Niin mato makaa

Olen viime aikoina miettinyt matkustamista. Sain äärimmäisen kauttarantaisen etäis-mahdollisuuden viettää ensi vuonna ehkä halutessani viikon Italiassa. Olisipa se kyllä jännittävä kokemus, mutta minua askarruttaa siinä - -

No mitä minä kiertelen? Tietenkään en koskaan pääsisi perille. Tiedän että jos milloinkaan teen sen virheen, että nousen lentokoneen kyytiin, oli elämäni sitten siinä. Muuta mahdollisuutta ei ole kuin päätyä palaneeksi ruhoksi vääntyneen metalliroinan sisään, ja vaikka tämä tietenkin olisi toisaalta aika nopea tapa mennä - eikös siinä taju lähde kuitenkin hyvissä ajoin? - niin en tiedä, siltikään. Ihmisen ei kuulu olla kilometrien korkeudessa satojen tonnien painoisten metalliesineiden sisässä, ja tämä on totinen totuus.

Ei silti, en ole matkustamisesta koskaan hirveästi pitänyt. Työkaveri oli juuri hiihtolomansa Las Palmasissa. Tai Teneriffalla, tai Costadelsolilla, mistä näitä muistaa ja toisistaan erottaa. Töissä oltiin kateellisia, mutta minua ahdisti ajatus hiekkarannasta ja turisteista ja paikallisista jotka näkisivät minussa vain kävelevän rahamassin. Olin mieluummin kotona, sohvalle kääriydyin viltin sisään lukemaan hyvää kirjaa. Olen juuri tällainen matkustaja: jos saisin ihan yhtäkkisesti valita vietänkö pari viikkoa New Yorkissa, Lontoossa, Firenzessä, Ateenassa, Pariisissa tai omalla kesämökillä halkoja hakaten ja riippumatossa löhöten, ei valinta olisi vaikea. Valintaa ei olisi ollenkaan. Mitä vähemmän paikasta toiseen siirtymistä kulkuvälinein, mitä vähemmän vieraissa nurkissa majailua, mitä vähemmän outoja ihmisiä outoine kielineen ja tapoineen, mitä vähemmän ihmisiä ympärillä ylipäätään - sen onnellisempi minä. Jaksan vuodesta toiseen saada hirveästi pelkästä Suomen luonnosta. Linnut ja kevyt tuulen humina männyissä kun helteisenä kesäiltana nojailee oman saunan punamullattuun seinään. On kai se sentään jotain ihan muuta kuin vieraan suurkaupungin ahdistava ihmisvilinä?

Tai mistäs minä tietäisin. Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia. Jotkut pitävät matkailusta, avartaakin kuulemma, vaikka en minä niin kauhean avara halua olla, olen mielestäni jo tarpeeksi. Johan tässä kadottaa rajansa jos vielä tästä sielu laajenee, ja toisaalta kun tuntuu ettei tästä omasta ympäristöstäkään ole saanut vielä irti kuin mikroskooppisen murto-osan, tuntuisi pelottavaltakin lähteä kauas pois. Tai edes lähelle, kun en Virossakaan ole ikinä käynyt, mutta toisaalta kun noita krapulaisia sieltäpalaajia kaljakärryineen on tullut kaupungilla nähtyä aika tasaisesti niin en totta puhuen haluakaan sinne. Enkä mihinkään. Paitsi kyllä minua vähän se tarjottu Italian-viikko houkuttaa. Sellaisena extreme-henkisenä rajojenylityksenä sen voisi ottaa, mutta tietenkin tunnen itseni siten, etten usko lopulta lähteväni minnekään kuin mökille hakkaamaan halkoja ja siitä olenkin varmaan mitä onnellisin. Olen siitä iloisessa asemassa, että tunnen ihmisiä jotka paljon reissaavat. Heidän tarinoitaan kuunnellessa on kuin itsekin jossain kävisi, ilman sitä reissun aiheuttamaa mielentuskaa.

