Olin kotona, se ovikello vain ei toiminut

Hämmästyttävä väsymys iski, kuten se torstai-iltaisin usein iskee, eivätkä edes kahvi, lakritsi ja Pirkka Sirkus-cookie kyenneet estämään minua olemasta suoriutumatta suunnittelemastani siivousprojektista. Jotain oli tehtävä. Miehekkäin elkein tartuin tietokoneeseen ja tein jotain jota on jo pidempään pitänyt. Unohdin oman Päivän pamaukseni ja tutustuin tuhtiin määrään aiemmin enimmäkseen vieraaksi jääneitä blogeja satunnaisotannalla. Luin sairaalakäynneistä, kannanotoista naistenpäivään, baarinovisattumuksista, elokuvista, kevään tulosta, pääsykoeahdistuksesta, talvilomasta, päivänpolitiikasta. Karttuuko tieto ympäröivästä todellisuudesta blogien kautta? Onko ympäröivää todellisuutta? Ja miten tämä vaikuttaa omaan tiedostamiseeni sijainnistani suomalaisessa blogiyhteisössä? Muut kirjoittajat tunnen ohikulkevina kosketuksina, kuten tuntevat ne jotka asuvat Neptunuksen syvissä vesissä Johanna Sinisalon novellissa Yövesi. Ja meilläpäin liikkuu pelkkiä kylmiä virtauksia, niinpä niin.

Olo on silti harhainen. Kuin olisi kuunnellut keskusteluja baarin pöydistä, eikä kuitenkaan ole saanut todellista kontaktia kehenkään. Palaa yksin kotiin hiljaisia katuja ja miettii niitä ihmisiä. Että mitäköhän niille nyt kuuluu. Kaikille niille kansalaiskommentaattoreille, arkipäivän ajattelijoille. Ja niille muutamille kajahtaneille neroille jotka eivät ole tästä maailmasta, siellä baarin pimeässäkin sen näki.

Mikä ei kuulu joukkoon? A) Ystävät B) Menestys C) Vaikutusvalta

Ihan järjettömän hienoa toisinaan vain tietää ettei ole ainoa joka kirjoittaa samoin kuin ajattelee, ja päinvastoin.





"Sitä toivoo että piuhojen päällä eivät ihmiset tänään tanssisi..."

(Absoluuttinen Nollapiste: Hyviä muistoja, huomenna suihkuun)

Sattuipa hassusti matkalla taivaaseen

Ei siinä mitään sen kummempaa ollut. Talotkin näyttivät tasaisen harmailta vielä siinä vaiheessa kun hitaasti raahautui ylös sängystä ja kuunteli nivelten pauketta. Vanhus ei ole koskaan yksin, vai miten se sanonta kuului. Mutta sitten huomasi että joen vastarannalla tanssittiin. Niin kauas ei nähnyt hyvin, koivukin kasvoi liian lähellä ikkunaa ja peitti näkyvyyden, mutta kuitenkin oli selvää että siellä mitä oli jo vuosikaudet pitänyt tyhjänpäiväisenä joutomaana oli menossa jotain joka oli saanut monet ihmiset onnelliseksi. Sitten sattui vilkaisemaan kelloa, jonka ruosteinen heiluri nakutti epätahtia seinällä. Aamu oli pidemmällä kuin olisi pitänyt.

Eikä siinä loppujen lopuksi ollut mitään sen kummempaa missään vaiheessa. Vilkaisi kalenteria, ja viimeinen luento oli mennyt. Tenttipäivää ei ollut merkitty, eikä sillä, tuskin siellä olisi tullut käytyä. Vielä siinä vaiheessa kun rintaa alkoi pakottaa tunsi että tekeillä on jotain aivan ihmeellistä sinä aamuna ja lopulta se sana valui esiin, se mitä oli huomaamattaan etsinyt tietoisuutensa perukoilla. Kevät. Nyt se tosiaan...

Eivätkä ne olleet ihmisiä jotka tanssivat siellä joen vastarannalla, heinikko siellä vain aaltoili tai ehkä, me emme todella voi tietää sitä, myös jokin sellainen jonka saattoi nähdä vain koska oli jo hitaasti jättämässä tämän todellisuuden. Kevät, sanoi, ja otsa kopsahti ikkunaan ja suljetut silmät näkivät kaistaleen taivasta ennen kuin poski painui lattiaan, hitaasti, kuin tyynyyn.

Varjoja kuvaruudulla

Tänään se tuli todistetuksi, että näytän videoituna yhdistelmältä Ville Valoa (jalat), Arvi Lindiä (kädet & keskivartalo) ja neuroottista zombia (pää). Saattaisin siis olla tyrmäävän tehokas haudasta nousseena teinejä villitsevänä eläkeläisuutistenlukijana. Missä on minunlaiseni mahdollisuus toteuttaa itseään? Miksi tuosta hemmetin telkkarista ei koskaan näy muuta kuin Päivien viemää? Miten pidetään pieneläinyhdistykselle puhe kissanhankkimisessa huomioon otettavista asioista?

Nämä kaikki liittyvät oikeasti toisiinsa.

Sitä tutustuu uusiin ihmisiin jotka ovat mukavia ja sitten yhtäkkiä ei enää ole missään tekemisissä heidän kanssaan. Sen ajatteleminen saa surulliseksi.

Hualar'

Täytyypä tunnustaa että on yksi asia (no oikeastaan monta - mutta tämä kirjoitus käsittelee vain yhtä) joka tässä yliopistomaailmassa on totisesti ärsyttänyt. Se on tuo haalarien käyttö. Kun esimerkiksi vappuna tai laskiaisena lähdetään kaduille bilettämään kunnon humalassa niin pitää olla yllä haalari. Aivan. Se on rasittavaa. Yritän olla puuttumatta siihen, että tuollaisen hoilottavat haalarilaumat näyttävät itse asiassa melkoisen tyhmiltä, minua kun on siinä aina enemmän kiusannut se, että haalarihan on tunnetusti asu, jota käytetään monenlaisissa fyysistä uurastusta vaativissa työpaikoissa. Se, että akateemista uraa itselleen pohjustavat opiskelijat pukeutuvat tällaisiin duunarihaalareihin vain silloin kun on tarkotus vetää ahterit olalle tuntuu, no, melko suoralta vittuilulta. Että ähäs, kattokaas meitä, näytetään ihan duunareilta. Olen ollut aikanani tehdastyössä, jossa joka aamu kello seitsemän kiskaisin ylleni sellaisen haalarin. Ei se mitään riemujuhlaa ollut. Palkka sentään juoksi, tosin sekin nousi kun siirryin kirjaston tiskin taakse. Siitä olen kuitenkin ollut onnellinen että vaikka kovin monet haalareihin katsovat viisaaksi sonnustautuakin, niin me kirjallisuudenopiskelijat emme - ainakaan täällä Turussa - ole sanottavammin asiasta innostuneet. Ei niitä meidän yllä näe. Ja löytyy haalareihin kriittisesti suuntautuvia muualtakin; ainakin elävästi on jäänyt mieleen toissavuonna Jyväskylässä näkemäni sikäläisen taidehistorian ainejärjestön tulevia bileitä mainostanut juliste, jossa luki: "Sisäänpääsy ilman haalareita 2 euroa. Haalarien kanssa 20 euroa." Juuri tätä mieltä olen haalareista minäkin, vakaasti.

Otanta

"Nostapa poika toi kassi nuoremmakses mulle."
"Anteeks?"
"Anna nyt se kassi tänne. Onko sulla huono kuulo, mitä?"
"Mitäköhän kassia te nyt tarkoitatte?"
"Olet sää saatanan näsäviisas."

*

"Päivää."
"Örghm."
"Vieläköhän renkaanpaikkauspakkauksia nykyään on myynnissä?"
"No tossa niitä on. Miksei olis?"
"No ei, kun ajattelin vaan että -"
"Mää oon kuule pyöriin vaihtanut renkaita ennen kun sää olit syntynykkää."
"No jos minä sitten -"
"Taidat olla kaupunkilaisia?"
"Näkemiin kiitos."

*

"Anteeks, pääsisköhän tästä ohi?"
"Kato, sieltä tullaankin niin kiireellä että täytyy oikein ihmisiä töniä."
"Se on nykyään niin ihmeelliseks menny."
"Niin anteeks vaan rouvat."
"..."
"..."
"Että ohi pitäis päästä, joo'o, kyllähän mää tässä koko päivänkin voin odotella."
"..."
"Jumalaton!"

*

"Mitä kautta tää bussi mahtaa ajaa?"
"Hö, samaa kun ennenki."
"No, enpä ole ennen tällä kulkenut."
"Sitä kannattas ottaa vähän asioista selvää ennen ku tarttee alkaa kyseleen."
"Okei, liftaan."

*

On aina mukava käydä kotikonnuilla.

Eivät katoa

Kelaa kelaa, eikä kuitenkaan muista yhden norjalaishiihtäjän nimeä. Ulkonäön muistaa kyllä, ja sen vuonovillapuseron mihin pukeutuneena esiintyi lehdistötilaisuuksissa hymyillen vilunkia turskahymyä. Mutta nimi ei muistu mieleen. Siinä on jotain samaa kuin lapsena lehdestä luetussa sarjakuvassa, josta muistaa yhden puhekuplan keskeltä sanatarkasti, eikä muita. Ei edes että mikä sarjakuva oli kyseessä. Aamulehdessä oli jo tuohon aikaa Luuta-Hilta, mutta myös Karvanaama, Muukalaislegioona sekä Ville ja Maija, lyhyen aikaa myös kotimainen sarjakuva nimeltä Herra Jalkanen. Kuka niitä enää muistaa? Minä, kaiketi. Leikkasin ja liimasin niitä talteen, koostaen eri sarjakuvien yhteensommitelluista ruuduista mielipuolisia kaaosvitsejä, joissa Herra Jalkasen vierestä kaahaava auto muuttuu vanhaksi ja viisaaksi Kyömynokaksi ja loppuun Topi ja Reiska saavat sanoa sen mikä merkitys tällä kaikella oli. Tai on siinä jotain samaa myös kuin vuonna 1963 lyödyissä viidenkymmenen pennin kolikoissa, joihin törmäsin kaikkialla ja joita oli outo pino kirjahyllyn nurkassa. Mihin katosi 80-luku? Tai ennen kaikkea: miksei se ole kadonnut yhtään minnekään? Kun ei autoissa vielä ollut turvavöitä takapenkillä, saattoi maata selällään ja nostaa jalat takaikkunalle, se oli hauskaa.

Jotain uuttakin on tullut. Gummeruksen Pienen ja parhaan tietosanakirjan mukaan puhelinseksi on "maksullisten puhelinlinjojen kautta saatavaa auditiivis-eroottista palvelua". Minua alkoivat luettuani kovasti kiinnostaa auditiivis-eroottisuuden laajat mahdollisuudet nyky-yhteiskunnassamme. Voisiko sitä alkaa harrastaa? Näyttäisikö se hyvältä Kuk' Akukin on? -kirjassa shakinpeluun, hevospoolon, humidorinhoidon ja taviokuurnientarkkailun rinnalla? Se saattaisi olla näyttämättä hyvältä.

