Tytöt istuivat risteyksessä lähellä yliopiston oikeustieteen laitosta, nurmikolla, heidän naurunsa kuului kahden korttelin päähän, mutta eipä muuta ääntä tietenkään ollut. Hiljenivät kun lähestyin, katselivat toisiaan ja minua. Ehdin ajatella heidän olevan humalassa, siihen aikaan useimmat olivat, mutta en nähnyt pulloa kummallakaan. Toinen nousi seisomaan ja ojensi kätensä toiselle, joka kampensi itsensä jaloilleen. Käsi kädessä he lähtivät ylioppilaskylän suuntaan, pelästytin heidät kuin jäniksen. Ja viikkoa aiemmin kaksi humalaista miestä tuli pyytämään minulta vettä. Onko astiaa? he kysyivät, jotain johon kaataisin pullostani. Ei ollut, toinen ampaisi etsimään ja palasi hetimiten tienposkesta löytämänsä pahvituopin kanssa. Olin kaatamassa siihen kun hän käänsi sen ympäri, näytti tuopin pohjalle jäävää pientä syvennystä. Kaadoin sinne teelusikallisen ja miehet tyytyivät siihen, hilasivat itsensä läheisen baarin viileähkölle terassille, jolta kaikkia tuoleja ei vielä ollut syystalteen korjattu. Kun tunnin päästä kuljin siitä uudelleen ohi, ei heitä näkynyt. Kello lähestyi puolta viittä. Aamu ei valjennut. Tai se hirvittävän humalainen tyttö, joka tuli hissistä samaan käytävään jossa minä juuri kuljin, horjui ensin ja kun huomasi minut, yritti kävellä suorassa. Sanoi moi oikein kohteliaasti. "Kuule, osaatko sanoa missä on Tehtaankatu", mies kaupunkimaasturistaan kyseli. Tuomiokirkko löi kolmosta. Hän oli viidenkymmenen metrin päässä, opastin suuntaansa. Puutalon ikkunasta joku huuteli minulle, "helou helou", tosin myöhemmin epäilin kissaksi. Yhden asunnon kohdalla haisi kerran viikossa vanha viina, ikkunat olivat auki. Muistelin keinutuolissa kokemaani ja kirjoitin ylös osoitteita. Ajattelin piirtää karttoja kaupungista ja sen ihmisistä, sijoittaa sanottuja sanoja risteyksiin ja pihoille. Tuoli narahteli. Ilta laskeutui verhonrakoon, kuu hiveli ovenkarmia ja raahusti sitten ikkunastani pois, en muistanut montako vuotta sitten olin viimeksi käynyt ulkona. Työpöydällä kasa kirjoittamattomia kirjeitä. Pyytelin unohduksia anteeksi.
30.9.07
25.9.07
Briljanttimustaa ja paraoranssia
Repikööt siitä. Ajattelun tasolla olin tietenkin oikeassa, käytäntö osoitti valintani jälleen kerran vääräksi, mutta miten: universumi nauroi! Atomit eivät tyhjyydessään ihan äkkiä pysähdy, eivätkä ne väsy, ja hetkien välisissä tiloissa jaksoin itsekin, levänneenä... Silmänräpäysten aikana ehtii ajatella esimerkiksi ajan kulumista. Jos sekunnin pilkkoo osiin, saa pienempiä kokonaisuuksia, elinkaaria olennoille joiden todellisuutta me havaitsemme korkeintaan unissa; ja tietenkin: joillekin vuosi on aika jonka sisäänhengitys vie kun säpsähtää. Kymmenen vuotta. Sata. Kuusi miljardia ihmistä kiitää syöksyen kohti päätepistettään. Monet siinä vauhdissa sokeutuvat.
Lapsi on nyt yhdeksän ja puoli kuukautta vanha. Viikon verran hän on osoittanut minua sormella ja sanonut "I-Ä!". Kirjoitettuna se ei tunnu niin suurelta kuin mitä se kuitenkin on. Vangitsen sekunnin osia digitaalikennolle. Valon taittumista lapsesta lasiin, ja ruudulle. Varttuminen on dokumentoitu.
Kaksitoista vuotta ja neljä kuukautta sitten kirjoitin ylioppilaaksi, mihin hetkeen hajosi melko tiivis maalaiskunnan ystäväpiirini pirstaloituen ympäri maata. Tänään sain sähköpostia että olisi luokkakokousta tiedossa marraskuussa. Vieläkö sitä muistaa miten kaikkien niiden ihmisten kanssa toimi? Taantuuko vai yrittääkö taantua? Osaako olla sellainen kuin nyt ilman että kaikki muut ovat vieraita, ja entä sitten jos itse on vieras? Kaksitoista vuotta on kuitenkin puolet siitä eliniästä minkä kykenee muistamaan. Entä jos oli silloin ihminen joksi ei enää osaa palata?