En pentele ole Turussakaan saanut aikaiseksi käydä sitten viime kesän. Se kyllä jo peräti surettaa sentään.

Kahvilatesti 16: Kahvila Papukaija, Linnanmäki

Lempipaikkani Helsingissä on Lauttasaaren lintutorni, mutta siellä ei ole kahvilaa, miksi sitten onkin pitänyt alkaa pyhiinvaeltaa sitä oikeaa etsien ympäri kaupunkia, ja piru vie että onkin aikaavievää puuhaa se. Käy työstä, ja kun työ alkaa rasittaa, mennään rentoutumaan, esimerkiksi vaikka toiseksi lemmimpään paikkaani täällä, Sealifeen, jossa on lapsen kanssa tullut käytyä jo monesti, ja varmaan kävisin välillä itseksenikin, jos ei niin ruojan kallista olisi. Ja sittenkin: kun rentoutuminen alkaa olla suoritettu, on yleensä syytä mennä kahville, ja onpa Sealifen yhteydessäkin pienoinen kahvila, joka keskellä talvea (tämä käyntini on joulukuulta, olen sitä vähän kypsytellyt ennen tätä raportointia, eli tarkemmin sanoen "unohdellut") oli aika hupaisan hiljainen, ja erikoinenkin siksi, että on tietenkin virallisemmin Linnanmäen kahvila, ja sen suuret lasiovet ja ikkunat antavat suoraan huvipuiston puolelle, joka tosiaan talven otteessa (tosin tämä käyntini on ajalta ennen lumen tuloa - hyvä jumala miten kauan siitä tuntuu olevan) on kiehtovalla tavalla autio.

Virallisestihan Sealife ja Linnanmäki eivät ole yhteydessä, kun toinen on kansainvälinen akvaarioketju ("no kaikkee sitä", sanois maalainen), ja toinen suuruudenhullu huvipuisto, joka juuri keksi hilpeän ajatuksen siitä, että hakee virallisen kaupunginosan statusta Helsingiltä. "Ihan sellaisena hauskana juttuna vaan", totesi toimitusjohtaja veitikka silmäpussissaan, ja kyllä minuakin naurattaisi ajatus siitä, että esimerkiksi katujen hoito täten siirtyisi huvipuiston omilta harteilta kaupungin vastuulle, mutta toisaalta en usko että ihan niin surrealistisessa maailmassa vielä elämme, että hakemuksella tehtäisiin jotain muuta kuin pyyhittäisiin kaupunginhallituksen suurta yhteistä berberiä. Tai no, rahahan noissa piireissä liikkuu, joten kaikki lienee mahdollista. Ei sillä, kyllä minä Linnanmäestä tykkään, se on kiva huvipuisto ja varsinkin syksyn valoviikoilla julmetun kaunis, mutta paljasjalkaisena pirkanmaalaisena on kyllä sanottava, että eihän se Särkänniemelle pärjää likikään. Paitsi sillä, että sisäänpääsy on ilmainen, no niin, nyt alkaa verenpaine nousta kun muistelen sitä viime kesäistä Särkis-käyntiä, jolloin piti pulittaa melkein kolmekymppiä, että pääsin lapsen kanssa sisään portista, en siis vielä sen paremmin huvipuiston kuin (kohteena olleen) eläinpuistonkaan alueelle. Vaan portista sisään. Verkkoaitojen väliin. Sitten piti maksaa lisää että pääsi eläinpuistoon. &%¤#*!