Että kiveen kirjoitetut sanat

Silmänkääntövankilan tämänkertainen jakso on special episode, joka kirjoitetaan tavanomaisista ympyröistä voimallisesti poikkeavassa paikassa. (mutta lisätään verkkoon vasta hiukan myöhemmin kun taas sijaitsen jossain missä on verkkoyhteys) Olen jälleen maalla; kyllä, tämä aiheenani useinkin viivähtänyt maaseutu/kaupunki -vastakkainasettelu on jälleen nostettu esiin. Tällä kertaa minä, ehkä vain saadakseni tietää miltä työskentely täällä tuntuu, raahasin wanhan kannettavan kirjoitusmasiinani taloon jossa en vielä koskaan ole mitään fyysisesti kirjoittanut, mutta jossa olen viettänyt lukemattomia pitkiä talvipäiviä, kesäiltoja, syysöitä ja kevätaamuja keräten itseeni luomiseen tarvittavaa energiaa jota voi saada vain paikasta joka sijaitsee syrjässä niin monista sivistyneen yhteskunnan määrittävistä tekijöistä että niiden laskemiseen tarvittaisiin neljäskin käsi, ja toisaalta niin keskellä luontoa että kun on kesä, voi nähdä yhdellä vilkaisulla kyyn, peuran ja palokärjen. Itse talo, jonka satavuotias historia näkyy ja tuntuu jokaisessa pienimmässäkin yksityiskohdassa, on tallettanut seinähirsiinsä sukupolvien kuluessa melkoisen paljon ihmiselämän vaiheita. Moni on täällä käynyt, ja minä kannan talon ulko-oven raskasta avainta joka päivä avainnipussani ylpeydellä joka sisältää myös suunnattoman annoksen nöyryyttä, sillä minä tunnen olevani liian mitätön tänne.

Kirjoitin äsken jo pitkään täydellisen lukon takana olleen luvun romaanikäsikirjoitukseeni, joka on ollut pitkä ja vaiheikas kuin kosken ylitys kiviä pitkin harppoen mutta jonka vastaranta on nyt jo niin lähellä että kun kurotan käteni, minä melkein yletyn sinne. Hassua miten tuo viikkokausia piinannut pätkä tekstiä ryöppysi minusta ulos heti kun istuin alas tähän nojatuoliin joka on pehmeä ja lämmin kevätauringon imeytettyä siihen itseään koko päivän. En osaa olla niin kotonani missään muualla kuin täällä, huoneessa jonka katto on korkeammalla kuin muualla, jonka kaakeliuuni on massiivinen kuin linnanportti, jonka suuret ikkunat koostuvat kymmenistä pienistä ruuduista ja jonka kirjahylly on ikuisesti täynnä ajattomia klassikkoja, niitä joita kellään ei ole enää nykyisin aikaa lukea mutta jotka ovat oikeasti paljon parempia kuin juuri mikään uudeksi kutsuttu kirjallisuus. Kello raksuttaa laiskasti, se on seinällä vieressään suuri taulu joka esittää kesäistä järvenrantaa ja hiekalle kiskottua romuluista venettä. Minun on täällä hyvä. Kun lumi sulaa pois näen taas talon portaille kasvaneen sammaleen; se on kuin kesä itse. Se on kaikkialla, silloin kun on.

Sen, että tiedostamme; mutta mitä jos unohdamme?

Kun lähtee viikonlopuksi pois kotomaisemista on edessä repun pakkaaminen. Vaatteet, kamera, suklaalevynpuolikas, proseminaarikirjallisuus ja uusin Soundi taistelevat elintilasta, mutta tärkein säästetään aina lopuksi. Mitä cd-levyjä pitää pakata mukaan viikonlopuksi?

Tämän ongelman eteen joutuvan pitää ottaa huomioon useita eri totuuksia. Hänen on hyväksyttävä se tosiasia, että koska on menossa muiden nurkkiin, jää levyjen kuuntelemiselle todennäköisesti melko vähän aikaa. Mutta ihan vain siltä varalta että tuota aikaa löytyy, on ennakoitava millaisella tuulella sattuu seuraavien neljän päivänä aikana olemaan. Pakatako mukaan pomppumetallia, huminaprogea, suomirokkia vai jazzia? Entä millainen on se tilanne jossa pääsee levyjen pariin uppoutumaan? Yöllä kuulokkeiden kautta vai keskellä päivää tyhjässä mutta aurinkoisessa talossa? Ja kun on lopulta päätynyt johonkin tiettyyn artistiin, valitseeko tältä mukaan alkuaikojen uraauurtavan kulttialbumin vai turvallisemman myöhäiskauden menestyslevyn? Tietenkin mukaan on otettava myös pari kolme viimeaikaista hankintaa ihan vaan siltä varalta että sattuu tapaamaan jonkun jolla on hyvä kuunteluttaa sitä mitä on viimeksi kokoelmiinsa haalinut. Ja koko ajan takaraivossa on ahdistavan varmana tieto siitä, että suurinpiirtein samalla hetkellä kun pääsee perille tekee epätoivoisesti mieli kuulla juuri se levy jota ei pakannut koska sen olemassaoloa ei ole edes muistanut viimeiseen kahteen vuoteen. Sitä pähkäillessä se viikonloppu mukavasti ohi vilahtaakin.

"Voin"

Tänään Ugus valuu keltaisena maalina seinää pitkin alas jättäen jälkeensä paperitähden muotoisia läiskiä. Hän ponnahtaa Siwan katolle kuusiokoloavainjalkaisen hämähäkin tavoin ja kirkuu vesilätäköstä, jonka iirikset ovat punamustat. Juo sähköä kengännauhoista ilman tukehtumisvaaraa ja elelee enkeleiden keskellä rivitaloyksiöiden takamailla, toistaitoisten strategiavaraanien naamarikekkereiden grillimaistajien ensisijaisena kesätyöpäällikkönä. Ja miksikö näin? Vain siksi että hän voi.

Tänään on nimittäin, syystä tai toisesta, ollut uskoa siihen että jokainen "voi" suoriutua siitä mistä haluaa suoriutua jos hänellä on halua siihen. En ole varma miten tähän päädyin tai miksi, mutta se oli hyvin vahvana tunteena siinä silmien takaisessa ontossa tilassa jossa useimmilla meistä sijaitsevat aivot kun kävelin vapaapalokunnan ohi ja minua vastaan käveli nainen joka ei ollut tältä planeetalta. Harvat koirat tervehtivät niin kuivakatseisesti kuin hän. Ja minä tajusin: "voin". Me kaikki "voimme" - jos vain haluamme. Nyt myöhemmin kirjoittaessani ymmärrän tietenkin hyvin selkeästi etten tuona hetkenä ajatellut selkeästi, mutta ette olisi tekään ajatelleet jos olisitte sattuneet vahingossa kävelemään läpi kioskin haamusta; sen seinillä roikkui vielä Nykypostin lööpin (heinäkuu 1977) astraalijämät. Ja koska kerran en ajatellut selkeästi, kuljin hakoteitä pitkin. Ja juuri tämän vuoksi olen nyt sitatoinut verbin "voida". Ei kukaan meistä oikeasti "voi" toteuttaa elämänsä suuria haaveita. Jos "voisi", meidän pitäisi hyväksyä se tosiasia että kanssaihmisemme ovat vain massaa, jonka ainoa tarkoitus on estää meitä pääsemästä tavoitteeseemme. Tuollaiset ajatukset masentavat, ennen kaikkea koska niin monen mielestä juuri niin on. Elleivät kuolleet ajatukset haisisi niin pahalle, tallaisin tämän liiskaksi. Nyt yritän vain saattohoitaa sen hengiltä "kirjoittamalla" aiheesta "verkkoon". Että jotta koska, kun.



"Don’t put this note by your face on the pillow
Don’t put this letter in the pocket near your heart
Keep it in the bottom drawer where you hide the sex tools
I pray you always need them"

(Elbow, I've got your number)

Inhimillisen elämän varastointitoimet

Kun siivoan asuinsijaani (noin neljännesvuosittain) tai järjestän huonekalujen paikkoja uusiksi (noin neljänneselämittäin) niin aina löytyy kaikenlaista sellaista paperisälää jonka on joskus arvioinut tärkeäksi ja säilyttämisen arvoiseksi. Eilen illallakin kävi niin. Puolisen vuotta muuton jälkeen aloin lopulta kyllästyä katselemaan tyhjiä pahvilaatikkopinoja nurkissa ja sitä että kirjoituspöytäni olivat edelleen täynnä tavaraa sijoitusmääreellä "toistaiseksi". Mikään ei toiminut, mutta yli viisi kuukautta silti toimin juuri siinä ympäristössä. Osoitan hämmästyttävää luonteenlujutta toisinaan.

Mutta taas sitä paperisälää löytyi. Sitä on säilötty laatikoihin, lipastoihin, pinoihin, kasoihin, kasseihin. Jokaisella pinolla on erilainen oleellisuusarvo; nuo tuolla ovat "mahdollisesti kiinnostavia", tuo läjä on "huomioitavaa", yksi muovikassillinen koostuu lähinnä "selaa joskus ajan kanssa ja heitä turhat pois" -materiaalista, mutta turhat eivät milloinkaan heity pois sillä turhaa ei ole; miksi sellaista säilöisin?

Ja aina noin tunnin verran huhkittuani, siirreltyäni pöytiä sinne tänne, kirotessani villakoirien käydessä kimppuuni, harjattuani, imuroituani, rikottuani muutamia käyttökelpoisia esineitä, löydän jonkin arkiston jota en ole muistanut kuukausiin, ehkä vuosiin, ja lysähdän istumaan hämärään nurkkaan jossa kuluukin seuraava tunti. Eilen illalla vastaani tulivat mm. Image-lehdestä kopioitu artikkeli Tommi Liimatasta, Nordean kirjeen takapuolelle piirtämäni poikkeuksellisen onnistunut lintu, kutsu yliopiston ensimmäisen vuoden opiskelijoille tarkoitettuun terveydentarkastukseen (vieläköhän sen voisi kolmantena vuonna...), Ohjeet Tutkielman Tekemiseen, ensi kesän Volter Kilpi -päiviä mainostava järkyttävän ruma postikortti, outo sopparesepti (mistä ihmeestä leikattu?), Pink Floyd -juliste (päätyi seinälle) ja puolikas punakynättyä novellia.

Kävin kaiken läpi. Ja arkistoin uudelleen. Ja niin vain on että vaikka joka kerta luulen selvittäneeni arkistojeni tilan, on seuraavaan siivoukseen mennessä sen koko luonne muuttunut; kuin mitään samaa ei siellä enää olisi kuin viimeksi.

Loppuun pitää tietysti mainita outo perversio. Aina siivotessa pitää soittaa vanhoja Synthesizer greatest -kasetteja. Miksikö? Kokeilkaa niin tiedätte.

Uudistuminen, mikä siinä?