Lapsi on nyt yhdeksän ja puoli kuukautta vanha. Viikon verran hän on osoittanut minua sormella ja sanonut "I-Ä!". Kirjoitettuna se ei tunnu niin suurelta kuin mitä se kuitenkin on. Vangitsen sekunnin osia digitaalikennolle. Valon taittumista lapsesta lasiin, ja ruudulle. Varttuminen on dokumentoitu.
Kaksitoista vuotta ja neljä kuukautta sitten kirjoitin ylioppilaaksi, mihin hetkeen hajosi melko tiivis maalaiskunnan ystäväpiirini pirstaloituen ympäri maata. Tänään sain sähköpostia että olisi luokkakokousta tiedossa marraskuussa. Vieläkö sitä muistaa miten kaikkien niiden ihmisten kanssa toimi? Taantuuko vai yrittääkö taantua? Osaako olla sellainen kuin nyt ilman että kaikki muut ovat vieraita, ja entä sitten jos itse on vieras? Kaksitoista vuotta on kuitenkin puolet siitä eliniästä minkä kykenee muistamaan. Entä jos oli silloin ihminen joksi ei enää osaa palata?
19.9.07
Armon vuonna
Mies käveli ruskeassa nahkatakissa parkkipaikan poikki minua kohti.
"Et kuule satu tietämään mitä kello on?"
"Vähän yli neljä", minä vastasin. "Ehkä vartin yli."
"Kiitos. Väsyttää ihan saatanasti. Pitäis varmaan mennä istumaan vähäksi aikaa."
Hän käveli ravintolan kesältä jääneiden terassikalusteiden suuntaan. Humalaista keski-ikäistä kohtaan ei ole ennen tuntenut sellaista surkua. Olisi pitänyt kysyä mikä miestä valvottaa, johan tässä on tottunut ettei siihen aikaan moni ole liikkeellä Ei ainakaan moni humaltumaton. Jos päiväsaikaankin olisi puolet tai enemmän kulkijoista kaupungilla humalassa, ajattelin, ja sitten en, piti taas mennä. Olla ajattelematta, mistä pidän. Tuomiokirkon kello löi varttituntinsa.
Minua pakenevat jänikset ja kissat. Koirat eivät öisin liiku, ne ovat kuin ihmiset, uinuvat paitsi humalaansa kärsivät. Känniset koirat. Viime yönä hymyilytti kun keltaiset kypäräpäiset miehet lähettivät kaikuvia sähkösalamoita Helsingintien varrelta taivaaseen, VR:n logo selässä. Poljin kotiinpäin jo silloin, ajoissa, vaikken enää osaa sanoa kenen mielestä. Kenen kellon mukaan ajassa.
Oikiksen varjosta näkee Otavan.
"Et kuule satu tietämään mitä kello on?"
"Vähän yli neljä", minä vastasin. "Ehkä vartin yli."
"Kiitos. Väsyttää ihan saatanasti. Pitäis varmaan mennä istumaan vähäksi aikaa."
Hän käveli ravintolan kesältä jääneiden terassikalusteiden suuntaan. Humalaista keski-ikäistä kohtaan ei ole ennen tuntenut sellaista surkua. Olisi pitänyt kysyä mikä miestä valvottaa, johan tässä on tottunut ettei siihen aikaan moni ole liikkeellä Ei ainakaan moni humaltumaton. Jos päiväsaikaankin olisi puolet tai enemmän kulkijoista kaupungilla humalassa, ajattelin, ja sitten en, piti taas mennä. Olla ajattelematta, mistä pidän. Tuomiokirkon kello löi varttituntinsa.
Minua pakenevat jänikset ja kissat. Koirat eivät öisin liiku, ne ovat kuin ihmiset, uinuvat paitsi humalaansa kärsivät. Känniset koirat. Viime yönä hymyilytti kun keltaiset kypäräpäiset miehet lähettivät kaikuvia sähkösalamoita Helsingintien varrelta taivaaseen, VR:n logo selässä. Poljin kotiinpäin jo silloin, ajoissa, vaikken enää osaa sanoa kenen mielestä. Kenen kellon mukaan ajassa.
Oikiksen varjosta näkee Otavan.
9.9.07
Suuren koneen pieni ratas
Kai se on tämänkin ihmispolon elämässä tullut aika maistaa kylmä kahvi ja astua ruusuun. Elämä virtailee, niin kuin tiedämme, ja aika, ja jossain niiden keskellä luovii ihminen tietään miettien mitä haluaisi, mitä toivoisi ja mihin toisaalta kykenisi, mihin olisi valmis ja mihin ei. Nykyihmisen harhaluulo on se, että päämäärä on tärkein, ei liike.