Öm, hetkinen, kahvila Papukaija... Olimme tosiaan kombinaatiolla kaks+yks liikkeellä, ja iso tila lähes tyhjyyttään kumisi kun akvaariokierroksen jälkeen sinne saavuimme. Ei ollut talvilomakausi, ei viikonloppu (muistaakseni), ei mikään muukaan sesonki, ja niin saimme suuresta salista valita mieleisemme pöydän. Olipa siellä tosiaan tilaa, ja pöytäkokojakin monta sorttia, näppärästi erikokoisille seurueille mitoitettu tila tietenkin, ja oletettavasti kesällä täysi ja meluisa, koska kaikki materiaali oli jotenkin kaikuvaista, tuolien puiset jalatkin kolskuivat ja kraahivat vasten kovaa lattiapintaa. Tarjontaa oli kyllä kivasti, ei ollut hiljainen aika saanut vaikuttaa tiskin sisältöön, joskin henkilökuntaa edustanut nuori naishenkilö ei katsonut kohti sen paremmin meitä kuin tarjotintammekaan, mikä sitten laskua katsottuna kyllä näkyi, koska vaalea sämpylä oli lyöty sisään ruisleipänä ja kanelipullat suklaaleivoksina. Noh, kai kaikki suurinpiirtein samanhintaista olisi ollut, joten samapa tuo. Kahveja ei sentään myyty teenä.

Tarjoomukset olivat muistaakseni hyviä. Pulla oli pehmoinen, ja kuulemma sämpyläkin kelpasi, tosin varmaan ymmärrättekin että tämä kaikki saattaa sekoittua muistoihin miljoonista muista kahviloista, koska tapanani ei ole tehdä muistiinpanoja. Testiryhmän nuorimmalle olisi toinenkin pulla maistunut, mikä tapahtuukin joka kerta kun kahvilassa käydään. Hämmentävää. Kahvista muistan maininneeni että se oli ihan oikeasti hyvää, toisin kuin kahviloissa yleensä, mikä tietenkin pistää miettimään mitä ihme itsekidutusta tämäkin projektini on pentele, ja alussa tietenkin vasta, kuusitoista kahvilaa ei ole kuin pieni liraus porttikongiin kun koko kaupungin aaltoina kuohuvaa tarjontaa miettii, mutta tuleepa nähtyä paikkoja.



Ei minulla ole Papukaijasta paljoa pahaa sanottavaa. Pidin siitä, että kahvia juodessaan saattoi katsella autioon huvipuistoon. Sen lehdettömät puut ja tuulen ja pakkasen puristuksessa nitkahtelevat vuoristoradat olivat monin tavoin hyvin kiehtova visuaalinen kohde, ja olisin mielelläni lähtenyt kamerani kanssa laajemminkin tsekkailemaan mestoja, paitsi ettei sinne päässyt, luulisin, kyllä siellä joku kulki toisaalta. Takoi niitä lasiovia nyrkein ja ulvoi jotain, mitä en kuullut kun toisessa pöydässä juuri silloin tuoli kalahti. Käänsin katseeni, millä välin hahmo lasin takaa oli poistunut, verisen jäljen sentään jätti mennessään. Ihme jengiä.

Scoreboard:

Tarjonta
Valinnanvaraa riitti, pullat tuoreita, sämpyläkin suuri. Ei moittimista.

Hintataso
Ok, mikä tarkoittaa että olin varautunut maksamaan rutosti enemmän. Ei siis halpa noin yleisessä mielessä, mutta huvipuistokahvilaksi suoranainen lidli. Paitsi tasokkaampi. En käy Lidlissä ikinä, joku raja minullakin sentään.

Sijainti
No en nyt ihan usko että kukaan menee vain kahvilamielessä tänne, mutta toisaalta jos menisi, niin olisi lähellä, ainakin näin Taka-Töölön vinkkelistä. Kesällä katselin ikkunasta sitä uutta hurjasti mainostettua vimpainta, Ukkoa, jonne porukkaa jäi vähän väliä jumiin ja sitten niitä nosturilla sieltä pelastettiin. Oli se viihdettä, kuin tv:ssä konsanaan.