Vanhassa vara parempi, toteaa Ugus. (minun isoisäni ei olisi sanonut "parempi" vaan "parree", joka on mainioimpia murresanoja joita tiedän) Uudistuminen ei miellytä minua, koska siihen ei ole useinkaan todellista tarvetta, uudistujat etsivät vain epätoivoisesti jotain jolla täyttävät tyhjiötä, joka ei kuitenkaan täyty.

(tässä sijaitsi alunperin pitkällinen jaanaus siitä miten ottaa kupoliin kun ihmiset päivittävät nykyisin tietokoneitaan kuin ei riittäisi mikään. tulin katumapäälle; pois moiset ruikutukset. hyvä etten sentään puhelimiin asti päässyt. ne jaksavat ottaa kupoliin. niin kuin nyt logot. kuka valopää on joskus keksinyt että puhelimeen kuuluu logo? yhtä hyvin voisi päättää että aamupuuroon kuuluu kenkä. yhtä suuri korrelaatio on niiden kahden seikan välillä kuin puhelimen ja logon. ja kuitenkin sadat tuhannet ihmiset hommaavat puhelimeensa logon. jos joskus näette minun puhelimessani logon, niin ampukaa minut. pliis. niin sitä vaan että oli se hyvä etten päässyt puhelimiin asti, olisin varmaan heittäytynyt oikein urakalla valittamaan)

Epäoleellista on kuitenkin kaiken muun pysyvyys kuin Windows-työpöytäni taustakuvan, jonka pysyvyys on jo legendaarista luokkaa, se kun ollut vuodesta 1998 asti sama, tämä:




Voiko mikään olla lohdullisempaa kuin se, että joutuessaan avaamaan tietokoneen myöhään yöllä pitkän päivän jälkeen vain koska sitä he-le-ve-tin proseminaaria on pakko kirjoittaa edes yhden lauseen verran eteenpäin, kurkistaa ruudulta Aleksi ja tuntuu sanovan että hellitä hiukan. Ja niin, koska Aleksi on viisas kissa, minä uskon sitä ja suljen tietokoneen. Ehtiihän niitä opiskeluja myöhemmin jatkamaan.

Katsokaas, kissahan sekin oli joka kertoi Kai Niemiselle lopullisen totuuden. Kaikesta.

Havaintoja hautausmaalla

Kun äsken kiipesin hautausmaan muurille, mieleeni tulivat välähdyksenomaisesti kolme oudointa koskaan saamaani sähköpostia. Niistä yhdessä kerrottiin että jos olen se tyyppi (kuten kirjoittaja oletti), joka oli hänen kanssaan partiopäivillä (!) keskustellut mahdollisuudesta kuvata seuraavana kesänä pienen budjetin kauhuelokuvaa Turun linnassa, niin suunnitelma oli nyt aiempaa lähempänä toteutumista ja meidän kannattaisi tavata lisäsuunnitelmien merkeissä. Se oli pelkästään absurdia. Toinen sähköposti oli minulle vierasta kieltä, mutta mahdollisesti puolan tai tsekin kielellä kirjoitetun piiitkän sepustuksen keskeltä erotin toistuvasti sanaparin "mundane music". Kolmas posti oli suomea, ainakin melkein. Joku tulistunut nimimerkin taakse kätkeytynyt mieshenkilö (ei spesifioinut sukupuoltaan mutta ei tämä mitään korkeampaa päättelykyä tarvinnut) vaati minua poistamaan herjaavat kotisivuni verkosta tai hän ottaisi yhteyttä Laki Mieheensä. Viestin jokainen lause loppui kahteen huutomerkkiin ja niiden jälkeiseen pisteeseen. Mutta kuten sanoin, nämä sähköpostit kävivät mielessäni vain välähdyksena, ja kun tömähdin hautausmaan muurin toiselle puolelle, ne unohtuivat.

Launta-iltapäivänä hautausmaa on hiljainen paikka, niin rauhallinen että tuntee itse pitävänsä liikaa ääntä. Kuulee luiden hioutuvan toisiinsa askeleiden aikana. Olkalaukku hankaa farkkuun, ja farkussa kamera kopsahtelee omia aikojaan. Kävelin mäen laelle, sillä tämä hautausmaa (jossa olen käyskennellyt aiemminkin täysikuun aikaan) sijaitsee rinteessä. Pysähdyin välillä ottamaan kuvan kuusta, mutta eiväthän ne koskaan onnistu. Hyvin harva valokuva on koskaan sellainen kuin on sen toivonut olevan, mutta kun ne onnistuvat - ja kun joku muukin niin sanoo - se on kuin olisi itse muovannut sen kohtaan jota kuva esittää, sen tyhjästä rakentanut. Hautausmaan yläkulmassa on alue vailla hautoja, pelkäksi puistoksi jätetty. Se on suosikkipaikkani Turussa, ehkä minut voi löytää sieltä. Askel johti taas sinne. Yritin liikkua kuin hahmo, en tiedä onnistuinko, ketään muita ihmisiä ei näkynyt tai kuulunut ja sieltä näkee ja kuulee kauas. Yritin ottaa kuvaakin, mutta maisema ei sattunut kohdalleen, jokin oli aina tiellä, etupäässä kylpylän katto. Kaksi mustarastasta tappeli polulla, tai jotain niillä ainakin oli meneillään. Siitä tuli hyvä mieli. Kyykistyin, tähtäsin kameralla, ne olivat tiessään, lauloivat puussa. Mitä rastailla voi olla tähän aikaan vuodesta auringonlaskun hetkellä? Mistä ne kiistelivät?

Tähtäsin kameralla puuta joka olisi mahtunut juuri kuvaan, taustalla punaraitainen horisontti ja nostokurki. Pieni viserrys jalkojeni juuresta. Kyykistyin taas matalaksi. Ihminen osaa olla äänetön kai vain silloin kun sitä ei edes ehdi ajatella; olin kuin varjo. Rastas istui kuusen alaoksien kätkössä, puolen metrin päässä minusta. Pimeä paikka, mutta yritettävä oli. Säädin valotusajan neljäsosasekuntiin. Oliko vieläkin liian lyhyt? Puoli sekuntia olisi ollut varmempi - mutta ilman jalustaa liian tärähdysarka. Lintu etsimeen. Se avasi nokkansa ammolleen, ilman ääntä. Siitä olisi tullut hieno kuva. Mutta mieleen tuli että onkohan sillä jokin hätä. En halunnut ottaa kuvaa kuolevasta linnusta. Se oli selvästi nähnyt minut, muttei mennyt pois. Laskin kameran alas, se hyppäsi kuusen juurelle, luritteli hetken, pyrähti naapuripuuhun. Tappelukaveri ilmestyi polun mutkan takaa ja lensi samaan puuhun. Lurittelu alkoi, kuulosti hyväntuuliselta. Ei minua pelätty, vaikka häiritsinkin kyllä; näkihän sen. Kävelin tämän puun juurelle, tähtäsin taas, tällä kertaa ne olivat minua korkeammalla ja kuvakulma oli huonompi muutenkin. Toinen lensi jonnekin hautojen suuntaan, toinen jäi. Nappasin kuvan. Jos se onnistuu, saatan verkottaa sen. Mutta saa nyt nähdä.

Yritin vielä ottaa maisemakuvaa, mutta se ei kiinnostanut enää. Lähdin kävelemään takaisin alas kohti muuria ja tietä. Takanani alkoi taas luritus. Taivas oli tummunut vaaleansinisestä tummaksi aikana jonka vietin hautausmaalla, ja valaisimet olivat alkaneet syttyä, samanmuotoiset ja -väriset kuin kuu, joka näytti puiden oksien takaa vain yhdeltä monista. Kaupungin suuntaan katsoessa näki violetteja raitoja ja vaaleanpunaista. Hiljaisuus vallitsi, ei muita kuin lintuja ja omat askeleet. Niin kaunis paikka tämä maailma joskus on, että vihloo ajatus siitä että jatkuvasti miljoonat ihmiset pyrkivät sitä järjestelmällisesti tuhoamaan. Silti oli hyvä mieli. Raahasin itseni muurin yli; portit on vain vanhoille ja väsyneille. Koska en käytä kaupunkibusseja en tiedä kuinka usein ne kulkevat, mutta kun menin hautausmaalle olin vähällä jäädä keskustan suuntaan menevän alle mutkassa, ja kun tulin sieltä niin taas. Yhden bussivälin verran meni siis aikaa. Opiskelijoiden asuttamien sementtilaatikoiden ikkunattomat päätyseinät eivät tällä kertaa rusentaneet kun astui niiden väliselle kujalle. Ja vastaantulijatkin näyttivät sympaattisilta kaikki. Ei ihminen paljoa tarvi.

Eräiden asioiden järjellisyyttä taas vaihteeksi epäilevä

On niitä joille tietokoneet ovat outo ja jotenkin pelottava ilmestys. Minäkin myönnän kuuluvani niihin, mutta en sillä tavalla kuin nuo jäärät jotka jo pelkistä periaatesyistä pysyttelevät näistä he[mm]etinkoneista kaukana. Minähän sentään sain ensimmäisen tietokoneeni joululahjaksi jo vuonna -84. Ei hullumpaa, parisenkymmentä vuotta näppäimistönfläygytystä pian takana. Mutta kenties juuri siksi tietokoneet ovat minusta aika pelottavia laitteita. Olen onnistunut kasvamaan aikuiseksi (älkää naurako siä takarivisä) niiden parissa ja vaikka lähellä toinenkin vaihtoehto on ollut, on tietokone minulle nykyään nimenomaan hyvä renki. Isäntänä se olisikin aika huono, jos vanhakansa sallii minulle tämän lainauksen. Minua pelottaa nähdä miten jotkut katoavat tietokoneiden pariin. En kykene ymmärtämään ihmisiä jotka haluavat naulita itsensä tuolin ja näyttöruudun väliin yhtäjaksoisesti koko vuorokaudeksi. Eihän se voi olla tervettä. Paikat jumiutuu, enkä tarkoita vain fyysisiä paikkoja. Mitä tapahtuu ihmiselle jonka koko maailma on vuosikaudet monitorissa? Jonka keskustelukyky on rajoittunut lyhyisiin "lol"-henkisiin lauseisiin? Jonka ystäväpiiri koostuu kirjaimista ja pikseleistä todellisten ajattelevien olentojen sijaan? Entäpä ne jotka surffaavat (käytän itsepintaisesti kaksois-äffää tuossa verbissä vaikka meille viime vuonna opetettiin ah niin hyödyllisellä kirjallisen viestinnän kurssilla että se kuuluu kirjoittaa yhdellä) yöt pitkät verkossa vain koska voivat. Olen minäkin sitä joskus kokeillut, mutta ei kiitos. Nukkuminen on hieno asia; en ole koskaan törmännyt verkossa mihinkään sellaiseen joka vetäisi vertoja unille - vaikka sitten sattuisi olemaan vähän latteampikin uniyö. Eikä tietenkään pidä unohtaa sitä mukavaa tunnetta kun herää pitkään ja hyvin nukutun yön jälkeen. Se on aliarvostettu tila nyky-yhteiskunnassa, minkä olen saanut surukseni huomata. Kunpa useammat ymmärtäisivät että sen tietokoneen voi joskus sulkea. Se onnistuu siitä napista missä on kuva sellaisesta ympyrästä minkä yläreunassa on sellainen pystyviiva. Yleensä.

