Otin aamulla nivelkitkaa seinänpielestä kun kello kuutta vaille kuusi pirstoin näkymäni auki kummasta unesta ja se näkymä oli pelkkää tyynyä, jonka kuvassa Karvinen makaa suklaarasiassa. Hätkähtää ei kai voinut enempää, ja pelkäsin kankaankuvatuksen yrittävän murhata minua mitä säälittävimmällä tavalla kuolla: tyynyliinaansa kiedottu onneton havaittiin opiskelija-asunnossaan iltapäivällä Turun aikaa melko kuolleena.
Mutta se uni! Olen siitä päätellen seilaamassa poliittiseen tunne-elämään, ja kaikki alkoi kohtalaisen viattomasti: keskustelin Sauli Niinistön kanssa politiikasta, setämäisesti kaarrellen hän tiedusti ikääni, "jokos olet kirjoittanut?" Tuhahdin tehneeni sen jo vuosia sitten, tarkemmin kymmenen ja puoli, olen ääni-iässä. Kuitenkin kahvinkeiton häkeltyessä alati hitaammaksi taustatylsyydeksi me onnistuimme keskustelemaan politiikasta kuin kaksi tervehenkistä. Aina siihen asti, kun Tarja Halonen ja Timo Soini ampaisivat paikalle kahtena rambona ei liikaa itseään pienemmät konekiväärit ojossa ja sarjatulta syösten, kohteenaan jokin minulle ja Saulille hahmottumaton. Liukenin tilanteesta heisimatona, uskalsin kohottaa latvustani vasta metsikön puolella, kivensirut ja puunpalat lensivät ilmassa aikansa kun tuhokaksikko teki työtä ja lopulta vain katosi. Hiljaisuus oli paha enne. Pommit alkoivat putoilla, vihelsi, maa tärähteli, korvat lukossa pauhustakin tiesin: Heidi Hautalan terveiset taivaalta. Metsä meni siruiksi. Maa kuoppaantui. Kyyhötin kiven varjossa ja etsin pelastusta pään sisältä: savunkajossakin mietin miten näin uskomattomasta tapahtumasarjasta olisi pakko kirjoittaa Silmänkääntövankilaan heti kun tietokoneen ääreen pääsisin, eikä edes käynyt mielessä että jos.
Lopulta koitti viimeinen pommi. Kohottauduin, vieressäni portaat tarjosivat tietä syvään pimeään kuiluun keveinä ollakseen jykevät ja kiviset. Äskeisen jälkeiseksi kova hiljaisuus takertui vielä raskaina roikkuviin savuverhoihin. Kuuntelin nousevia askelia, enkä halunnut liikkua, ajattelin näppäimistöä ja näyttöä, "Mutta yksi ehdokas oli vielä kohtaamatta", kirjoitin, pidemmälle en päässyt. Matti Vanhanen nousi näkyviin. Hän katsoi halveksien, nenänvartensa on päänmitan korkeammalla kuin päälakeni, se on helppoa. Vanhanen tuhahti, jatkoi kävelyään ohitseni ja minä jäin metsän tuhottuun hämärään pohtien missä olisi lähin nettikone.
28.11.05
26.11.05
Olet linssi jonka läpi nähdä, olet ihmeellinen, olet olemassa
No niin, askel jää taas merkityksentäyttäminä jälkinä lumeen myös Turussa. Onhan valkoisuus kaunista, se tekee ihmisestä lapsen tai eläimen, joka pimeydeltä etsii turvaa lämmöstä ja hämärästä valosta. Kun on lunta, tekee mieli glögiä, sohvaa, paksua vilttiä, ehkä takkatulta ja jotakuta mahdollisesti viereen siihen sohvalle tai ainakin hyvää kirjaa.
Kyllähän pieni ihminen on kuitenkin vain yksi olento pilvien kymmentonnisen painon alla, joka tulee lumena maahan. Mutta se tulee sydäntätykäyttävinä hiutaleina, yksilöinä. Jokin niinkin pieni.
Mietin viikon ajan miksi olen olemassa. Perjantaina istuin iltaa ystävien seurassa ja muistin taas.
Siirrytäänpä asiasta seuraavaan. Viikon taidelinkki on Storm Thorgerson. Mies, joka on pian neljäkymmentä vuotta tehnyt työtä paremman levynkansitaiteen puolesta. Hänen työnsä ovat hätkähdyttävän oivaltavia ja tekninen toteutus hakee vertaistaan eikä löydä. Sitäpaitsi nuo nettisivutkin ovat hienot.