Erityispiirteet
Tarjottimella ja kuitilla eri ostokset, vaan saattoihan se olla sellaista huvipuistohenkistä kommervenkkeilyäkin, hitostako kaltaiseni tosikko sellaisen asian ymmärtäisi. Ihan kiva kahvila oli.

K(im)urantti

Kävelen pitkiä matkoja, välillä lenkkeilen sauvoineni, odotan kevättä. Kyllä se vielä tulee, jaksan uskoa siihen kuin idiootti. Että elämässä joskus koittaa se onnellinen lämmin kausi, jolloin kaikkea uutta ja kaunista hirveästi tulee kuin tyhjästä. Silti toisinaan pitää nousta bussiin; ja tänä aamuna kuljettaja katsoi asiakseen kiukkuiseen sävyyn komentaa kyytiin nousevia matkustajia tervehtimään häntä. "Herätkää ihmiset!", tuo asialleen omistautunut kansalainen huusi vailla hymyn häivää. Oli vähällä etten kilahtanut. Muistin taas miksi vihaan julkista liikennettä; mikä hän oli komentamaan muita, mikä herra ja ylhäisyys hän oli muiden tervehtiä? Sieppasi. Tuijotin bussin ikkunasta ulos ja kevättalvinen lumisuus muuttui verenkirjavaksi tulikiveksi silmissäni. Itseään muita tärkeämmäksi tekevät ihmiset saavat minut nykyään hyvin helposti raiteiltani. He herättävät ensin raivonsekaista inhoa, sitten, lauhduttuani, myötähäpeistä sääliä, lopulta unohdan heidän olemassaolonsa. He onnettomat ovat mitättömyytensä niin kitkeröittämiä, etteivät pysy enää karsinassaan. Poloiset turhakkeet.

Tyynnyinhän sitten lopulta. Päivä oli kaunis, ajattelin miten pienet sinitiaiset kohta loikkelehtivat sympaattisesti aroniapensaiden oksilla. Kenties ensi kesäkään ei ole kaukana. Ei kalentereitse ainakaan, vaikka jotenkin nämä viime talvet ovat olleet niin loputtomia, niin kerrassaan loputtomia, ja olen juonut paljon kahvia, olen hivenen piirtänyt, mutta kamera on kyllä lähinnä ikkunalaudalla nököttänyt. Ei talvi houkuta kuvaamaan. Talvi kun ei erityisemmin houkuta sohvalta nousemaan, jos nyt totta puhutaan, vaikka kuten alussa mainitsin: kevät saa ihmisen liikkeelle. Ja kissan, minkä on öisin saanut totisesti huomata.

Radiossa oli taannoin Petteri Järvisen haastattelu. Kun olin selvinnyt shokista että Järvinen on edelleen jonkun mielestä relevantti kommentaattori, jäin kuuntelemaan. Puhuttiin tietoturvasta. "Meistä jokainen hakee useita kertoja päivässä asioita Googlella", yleisti Järvinen. Ketkä me?, jäin miettimään, koska itse käytän hakukonetta ehkä kerran kuussa. Jos tämä oli kansalaisyleistys, olisi kiva tietää mitä ihmiset noin ahkerasti Googlella hakevat. Ihan totisesti, mitä? Käänsin Google-asetuksista tuossa viime viikolla hakuhistoriani tallennuksen pois päältä, ja sieltähän se hakumääränikin tosiaan selvisi: olin vuoden 2012 kahden ensimmäisen kuukauden aikana käyttänyt Googlea kahdesti. Mitä ihmiset hakevat sieltä useita kertoja päivässä? En kerta kaikkiaan keksisi mitään mitä hakea.

Paitsi tänään menin Kamppiin levyostoksille, ja levykaupan varastontyhjennysmyynnistä hain ne kaksi Nick Caven levyä, jotka vielä omasta hyllystä puuttuivat. Kokoelmani on täten täydellinen.