Aitous on harha, ja totuuteen pettyminen vie meidät jatkuvasti kauemmas siitä mikä on tärkeää!

Tänään onnistuin poistumaan kotoa ensimmäisen kerran sitten sunnuntain; joskin vain lähipuotiin asti ostamaan erinäisiä Pirkka- ja Euroshopper-tuotteita. Virus on kuitenkin jo hellittämässä ja voitte kaikki huokaista syvään, en ole kuolemassa. Huokaisun positiivis/negatiivisen virityksen hienosäädön jätän teidän itse päätettäväksenne. Päässä kuitenkin juili yöllä siihen malliin että luulin jo kuun astuvan ikkunasta sisälle huoneeseen julmasti hymyillen ennen kuin tajusin että kirkkaanvalkoiset tuskanläiskät ne silmissä hyppivät. Kuin olisi otsanahan ja luun väliin kiristetty kilo lasinsirpaleita, jotka liikkuivat omaan tahtiinsa ja pyrkivät jatkuvasti vasemmasta silmästä ulos. Se sattui.

Sain palautetta joka kertoi että blogistani ovat skandit hukassa. Se on ikävää, mutta tuntuu kuitenkin olevan harvemman ongelma, tai sitten kaikki vain nauravat minun skanditkadottaneelle tekstintyngälleni ja odottavat koska itse huomaan. En tiedä. Ainakin niillä kolmella koneella & selaimella joita säännöllisesti käytän, kirjaimet toimivat, ja näyttivät ne Applen ruudullakin olevan OK kun viime viikon maanantaina sain moisen ihmeen nähdä. Kiitän kuitenkin tästä tiedonannosta ja jos ongelma on yleisempi niin kertokaa ja pyrin tekemään sille jotain. Niinkuin minä nyt mitään osaisin.

Sairasta miestä on parin päivän ajan ihmeesti piristänyt Kohina. Kohiskoon se virtuaalisessa eetterissä ikuisesti. Ei minulla tämän enempää sanottavaa tänään ollut. Sen siitä saa kun elää kolmatta päivää vain päänsä sisällä, ja se pääkin on pipi.

Jos aikaa todella voisi tappaa, tämä päivä olisi nyt vainaa

Talven ensimmäinen flunssa iski kovaa ja korkealta, ja kuumehoureissa vietetty päivä on mennyt kaikenlaiseen turhuuteen. Siis hyötyajattelevien ihmisten mielestä turhuuteen, minun näkökulmastanihan mikään mikä sallii mielikuvituksen leikkiä ei ole turhaa, tietenkään. Ja tästäpä johtuu että palaan viimeviikkoisen aiheen pariin. Sillä olihan sen tapahduttava. Kissansilmä löysi pienimuotoisen sukseen ja sen jäsenille nousi ego päähän. Vokalisti Ugukselle aivan erityisesti, ja niinpä tämä järjesti itselleen tilaisuuden päästää höyryjä ulos. Tulos oli hänen ensimmäinen soolotuotoksensa A Nightmare, basically, joka ilmestyi EP-mittaisena pienen norjalaisen levy-yhtiön kautta vain neljä kuukautta Kissansilmän pitkäsoittodebyytin jälkeen.



















1. Paralyzed (3:58)
2. A Cathedral of bad dreams (7:30)
3. Children of sorrow (9:12)
4. Raventhunder (6:46)


Ehkä suomenkielisen snobirock-yhtyeen vokalistilta oli jokseenkin odottamaton veto julkaista tämä rasvainen black-metal -albumi, mutta kuten Ugus itse totesi, "se oli tehtävä". Paha siihen on kenenkään vastaankaan väittää. A Nightmare, basically on soololevy sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä paitsi kappaleiden sävelet, sanat ja vokaalit (sekä tietenkin jälleen myös kansikuva ja cd-kirjasen visuaalinen ilme), ovat Uguksen vastuualueena myös lähes kaikki instrumentit. Minkäänlaiseksi multilahjakkuudeksi hän ei kuitenkaan tällä saralla paljastu; ehkä antilahjakkuus kuvaisi hänen soittotaitojaan terminä paremmin. EP saa kuitenkin varovaisia kehuja alan lehdistössä, etenkin poukkoilevien kappalerakenteiden aiheuttamaa pelottavan vainoharhaista tunnelmaa kiitellään. Ugus ottaa kehut tyytyväisenä vastaan ja jää suunnittelemaan seuraavaa sooloprojektiaan. Mitä kaikkea saakaan musiikinnälkäinen yleisö vielä häneltä ja Kissansilmältä nautittavakseen?

Kato, pyhä kirjotus! Uskotaan siihen, äkkiä!

Aina toisinaan jaksaa vielä tässäkin iässä ihmetellä sitä miksi jotkut ihmiset Uskovat (iso alkukirjain tarkoituksellinen). Se tuntuu liian oudolta, ei mahdu minun kalloni sisään. Totta kai olen kuullut väitteen jonka mukaan jokainen ihminen uskoo väistämättä johonkin, mutta tästäkin voi olla monta mieltä. Suurin osa ainakin omasta elämästäni on mennyt uskomatta mihinkään - paitsi ehkä "usko"-termin käsitettä venyttämällä nykyhetkeen. Tänään sentään uskon joihinkin asioihin. Moniin sellaisiin jotka ovat useille ihmisille itsestäänselvyyksiä, moniin sellaisiin joille useat tuhahtaisivat. Mutta minä en Usko. Siinä on vissi ero. Ne jotka Uskovat katsovat olevansa jossain määrin erikoisia ihmisiä. Pelastuneita ehkä, en tiedä. Outoa tässä on minusta se, että Uskovat, jotka täällä luterilaisuuden kukkeilla kunnailla kun vaelletaan ovat käytännössä kaikki kristittyjä mutta muihinkin järjestäytyneisiin uskontoihin tämä takuulla sopii, ovat omaksuneet tällaisen vuosisatoja vanhan opin ja toteuttavat sitä sitten sellaisenaan kuin se kertoisi millainen maailma tänään on. Ei se kerro. Kirjoitukset joita Uskovat pitävät tärkeitä ovat vanhentuneita ja kaiken kaikkiaan suvaitsemattomaan ahdasmielisyyteen kannustavia. (mutta kristittyjen naisten ei sentään tarvitse kätkeä itseään huntuun) Ehkä ymmärtäisin vielä sen että uskontojen pyhät kirjoitukset olisivat olemassa yhteiskunnassa ilman jatkuvaa fanaattista suhtautumista niihin, se saattaisi toisaalta olla ihan hyväkin asia. Kai niistäkin omat viisautensa löytyy ja vaikkei löytyisikään niin mahtuuhan maailmaan tekstiä. Yksilötasolla minä en Uskomista kuitenkaan ymmärrä. Minun on erittäin vaikea, tarkemmin sanoen kai täysin mahdoton, tajuta sitä miten yksi ihminen voi muokata koko maailmankuvansa joidenkin muiden kirjoittamien tekstien ja toisten sorvaamien ajatusten perusteella. Se on sekä pelottavaa että surullista. Näistä ihmisistä olisi varmasti johonkin paljon enempään. Onko maailman kohtaamisen pelko joidenkin kohdalla niin suuri (ja minä tiedän kyllä että se saattaa olla suuri) että kun kätkee oman itsensä kokonaan Uskon alle, tuntee olevansa turvassa. Voi lopettaa ajattelun. Minusta maailma on aivan liian - korostan vielä: aivan liian - monimutkainen kokonaisuus jotta joku muu olisi voinut minun puolestani ajatella ja kirjoittaa sen miten minun siihen tulisi suhtautua. Niillä jotka Uskovat ei ole tätä ongelmaa. Ylempää kerrotaan heille kaikki. Aivot narikkaan ja Uskomaan, ehkä he tosiaan kuvittelevat pelastuvansa joltain pahalta. Kuten sanoin, surullista. Uskonnon varjolla on tehty paljon pahaa, se on levittänyt paljon ahdistusta. En ole väkivaltaan taipuvainen, mutta toisinaan on käynyt päässä ajatus että jos tapaisin sen joka joskus aikanaan on keksinyt ensimmäisen uskonnon, saattaisin lyödä. Pettää meidän viilipyttyjenkin itsehillintä joskus.

Kuten sanoin, uskon minäkin joihinkin asioihin. Ne perustuvat sekä lukemaani että kokemaani, muiden ihmisten - niin ystävien kuin tuntemattomienkin - ajatuksiin, ja tietysti kaikkeen siihen mitä itse on vuosien kuluessa pohtinut, havainnut, prosessoinut. Muodostuva maailmankuva on minunlaiseni. Se ei ole mikään jumalansana, mutta varmasti todempi kuin jokin toistatuhatta vuotta sitten raapustettu teksti, jota ovat muokanneet niin monet umpimielisyyden ylläpitäjät monina pimeinä vuosisatoina etteivät varpaat riitä laskemiseen. Minulla ei ole myöskään tarvetta levittää omaa maailmankuvaani; hassu juttu, eikö vain? Uskovilla on se tarve. Ehkä he pelkäävät ettei heitä oteta vakavasti jos muut eivät ole samaa mieltä heidän kanssaan - mahdollinen oire maailmankohtaamisen pelosta varmasti sekin. Pari vuotta sitten Hansakorttelin edustalla Uskova mies saapui luokseni. (ehkä se johtui siitä että tuohon aikaan kasvattelin partaa ja näytin erehdyttävästi siltä miltä eräskin Jeesus länsimaisten mielestä näytti)
"Jeesus kuoli sinun vuoksesi", hän sanoi ja tyrkytti mainoslehtistä.
"Sepä ikävää", vastasin. "Minä en olisi halunnut hänen kuolevan. Minun mielestäni Jeesus olisi ansainnut pitkän ja onnellisen elämän, vaimon ja lapsia ja liudan lapsenlapsia."
Hän mulkaisi minua kuin pirua ja lähti pois. Jeesus oli viisas mies, opetuksistaan päätellen. Tämä lehtiä jakanut ei tuntunut olevan.




"Tää on mun leikkikenttä, mun kotikenttäetu!
Meikän hiekkalaatikko, meikän isot lelut!

Mun leikkikenttä, se oon minä joka määrää!
Meikän hiekkalaatikolla ei muut ala säätään!"

(Tulenkantajat, Leikkikenttä)

Jaan kanssanne kokemuksen

Eikä varmaan jää viimeiseksi.