Taiteesta sykähtyneenä lisäsin omiakin sarjakuviani taas pitkästä aikaa verkkoon muutaman. Linkin arvoisia ne nyt eivät sentään ole. Marimban tämänpäiväisestä kyllä tuli tuttu tunne. En ole voinut heittää pois turhimpiakaan luentomuistiinpanoja neljän ja puolen yliopistovuoden ajalta, koska ne ovat kaikki täynnä mitä hienoimpia piiroksia. Niitä tulisi ikävä.
Miksi valittaa siitä, ettei oikeastaan enää koskaan tee mitään merkityksellistä kuin voi vaihtoehtoisesti kuitenkin vain olla olemassa?
*
"Mun ei tarvi olla erikoinen
Mun ei tarvitse olla erilainen
Silti aamuni ovat arvokkaita"
(Limonadi Elohopea / Liekkimaja)
"Köyhänäkin aion nauttia,
onneksi on sentään vara lotota"
(Limonadi Elohopea / Tupakkapäivä)
Kyllähän pieni ihminen on kuitenkin vain yksi olento pilvien kymmentonnisen painon alla, joka tulee lumena maahan. Mutta se tulee sydäntätykäyttävinä hiutaleina, yksilöinä. Jokin niinkin pieni.
Mietin viikon ajan miksi olen olemassa. Perjantaina istuin iltaa ystävien seurassa ja muistin taas.
Siirrytäänpä asiasta seuraavaan. Viikon taidelinkki on Storm Thorgerson. Mies, joka on pian neljäkymmentä vuotta tehnyt työtä paremman levynkansitaiteen puolesta. Hänen työnsä ovat hätkähdyttävän oivaltavia ja tekninen toteutus hakee vertaistaan eikä löydä. Sitäpaitsi nuo nettisivutkin ovat hienot.
Taiteesta sykähtyneenä lisäsin omiakin sarjakuviani taas pitkästä aikaa verkkoon muutaman. Linkin arvoisia ne nyt eivät sentään ole. Marimban tämänpäiväisestä kyllä tuli tuttu tunne. En ole voinut heittää pois turhimpiakaan luentomuistiinpanoja neljän ja puolen yliopistovuoden ajalta, koska ne ovat kaikki täynnä mitä hienoimpia piiroksia. Niitä tulisi ikävä.
Miksi valittaa siitä, ettei oikeastaan enää koskaan tee mitään merkityksellistä kuin voi vaihtoehtoisesti kuitenkin vain olla olemassa?
*
"Mun ei tarvi olla erikoinen
Mun ei tarvitse olla erilainen
Silti aamuni ovat arvokkaita"
(Limonadi Elohopea / Liekkimaja)
"Köyhänäkin aion nauttia,
onneksi on sentään vara lotota"
(Limonadi Elohopea / Tupakkapäivä)
24.11.05
Vaaleista tummin
Sieltä täältä on nyt löytynyt linkkejä Hesarin vaalikoneeseen, joka kertoo takuulla erehtymättä ketä kuuliaisen kansalaisen tulisi käydä joskus ensi vuoden alussa äänestämässä. En nyt erikseen puutu muutamiin typerästi muotoiltuihin tai puutteellisiin kysymyksiin tuossa koneessa, koska ainakin Jani ne jo ansiokkaasti huomioi. Sen sijaan listaan tähän kaikkien iloksi omat vaalikoneen tarjoamat tulokseni:
1. Halonen Tarja, SDP 267
2. Niinistö Sauli, Kokoomus 194
3. Hautala Heidi, Vihreät 190
4. Soini Timo, Perussuomalaiset 186
5. Vanhanen Matti, Keskusta 185
6. Lax Henrik, RKP 172
7. Kallis Bjarne, Kristillisdemokraatit 54
Erittäin tasaisesta joukosta siis erottuu vain kaksi. Halonen edukseen, Kallis ei-niin-edukseen. Muiden piste-erot ovat niin pieniä että heidän voi nähdä saavuttaneen tasatuloksen, enkä tiedä kertooko tämä minun näkemyksistäni vai poliitikkojen. Vaan onhan se hyvä, että Halonen osui listalleni ykköseksi. Nyt ei tarvitse mennä äänestämään, sillä tämän kansan syvimmät rivit kyllä nostavat Tarjan takaisin pallilleen ilman minun panostanikin. Ihan todella, miksi nuo muut edes vaivautuvat? Näistäkin vaaleista aiheutuvat kulut voisi laittaa johonkin hyödylliseen, kuten terveydenhoitoon tai yliopistojen ahnaaseen rahaaimevään kitaan. Kun kaikki tietävät tuloksen kuitenkin jo etukäteen, on ilmassa alkavan farssin tuntua.