Soittelivat perjantaina että töitä olisi, ja huomenna sitten siirryn duunaripuolelle. Ei oman alan hommia tietenkään; satanelisenkymmentä opintoviikkoa ja kuusi vuotta akatemiaa ovat vain painolastina niskassa kun ei ole vielä valmiiksi asti päässyt. Eikä näillä näkymin pääse.
Kaivoin vanhan nahkatakkikuvan naftaliinista kun Mea sitä hiljan muisteli. Vuonna 2004 tiesin salaisuuden, joka nykyiseltä itseltäni on unohtunut.
Ajattele hiekkaan piirrettyä ihmisen ääriviivaa.
Soittelivat perjantaina että töitä olisi, ja huomenna sitten siirryn duunaripuolelle. Ei oman alan hommia tietenkään; satanelisenkymmentä opintoviikkoa ja kuusi vuotta akatemiaa ovat vain painolastina niskassa kun ei ole vielä valmiiksi asti päässyt. Eikä näillä näkymin pääse.
Kaivoin vanhan nahkatakkikuvan naftaliinista kun Mea sitä hiljan muisteli. Vuonna 2004 tiesin salaisuuden, joka nykyiseltä itseltäni on unohtunut.
Ajattele hiekkaan piirrettyä ihmisen ääriviivaa.
6.9.07
Töpöhäntä
eli "Turku on kuin sadussa asuisi, osa 20"
Viimeaikaiset pyöräilyprojektini kohteet ovat epäilyttävissä määrin olleet todellisen olemassaolevan paikkakunnan sijasta pikemminkin kuin jonkin lastenkirjan Mökkelispökkelis-kaupungin katuja. "Niilo Oravapuun polku", "Pollenkuja", "Suihkarintie". Eihän tuollaisia voi olla, kuulen teidän tuhahtelevan, ja kuitenkin ne ovat, Turussa, ja lopulta on saavutettu ylittämätön voittaja: Töpöhäntä. Muistan lapsena nähneeni Karin pilapiirroksen, jossa baskeripäinen ja liehuvakutrinen runoilija pohtii uusia kadunnimiä kaupunkiin, ja kävi mielessä josko Turussakin on runoilijat pistetty asialle. Sitten tajusin että paikallisten runoilijoiden palkkaus tähän hommaan tuottaisi edellämainitsemieni sijasta sellaisia osoitteita kuin Vitunkuja, Krapulantie ja Keski-ikäisyyttä kohti hiipuvan libidon polku. Ehdottomasti toteutettava idea siis!
Tämänkertaiseni alkoi matkalla Nummenmäkeen. Yritin suorittaa oikein sen reitin, jolle pyrkiessäni eksyin kolmisen kuukautta sitten matkallani Ilpoistentielle. Ja onnistuinkin, Karjakuja halkoi Nummen pohjoiseen ja eteläiseen puoliskoon, ja minä viilenevään syysiltaan matkasin asuintalojen keskellä vielä tässä vaiheessa tietämättä miten surrealistisiin kuvioihin tällä kertaa päätyisin.
Pääskyvuoren tornin mainitseminen alkanee jo tympiä lukijoitani, mutten voi auttaa asiaa; se oli Jaanintieltä nähtynä vahvimmin edukseen, ja sen juurelta pyöräillessä ei voinut olla miettimättä millaista olisi asua näissä taloissa, tämän Suomen kolmanneksi korkeimman rakennuksen monumentin katveessa. Se kiehtoisi! Mielikuvitus laukkaisi, eikä aina hyvässä mielessä!
No niikseen. Vähän aikaa poljin tuttua reittiä, kunnes tiukka vasen katkaisi ajatuksenjuoksuni siinä missä etenemisen. Hetkeksi hätkähdin tosiaan kun kaarsin Mustionkadulle, joskin baanoja nämä kadut täällä pikemminkin ovat, suurelle automäärälle suunniteltuja pellonhalkojia, ja niille pelloille on sitten joskus rakennuskantaa ilmestynyt, joskus ei. Olin menossa Lausteen suuntaan, mutten en ihan sinne vaan Huhkolaan, jossa Töpöhäntä sijaitsi. Jännitti hyvällä tavalla. Juuri tämä on ollut näissä pyörämatkoissa parasta: kohteet joista ei kerta kaikkiaan etukäteen tiedä; sillä vaikken ollut projektiani aiemmin käynyt esimerkiksi Pikisaaressa tai Runosmäessäkään, oli minulla näiden paikkojen olemuksesta kuitenkin selvä käsitys. Huhkolasta ei. Ohittelin outoja kimaltelevia laboratoriofirmoja, polkaisin metsäkaistaleen halki, muutaman komean vanhan maalaistalonkin sivuutin.