Tämänkertainen kokemus on kuitenkin tarkemmin määriteltynä uni. Ei edes kovin tuore sellainen, vaan toukokuussa 2002 nähty, löysin sen harakanjalkoja muistuttavalla käsialalla (olenko maininnut että harakat ovat suosikkilintujani?) vihkoon raapustettuna tänä aamuna etsiessäni valmistumassa olevan nerokkaan romaanini loppuhuipennusta varten joskus kauan sitten tekemiäni muistiinpanoja, jotka ovat kadonneet. Mutta löysin tosiaan tämän unen. Mielestäni se kertoo jotain oleellista. Liitän vihkoonkirjoitetusta unesta jälkipuoliskon nyt tähän, teknisiä ansioita hiukan sokeroiden ja sanavalintoja ketjurasvalla sulavammiksi voidellen:

"Meille kerrotaan että joudumme valitsemaan ammatin johon meidät koulutetaan. Valitsen teatteriohjaajan linjan, koska se kiinnostaa edes vähän, muut eivät lainkaan. Ohjaajia koulutetaan vain yksi. Opettaja tulee paikalle, mies, avoimen tyytymätön siitä että juuri minä olen valinnut teatteriohjaajan ammatin. Se on kuulemma haastavaa hommaa ja palkkakin on huono. Sisä/ulkotilat katoavat, ja niin enimmäkseen mekin. Monta pientä värikästä kuutiota pyörii tasaisissa riveissä oudon maiseman yllä, suuri sininen ihmisenkaltainen olento (hirviömäiset kasvot) huutaa ja karjuu jotain kuin osoittaen sanansa maiseman katsojalle. Opettaja selittää samaan aikaan teatteriohjaajan työstä, hänen äänensä kuuluu taustalla. Välillä tapahtuu siirtymä piirrettyyn näkymään, väreiltään kuin lyijykynä paperilla. Yläoikealta saapuu näennäiskolmiulotteisesti suuria etäisesti dinosauruksen näköisiä liskoja, kyljissään portaat ja ovi. Niitä saapuu monta, ja ne jäävät toistensa taakse mutta silti kaikki on litteää, ilman varsinaista syvyysvaikutelmaa. Ovista alkaa virrata pikku-ukkoja loputtomasti, kaikki kulkevat liskon kyljessä olevat portaat alas ja jatkavat matkaansa alaoikealle. Liskot ja ukot ovat kuin kopioituja, yksilöiden välillä ei ole ulkonäkövaihteluita. Kaikki ovat oudon ilmeettömiä. Kutsun liskoja lokeiksi, mutta opettaja puhuu fonttisauruksista. Välillä näkymä palaa kuutioihin, sininen hirviömäinen olento hajoaa kappaleiksi hitaasti, kaavamaisesti. Unen lopuksi fonttisaurukset ja pikku-ukot ovat tämän asunnon eteisen lattiassa, liike jatkuu kuvamuodossa."






"I'm not sure who's fooling who here
as I'm watching your decay"

(Tori Amos)

Herttaiseksi luultu

Ironia on vaikea laji. Jotkut haltsaavat sen ihan suvereenisti, toiset joutuvat räpiköimään sen kivikkoisissa vesissä tämän tästä nenälleen tuuskahtaen. Kuten minä. Eilinen vauvakuumekirjoitukseni on aiheuttanut jo nyt muutamia hämmentyneitä kyselyitä siitä että olenko tosiaan minä kaikista ihmisistä sairastunut tuohon kieltämättä monesti tämänikäisillä tavattavaan oireyhtymään. Ei, en ole. Kyseinen kirjoitus on vain puolivillainen idea joka jää hämäräksi koska oletin oman nokkeluuteni kantavan liian pitkälle. Mieleeni nimittäin tuli (ja itse asiassa koko homma lähti liikkeelle tästä lapsia ja koiria käsitelleestä Pinserin jutusta) että voisin kirjoittaa aiheesta lapset vs. koirat vs. kissat. Mutta idea ei muodostunut päässäni 100% selkeäksi, joten hylkäsin sen. (tiedoksi että kissat olisivat voittaneet) Mutta termi "vauvakuume" joka tapauksessa jäi mietityttämään. Keksin että senhän voisi tulkita toisinkin. Siten että vauvakuume onkin jonkinlainen allergiankaltainen tila, joka alkaa oireilla aina kun kyseisestä taudista kärsivä joutuu lähelle vauvoja. Hauskaa, ajattelin. Ei se ollut. Mutta kirjoitin jutun silti. Ja kun sen sitten hämmentyneiden kyselyiden jälkeen luin uudestaan, tajusin että siinä kuvailemani heikotuksen tunteet voi varsin hyvin tulkita johtuvaksi siitä, että Ugus on nyt menettänyt sydämensä noille pikku otuksille. Ei ole - ei sinne päinkään. En siis olekaan se herttainen vauvasta haaveileva nuorimies joksi minua jo monet ovat luulleet. Enkä varmasti ihan lähiaikoina ole sellaiseksi alkamassakaan; tämänlaisestakaan vauvakuumeesta kun ei niin vaan parannuta. Ja niille sadoille kuluneen vuorokauden aikana sähköpostia lähettäneille halukkaille äitiehdokkaille voin vain todeta: olen pahoillani.

Vauvakuume

Niin, pakkohan se kai on myöntää. Minä kärsin aivan polttavasta vauvakuumeesta. Olen sairastanut sitä jo pidemmän aikaa, en nyt ihan jatkuvasti sentään - se ilmenee vain kun vauvoja on lähietäisyydellä. Silloin alkaa sydän hakata, henki kulkea pihisten ja pikapuoliin on päällä varsin kuumeinen olo. Tätä yleisluontoista heikkoutta ja hengenahdistusta jatkuu aina siihen asti kunnes vauva viedään pois. Sitten jälleen lihakset rentoutuvat ja sydänkin rauhoittuu siihen normaaliin satakymppiin takaisin. Vauvakuume on vakava sairaus johon ei liene lääkettä. Sitä sairastavia on yhteiskunnassa yhä enemmän. Meidät tuntee siitä että vaihdamme kadun toiselle puolelle kun lastenrattaat lähestyvät.

Kissansilmä: Kadonneet lampaat

Dägä dägä teki levyn, ja sen jälkeen muutama muu innostui asiasta ja onhan tämä kertakaikkiaan niin herkullisen hauska ajatus etten minäkään malta olla osallistumatta johonkin yhteistoimintaan, kerta se on ensimmäinenkin Uguksen elämässä. Eli tässä siis minun yhtyeeni Kissansilmän debyyttialbumi Kadonneet lampaat.



















1.Acta Thermopylae Cannibalia (prologi) (0:50)
2.Heräsin, ei muuta (4:06)
3.Kadonneet lampaat (6:50)
4.Rousku (5:19)
5.Vääränlainen laumaeläin (4:25)
6.Joen lähestyvä pohja (3:06)
7.Harbodan majakka (Keskiyö ajan takana) (8:40)
8.Sateenvarjosurmaaja, tai "Mikä tämän laulun nimi on?" (4:53)
9.Heikko (2:10)
10.Nukun haapojesi alla (4:38)
11.Acta Thermopylae Cannibalia (epilogi) (4:22)


Jos Kissansilmän musiikkia pitäisi yrittää määritellä, voisi kokeilla seuraavaa kaavaa: Bad Seeds, jossa Syd Barrett on korvannut Nick Caven vokalistina, ja jonka soittajat yrittävät kuulostaa Big Lupu ja Rumble City -levyjen aikaiselta 22-Pistepirkolta. Soundimaailma on ottanut vaikutteita mm. Tori Amokselta ja Kuusumun profeetalta. Siis jos pitäisi yrittää määritellä.

Levy sisältää luonnollisesti edelliskesäiseltä Hetkiä tyhjiössä-ep:ltä löytyneen pienimuotoisen kesähitin Heräsin, ei muuta. Myös Vääränlainen laumaeläin julkaistaan singlenä, mutta se ei kiinnosta enää ketään, ja Kissansilmä on tuomittu tiettyjen akateemisten piirien kulttibändiksi. Se ei haittaa yhtyeen jäseniä, etenkin sanoituksista ja kansikuvasta vastannut vokalisti (ja tuottajan poismiksaama perkussionisti) Ugus vaikuttaa tilanteeseen tyytyväiseltä. "Eipä tässä", hän toteaa Suen haastattelussa, ja vaikenee jättäen haastattelijan odottamaan jatkoa. Levy myydään loppuun Porin Green riverissä, muualta sitä vielä löytää.

Little bit of pain in the gulliver

Harmittaisi jos löisi päänsä juuri ennen tärkeää esitystä. Sellaista missä pitäisi mennä jonkin suuren salin eteen kohotetulle puhujanpöntölle, tuhansittain ihmisiä istuu katsomassa. Ja sitten on juuri lyönyt päänsä; hoippuu lavasteissa muistamatta mitään, tajuamatta. Katse on sumentunut kuin silmät olisi rasvattu vaseliinilla ja päässä ammottava reikä josta valuu veri tahmaten hiukset. Todennäköisesti sellaisessa tilanteessa olisi vielä jonkinlainen odotettu juhlapuhuja, niinhän nämä jutut aina menevät. Tilaisuuden järjestäjä katsoisi äkämystyneenä sitä jumalatonta hoippumista ja tulisi tiuskimaan vihaisesti että olisi pitänyt jo kaksi minuuttia sitten olla tuolla puhumassa ja kunnianarvoisien vieraiden kädet alkavat jo heltyä kovasta odottavasta aplodeerauksesta. Eikä kuitenkaan pystyisi menemään sinne lavalle. Sattuisi vaan niin järjettömästi päähän. Lopulta kaatuisi lattialle tilaisuuden järjestäjän eteen. Tämä alkaisi turhautuneena ja, muuhun tämän turhautumisensa vuoksi kykenemättömänä, potkia. Mutta annan sen hänelle anteeksi, sillä heidänlaisensa harvoin tietävät mitä ovat tekemässä (viittaan tällä turhautuneisiin). Ja siihen verenhukkaan sitten joko heittäisi henkensä sormien kouristaessa paperia jolle on kirjoitettu maailman paras puhe jota kukaan ei koskaan kuule. Tai sitten se tilaisuuden järjestäjä huomaisi mistä on kyse ja toimittaisi sairaalaan. Mutta sen puheen se veisi ja esittäisi omanaan.

Siis kuten sanoin, harmittaisi. Vielä ei Ugukselle ole käynyt näin. Se puhe jota kouristin otteessani kun ei sitten loppujen lopuksi varmaan ollut ihan niin hyvä.

Ja asiasta toiseen, luuletteko lukijat tuntevanne hyvin Absoluuttisen Nollapisteen sanoitukset? Nyt pääsette todistamaan luulonne joko oikeiksi tai, todennäköisimmin, vääriksi. Tämän mahdollisuuden teille suo Absoluuttinen Nollapeli! Oikenivat luulot tai sitten eivät, mutta huomatkaa edes allekirjoittaneen kunnioitettava sijoitus ranking-listalla. Kiitos Jussille linkistä.

Se nyt kuitenkin tästä. Ugus lähtee naukkailemaan päänsärkylääkettä, jonka mahdollisesti taloudesta puuttuessa on tyydyttävä kahviin, pika-. Miksi kaikki on toisinaan niin vaikeaa?

(Ja miksi, kun on tilassa jossa on vaikea kirjoittaa, päättää kuitenkin kirjoittaa, miettii aihetta, lopulta päätyy kirjoittamaan juuri siitä miksi on vaikea kirjoittaa, huonosti, koska on vaikea kirjoittaa? Ah, elämätä.)