Minä ja äänestäminen emme ole koskaan oikein tulleet juttuun. Äänestin viimeksi kymmenisen vuotta sitten niissä eduskuntavaaleissa, joissa sain ikäni puolesta ensi kerran äänestää. Olin nuoruuden intoa täynnä. Minulle oli sanottu että äänestämällä voi vaikuttaa. Niinpä valitsin ehdokkaan, raapustin numeron lappuun, jäin odottamaan tuloksia. Hän ei päässyt sisään. Jäin miettimään miten tämä pitäisi nähdä vaikuttamisena. Ei ollut mitään merkitystä sillä että olin käynyt raapustamassa silloisen piskuisen asuinkuntani pääkirjastossa lappuun numeron 11. Silmäni avautuivat näkemään demokratian ongelmia, joista suurimpiin kuuluu se, ettei oikeasti ole demokratiaa. Ei täällä kellään mitään valtaa ole. Ja sehän on tietenkin pelkästään hyvä asia; sillä toinen suuri ongelma on se, että jos meillä todella olisi demokratia, me olisimme kusessa. En tiedä ketkä villit idealistit ovat aikoinaan keksineet demokratian (no joo joo, kreikkalaisten niskaan tämä yleensä työnnetään), mutta he ovat olleet harhainen joukko. Surullinen fakta on se, että mitä tulee politiikkaan, päätöksiin ja johtamiseen, enemmistö kansasta on täysin pihalla. En haluaisi käyttää sanaa "tyhmä", mutta joudun kiertelemään sen välttääkseni. Kansan enemmistön päätösten mukainen yhteiskunta ajautuisi peruuttamattomaan jumiin varmasti alle vuorokaudessa.
Kuitenkin kansa yritetään saada äänestämään sillä, että heille kerrotaan tällä suorituksella olevan päätösvaltaa. Mutta mitä valtaa on siinä, että kerran vuodessa annetaan ääni ja sitten taas muut tekevät mitä tykkäävät? Ei se ole valtaa. Ymmärrän kuitenkin tapahtuman merkityksen, jota kuvaa parhaiten tämä lainaus Shea & Wilsonin loisteliaasta romaanista Illuminatus!: "If voting could change the system, it would be against the law". Kun kansalle annetaan vaalit, kansa uskoo kaiken olevan hyvin.
1. Halonen Tarja, SDP 267
2. Niinistö Sauli, Kokoomus 194
3. Hautala Heidi, Vihreät 190
4. Soini Timo, Perussuomalaiset 186
5. Vanhanen Matti, Keskusta 185
6. Lax Henrik, RKP 172
7. Kallis Bjarne, Kristillisdemokraatit 54
Erittäin tasaisesta joukosta siis erottuu vain kaksi. Halonen edukseen, Kallis ei-niin-edukseen. Muiden piste-erot ovat niin pieniä että heidän voi nähdä saavuttaneen tasatuloksen, enkä tiedä kertooko tämä minun näkemyksistäni vai poliitikkojen. Vaan onhan se hyvä, että Halonen osui listalleni ykköseksi. Nyt ei tarvitse mennä äänestämään, sillä tämän kansan syvimmät rivit kyllä nostavat Tarjan takaisin pallilleen ilman minun panostanikin. Ihan todella, miksi nuo muut edes vaivautuvat? Näistäkin vaaleista aiheutuvat kulut voisi laittaa johonkin hyödylliseen, kuten terveydenhoitoon tai yliopistojen ahnaaseen rahaaimevään kitaan. Kun kaikki tietävät tuloksen kuitenkin jo etukäteen, on ilmassa alkavan farssin tuntua.
Minä ja äänestäminen emme ole koskaan oikein tulleet juttuun. Äänestin viimeksi kymmenisen vuotta sitten niissä eduskuntavaaleissa, joissa sain ikäni puolesta ensi kerran äänestää. Olin nuoruuden intoa täynnä. Minulle oli sanottu että äänestämällä voi vaikuttaa. Niinpä valitsin ehdokkaan, raapustin numeron lappuun, jäin odottamaan tuloksia. Hän ei päässyt sisään. Jäin miettimään miten tämä pitäisi nähdä vaikuttamisena. Ei ollut mitään merkitystä sillä että olin käynyt raapustamassa silloisen piskuisen asuinkuntani pääkirjastossa lappuun numeron 11. Silmäni avautuivat näkemään demokratian ongelmia, joista suurimpiin kuuluu se, ettei oikeasti ole demokratiaa. Ei täällä kellään mitään valtaa ole. Ja sehän on tietenkin pelkästään hyvä asia; sillä toinen suuri ongelma on se, että jos meillä todella olisi demokratia, me olisimme kusessa. En tiedä ketkä villit idealistit ovat aikoinaan keksineet demokratian (no joo joo, kreikkalaisten niskaan tämä yleensä työnnetään), mutta he ovat olleet harhainen joukko. Surullinen fakta on se, että mitä tulee politiikkaan, päätöksiin ja johtamiseen, enemmistö kansasta on täysin pihalla. En haluaisi käyttää sanaa "tyhmä", mutta joudun kiertelemään sen välttääkseni. Kansan enemmistön päätösten mukainen yhteiskunta ajautuisi peruuttamattomaan jumiin varmasti alle vuorokaudessa.