Me tullaan, Heli, laita hellaan tuli!eli "Poden karkkipulaa, syön purkkikalaa"

Aloitin liikuntaharrastuksen. Tiedän ettette usko sitä, mutta aloitin silti. Enkä edes halpaa: sata euroa meni että heilahti, ostin kävelysauvat ja eräänlaisen kahisevan ohuen vaatekerran, ulkoiluasuksi moisia nimitetään vissiin, en ole tiennytkään että muuhunkin kuin farkkuihin voi pukeutua. Mutta mitäs minä tässä enää jaanailen, sanaan "kävelysauvat" kaikki lopettivat lukemisen kuitenkin, epäillään järkeni valoa, aavistellaan blogini joutuneen hakkerin kaappaamaksi (mikä tosiaan pitääkin paikkansa, alkuperäinen Ugus on tänne viimeksi ruikuttanut joskus alkuvuonna 2006), vilkuillaan kalenteriin, eikä aprillipäivä ole kuitenkaan, ehei, niin helpolla en teitä päästä. Minä tosiaan olen jo muutaman kerran sauvakävellyt Töölönlahden ympäri, ja hyväähän tuo tekee. Sentään yksin en olisi touhuun ruvennut: harrastuksen joululomalla aloittanut ystävä toimi kannustimena. No, enhän ole yksin ryhtynyt koskaan mihinkään, ettei sillä; ja toisaalta työterveydenhoitaja on minuun huolestuneita katseita luonut jo pitkään. Kuntosalia on suositeltu, ikäiseni mieshenkilön kun pitäisi liikkuakin, kuulemma, ja liikunhan minä - kesäisin! Mutta talvet tahtovat mennä siihen että odottaa kesää. Ja silti: kuntosali. Minä en keksi montaa ahdistavampaa ajatusta kuin että menisin kuntosalille. En ymmärrä miten kukaan ei-ekshibitionistinen yksilö kykenee siihen. Itse saan voimakkaita hengenahdistuskohtauksia jo ajatuksesta. Vihaan julkisia tiloja, hyi saatana miten vihaankaan. En todennäköisesti selviäisi hengissä kuntosalin pukuhuoneesta ulos. No, nyt olen sauvakävelyn champignon, joten ei enää tarvitse harkitakaan. IKINÄ!

Tosin harrastukseni katkesi heti alkuunsa, kun viikko sitten heräsin aamuyön tunteina v-käyrän lailla nousevaan kuumeeseen. No mitäs, vasta neljäs flunssavirus tänä talvena, kestäähän mies sellaisen, mutta että taas melkein viikon sain nököttää tuskatiloissa neljän seinän sisällä, alkoi syödä sielua. Tai niin aluksi luulin. Mutta loppujen lopuksi ostin jääkaapin täyteen Valion mustikkakeittoa, raahauduin kirjastoon, lainasin pinon hyvää luettavaa ja oikeastaan - no niin, olihan se tuskaa. Mutta helpottavaa tuskaa sentään. Eilen kuume hellitti, huomenna takaisin lenkkipolulle. Ja te kun luulette että minä vain löysäilen! Silti henkeni uhalla kuntoilen.