PS. Kommentointimahdollisuus näyttää Silmänkääntövankilasta yhtäkkiä juosseen pois. Ehkä routa ajaa porsaan kotiin, minä en ainakaan lähde sitä takaisin huutelemaan. Siellä kun on niin kylmäkin.

Bumpy ride

Nojoo, laskiainen. Mitä senkään eteen oikeasti kukaan voi koskaan tehdä. Se tulee aina, kalenteriin merkitty kuin seinään hitsattu vuosiluku talvisodassa tuhotun talon paikalla. Sitä ei voi välttää. Kotoa tullaan raastamaan vuoteesta pois, mustapukuiset miehet ase kädessään tunkevat autoon, kuljettavat Vartiovuorenmäelle ja sitten katsotaan peililasien takaa että jumalauta tuon sällin on syytä pitää hauskaa. Välillä sanotaan radiopuhelimeen jotain juuri sillä äänellä jota ei kuule. Ja sitten taas kiinnitetään huomio siihen vuoteestaan riivittyyn onnettomaan, joka on vasta herännyt, kylmissään, eikä tarkkaan tiedä mitä tapahtuu. Tunkee laskiaispullaa suuhunsa, neljättä jo siinä vaiheessa koska haluaa olla myötäkarvaan niille tummapukuisille ettei tulisi ammutuksi. Hiki virtaa otsalla, tuskan. Huutoja saa kuulla: "Laske sitä mäkeä! Nyt! Ja pidäkin hauskaa!" Eikä siinä sitten paljon muuta voi. Pelon kyynelkarpalot silmänurkissa kimmeltävät ja suu kääntyy silti väkisin hymyy, kuolemanpelossa pakotettuun. Lopulta on laskenut tarpeeksi ja pääsee kotiin. Mustapukuiset jättävät ovelle, eivät kiitä, eivät hyvästele. Sitten sitä raahautuu takaisin keittiönpöytänsä ääreen, keittää kupin kahvia, miettii että vuoden päästä on taas laskiainen eikä senkään eteen taas voi tehdä mitään, aina se tulee, samanlaisena.

Puhuttakoon myös mieltäni kovasti viime aikoina vaivanneesta aiheesta, eli siitä kuinka kurjien amerikkalaisten miljardibudjettiset hollywoodelokuvat tuntuvat käyvän jatkuvasti väkivaltaisemmiksi, ehkä jopa, näin uskon huomanneeni, sotaa ihannoivemmiksi. Mistä näin olen päätellyt? No vaikkapa siitä että tällaisille ilmeisen sodanjulistaville elokuville näytetään jo myöntävän kasapäin oscar-ehdokkuuksiakin. Paikallista Turkulainen-nimistä ilmaisjakelulehteä selatessa nimittäin osui silmään Thalia-elokuvateatterin mainos, joka isolla ilmoitti esittävänsä kymmenen oscarin ehdokasta nimeltä Master of Commando. Niinpä.




"The ride's a little bumpy on the famous Road of Skulls..."

(Iain M. Banks, Road of Skulls)

Neljännesvuosikatsaus

Tänään, juuri tällä päivämäärällä, tulee kuluneeksi kolme kuukautta Silmänkääntövankilan aloittamisesta, ja räknäilen että se tekisi täsmälleen tuollaisen neljännesvuoden (tosin lukion päästötodistuksessani on lyhyestä matikasta kuutonen eli muutkin näkemykset asiasta ovat mahdollisia) ja ehkä tämän äärimmäisen keinotekoisen ja merkityksettömän virstanpylvään nyt saavutettuani sallin itselleni hieman tavallista pidemmän jorinatuokion ja tästä tietenkin etukäteen pahoittelut niille jotka kyllästyvät, kiitokset niille jotka lukevat.

Sanottakoon nyt ensin että tämä kulunut neljännesvuosi on sattumalta ollut myös yksi oudoimpia neljännesvuosiani aikoihin, mikä on täysin tähän nettikolumniini liittymätön seikka ja puhdas sattuma. Siis olisi sellaisille ihmisille jotka uskovat sattumiin; minä en. Tai uskon, mutta tavalla joka tekee tyhjäksi uskon siitä että sattuma olisi "vain" sattuma - lähinnä uskon sattuman olevan "jopa" sattuma. Ottakaa tuosta selvää, ja tämä oli haaste. Mutta tosiaan, käytän Silmänkääntövankilasta mieluiten termiä "nettikolumni", koska jostain kumman syystä edelleen vierastan termejä "blogi" ja (aivan erityisesti) "nettipäiväkirja". Jälkimmäinen tämä ei ole, ensimmäiseen tuntuu sisältyvän merkityksiä joista olen edelleen jossain määrin ulalla. Olkoon tämä vankilani, jonka seinät niin karun harmaina arkeani valaisevat, siis edelleen nettikolumni. Jotenkin se vaan tuntuu hyvältä. Se ikäänkuin soljuu kielellä. (no ei sentään...)

On tullut käsiteltyä aiheita joiden käsittelyyn en tiennyt itsestäni löytyvän näin perinpohjaista käsittelijää. On tullut kirjoitettua rakastamisesta ja muista pienen ihmisen elämälle tärkeistä seikoista, niinkin paljon että jossain vaiheessa kypsyin siihen täysin itse. Silloin Silmänkääntövankila lähti äänivallia uhmaavaan syöksykierteeseen takavasemmalle kohti pinnallisempia aiheita ja lukijat tätä tuskin huomasivat eikä sen olekaan väliä. Kunhan itse tiedän mitä teen, toisinaan. On tuntunut mukavalta saada jutuista palautetta. Ihan totta. Se on tervetullutta jatkossakin. Minä olen huono aloittamaan keskusteluja mutta hyvä jatkamaan niitä, ja jokin tässä "blogistanin" (en kerta kaikkiaan keksi nyt parempaakaan ilmaisua joten käytän tätä koska muutkin käyttävät) yhteisöllisyydessä vetoaa minuun. Tämä on tätä sananvapauden juhlaa, Bloggerin armoilla tietysti, ja jos kyseinen palveluntarjoaja, yhtä ainoaa skandienhukkaamista lukuunottamatta kohdallani moitteettomasti toiminut, joskus päättäkin joko lopettaa systeeminsä tai vain epähuomiossa vaikka käristää serverinsä niin menee paljon hyvää tekstiä hukkaan enkä totta totisesti nyt puhu vain näistä omista jauhannoistani. Pelkästään maamme rajojen sisäpuolelta (tai pitäisi kai kun internet on kyseessä puhua kielialueemme rajojen sisäpuolesta - hitostako sen tietää mistä nämä kaikki ihmiset fyysisesti verkkoon loggaavat) tulee hurjasti oivaltavia tekstejä päivittäiseen tahtiin verkkoon ja se on hyvä. Minä kun en lue lehtiä, en kuuntele radiota, televisionkin suljen aina kun uutiset alkavat. Tämä on ollut paitsi yhteisöllinen neljännesvuosi, myös informatiivinen. Yhtäkkiä huomaan tietäväni jotain siitä mitä maailmalla tapahtuu; siis ilman sitä kohdallani jo totutuksi tavaksi tullutta vähintään kolmen päivän viivettä.

Neljännesvuoden kunniaksi rukkailen myös hiukan sivuillani olevia linkkejä. Aktiiviset lienevät jo huomanneetkin että suosikkimusiikkiini olen pyrkinyt etsimään ko. albumiin viittavaa linkkiä kiinnostuneille avuksi (yleensä allmusicista, mutta muitakin paikkoja löytyy), mutta tuota "lue nämä" -listaa päätin hivenen muuttaa. Toistaiseksi se koostuu vain sivustoista joiden kirjoittajiin allekirjoittaneella on jonkinlainen henkilökohtainen kosketus... päätelköön jokainen tykönään että millainen kehenkin.

Silmänkääntövankilan saavuttama kolmen kuukauden ikä ei pienimmälläkään tavalla liity erääseen viimekesän päivään, ja juuri siksi kerron tähän väliin tuosta päivästä. Se on jäänyt mieleeni, ja koska joka hemmetin helmikuu tähän aikaan alan totisesti ahdistua siitä ettei talvi koskaan lopu, onkin kesän palauttaminen muistin pintakerroksiin mitä miellyttävin toimenpide. Oli heinäkuu, ja jos joku vielä sattuu kesästä 2003 jotain muistamaan niin juuri heinäkuussahan oli tuo lähes sietämätön hellekausi, joka toi ainakin tänne etelärannikolle subtrooppisen ilmaston joka ei sitten pariin viikkoon suostunutkaan väistymään. 30 celsiusasteen raja rikkui järjestään joka päivä, ensin tuntui kuin olisi jäänyt kiinni johonkin ihanaan toistuvaan uneen, päivät seurasivat toisiaan samanlaisina kosteina liikkumaton ilman pakkauksina, viikon kuluttua alkoi jo toivoa sadetta. Mutta sitä ei kuulunut. Sen sijaan pidimme bakkanaalit. Oli kesä, olimme opiskelijoita ja lomalla; mitäs muuta syytä siihen? Teimme suunnattoman sammiollisen sangriaa, valmistelimme jo edellisenä iltana huolellisesti useasta ruokalajista koostuvan valikoiman syötävää ja jo aikaisin itse bakkanaalipäivänä aloimme paitsi juomaan, myös syömään. Ja jatkoimme sitä kunnes saapui yö, ei tietenkään pimeä sellainen, vaan autereisen hikinen kesäyö. Viisitoista tuntia pelkkää syömistä, juomista, pelkän olemassaolemisen vuoksi onnellista oloa. Ja hiki virtasi, voi kuinka se virtasikaan.

Ja nyt on sitten talvi. Pimeääkin tietysti, ei enää niin raivostuttavan aikaisin kuin vielä kuukausi sitten mutta aikaisin edelleen ja kun maaliskuuhun on enää viikko alkaa tuntua siltä, joka ainut vuosi, ettei pitäisi enää olla näin pimeää. Pohjoisessa on kivaa. (ja kesällä aina haikailee niitä kauniin sinisiä talviöitä joina pakkanen on kirkastanut tähtitaivaan ja täysikuu luo varjoja...)

Lopuksi miete: Kun pelaa Wizballia puolenyön jälkeen pimennetyssä huoneessa laavalamppu television vieressä huomaa noin tunnin intensiivisen session jälkeen ettei enää sijaitse tässä todellisuudessa.

Kaikkia kunnia heille joilla on jotain omaperäistä annettavaa meille muille, aina.