Kuitenkin kansa yritetään saada äänestämään sillä, että heille kerrotaan tällä suorituksella olevan päätösvaltaa. Mutta mitä valtaa on siinä, että kerran vuodessa annetaan ääni ja sitten taas muut tekevät mitä tykkäävät? Ei se ole valtaa. Ymmärrän kuitenkin tapahtuman merkityksen, jota kuvaa parhaiten tämä lainaus Shea & Wilsonin loisteliaasta romaanista Illuminatus!: "If voting could change the system, it would be against the law". Kun kansalle annetaan vaalit, kansa uskoo kaiken olevan hyvin.
23.11.05
Kaksi vuotta kaikkea kivaa
Tänään saa raapustaa seinään ruksin. Tulee kuluneeksi täsmälleen kaksi vuotta siitä, kun langetin itselleni ajatusrikoksista silmänkääntövankeuden. Lomille en ole päässyt, ja vapautuksenkin mahdollistaa vain hyvä käytös. Sinitaivasta ei siis ole näköpiirissä, mutta onneksi täällä käy säännöllisesti mukavia vierailijoita. Meneehän tämä.
Minulla on tietynlainen fiksaatio merkkipäiviin. Pidän ajatuksesta, että maailma näyttää samalta kuin sinä aiempana hetkenä, jona on jotakin merkittävää tapahtunut. Kehäähän täällä kierretään, ja aiemmat olosuhteet palaavat lopulta takaisin aina. Suuremmassakin mittakaavassa.
Kaksi vuotta tekee 6.9% tähänastisesta elämästäni.
Terkkis, Kesätoimittaja, Kissansilmä-yhtye, St. Tomas Mesmerizé, validaatti, Neuroshopper, Ronnie Anderson, Aloysius Senjanen, vaatekomeroon kätketty muumio, Edward Malachias Adlercreutz, Turistimatkat OY, vanha kuivahtanut taistelija, prinssi Leijonaharja, Kapteeni Tornado, Gösmalian Hallitus, Kikkilä, Lahja-Amalia, Höpö-Pena, Nuutisen vanha emäntä (koko perheen puolesta), Ugus ja kaikki muut vankilassa vilisevät tyypit kiittävät lukijoitaan. Mennään joskus vaikka kahville.
Minulla on tietynlainen fiksaatio merkkipäiviin. Pidän ajatuksesta, että maailma näyttää samalta kuin sinä aiempana hetkenä, jona on jotakin merkittävää tapahtunut. Kehäähän täällä kierretään, ja aiemmat olosuhteet palaavat lopulta takaisin aina. Suuremmassakin mittakaavassa.
Kaksi vuotta tekee 6.9% tähänastisesta elämästäni.
Terkkis, Kesätoimittaja, Kissansilmä-yhtye, St. Tomas Mesmerizé, validaatti, Neuroshopper, Ronnie Anderson, Aloysius Senjanen, vaatekomeroon kätketty muumio, Edward Malachias Adlercreutz, Turistimatkat OY, vanha kuivahtanut taistelija, prinssi Leijonaharja, Kapteeni Tornado, Gösmalian Hallitus, Kikkilä, Lahja-Amalia, Höpö-Pena, Nuutisen vanha emäntä (koko perheen puolesta), Ugus ja kaikki muut vankilassa vilisevät tyypit kiittävät lukijoitaan. Mennään joskus vaikka kahville.
21.11.05
Hell-sningar från Vänö
eli "Kikkihiiret merihädässä"
Olen jälleen ollut ottamassa tuntumaa maamme kauniiseen saaristoon. Ne jotka ovat tätä hitaasti kehittyvää virtuaalimytologiaani seuranneet, tuntevat Nuutisen perheen. He kokoontuivat jälleen, tällä kertaa med kompisar: kolmikon mukaan lähtivät Unelmien lomittaja (hän tienaa) ja Sossupossu (hän tuhlaa). Kohteemme oli Vänö, toistaiseksi kauimpana mantereesta sijainnut määränpäämme, ja koska merihenki tulvi suolana keuhkoihin jo puolivälissä matkaa, uudelleennimesimme joukkiommekin samanmielisesti. Miehistömme muodostivat kapteeni, perämies, matruusi, tähystäjä ja tietenkin jokaiseen laivamatkaan kuuluva jänis.