Sitten laskettelin miellyttävää alamäkeä Huhkolaan, ja ellei olisi ollut kauniisti kullankeltaisena rusehtava ilta-aurinko taivaalla tekemässä maisemasta omanlaistaan, olisin saattanut pettyä. Huhkola oli juuri sillä samalla tavalla hahmoton - tai vaihtoehtoisesti täysin tuttu - kuin Kohmo. Se oli persoonaton. Rivitaloja ja uusia, muttei liian, omakotitaloja omassa pilvilinnassaan metsikköön päättyvän tien varrella. Hyytävän hiljaista, taas kuin kulississa pyöräilisi. Karhunkatu johti kaarteeseen, josta Töpöhäntä löytyi, se jatkui nimensä veroisena kaduntapaisena viitisenkymmentä metriä rivitalon seinän viertä ja loppui itsekseen.
Huhkola on varmasti Turun syrjäisempiä kolkkia. Se on jotenkin niin omissa oloissaan, jotenkin niin omaan turvalliseen keräänsä kääriytynyt kaikkien suurten teiden ohittama sopukka, jossa suuret tiilitalot ovat ahtaasti toisissaan kiinni. Äänettömyyttä leikkasi vain metsäkaistaleen takaa kantautuva liikenteen kohina nelostieltä, se oli jatkuvaa. En haluaisi asua siellä. En pidä paikoista joissa ei voi tehdä mitään muuta kuin asua; jotka selvästi on suunniteltu sitä silmällä pitäen ettei kukaan edes halua siellä tehdä muuta, ja ettei kukaan voisi toivoa mitään parempaa kuin paikka jossa asua ilman että kukaan muu siitä tietää kuin ne toiset jotka asuvat siellä. Pyöräilin pois.
Ja saavuin outouteen. Olin etukäteen kartalta vilkuillut paluureittini sellaiseksi, että se kulkisi Biolinjan kautta; taas kerran oletin ajavani läpi teollisuusalueen, ja olihan tämä alue sentään nähtävä: missä muualla törmää sellaisiin kadunnimiin kuin Solukatu ja DNA-katu? Paikan oli pakko olla erikoinen! Ja olihan se, joskaan ei kuvittelemallani tavalla. Biolinjan alue oli ensinnäkin autio. DNA-katu oli ruohokentälle kääntyvä hiekkapolku vailla mitään, ja itse Biolinjakin halkoi enimmäkseen avaraa tyhjyyttä. Ihan miellyttävää tietenkin, ilta-auringon vielä viivähtelevässä lämmössä, eikä ihmisiäkään liikkunut. Vasta näillä main huomasin oudon sillan, joka ylitti jonkin purontapaisen tien itäpuolisella pellolla. Friikahtava rakennelma oli kuin mielenvikaisen teatteriesityksen lavaste, ja sellaisenaan tietenkin mitä mainioin löytö. Irvokkaat kasvokuvat rei'ittivät sillan kaidetta, ja massiiviset punaiset sydänkuviot kohosivat keskeltä korkeuksiin. En löytänyt selitystä, mutta silta vaikutti uudelta; sille vievä hiekkapolkukin näytti olevan hieman keskentekoinen, oikeastaan koko alueella näytti olevan käynnissä suurehko puistonvalmistusprojekti.
Jatkoin eteenpäin kuvattuani näkemääni, ja huomasin vasta sitten että koko Biolinjan ajan katutolpat olivat kirkkain päävärein maalatut ja jokaisen nokassa tuuliviirinä ihmishahmo, kaikki eri asennoissa, kymmenittäin niitä kaikkiaan oli. Ja sitten vielä toinen äskeisenlainen silta, nyt sinisellä keskusrakennelmalla. Koko paikka oli mielipuolisen karnevalistinen! Sijaitsemalla siellä missä sijaitsi se jotenkin korosti itseään; se oli pudonnut tänne vieraasta todellisuudesta. Melkein pelotti olla siellä, en tiennyt kuka katsoi.
Palasin tutummalle reitilleni lopulta, aiemmasta suuresta risteyksestä jatkoin nyt suoraan Kupittaan suuntaan ja sen teknologiakeskuksen tuttuun viileyteen huojennuin. On asioita joihin sentään voi luottaa, kuten teknologia ja sen kolkon kulmikkuuden ehdoton voitto villin luovuuden pelottavan ennakoimattomista ilmenemisistä. Huh.
Kahdennenkymmenennen pyörämatkan pituus: 12,6 kilometriä.
Tämänkertaiseni alkoi matkalla Nummenmäkeen. Yritin suorittaa oikein sen reitin, jolle pyrkiessäni eksyin kolmisen kuukautta sitten matkallani Ilpoistentielle. Ja onnistuinkin, Karjakuja halkoi Nummen pohjoiseen ja eteläiseen puoliskoon, ja minä viilenevään syysiltaan matkasin asuintalojen keskellä vielä tässä vaiheessa tietämättä miten surrealistisiin kuvioihin tällä kertaa päätyisin.