Hyvä Urmas, hipin surmas

Pitäisi ehkä leikata hiukset lyhemmiksi. Saattaisin näyttää vähemmän uhkaavalta öisillä kaduilla, ehkä minua ei enää väistettäisi aivan niin kauas. Hiukset lyhentämällä voisi olla myös mahdollista saada asiakaspalvelua ilman outoja katseita. On se kumma miten monet ovat nykyisin ymmärtäväisiä ja avomielisiä ja antavat sen näkyä ilmeestään. Melkein kaipaan niitä aikoja kun minua avoimesti vihattiin. En keksi enää keinoa siihen; pitkät hiukset eivät enää riitä. Ja siilitukkaisiin teinivuosiini en halua palata; minut vain hyväksyisivät joukkoonsa punaniskasedät ja establishmenttijyrät jotka hiusteni perusteella arvioisivat minun kuuluvan armeijankäyneiden (ja siitä koko loppuelämänsä ajan ylpeiden) ja urheilijanuorten kelpo joukkoon. Mutta en minä kuulu kumpaankaan, enkä haluakaan. Minä näytän hipiltä, siis niiden mielestä joilla ei ole aavistustakaan siltä miltä hipit näyttävät. Kirkasväriset vaatteet ovat minulle kauhistus. Kätkeydyn selkeisiin perusväreihin, paljon mustaa, mutta sitäkin enemmän valkoista, punaista ja sinistä. Ei kuvia, paitsi satunnainen söpö kissa paidassa. Ei raitoja.

Tietysti voisi lihottaakin itseään kymmenisen kiloa. Ei enää näyttäisi heroinistilta. (hippi ja heroinisti ovat ns. pahoja ihmisiä) Ja jos muistaisi ajaa partansa edes joka toinen päivä, karvankasvu kun kuitenkin on sitä luokkaa että kun kerran jättää väliin niin on sellainen viikon ryyppyputkisänki leuassa ja sitä korostavat ihmeesti mustat silmänaluset jotka ovat syntyneet vain yömyöhäiseen osuneen proosansynnytysinspiraation myötävaikutuksesta.

Että nämä pitäisi muistaa. Ja niin oltaisiin Uguksestakin leivottu oikein mallikansalainen. Ei enää täriseviä käsiä! Teetä sotilaspassisi meillä! Vaihtaisin kulahtaneet bootsini mokkanahkakenkiin ja alkaisin käyttää kelloa. Menisin syömään ravintolaan. En enää murisisi vastaantulijoille.

End of the whining

Niin niin. Nyt nolottaa. Ihmeellistä joutavanpäiväistä valitusta taas eilen. Get a grip, Ugus. Iso mies, että viitsiikin. No en minä oikeastaan kovin iso ole. Mutta onhan se totta ettei valitus sovi Silmänkääntövankilan luonteeseen. Siihen kyllä sopii aktuaalisten asioiden etäännyttäminen, puhkipuiminen, järjettömyyksiin asti laajentaminen, pienten juttujen outo paisuttelu, valehtelu, kerronnallisten ratkaisujen käyttö tosielämän harmauden värittämiseen, epäily, toistaitoinen akatemia-ajattelun yrittely, näennäisviisas kirjallisuusjargon, kahdeksankymmentäluvulle jumahtanut tietokonekulttuuri, kykenemättömyys maailman ongelmien edessä, sanakikkailu, lauserakenteiden tahallinen ympäripyörtäminen, merkitysvaihtelu, sovinnaisuuden poistaminen, epäsovinnaisuudesta tuohtuminen, ylimielinen nöyryys, paradoksit, vaihteleva menestys, toisinaan ehkä myös mielikuvituksen liukuesteetön kulku. Mutta ei valitus.

Ja sitten taas! Eilen minun piti kirjoittaa sarjakuvista. Se on jännä aihe, sarjakuva, siksi että piirtelen niitä mielelläni itse alituiseen, mutta hyvin harvoin enää nykyään luen. Neil Gaimanin Sandman-kokonaisuus poislukien on vain vähän sarjakuvia jotka ovat itseäni koskaan oikein koskettamalla koskettaneet. X-men, eli meille fennoskandinaaveille tietysti Ryhmä-X, oli sellainen vielä Claremontin ollessa käsikirjoituksista vastuussa, ja noita Chrisin aikakauden lehtiä lukeekin mielellään uudestaan aina vaan varsinkin jos ymmärtää ottaa ylipaatoksen anteeksiantavan asenteen lukutilanteeseen mukaan. Muut Marvelit olen jättänyt taakseni jo kauan sitten ja yhä kauemmas ne jäävät - siitäkin huolimatta että ne varmaan muodostivat 75% minäkuvastani joskus 80-luvun lopulla mutta hätäkös tässä. Minäkuvia on monenlaisia.

Tässä on kuitenkin oikea hetki myöntää se, että minäkin kuulun niihin joiden ainoa varsinainen säännöllinen sarjakuvaluenta on jokakeskiviikkoinen Ankka. Kirkkaissa väreissä ja selkeissä neliönmallisissa ruuduissa kuvasta seuraavaan kuvaan etenevä ehdottoman juonellinen tarina hakkaa valitettavasti monet hämäryydessään hiukkaverta vaikeaselkoiset taidesarjakuvat mennen tullen. En minä välttämättä väitä että se on hyvä asia. Taiteilija sisälläni lyö päätään seinään ylenkatseeni vuoksi. Muistettakoon siis että on hyviä ankkoja ja on huonoja ankkoja ja on Barks. Jonka sarjakuvat tuntuvat nykyään jo kuuluvan johonkin toiseen maailmaan kuin se muu tuuba jota joka viikko koteihimme tungetaan Suomen suosituimman aikakauslehden sivuilla. Carl Barks on se, joka määrittelee minulle sanan "sarjakuva". Taidokkaat, paikoin henkeäsalpaavan kauniit (esim. maisemat tarinoissa Nelikulmaiset munat ja Sunien seitsemän kaupunkia - eikä sovi unohtaa Atomivakoilijoiden rantakuvia ja bikinibeibejä) piirrokset, juonet jotka yllättävät, keskimääräistä suurempi ripaus kipeän surrealistista huumoria ja - tämä on tärkeää - elävät henkilöhahmot. Mainitkaa yksikin Don Rosan tarina josta löytyy edes yksi näistä ominaisuuksista. Ette keksineet, tiesin.

Silmänkääntövankila vakuuttaa että aihe "akuankka" on täten loppuun käsitelty. Nyt voitte avata taas silmät.

Ei aina voi voittaa

Jotensakin jurppii nyt. Oli tarkoitus kirjoittaa suorastaan nerokas tekstikatkelma kohdalle jota juuri luet, mutta Blogger ei suostu yhteistoimintaan kanssani; skandit ovat kadonneet kuin sekin proverbiaalinen tuhka sinne jonnekin tuulentapaiseen. Ja nyt on sitten pakko vaan kikkailla ja koittaa kirjoittaa vain lauseita joihin ei lukeudu noita aakkostemme kirjaimia jotka numeeriselta arvoltaan ovat 28 ja 29. Hyvin onnistuu toistaiseksi. Mutta tarkoitettu teksti on kuitenkin jo kadonnut hiiltyneiden aivolohkojen kovapintaisiin kraatereihin.

Nyt on se hetki kun lukijat voivat olla kiitollisia Bloggerille. Kenties ongelma hoituu itsekseen. Ellei - niin no. Hohhoijaa.

Ugus vaikenee.

Muista minua kun postmoderni on kuollut

Kulta, ollaan postmoderni rakkaustarina. Pidetään toistemme eroja itsestäänselvyyksinä ja annetaan niiden päätyä täydentämään sitä kokonaisuutta joka kahdesta muodostuu, meitä. Tiedostetaan että se mitä tehdään on oikeasti kliseistä, mutta käytetään kliseitä hyödyksemme. Pusitaan söpösti. Kulta, ollaan yhtä ja samaa. Moderni on mennyt, ja enää ei ketään kiinnosta mitä yksilö tekee. Me ollaan nyt postindividualisteja. Ihq, rakas. Ollaan ilman järjestelmiksi muodostuneita kaavoja niin kukaan ei etukäteen tiedä mitä tapahtuu. Jätetään meidän heteroroolit, rakas. Postsosialisoidutaan. Kulta. Mennään ihan pieneksi, kun meiltä odotetaan konfliktia yhteiskunnan kanssa. Ollaan universaaleja yksilötasolla. Ehkä ne sitten eivät huomaa meitä.

Sullon aika visuaalinen toi sun ilme

Tänään puhun taas elokuvista. On sinällään aika hassua että puhun yleensä koskaan elokuvista, koska en ymmärrä niistä juurikaan mitään. Elokuvat eivät vain ole kaikista minuin taiteenala. On tietysti niitä teoksia jotka koskettavat omien ajatusteni värähtelytasoja, mutta kyllä kokonaisvaltaisempia kokemuksia antavat yleensä musiikki ja kirjat. Tämä alustuksesta käyköön, ja johdatelkoon lukijat päivän aiheeseen. Joka totta puhuen tuli mieleen jo viikkokausia sitten, unohtui taas, pulpahti ehkä ajatusten pinnalle hetkeksi räpiköimään muutama päivä sitten ja katosi tyrskyihin kunnes lopulta tänään... Mutta minä jaarittelen taas. Olen pahoillani. Siis kenen ohjaajan työtä sinun elämäsi olisi, jos se olisi elokuvaa? Oletko koskaan miettinyt? Ehkä et. Harva on, harva viitsisi edes vaivautua vaikka ehdotettaisiin. Mutta minäpä tuumailin tätä, ja lopputulokseksi päättelin että ensimmäiset parikymmentä vuotta minua ovat olleet David Lynchiä (se ainoa joka vakuuttaa joka hemmetin tekeleellä johon on nimensä lätkäissyt, myös Dyynillä, mitä tässä haluan teille epäilijöille erityisesti korostaa). Siis lähinnä sellaista tässä-pikkukylässä-on-menossa-jotain-perin-outoa -tyylistä Lynchiä. Sitä on seurannut lyhyt Lukas Moodysson -vaihe, ja nyt onkin jo useamman vuoden ollut silkkaa Darren Aronowskyä tämä oleminen.

Jään odottamaan kuka puikkoihin seuraavaksi tarttuu.






"And as the company passed from the valley
Into a higher ground
The rain beat on the ridge and on the meadow
And on the mound
Until nothing was left, nothing at all
Except the body of sorrow
That rose in time
To float upon the surface of the eaten soil..."