Jo etukäteisenä ajatuksena marraskuisen viikonlopun viettäminen merellä peninkulmien päässä juuri mistään kutkutti, eikä aikamme saaressa pettänyt. Otimme tuntumaa asioihin, liukastelimme vuoroin räntäsateen kastelemilla ja yhtä vuoroin auringon kuivaamilla kallioilla, suoritimme kulttuuritutustumista ja paistoimme kirpeänkirkkaana pakkasaamuna lättyjä, joista suuren osan hotki mökki-isäntämme koira. Elintarvikkeita hamstrattiin taas siinä määrin, että niitä kannettiin vielä kokonainen kassillinen takaisinkin, ei nestemäisiä tosin sentään. Onneksi matruusi otti mukaansa iBookin, johon lennossa kirjoitimme viikonlopusta lokikirjaa. Sitä ei nähdä täällä, eikä ehkä nähdä enää koskaan sitä pääkalloakaan, jonka kapteeni kokoelmiensa jatkoksi löysi, kuka tietää mihin hän niitä käyttää. Me edustimme tilastollista otantaa 70-luvun jälkipuoliskolta metodilla yksi per vuosi. Sen huomaaminen oli hieno hetki. Sitä tajusi tyhjentävästi sen, että me emme enää tästä aikuistu. Jos sen olisi joskus ollut määrä tapahtua, se olisi vuosia sitten jo tapahtunut, emmekä olisi koskaan päätyneet esimerkiksi juuri Vänöön.
Allekirjoittanut, tällä retkellä tähystäjän vastuullisen toimen osalleen saanut, keskusteli juuri tästä lauantaiyönä. On niin kovin helpottavaa olla tuntematta ikäkriisiä. Unelmien lomittaja nappasi minut syliinsä ja poski vasten otsaa kuuntelimme ptkään saaristomeren hiljaisuutta, jota vain saunan ja pimeän uimarannan väliä kulkevan jäniksen äännähtely leikkasi.
Vapautta on olla vaatimatta ja sitä on myös jättää vastaamatta vaatimuksiin.
Jo etukäteisenä ajatuksena marraskuisen viikonlopun viettäminen merellä peninkulmien päässä juuri mistään kutkutti, eikä aikamme saaressa pettänyt. Otimme tuntumaa asioihin, liukastelimme vuoroin räntäsateen kastelemilla ja yhtä vuoroin auringon kuivaamilla kallioilla, suoritimme kulttuuritutustumista ja paistoimme kirpeänkirkkaana pakkasaamuna lättyjä, joista suuren osan hotki mökki-isäntämme koira. Elintarvikkeita hamstrattiin taas siinä määrin, että niitä kannettiin vielä kokonainen kassillinen takaisinkin, ei nestemäisiä tosin sentään. Onneksi matruusi otti mukaansa iBookin, johon lennossa kirjoitimme viikonlopusta lokikirjaa. Sitä ei nähdä täällä, eikä ehkä nähdä enää koskaan sitä pääkalloakaan, jonka kapteeni kokoelmiensa jatkoksi löysi, kuka tietää mihin hän niitä käyttää. Me edustimme tilastollista otantaa 70-luvun jälkipuoliskolta metodilla yksi per vuosi. Sen huomaaminen oli hieno hetki. Sitä tajusi tyhjentävästi sen, että me emme enää tästä aikuistu. Jos sen olisi joskus ollut määrä tapahtua, se olisi vuosia sitten jo tapahtunut, emmekä olisi koskaan päätyneet esimerkiksi juuri Vänöön.
Allekirjoittanut, tällä retkellä tähystäjän vastuullisen toimen osalleen saanut, keskusteli juuri tästä lauantaiyönä. On niin kovin helpottavaa olla tuntematta ikäkriisiä. Unelmien lomittaja nappasi minut syliinsä ja poski vasten otsaa kuuntelimme ptkään saaristomeren hiljaisuutta, jota vain saunan ja pimeän uimarannan väliä kulkevan jäniksen äännähtely leikkasi.
Vapautta on olla vaatimatta ja sitä on myös jättää vastaamatta vaatimuksiin.
17.11.05
Oikeutettu
Viime sunnuntain Turun sanomissa runoilija Ville Sutinen arvosteli Jarkko Laineen tuoreen runoteoksen Jumala saalistaa öisin. Pitkähkö arvostelu oli melkoisen myötähävettävää luettavaa, siinä määrin räikeästi siitä paistoi läpi halu päästä kurmottamaan pitkän uran luonutta kirjailijaa nuoren ja innokkaan tulokkaan kaikella arvovallalla. Valitettavasti tämänkaltainen lähtökohta on lehdessä julkaistavalla kirjallisuuskritiikille huono. Sutinen ei onnistunut sanomaan juuri mitään konkreettista itse teoksesta, ja viimeistään isällisesti Laineelle tarjotut runonkirjoitusohjeet saivat irvistämään; kävi mielessä oliko kukaan Turun sanomissa vaivautunut lukemaan arvostelua ennen sen painamista.
