Kuten taannoin mainitsin(ko, en jaksa tarkistaa), olen tehnyt paluuyrityksiä piirtämisen suuntaan. Minulla ja kuvataiteella on aina ollut kumma suhde. Minä olen pitänyt piirtämisestä lapsesta asti, ja samanaikaisesti turhautunut siitä, etten ole osannut kuin mitenkuten. Mutta kun selaan arkistojani, huomaan: aina kun elämässäni on ollut aktiivipiirtämisen kausia, olen alkanut hiljalleen saada aikaan jotain itseäni myöhemminkin miellyttävää. Hyvä lopputulos on kuitenkin pitkän työn takana, ja hitauteen uuvuttuani olen jättänyt piirtämisen syrjään. Sitten, jälleen ajan kuluttua, olen palannut kynän ja lehtiön ääreen, rustannut surkeuksia aikani, hitaasti kai taas kehittynyt. Pitäisi piirtää jatkuvasti, joka päivä raapustaa jotain, olla 100% vähemmän itsekriittinen (ne jotka tietävät miten kriittinen olen tekstieni suhteen, yllättyisivät siitä, miten paljon pahemmin ruoskin itseäni piirtäessäni). Antaa ajatuksen viedä kynää eikä käden. Nyt olen ollut piirtämättä pidempään kuin kai vielä ikinä aiemmin, yli kahteen vuoteen en ole käytännössä yrittänytkään, melkein kolmeen kai. Ja kun nyt sitten toisistaan tietämättömiltä tahoilta sain piirustusvihkoja lahjaksi, niin on ollut tehtävä paluita. Vaikeaa, melkein lannistavan hankalaa on ollut taas piirtää. Mutta hauskaakin kyllä.
Mitä piirtäisin jos osaisin? Vanhoja taloja, kryptozoologisia mahdottomuuksia, autoja helvetistä, kiemuraisia puita, lintuja - - loputtomasti lintuja, järjettömän monimutkaisia koneita. Ja saatuani kaiken tämän täydellisesti hallintaani, sitä mitä tekisin maailman mieluimmin: sarjakuvia. Pitkiä, eeppisiä tarinoita. Jestas se olisi hienoa.
Mitä piirrän nyt? Etäisesti ihmisenkaltaisia rankoja. No aika hauskan kävelevän talon väkersin tuossa päivänä eräänä. Viisivuotias sitä kehui, muille en ole ilennyt näyttää.
![]( "Tämä on vuodelta 2007")
2 kommenttia:
Minulla hädin tuskin kynä enää pysyisi kädessä, mutta lopputuloksen surkeus ei koskaan ollut läheskään yhtä iso este harrastukselle kuin se, etten keksi mielekästä piirrettävää. Jonkin olemassaolevan jäljentäminen tuntuisi ihan turhalta (kamerat ovat sitä varten), eikä mielikuvitukseni ole koskaan tuottanut mitään visuaalisesti omaperäistä.
Piirrosten aihepiiriin tuntuu havaintojeni mukaan soveltuvan sama kuin niiden tekniseen laatuun: kun on itsensä taas pitkästä aikaa totuttanut piirtämään jäljentämällä keittiön kaappeja, alkavat estot poistua ja paperille ilmaantuu yhä villimpää tavaraa. Mielikuvitusta on heräteltävä.
Lähetä kommentti