(Nick Cave, The Carny)

Metatodellisuus, tai "Ongelmiin ei jouduta, niihin hakeudutaan"

Kun seisoo keskellä huonetta, sulkee silmänsä ja avaa ne ja sijaitsee eri huoneessa kuin aiemmin, se on metatodellisuus. Se näkyy tähtien värissä. Sinne pääsee ensimmäisen sanan kautta, jonka näkee avatessaan kirjan. Autojen valoista. On mielenkiintoista yrittää jaotella asioita jotka tapahtuivat sinä hetkenä jona kadotti ajan- ja paikantajun. Koska käyhän niin jokaiselle joskus. Säpsähtää kesken luennon, hetkinen, missä olin? Tai unohtaa kirjastossa minne piti kääntyä seuraavan hyllyn jälkeen, koska ei hetkeen tajunnut että ne ovat hyllyjä eivätkä, no, vaikka kalankuivaustelineitä joita arktinen tuuli väsymättä piiskaa. Ja kun on palannut siihen mitä oli tekemässä, voi miettiä: hmm, siinä oli se punatakkinen nainen etuoikealla koiransa kanssa, jostain kuului saapuva tekstiviesti, joku huusi, hyvin kaukana naurettiin, pikkupojat tappelivat jonkun oudolta näyttävän lelun omistussuhteesta. Seinään oli vetäisty tagi, kolme autoa, musta, punainen, punainen. Jalkakäytävällä kaksi roskaa, jäätelöpaperi, junalippu. Ja juuri sillä hetkellä joku kiskaisi minut siitä pois jonnekin aiv

Little computer people

Oikeasti joskus kiusaa se, ettei voi tietää. Siis tietää sitä että ketkä kaikki ovat oikeasti olemassa, ketkä ovat pelkkää kulissia. Muutaman vuoden takaisen elokuvan mukaan tätä voisi kutsua vaikka Truman-show -ilmiöksi. Ehkä kertoo jotain niistä reiteistä joita pitkin ajatukseni kulkevat että olen pohtinut samanlaisen skenaarion mahdollista todenperäisyyttä jo vaahtosammuttimen kokoisena natiaisena. Siis sitä, että kaikki muut ihmiset esiintyvät näytelmässä jota pidetään yllä vain jotta minä kuvittelisin kaiken olevan hei ihan okei. Nykyelämässä sellainen käy mielessä esimerkiksi naapureiden kohdalla. Eihän niitä seinänaapureita koskaan näe. En tiedä miltä he näyttävät; vain satunnaisin väliajoin kuuluu seinän takaa ääniä, jotka ovat aina niitä samoja. Sieltä kuuluu a) äänekästä seksiä, b) hirvittävää riitelyä, c) kitaransoiton opiskelua, d) vauvan itkua, e) hyvin pieneltä ja kiukkuiselta kuulostavan koiran jäpätystä. Mikään näistä äänistä ei koskaan kuulu samaan aikaan toisen äänen kanssa. Niiden välillä on yleensä aina pitkä hiljaisuus, tuntuu melkein siltä kuin yksi päivä olisi omistettu yhdelle äänelle. Ja ne kuulostavat aina samalta. Kitaransoitto on aina sen saman soinnun junnaavaa toistamista. Vauva huutaa aina yhtä kauan. Rakastelun kliimaksi on aina yhtä huikea. Aikansa kun tätä on kuunnellut ei voi olla tulematta mieleen että nauhojahan ne ovat. Ei siellä asunnossa ole ketään, verhojen takana on 46 neliötä tyhjää tilaa, ja pelkkä soitin, johon tietokoneohjelma arpoo syötettäväksi kerran pari päivässä jonkun viidestä nauhasta. Niin sen täytyy olla.

Olisi yksi toinenkin ajatus. Taas niitä jotka olisivat saaneet jäädä syntymättä. Mutta ei sillekään mitään voi että tuli tuossa viikonlopun aikana mieleen: mitenköhän miehen psyykkeseen vaikuttaa se, että virtsaaminen on toimitus jonka kykenee omin silmin näkemään alusta loppuun? Tästäkö saa alkunsa naisen ja miehen ajatusmaailman väitetty ero? Meneekö siis ns. kusi päähän?

Te ette lukeneet tuota.

Mentaali/tila

Vesi maalasi kaupungin harmaaksi, kuin olisi katsellut naarmuuntuneen lasin läpi. Kuljin yliopistonmäelle kauniimpaa reittiä, sitä joka kulkee tavallisemman yhden sillan alituksen sijasta kahden kautta. Joen vastarannalla Lonttinen. Kukaan ei kävellyt vastaan, mutta käynnissä oleva pakettiauto seisoi järjettömässä paikassa eikä ihmisiä näkynyt missään. Sijaitsin itse samassa paikassa viime kesänä eräänä kirkkaana yönä, olin pysähtynyt paikalleni kuuntelemaan rastaan laulua. Se on vavisuttavan kaunista. Minulla oli seuranani suurikokoinen rusakko. Se oli istunut puun juurelle jo ennen minua, kävelin hitaasti etten pelästyttäisi sitä pois. Rusakko ei vilkaissutkaan. Rastaan laulu näytti hypnotisoineen sen. Kello oli lähellä yhtä, keskustan suunnalla oli käynnissä joenrantafestari eikä sitä olisi voinut päätellä mistään. En muista kuinka kauan vietin siinä. Laulu ei tuudittanut minua uneen; päinvastoin tuntui siltä että ajatukseni heräsivät ja virtasivat kristallinkirkkaina sen ajan jonka vietin puun juurella, paikassa johon ei nähnyt miltään tieltä. Kun havahduin, rusakko oli loikkinut pois. Tai ehkä se oli vain kadonnut. Samassa pienessä noin viiden puun muodostamassa katveessa - kaukaa se ei näytä miltään, mutta niiden puiden keskellä tuntee olevansa metsässä - oli viime keväänä pesukone. Se ruostui kevätsateissa hitaasti. Taas sataa. Tuntuu että on liian pitkä aika seuraavaan rastaanlauluun. Mutta talitintti teki parhaansa helpottaakseen odotusta tänään. Se istui puussa josta näki sinne missä minä ja rusakko kuuntelimme ihan hiljaa viime kesänä ja se ei vain ottanut ensimmäisiä yrityksiään keväisen äänenavauksen suuntaan, se päästeli menemään kuin olisi vappu jo takana. Toivottavasti ei iske takatalvi, se pettyisi pahasti. Vai pettyvätkö linnut? Ylipäätään eläimet? Ehkä se on ominaisuus joka on suotu vain meille korkeamman mentaalitason olennoille. Mutta tasoista puheenollen: kun riiputtaa heiluria nukkuvan kissan yläpuolella, se alkaa kiitää vauhtia jossa silmä ei pysy mukana. Ihminen on kipinä kissan rovion rinnalla; minne me sen kaiken energian ohjaamme? Mitä kaikkea kissa tietää maailmasta sellaista, miltä olemme omat aistimme sulkeneet?

Joskus on turhauttavaa nähdä unia joita ei kykene selittämään. Viimeöinen oli kuin sekoitus kubistista sarjakuvaa, renessanssimaalauksista leikellyin hahmoin toteutettua pala-animaatiota ja tietokonegrafiikalla kuvitettua satukirjaa, ja niiden saumattomaan yhtymäkohtaan syntyi hyvin kipeitä ihmiskohtaloita ja toistensa tunteet kadottaneita ihmisenkaltaisia koiria. Eikä tästä todellakaan ollut oikeasti kyse.

Gween - Kong - Zee

Tässä talossa on enemmän portaita kuin asukkaita. Ketä se palvelee? Jos jokainen asukas seisoisi yhdellä portaalla, olisi suurin osa rappukäytävästä autiona. Tilanne olisi lähes yhtä turha kuin kokoomuspuolueen narrit kinastelemassa siitä kuka tukee ketä miksi ja miten, tai ainahan voisi jättää maamiinat käyttöön, saataisiin tulevaisuudessakin Suomen vuoksi vammautuneita lapsia ja eikö se olisi jo asia josta ilon ja sanattoman liikutuksen kyynel silmänurkkaan hakeutuu? Entä jos liukastuu jäisellä kadulla juuri kioskin edessä, ja sen pitkän sekunnin aikana, joka kestää tasapainon menetyksestä siihen kun takaraivo iskeytyy kohtalokkain seurauksin katukiveen, kiinnittää katseensä iltapäivälehden lööppiin? Ja viimeinen ajatus joka syöpyy tietoisuuteen ennen kuin se siirtyy tästä maailmasta pois on "Merikukka pääsi sairaalasta". Jääkö tuo ajatus kellumaan kaiken ihmiselämän aikana kerätyn tiedon pinnalle siellä paikassa jossa odotellaan mitä tapahtuu sen jälkeen kun on kuollut mutta ennen sitä kuin saapuu takaisin. Ainakin nyt tiedän miksi ihminen itkee syntyessään. Nyt kaikki alasti juoksemaan kaduille! Olisipa vihdoin jotain mielenkiintoista keskusteltavaa lauantaina baarissa. Olkaas lapset välillä hiljaa.



"Heijastamme elämämme ympärillemme,
projisoimme aivojemme tarinoita
- laatikoita"

(Sielun Veljet / Laatikoita)

Havaintoja hukasta

Turun yliopiston suurin yksittäinen menoerä on vuokranmaksu. Sen huomaa esimerkiksi käymällä mediatutkimuksen, tuon superseksikkään oppiaineen (kaikkihan muistavat vielä Veijo Hietalan?) uudessa kotirakennuksessa Variassa. Remontti kesken, ahtaat ja likaiset käytävät täynnä pahvilaatikoita, toinen toistaan kolkommat sementtiportaikot johtavat kaikki eri suuntiin eikä opasteita ole missään. Pienet ikkunat eivät sanottavammin tarjoa valaistusta niille seuduille joissa sähköinen pimeydenkarkoite ei syystä tai toisesta toimi. Kaikki opetus tapahtuu väliaikaisissa tiloissa, koko henkilökunta sijaitsee sekin jossain muualla kuin haluaisi sijaita. Tällaista tämä on. Ahdasta, sekavaa, kiireistä. Ihmisten jaksamisesta ei kukaan ole kiinnostunut.

Leimaavatkohan muuten professorit (tai dosentit, lehtorit, tms.) kellokortin saapuessaan yliopistolle tai lähtiessään sieltä pois? Tuli vaan tänään mieleen kun neljän maissa poistuin luennolta ja satuin huomaamaan henkilön kiskaisemassa jotain kortintapaista piipahtavasta seinälootasta läpi. Työpaikaltapoistumislupa? Moraliteetinvalvontamonitori? No ehkä ei, mutta kello oli joka tapauksessa neljä ja tämä henkilö oli lähdössä rakennuksesta pois. Vähemmästäkin mielikuvitus lentää, uskokaa vaikka. Ai ette. Oikeassa olette.

Hirvittää miten levoton sitä voi yksilö olla, olematta. Kuin jokin räjähtäisi hitaasti.



"There is thunder in our hearts"

(Kate Bush)

Code blue!

"Oo-kay, what have we got here?"

"Not exactly sure, doctor. Seems to have been brought here this morning. Turning blue, so I'd bet on heart failure but anything's possible."

"Anything sure is. Any more I need to know?"

"Well... we found this in his pocket. Says here his name is 'Ugus'."

"What kind of a fucking name is that? Sounds like a goblin or something."

"Yeah, I thought so too, doctor."

"No you didn't and you know that, you're just trying to kiss my ass. Anyhoo, I have five minutes to waste before coffee so I better do something. Is he prepared?"

"For what?"

"Naah, forget it. Give him five hundred."

"Five hundred what?"

"Hmm. On second thought let's just shock him. Clear!"

BUZZ!

"Whoa! Did you see that bastard jump! Do it again doc!"

"Might as well."

BUZZ!

"Hmm, now he's smoking. His chest burned pretty bad."

"Any improvement in his state?"

"No, doc. Still blue. And the odor's getting kinda pungent."

"Anything else we can do?"

"Not really. Looks like we lost the patient, doctor."

"Boo fucking hoo. Let's go get some coffee."