Pääskyvuoren tornin mainitseminen alkanee jo tympiä lukijoitani, mutten voi auttaa asiaa; se oli Jaanintieltä nähtynä vahvimmin edukseen, ja sen juurelta pyöräillessä ei voinut olla miettimättä millaista olisi asua näissä taloissa, tämän Suomen kolmanneksi korkeimman rakennuksen monumentin katveessa. Se kiehtoisi! Mielikuvitus laukkaisi, eikä aina hyvässä mielessä!
No niikseen. Vähän aikaa poljin tuttua reittiä, kunnes tiukka vasen katkaisi ajatuksenjuoksuni siinä missä etenemisen. Hetkeksi hätkähdin tosiaan kun kaarsin Mustionkadulle, joskin baanoja nämä kadut täällä pikemminkin ovat, suurelle automäärälle suunniteltuja pellonhalkojia, ja niille pelloille on sitten joskus rakennuskantaa ilmestynyt, joskus ei. Olin menossa Lausteen suuntaan, mutten en ihan sinne vaan Huhkolaan, jossa Töpöhäntä sijaitsi. Jännitti hyvällä tavalla. Juuri tämä on ollut näissä pyörämatkoissa parasta: kohteet joista ei kerta kaikkiaan etukäteen tiedä; sillä vaikken ollut projektiani aiemmin käynyt esimerkiksi Pikisaaressa tai Runosmäessäkään, oli minulla näiden paikkojen olemuksesta kuitenkin selvä käsitys. Huhkolasta ei. Ohittelin outoja kimaltelevia laboratoriofirmoja, polkaisin metsäkaistaleen halki, muutaman komean vanhan maalaistalonkin sivuutin.
Sitten laskettelin miellyttävää alamäkeä Huhkolaan, ja ellei olisi ollut kauniisti kullankeltaisena rusehtava ilta-aurinko taivaalla tekemässä maisemasta omanlaistaan, olisin saattanut pettyä. Huhkola oli juuri sillä samalla tavalla hahmoton - tai vaihtoehtoisesti täysin tuttu - kuin Kohmo. Se oli persoonaton. Rivitaloja ja uusia, muttei liian, omakotitaloja omassa pilvilinnassaan metsikköön päättyvän tien varrella. Hyytävän hiljaista, taas kuin kulississa pyöräilisi. Karhunkatu johti kaarteeseen, josta Töpöhäntä löytyi, se jatkui nimensä veroisena kaduntapaisena viitisenkymmentä metriä rivitalon seinän viertä ja loppui itsekseen.
Huhkola on varmasti Turun syrjäisempiä kolkkia. Se on jotenkin niin omissa oloissaan, jotenkin niin omaan turvalliseen keräänsä kääriytynyt kaikkien suurten teiden ohittama sopukka, jossa suuret tiilitalot ovat ahtaasti toisissaan kiinni. Äänettömyyttä leikkasi vain metsäkaistaleen takaa kantautuva liikenteen kohina nelostieltä, se oli jatkuvaa. En haluaisi asua siellä. En pidä paikoista joissa ei voi tehdä mitään muuta kuin asua; jotka selvästi on suunniteltu sitä silmällä pitäen ettei kukaan edes halua siellä tehdä muuta, ja ettei kukaan voisi toivoa mitään parempaa kuin paikka jossa asua ilman että kukaan muu siitä tietää kuin ne toiset jotka asuvat siellä. Pyöräilin pois.
Ja saavuin outouteen. Olin etukäteen kartalta vilkuillut paluureittini sellaiseksi, että se kulkisi Biolinjan kautta; taas kerran oletin ajavani läpi teollisuusalueen, ja olihan tämä alue sentään nähtävä: missä muualla törmää sellaisiin kadunnimiin kuin Solukatu ja DNA-katu? Paikan oli pakko olla erikoinen! Ja olihan se, joskaan ei kuvittelemallani tavalla. Biolinjan alue oli ensinnäkin autio. DNA-katu oli ruohokentälle kääntyvä hiekkapolku vailla mitään, ja itse Biolinjakin halkoi enimmäkseen avaraa tyhjyyttä. Ihan miellyttävää tietenkin, ilta-auringon vielä viivähtelevässä lämmössä, eikä ihmisiäkään liikkunut. Vasta näillä main huomasin oudon sillan, joka ylitti jonkin purontapaisen tien itäpuolisella pellolla. Friikahtava rakennelma oli kuin mielenvikaisen teatteriesityksen lavaste, ja sellaisenaan tietenkin mitä mainioin löytö. Irvokkaat kasvokuvat rei'ittivät sillan kaidetta, ja massiiviset punaiset sydänkuviot kohosivat keskeltä korkeuksiin. En löytänyt selitystä, mutta silta vaikutti uudelta; sille vievä hiekkapolkukin näytti olevan hieman keskentekoinen, oikeastaan koko alueella näytti olevan käynnissä suurehko puistonvalmistusprojekti.