Ihan kuin olisin nähnyt tämän unen joskus ennenkin

Kuten taannoin mainitsin(ko, en jaksa tarkistaa), olen tehnyt paluuyrityksiä piirtämisen suuntaan. Minulla ja kuvataiteella on aina ollut kumma suhde. Minä olen pitänyt piirtämisestä lapsesta asti, ja samanaikaisesti turhautunut siitä, etten ole osannut kuin mitenkuten. Mutta kun selaan arkistojani, huomaan: aina kun elämässäni on ollut aktiivipiirtämisen kausia, olen alkanut hiljalleen saada aikaan jotain itseäni myöhemminkin miellyttävää. Hyvä lopputulos on kuitenkin pitkän työn takana, ja hitauteen uuvuttuani olen jättänyt piirtämisen syrjään. Sitten, jälleen ajan kuluttua, olen palannut kynän ja lehtiön ääreen, rustannut surkeuksia aikani, hitaasti kai taas kehittynyt. Pitäisi piirtää jatkuvasti, joka päivä raapustaa jotain, olla 100% vähemmän itsekriittinen (ne jotka tietävät miten kriittinen olen tekstieni suhteen, yllättyisivät siitä, miten paljon pahemmin ruoskin itseäni piirtäessäni). Antaa ajatuksen viedä kynää eikä käden. Nyt olen ollut piirtämättä pidempään kuin kai vielä ikinä aiemmin, yli kahteen vuoteen en ole käytännössä yrittänytkään, melkein kolmeen kai. Ja kun nyt sitten toisistaan tietämättömiltä tahoilta sain piirustusvihkoja lahjaksi, niin on ollut tehtävä paluita. Vaikeaa, melkein lannistavan hankalaa on ollut taas piirtää. Mutta hauskaakin kyllä.

Mitä piirtäisin jos osaisin? Vanhoja taloja, kryptozoologisia mahdottomuuksia, autoja helvetistä, kiemuraisia puita, lintuja - - loputtomasti lintuja, järjettömän monimutkaisia koneita. Ja saatuani kaiken tämän täydellisesti hallintaani, sitä mitä tekisin maailman mieluimmin: sarjakuvia. Pitkiä, eeppisiä tarinoita. Jestas se olisi hienoa.

Mitä piirrän nyt? Etäisesti ihmisenkaltaisia rankoja. No aika hauskan kävelevän talon väkersin tuossa päivänä eräänä. Viisivuotias sitä kehui, muille en ole ilennyt näyttää.

Sedällä kiehahtaa

Sain tuossa päivänä muutamana Googlelta sähköpostia. Tuo joskus pelkkänä hakukoneena toimimiseen tyytynyt välttävä AltaVistan korvike (those were the days!) ilmoitti kaikenlaisista uudistuksista palveluissaan, koska heidän tavoitteenaan on luoda yksi nerokkaan yksinkertainen ja intuitiivinen Google-käyttökokemus. On se kuulkaa hienoa, ettei pikainen sähköpostin tsekkauskaan enää saa olla mikään arkinen suorite, sen on on oltava Google-käyttökokemus! Kyllä siinä taas otsasuoni sykki siihen malliin, että melkein hetkeksi unohtui Facebookin surullisenkuuluisa timeline-uudistus, joka onneksi odottaa jossain varjoissa saapumistaan edelleen; miksei mikään nettisivusto tyydy olemaan vain nettisivusto? Mikä helvetian pakko joka saakuran tietokannasta on tehdä elämää suurempi elämys, orgastinen kokemus, suorastaan autuaaksitekevä elämäntapa? Netti on väline jota käytän. Se ei petkele ole mikään elämää määrittelevä tekijä eikä se sellaiseksi tule vaikka miljoonavoittoja tahkoavat jenkkiyritykset sitä millä nimellä kutsuisivat!

Kele. Ja jenkkifirmoista tuli mieleen: kuinka moni suomalainen tiesi ennen viime syksyä kuka on Steve Jobs? No joku ehkä. Olin minäkin nimen kuullut. Mutta ans olla kun mies kuoli, niin Jeesus ja Gandhi ja äiti Teresa jäivät toiseksi kun ihmiskunnan hyväntekijöitä listattiin. No joo, olihan tämä Jobs sentään suunnittelemassa joitakin länsimaisille laiskanpulskeille kuluttajille (aargh!) suunniteltuja ajantappovehkeitä. Julistakaa se pyhimykseksi! Sain joulun alla kokeilla kaverin iPhonea baarissa, ja olihan se ihan veikeä vehje. Hetken aikaa, siellä baarissa, oli sellainen olo että jospa ostan minäkin tällaisen älypuhelimen kuulkaa! Mutta todellisuus on silti tämä: ei ole tässä kuluneiden kuuden viikon aikana kertaakaan tullut tilannetta että olisin sellaista tarvinnut. Ei kertaakaan! En mihinkään! Sen sijaan kohta kolme vuotta sitten ostamani halpis-Samsung on edelleen mitä riittävin monitoimikone elämässäni: sillä voi tekstata ja soittaa, se korvaa ranne- ja herätyskellot. Ei hyytymistä pakkasella, ei ohjelmistopäivityksiä, ei helposti rikkuvia lasinäyttöjä ja ennen kaikkea se on pieni ja kätevä! Se mahtuu taskuun! On se kempele että kun ensin on viistoista vuotta naurettu vanhoille gsm-puhelimille halkoina, niin nyt samanlaiset massiiviset kapulat ovat hip ja cool. Ketä kiinnostaa mihin luonnonvaroja käytetään, saatava.