Tänään Laine oli vastannut, ja vaikka hän Kokoomuksen näkyvänä edustajana ja katkerissa kirjailijaliitto-taisteluissa onkin viime vuosina niittänyt melko kyseenalaista mainetta, on todettava, että luin hänen vastineensa hykerrellen. Se oli hyvä ja oikeutettu kommentti Sutiselle, joka kenties ihan tosissaan yritti osoittaa ettei uusi runoilijasukupolvi kumarra kuvia, mutta jonka rahkeet eivät yksinkertaisesti riittäneet siihen. Laineen vastine on rauhallisessa toteavuudessaan mainio ja täysin oikeutettu. Tyhjää jauhavalla uhoamisella Sutinen onnistui nolaamaan Laineen sijasta itsensä.
Tänään Laine oli vastannut, ja vaikka hän Kokoomuksen näkyvänä edustajana ja katkerissa kirjailijaliitto-taisteluissa onkin viime vuosina niittänyt melko kyseenalaista mainetta, on todettava, että luin hänen vastineensa hykerrellen. Se oli hyvä ja oikeutettu kommentti Sutiselle, joka kenties ihan tosissaan yritti osoittaa ettei uusi runoilijasukupolvi kumarra kuvia, mutta jonka rahkeet eivät yksinkertaisesti riittäneet siihen. Laineen vastine on rauhallisessa toteavuudessaan mainio ja täysin oikeutettu. Tyhjää jauhavalla uhoamisella Sutinen onnistui nolaamaan Laineen sijasta itsensä.
15.11.05
Päivä
Oikeastaan maanantai alkoi jo sunnuntain puolella. Olisin voinut mennä nukkumaan hyvissä ajoin tietäen täten herääväni aivan yhtä hyvissä ajoin ehtiäkseni ruotsintunnille. Sen sijaan valvoin puoli neljään tekemättä mitään. Ehkä roikuin netissä, ehkä tein jotain muuta. Mitään ei varsinaisesti tarttunut muistikerroksiin. Join kahvia. En laittanut kelloa soimaan. Kun aamulla heräsin, oli tunti alkamassa puoli kilometriä minusta itään viiden minuutin kuluttua. Olisin halunnut jatkaa unia, mutten enää nukahtanut. Nousin ylös, keitin puuroa. Huomasin että nukkumieni tuntien aikana oli alkanut sataa. Vettä tuli kaatamalla.
Syötyäni avasin tietokoneen. Tavallaan tarkoitukseni oli alkaa kirjoittaa esseetä, jota on pitänyt alkaa viimeisten kahden viikon ajan kirjoittaa joka päivä. Sen ohella olisin voinut myös alkaa kirjoittaa osuuttani ryhmätyöhön, jota kokoonnumme läpikäymään tiistaiaamupäivänä. En uskaltanut lukea muiden aiheesta viikonlopun aikana lähettämiä sähköposteja. En halunnut avata niitä.
Kolmisen tuntia myöhemmin tietokoneen ääressä lojuminen oli kipeyttänyt niskani ja selkäni. Tekstinkäsittelyohjelma oli auki, mutten ollut kirjoittanut siihen sanaakaan. Arkistostani löytynyt positiivinen sarjakuva kahden vuoden takaa ei auttanut asennoitumaan. Vesisade oli voimistunut, maailma oli harmaa. Lähes suoraan ikkunani takana kaksi hautausmaatyöntekijää kaivoi hautaa. Jäin katselemaan; he olivat pukeutuneet tummansinisiin sadetakkeihin.
Keitin kahvia, jonka huomasin käyvän vähiin. Päätin että on aika alkaa kirjoittaa esseetä. Päätän niin päivittäin nykyään. Laskin käteni tietokoneen näppäimistölle ja sydän alkoi lyödä kovemmin. Kylmä hiki kihosi otsalle. Minun oli noustava tuolilta, hengitin rajusti, kävelin yhden huoneen kokoisessa asunnossani edestakaisin. Sellaisina hetkinä se tuntuu tavallistakin pienemmältä. Avasin ikkunan hetkeksi. En halunnut lähteä ulos. Kävin parvekkeella, poltin tupakan, turhaan. Sisällä sukelsin taas verkkoon ja unohdin työt. Turruin, ehkä hymyilin.