Jatkoin eteenpäin kuvattuani näkemääni, ja huomasin vasta sitten että koko Biolinjan ajan katutolpat olivat kirkkain päävärein maalatut ja jokaisen nokassa tuuliviirinä ihmishahmo, kaikki eri asennoissa, kymmenittäin niitä kaikkiaan oli. Ja sitten vielä toinen äskeisenlainen silta, nyt sinisellä keskusrakennelmalla. Koko paikka oli mielipuolisen karnevalistinen! Sijaitsemalla siellä missä sijaitsi se jotenkin korosti itseään; se oli pudonnut tänne vieraasta todellisuudesta. Melkein pelotti olla siellä, en tiennyt kuka katsoi.
Palasin tutummalle reitilleni lopulta, aiemmasta suuresta risteyksestä jatkoin nyt suoraan Kupittaan suuntaan ja sen teknologiakeskuksen tuttuun viileyteen huojennuin. On asioita joihin sentään voi luottaa, kuten teknologia ja sen kolkon kulmikkuuden ehdoton voitto villin luovuuden pelottavan ennakoimattomista ilmenemisistä. Huh.
Kahdennenkymmenennen pyörämatkan pituus: 12,6 kilometriä.
4.9.07
Nonfigure of speech
Elämää rajaavat pienet seikat, kuten opintotuki, sen kaikki taivaasta tarjotut kuukaudet, ja niistä viimeinen, tänään tilille napsahtanut. Oi aikoja, ja minä kun luulin että seitsemännen vuoden opiskelijat ovat konkareita, professorin tietomäärällä varustettuja kaikenälyäjiä, joskin toki tuoreemmin ja täten paremmin katsantotavoin. Vaan nyt kun edellämainitunnen vuoden akateeminen pyrkyri minäkin olen, nähdään ettei kykenevyyteni briljanttiin ajatustuotantoon ole sanottavasti kuluneina hengailuvuosina kasvanut; ehkä jopa on ollut havaittavissa tietynlainen yliopistojargonin ja pakotettujen ajattelumallien aiheuttama kykenemättömyys aiemmankaltaisiinkaan ratkaisumalleihin, mistä on seurannut monenasteisen tyhjyydentunteen lipuminen oman maailmansaarekkeeni rantakiville. Myönnän että välillä tuntui siltä että tajuan missä mennään. Kun vuosi on seitsemäs ja tuet käytetty, huomaan etten enää. Tutkimus pyörähti ohitseni, byrokratia järjestelmineen ja prosesseineen vei voiton, ja melkein kuin sama tapahtuisi myös tärkeimpien asioiden kohdalla: en harmikseni ehtinyt tänä vuonna osallistua Portin novellikilpailuun, josta sentään kolme edellistä kontribuutiotani pokkasivat palkinnon. Mutta niin kauan kuin pyörässä riittää ketjua ja pienet valkoiset pillerit pitävät miehen järjissään, on tietenkin toivoa. Koska elämä on päättymätön ketju, ja jos minulta jää joku homma kesken, voi sentään luottaa siihen että joku toinen sen kyllä tekee. Ei silläkään niin väliä että kuka.
3.9.07
Suihkarintie
eli "Teollisuus on toiseutta, osa 19"
Tietotekniikka, olet minut tappaaksesi. Tai ehkä kaikki on vain salaliittoa tai siihen suuntaan, joka tapauksessa edellisen päivitykseni kauniit Ruissalon kuvat ovat toistaiseksi kadonneet verkosta, ja hukassa pysyvät. Toisaalta katoavaista on kunnia ja menestys, vähäinen etenkin, ja saavutukset suuretkin ovat lopulta hiekanjyviä Nordean sivukonttorin lattialla. Eli lämmintä tänään, lähes kesäistä, ja kun nousin pyörän selkään tarkoituksenani käydä lähipostissa (kaupunkioloissa nelisen kilometriä alkaa kyllä olla "lähi"-käsitteen venytystä) huomasin ilman sellaiseksi että keula osoittikin kohta ihan toisaalle: päin Moisiota, tuota joskus pilkkaamaani seutua.
Polkiessani jälleen ylös kohti Orikedon jätteenpolttolaitosta sain huomata olevani pitkään jatkuneesta pyöräilyprojektistani huolimatta rapakunnossa, tai sitten pumppu vain viestitti häälyvästä sydänkohtauksesta. Noh, veri lähti taas kiertämään raajoissa kun laskettelin alaspäin ja Vanha Tampereentie otti minut vastaan.