En enää ikinä osta uutta kännykkää, ja tämä on lupaus. En enää ikinä ostaisi mitään jos ei täytyisi, mutta välillä on pakko, ja junalauta että pelkkä ruokakaupassakäyntikin on täällä vilun Töölössä varsinainen hermojenkoetin! Olen täällä nyt kaksi vuotta ja risat asunut, ja joka kerta kun käyn ruokakaupassa, Joka. Jumalan. Kerta on kauppa täynnä a: maailman omistavia turkismummoja jotka täyttävät käytävät valitessaan minkälaista sisäfileetä tänään Fifilleen ostaisivat ja b: haisevia örveltäviä pultsareita. That's it. That's Töölö for you!! Kun on sen päivittäisen leipäpakettinsa hyllystä napannut ja kierrellyt pullonpalautuskoneella haisevan Reiskan ohi fyysistä kontaktia ja sisäänhengitystä välttäen, niin eikös kassalla ole viimeisestä lumileopardista pykättyyn turkikseen tälläytynyt rouvashenkilö, joka ostjakinkiveksistä tehdystä kukkarostaan kaivaa sitä puuttuvaa viissenttistä niin kauan, että leipä kasvaa hometta siinä vaiheessa kun olen siitä jotain maksamassa. Ja ans olla kun pääsee kaupasta pois! Kadut on täynnä niitä samoja maailmanomistajia, nyt ehkä aviomieskin mukana (ei miehet sentään kauppaan alennu), ja vieri vieressä mennään lähintä taksitolppaa kohti niin että siinäs yskit ja köhit niiden könkkääjien takana sitten, kun ohittamaankaan ei talvella pääse aurattujen lumivallien ollessa miestä väkevämpiä. PERKEET! Luulin joskus että se on pienten juntahtavien kaupunkien ongelma, että kaduilla mennään jumalasta seuraavina, mutta jos jonkun asian Helsinki on opettanut niin sen, että ei ole. Se on suomalainen ilmiö ja siinä saa vähän vähemmän maailmannapainen kärsiä aina.

Ja kun nyt Suomi tuli puheeksi niin kuka muu on täysin kypsä presidentinvaaleihin? Käsi ylös reippaasti! Noin, löytyyhän sieltä! Vielä vuosi sitten juuri ketään ei kiinnostanut Pekka Haavisto. Kuka se oli, joku ministeri vissiin, ihan sama. No mitenpä onkaan nyt! Kaikki trendikkään tiedostavat wannabe-pressantekijät kampanjoivat Pekan puolesta niin hewletin tiedostavana suunapäänä, että ihan tippa tulee linssiin kun katsoo miten taas viedään pässejä narussa. Niin kun se nyt ei olis ihan santanan sama kuka siellä keulakuvana heiluu! (kunhan se ei ole Väyrynen) On niin ihkun kivaa vähän tukea Pekkaa kun se on niin liberaali ja kaikkee... ja samanlainen poroporvari kuin kaikki muutkin nykyiset oikeistovihreät, äs-tana. Kuvottaa se laumasieluisuus mitä kaikki tiedostavat opiskelijanuoret osoittavat ja kuka niistä edes tietää mitä mieltä se ihkupekka on niistä harvoista asioista, joihin presidentillä jotain sananvaltaa on? Ketä kiinnostaa? Tää on niin persimonista taas.