Pian minun oli taas noustava ylös. En ollut syönyt, kello alkoi olla paljon. Ilman kulutustakin tulee nälkä, mutta minulla ei ollut ruokahalua. Laitoin levyn soimaan, harkitsematta päädyin jokseenkin ahdistavaan musiikkiin. Voimakkuuden säädin kovalle, istuin nurkassa lattialla, painoin pääni eteen, kosketin otsalla kylmää muovimattoa. Raskaat riffit ympäröivät minut, sen aikaa tuntui hyvältä. Kappaleissa laulettiin menetyksistä ja kivuista. Näin kuvia menneisyydestä. Kävin läpi muistoja. Kurotin hyllystä valokuva-albumin, en kyennyt avaamaan sitä, tunsin palan kurkussa, laitoin albumin takaisin.
Kuuntelin levyn loppuun, katselin näytönsäästäjän vaihtavan ruudulla kuvia. Otoksia viimeisten parin vuoden ajalta, omalla ja muiden kameroilla napsittuja, maisemia ja ystäviä ja paljon kissoja. Vanhoja kotitaloja. Kello oli iltapäivä. Olin ostanut jääkaappiin viikonloppuna paljon erilaisia kasviksia tarkoituksena valmistaa oikeaa ruokaa pitkästä aikaa. Kuten yleensä, ajatus tuntui ylivoimaiselta. Heitin spagettia kattilaan ja odotin. Avasin tv:n, levy oli loppunut, oli pakko saada ympärille ääntä. Jäin katsomaan Chicagon lääkäreitä. Syödessäni spagettia ohjelmassa suoritettiin aivoleikkausta. Tunsin oloni paremmaksi kuin koko päivänä.
Herra K soitti ja kutsui itsensä kylään, mikä palautti osittaisen yhteenkuuluvuuden tunteen muihin ihmisiin ja ympäröivään todellisuuteen. Keitin hänellekin spagettia ja tarjosin viimeisen kahvikupillisen, itse join teetä. Lähdimme myöhäisillan luennolle, jossa oppiaineemme assistentti naureskeli sisääntuloamme. Ehkä hän ei olettanut meidänikäistemme opiskelijoiden enää käyvän luennoilla. En päässyt perille oliko luennoitsija todella huono vai loistava. Kello kahdeksan luentoi päättyi, palailin yksin kotiin, sateessa, koko päivän oli satanut. Kävin ostamassa halpasarjan pikakahvia, iltapäivällä loppunut oli maailmankaupan vastaavaa, mutta hintaluokassa johon ei ole enää tässä vaiheessa kuuta varaa. Kyllä, tiedän että on vasta kuun puoliväli.
Kotona tunsin itseni väsyneemmäksi kuin kertaakaan koko päivänä. Kaikkialla oli pimeää. En saanut asuntoon tarpeeksi valoa vaikka sytytin jokaisen lampun. Rakas ihminen soitti ja kysyi onko kaikki kunnossa, en jaksanut puhua, katkaisin puhelun. Ensimmäisen kerran elämässäni löin jollekin luurin korvaan. Hetkellisen asioiden kohtaamisen väistämisestä johtuvan helpotuksen jälkeen iski hirvittävän paha mieli. Soitin takaisin ja pyysin anteeksi, mutta keskustelu ei enää toiminut. Tein voileipiä, aina on nälkä. Katsoin tv:tä. Myöhemmin avasin tietokoneen. Suunnittelin lukevani viikonloppuna lähetetyt ryhmätyösähköpostit, en kyennyt siihen. Katsoin lisää tv:tä, mitä väliä koskaan on sillä mitä sieltä tulee. Keitin lisää kahvia. Olin jälleen alkanut siirtää huomista kauemmas valvomalla siihen asti kunnes putoan.
Vain yksi monista samanlaisista päivistä.
Syötyäni avasin tietokoneen. Tavallaan tarkoitukseni oli alkaa kirjoittaa esseetä, jota on pitänyt alkaa viimeisten kahden viikon ajan kirjoittaa joka päivä. Sen ohella olisin voinut myös alkaa kirjoittaa osuuttani ryhmätyöhön, jota kokoonnumme läpikäymään tiistaiaamupäivänä. En uskaltanut lukea muiden aiheesta viikonlopun aikana lähettämiä sähköposteja. En halunnut avata niitä.
Kolmisen tuntia myöhemmin tietokoneen ääressä lojuminen oli kipeyttänyt niskani ja selkäni. Tekstinkäsittelyohjelma oli auki, mutten ollut kirjoittanut siihen sanaakaan. Arkistostani löytynyt positiivinen sarjakuva kahden vuoden takaa ei auttanut asennoitumaan. Vesisade oli voimistunut, maailma oli harmaa. Lähes suoraan ikkunani takana kaksi hautausmaatyöntekijää kaivoi hautaa. Jäin katselemaan; he olivat pukeutuneet tummansinisiin sadetakkeihin.