Olin kartalta etukäteen katsonut reittiäni sen verran, että tarkoitukseni oli kulkea pitkin Orhikujannetta ja oikoa pellon kautta Saramäelle. Vaan mitä vielä ja rapiat päälle! Ehdin sympatiseerata kapoista poluntapaista parisensataa metriä, kun sen yllättäen katkaisi tyly ilmoitus: YKSITYISTIE. Mutta ei vaan saatana ole kartan perusteella yksityinen! Titta po häär, voisiko teidän mielestänne olettaa tämän perusteella että Orhikujanne on Vähäjoen kohdalla poikkaistu:
Suivaannukseni oli sitä luokkaa että hetken harkitsin tämän matkani abortointia tähän. Onneksi en, mikä kohta selvisi, kun kaarsin edempää Messinkikadulle, joka vei minut Saramäelle. Ensi tilassa tuli vastaani Kakolan virkaa toimittava uusi vankila, kätevästi pyörätien vierellä. Napsin kuvia joita myöhemmin sähköpostitin muurin sisäpuolella lusivalle velipojalle, ja jatkoin matkaa. Oli ihan kesä jo tässä main, ja minä ehkä ensimmäinen tätä pyörätietä pitkin kulkeva, oli niin uusi asfaltti raivattu tienposkeen ja tietenkin kenellä nyt olisi asiaa Saramäkeen pyörällä?
Alueella oli paljon nimettyjä katuja jotka katosivat kuolleeseen heinikkoon, ehkä tänne on joskus kaavoitettu laajahko teollisuusalue, alati toteutumaton. Lassila & Tikanojan verkkoaidan takana oli kyllä sellainen rengasvuori, että sisälläni uinuva pikkupoika olisi sen laelle mielellään kiivennyt. Ja varmaan niiden keskelle vajonnut, se on aika tunari nähkääs.
Maaseutua tämä oli. En tiedä tuntevatko nämä täällä itsensä kovin turkulaisiksi, ne harvat isot talot siellä täällä kuusiaidattuine pihoineen. En oikein ollut edes selvillä mistä tänne pääsee suorimmin, pitääkö aina puikkelehtia kaiken halki? Kaikki tiet vievät Saramäkeen jos vain osaa etsiä. Ei muita liikkujia, paitsi äijä tuulipuvussaan pyöräili vastaan ja katsoi siten kuin moukkaa katsotaan.
Alittaessani moottoritien tunsin olevani rajalla, kaupungistumisen ja maaseudun tai sivistyksen ja alkukantaisuuden, tai pienen ja suuren, tai miksei niinkin tylsän kuin tutun ja tuntemattoman; joka tapauksessa vielä tien itäpuoli oli kuin olisi ollut "meillä", ja sen länsipuoli oli "niiden" valtakuntaa. Vaiste? Moisio? En minä oikein tiedä, se oli jotenkin ulkomaalaisen oloista se seutu, pellolla tuli vastaan pelottavia toteemeja, kenties täällä joskus vierailleen sivilisaation jättämiä majakoita.
Maisemaa ei sanottavasti ollut. Tie halkoi peltoja, olin lentoaseman pohjoisreunalla, lähellä Moisiota, ja Suihkarintie osui vastaan yhtä mitäänsanomattomana kuin ympäristökin, mutta asfaltti huokui kuumuutta, pelto tuoksui ylikypsälle, oli perhosia ja mehiläisiä, oli hyvä olo. Tosin Suihkarintien toisessa päässä maankaatopaikka, minkä johdosta tällä syrjäkolkalla jurnutti kuorma-autoja tasaisesti ohitseni kun kuvasin tienviittaa. Alkoi se pöly riipiä lopulta. Palasin Moisiontielle ja otin riskin: eri kautta takaisin, vaikken varmalla tiennyt mihin tie vei. Lentoaseman ohi nyt ainakin, joskaan en nähnyt koneen konetta koko näillä kulmin viettämänäni aikana. Säälittävä lentokenttä täällä.
Tuleva määränpääni pian selvisi: Urusvuori. Tällä kertaa moottoritie jäi alleni, ja liittymien, ramppien ja kaarteiden jälkeen laskettelin cyberpunkahtavissa maisemissa taas uudelle teollisuusalueelle. Tämä oli edellistä täydempi, ilmassa tuoksui palava kumi niin että yskitti. Ja kesä; metsä oli joskus hallinnut täällä, mutta syöpäläisinä teollisuushallit levisivät sen vihreään hipiään. Tuttuja firmannimiä isoissa valotauluissa. Tuotantohallia ja toimistotiloja, ja aika miellyttävää silti. Vielä muutaman kaistan ali ja lopulta liityin Munterinkadulta kuukausi sitten palaavan itseni seuraan Kärsämäentiellä, jota laskettelin alas nauttien taas näkemästäni. Pirskatti, tämä on kyllä kivaa kulmaa Turusta. Huomasin että Kärsämäeltä etelään tullessa pilkahtelee puiden väleistä vuoroin tuomiokirkko, vuoroin Pääskyvuoren torni, Tyksin monoliittirakennuskin häivähtää; kaikki mikä Turun horisonttiin piirtyy on täällä.
