-osuuksineen on saavuttanut kuolemattomuuden, mutta muut hyvinkin samankaltaiset teokset ovat unohtuneet; tunnettuja Challesin teoksia on tällä hetkellä "Advocatus Cantatan" lisäksi vain viisi, mutta on mahdollista että enemmän on säilynyt anonyymeinä. Ennen vankeusrangaistustaan Challes lahjoitti teoksensa Lontoossa toimivalle teatterille, jonka kapellimestari yritti saattaa sävellyksiä laajempaan tietoisuuteen, mutta pääsääntöisesti turhaan. On edelleen epäselvää mitä kautta "Advocatus Cantata" on säilynyt jälkipolville, mutta 1930-luvulla sitä on tiedetty esitetyn Saksassa keskiaikaisena kuorolauluteoksena. Vankilavuosinaan William Challes ei nuotittanut sävellyksiään, eikä täten ole tietoa jatkoiko hän musiikkinsa luomista yksityishuoneessaan.
"Elämä on rumaa", on yksi William Challesin mieleenpainuvimmista lauseista; se toistui lukuisissa hänen lehtikirjoituksissaan. Silti hänen teoksensa ovat kauniita. Vimmaiset lehtikirjoitukset, epätoivoiset sävelteokset, ja valokuvataide, jonka uranuurtajiin hän olisi kuulunut jos olisi saanut jatkaa taiteensa kehittelyä. Challes oli ensimmäisiä valokuvaa ja piirroksia yhdistäneitä taiteilijoita, ja hänen harvat säilyneet kaksiväriset vedoksensa yhdistävät kauniita ihmismalleja rumiin väreihin, epämuodostuneisiin ympäristöihin ja kuolemaan. "Minulla on pakkomielle", hän kirjoitti. Joillakin säilyneistä teoksista on sama otsikko kuin osalla säilyneistä sävellyksistä. Challesin valokuvakollaasit ovat nykyisin tallella British Museumissa, mutta niiden aikalaismerkitys jäi vähäiseksi; liian harva ymmärsi mihin taiteilija pyrki, ja liian harva koskaan edes näki töitä, jotka löytyivät hänen asunnostaan vangitsemisen yhteydessä, ja jotka oli tuolloin tarkoitus tuhota, mutta syystä tai toisesta työt säilyivät.
William Challesin pakkomielle rumuuteen näkyi myös hänessä itsessään. Aikakauden yhteiskuntaa järkyttäen hän jo nuorena kyni hiuksensa jatkuvasti epätasaiseksi lyhyeksi sotkuksi, hän pukeutui raskaisiin sukupuolettomiin takkeihin ja myöhemmin kätki kasvonsa luumaisen sarveiskalvokasvaimen taakse. West Surwoodin vankilan arkistoista löytyneet piirrokset vanki William Challesista näyttävät hätkähdyttävän tarkasti hänen nyttemmin mainetta saavuttaneet kasvaimensa, jotka hänen viimeisinä vankeusvuosinaan ovat peittäneet kasvot kokonaan. Toinen luukasvain näyttää lähteneen tunkeutumaan hänen alaleuastaan ihon läpi ylös kasvaen ensin suun ja nenän eteen, lopulta silmien. Tämä kasvain oli kuin suuri kynsi, jonka sivuitse Challes kykeni, joskin ilmeisen hankalasti, syömään ja juomaan. Toinen kasvain alkoi kasvaa päälaelta alas, tiukasti ihon pinnassa, lopulta saavuttaen niskan ja olkapäät. Noin 30-vuotiaaksi asti William Challes piti molemmat kasvaimet hiomalla lyhyinä ja näkymättöminä, mutta hänen pakkomielteensä rumuuteen johti sittemmin toisenlaiseen ratkaisuun. Viimeisinä vankeusvuosinaan hän oli käytännössä kasvoton olento; kelmeän luisen kalvon taakse jäänyt. Vankilan arkiston piirroksissa näkyvät pienet kyhmyt ohimoilla ovat kuvan alareunaan lisätyn huomautuksen mukaan Challesin kasvaimistaan irti kynimiä palasia, jotka hän sijoittanut ihon alle kohoumiksi, kuin esiin työntyviksi sarviksi.
William Challes ei koskaan esittänyt vastalauseita vangitsemisestaan, eikä sitä tehnyt hänen puolestaan edes kukaan hänen lehtikirjoitustensa julkaisijoista tai lukijoista. Hänen sukutaustansa ei edelleenkään ole selvillä; syntymätodistuksen nimen "Middlemarch" uskotaan senkin olevan keksitty, ja hänen kuulumistaan niin kuninkaallisten kuin ulkomaisten aatelisten sukuihin on vuosien kuluessa spekuloitu. On myös epäselvää, onko edes vankilan henkilökunta tiennyt, että kyseessä on nimestään huolimatta nainen. Ainakin on varmaa, että hänen kirjoitustensa lukijakunta piti William Challesia miehenä; kirjoittaja ei koskaan tehnyt numeroa sukupuolestaan, eikä lukijoilla ollut mitään syytä olettaa nimen alle kätkeytyvän mitään muuta.
West Surwoodin vankilassa kuolleet vangit haudattiin merkitsemättömiin joukkohautoihin, eikä William Challesin maallisten jäännösten olinpaikka täten ole tiedossa.
14.12.06
She came in through the bathroom window
Meemi kiertää. Valitaan artisti ja vastataan esitettyihin kysymyksiin kyseisen artistin kappaleiden nimillä. Mitä sopivin sattuma, kun tämä valitsemani artisti on yksinoikeudella soinut stereoistani jo viikon päivät antamatta kellekään muulle sävelen sijaa. Kun kerran pää on heikäläisiä täynnä muutenkin niin annetaan mennä:
1. Sukupuolesi?
Something
2. Mikä on suurin unelmasi?
Good day sunshine
3. Mitä inhoat?
Carry that weight
4. Millainen fiilis sinulla nyt on?
I feel fine
5. Miten elämäsi sujuu ylipäätään?
Little child
6. Mistä asioista pidät?
I'm only sleeping
7. Mitä haluaisit sanoa ihastuksellesi/tyttö-/poikaystävällesi?
Oh! Darling
8. Missä haluaisit olla?
Octopus's garden
9. Kuvaile elämää?
Tomorrow never knows
10. Kuvaile itseäsi?
The Fool on the hill
11. Mitä sinä haluaisit juuri nyt?
Money (that's what I want)
1. Sukupuolesi?
Something
2. Mikä on suurin unelmasi?
Good day sunshine
3. Mitä inhoat?
Carry that weight
4. Millainen fiilis sinulla nyt on?
I feel fine
5. Miten elämäsi sujuu ylipäätään?
Little child
6. Mistä asioista pidät?
I'm only sleeping
7. Mitä haluaisit sanoa ihastuksellesi/tyttö-/poikaystävällesi?
Oh! Darling
8. Missä haluaisit olla?
Octopus's garden
9. Kuvaile elämää?
Tomorrow never knows
10. Kuvaile itseäsi?
The Fool on the hill
11. Mitä sinä haluaisit juuri nyt?
Money (that's what I want)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)