Pitää käydä pitkäkseen, ihan tässä sydänalasta sieppaa.

Back and to the left

Olen yrittänyt pysytellä erossa presidentinvaaleista. Onhan toki hienoa, että Pekka Haavisto jyräsi nuo vanh(emm)at puoluepamput alleen ensimmäisellä kierroksella, mutta kuten aina vaalien alla, minä koen syvää ahdistusta siitä, että niinkin tietämättömän ja naruista vedeltävän tahon kuin kansan annetaan päättää asioista. Kansa ei tiedä eikä ymmärrä. Toisaalta presidentti on melko merkityksetön keulakuva joten se siitä. En äänestänyt ensimmäisellä kierroksella enkä varmaan toisellakaan, koska mitä lähempänä varsinainen vaalipäivä on, sitä enemmän tunnen tuskaa siitä, että minun pitäisi olla osallisena tässä rumbassa. Entä jos annan ääneni ehdokkaalle, joka osoittautuu huonoksi? Kun pidättäytyy äänestämästä, saa ainakin oikeuden valittaa: eipä ole ollut osallisena valitsemassa niitä surkimuksia sinne. En tiedä toivonko Haaviston voittavan. Ainakaan Niinistön en toivo. Oikeastaan toivon, että hallitus tai eduskunta valitsisi presidentin, kun ihan puhdas seremoniavirka kuitenkin on kyseessä, ja koko kampanjointikin on jo vuosia ollut lähinnä showbisnestä. Toivon loppujen lopuksi aika monia asioita, jotka eivät kuitenkaan ikinä toteudu. Kyllä systeemi sentään on syvältä.

Mehr Licht

Talvinen kaupunki on ruma. Sen pystyynkuolleet kansalaiset kahlaavat sohjoisilla kaduilla kasvoillaan kaikilla sama ilme: tule metriä lähemmäs niin tapan. Seisahdan liikennevaloihin ja kuuntelen muiden kulkijoiden keskusteluja. Niin ne jauhavat merkityksetöntä roskaansa kuin vaatien muiden hyväksyntää; että he ovat olemassa on kai heidän itsensä mielestä jotain suurta. Katson ohi ryskiviä busseja. Kymmentä vaille neljä, Mannerheimintietä jurnuttaa katkeamaton ketju. Jokainen bussi on täynnä, puserruksissa, jokainen sinne vääntäytynyt yrittää olla yksin, katsomatta kehenkään. Kaivaten kotiin.

Minä sentään kävelen. Edellisyönä satanut lumi on muuttunut kaakaonväriseksi sohjoksi, liikennevalot nakuttavat, jalankulkijoita on pelkästään tämän korttelin matkalla sata, ehkä kaksisataa, jokaisella sama ilme: tule metriä lähemmäs niin kuolen. Anelu, melkein.

Kotona keitän vielä mukillisen kahvia, vaikka päivän aikana sitä on mennyt jo hirveästi. Yhtä paljon kuin aikaa. Kaivaudun lähihistoriaan selailemalla Marginaalin arkistoja viiden-kuuden vuoden takaa. Saan idean, melkein, se on kadonnut ennen kuin kynä on kädessä. Tähän aikaan vuodesta yritykset kirjoittaa valuvat viemäristä alas, sitä vihaa jokaista tuottamaansa sanaa, jokaista ajatustaan, sitä kiroaa jokaisen tekemänsä ratkaisun. On yksin ja väsynyt. Odottaa kevättä, seisoo liikkumatta eteisen peilin edessä kasvoillaan tunnista toiseen sama ilme.