Keitin kahvia, jonka huomasin käyvän vähiin. Päätin että on aika alkaa kirjoittaa esseetä. Päätän niin päivittäin nykyään. Laskin käteni tietokoneen näppäimistölle ja sydän alkoi lyödä kovemmin. Kylmä hiki kihosi otsalle. Minun oli noustava tuolilta, hengitin rajusti, kävelin yhden huoneen kokoisessa asunnossani edestakaisin. Sellaisina hetkinä se tuntuu tavallistakin pienemmältä. Avasin ikkunan hetkeksi. En halunnut lähteä ulos. Kävin parvekkeella, poltin tupakan, turhaan. Sisällä sukelsin taas verkkoon ja unohdin työt. Turruin, ehkä hymyilin.
Pian minun oli taas noustava ylös. En ollut syönyt, kello alkoi olla paljon. Ilman kulutustakin tulee nälkä, mutta minulla ei ollut ruokahalua. Laitoin levyn soimaan, harkitsematta päädyin jokseenkin ahdistavaan musiikkiin. Voimakkuuden säädin kovalle, istuin nurkassa lattialla, painoin pääni eteen, kosketin otsalla kylmää muovimattoa. Raskaat riffit ympäröivät minut, sen aikaa tuntui hyvältä. Kappaleissa laulettiin menetyksistä ja kivuista. Näin kuvia menneisyydestä. Kävin läpi muistoja. Kurotin hyllystä valokuva-albumin, en kyennyt avaamaan sitä, tunsin palan kurkussa, laitoin albumin takaisin.
Kuuntelin levyn loppuun, katselin näytönsäästäjän vaihtavan ruudulla kuvia. Otoksia viimeisten parin vuoden ajalta, omalla ja muiden kameroilla napsittuja, maisemia ja ystäviä ja paljon kissoja. Vanhoja kotitaloja. Kello oli iltapäivä. Olin ostanut jääkaappiin viikonloppuna paljon erilaisia kasviksia tarkoituksena valmistaa oikeaa ruokaa pitkästä aikaa. Kuten yleensä, ajatus tuntui ylivoimaiselta. Heitin spagettia kattilaan ja odotin. Avasin tv:n, levy oli loppunut, oli pakko saada ympärille ääntä. Jäin katsomaan Chicagon lääkäreitä. Syödessäni spagettia ohjelmassa suoritettiin aivoleikkausta. Tunsin oloni paremmaksi kuin koko päivänä.
Herra K soitti ja kutsui itsensä kylään, mikä palautti osittaisen yhteenkuuluvuuden tunteen muihin ihmisiin ja ympäröivään todellisuuteen. Keitin hänellekin spagettia ja tarjosin viimeisen kahvikupillisen, itse join teetä. Lähdimme myöhäisillan luennolle, jossa oppiaineemme assistentti naureskeli sisääntuloamme. Ehkä hän ei olettanut meidänikäistemme opiskelijoiden enää käyvän luennoilla. En päässyt perille oliko luennoitsija todella huono vai loistava. Kello kahdeksan luentoi päättyi, palailin yksin kotiin, sateessa, koko päivän oli satanut. Kävin ostamassa halpasarjan pikakahvia, iltapäivällä loppunut oli maailmankaupan vastaavaa, mutta hintaluokassa johon ei ole enää tässä vaiheessa kuuta varaa. Kyllä, tiedän että on vasta kuun puoliväli.
Kotona tunsin itseni väsyneemmäksi kuin kertaakaan koko päivänä. Kaikkialla oli pimeää. En saanut asuntoon tarpeeksi valoa vaikka sytytin jokaisen lampun. Rakas ihminen soitti ja kysyi onko kaikki kunnossa, en jaksanut puhua, katkaisin puhelun. Ensimmäisen kerran elämässäni löin jollekin luurin korvaan. Hetkellisen asioiden kohtaamisen väistämisestä johtuvan helpotuksen jälkeen iski hirvittävän paha mieli. Soitin takaisin ja pyysin anteeksi, mutta keskustelu ei enää toiminut. Tein voileipiä, aina on nälkä. Katsoin tv:tä. Myöhemmin avasin tietokoneen. Suunnittelin lukevani viikonloppuna lähetetyt ryhmätyösähköpostit, en kyennyt siihen. Katsoin lisää tv:tä, mitä väliä koskaan on sillä mitä sieltä tulee. Keitin lisää kahvia. Olin jälleen alkanut siirtää huomista kauemmas valvomalla siihen asti kunnes putoan.
Vain yksi monista samanlaisista päivistä.
14.11.05
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)