Mäen alla poikkesin Prismaan. Piti ostaa kissanruokaa ja talkkunaa.
Yhdeksännentoista pyörämatkan pituus: 20,1 kilometriä.
Polkiessani jälleen ylös kohti Orikedon jätteenpolttolaitosta sain huomata olevani pitkään jatkuneesta pyöräilyprojektistani huolimatta rapakunnossa, tai sitten pumppu vain viestitti häälyvästä sydänkohtauksesta. Noh, veri lähti taas kiertämään raajoissa kun laskettelin alaspäin ja Vanha Tampereentie otti minut vastaan.
Olin kartalta etukäteen katsonut reittiäni sen verran, että tarkoitukseni oli kulkea pitkin Orhikujannetta ja oikoa pellon kautta Saramäelle. Vaan mitä vielä ja rapiat päälle! Ehdin sympatiseerata kapoista poluntapaista parisensataa metriä, kun sen yllättäen katkaisi tyly ilmoitus: YKSITYISTIE. Mutta ei vaan saatana ole kartan perusteella yksityinen! Titta po häär, voisiko teidän mielestänne olettaa tämän perusteella että Orhikujanne on Vähäjoen kohdalla poikkaistu:
Suivaannukseni oli sitä luokkaa että hetken harkitsin tämän matkani abortointia tähän. Onneksi en, mikä kohta selvisi, kun kaarsin edempää Messinkikadulle, joka vei minut Saramäelle. Ensi tilassa tuli vastaani Kakolan virkaa toimittava uusi vankila, kätevästi pyörätien vierellä. Napsin kuvia joita myöhemmin sähköpostitin muurin sisäpuolella lusivalle velipojalle, ja jatkoin matkaa. Oli ihan kesä jo tässä main, ja minä ehkä ensimmäinen tätä pyörätietä pitkin kulkeva, oli niin uusi asfaltti raivattu tienposkeen ja tietenkin kenellä nyt olisi asiaa Saramäkeen pyörällä?
Alueella oli paljon nimettyjä katuja jotka katosivat kuolleeseen heinikkoon, ehkä tänne on joskus kaavoitettu laajahko teollisuusalue, alati toteutumaton. Lassila & Tikanojan verkkoaidan takana oli kyllä sellainen rengasvuori, että sisälläni uinuva pikkupoika olisi sen laelle mielellään kiivennyt. Ja varmaan niiden keskelle vajonnut, se on aika tunari nähkääs.
Maaseutua tämä oli. En tiedä tuntevatko nämä täällä itsensä kovin turkulaisiksi, ne harvat isot talot siellä täällä kuusiaidattuine pihoineen. En oikein ollut edes selvillä mistä tänne pääsee suorimmin, pitääkö aina puikkelehtia kaiken halki? Kaikki tiet vievät Saramäkeen jos vain osaa etsiä. Ei muita liikkujia, paitsi äijä tuulipuvussaan pyöräili vastaan ja katsoi siten kuin moukkaa katsotaan.
Alittaessani moottoritien tunsin olevani rajalla, kaupungistumisen ja maaseudun tai sivistyksen ja alkukantaisuuden, tai pienen ja suuren, tai miksei niinkin tylsän kuin tutun ja tuntemattoman; joka tapauksessa vielä tien itäpuoli oli kuin olisi ollut "meillä", ja sen länsipuoli oli "niiden" valtakuntaa. Vaiste? Moisio? En minä oikein tiedä, se oli jotenkin ulkomaalaisen oloista se seutu, pellolla tuli vastaan pelottavia toteemeja, kenties täällä joskus vierailleen sivilisaation jättämiä majakoita.
Maisemaa ei sanottavasti ollut. Tie halkoi peltoja, olin lentoaseman pohjoisreunalla, lähellä Moisiota, ja Suihkarintie osui vastaan yhtä mitäänsanomattomana kuin ympäristökin, mutta asfaltti huokui kuumuutta, pelto tuoksui ylikypsälle, oli perhosia ja mehiläisiä, oli hyvä olo. Tosin Suihkarintien toisessa päässä maankaatopaikka, minkä johdosta tällä syrjäkolkalla jurnutti kuorma-autoja tasaisesti ohitseni kun kuvasin tienviittaa. Alkoi se pöly riipiä lopulta. Palasin Moisiontielle ja otin riskin: eri kautta takaisin, vaikken varmalla tiennyt mihin tie vei. Lentoaseman ohi nyt ainakin, joskaan en nähnyt koneen konetta koko näillä kulmin viettämänäni aikana. Säälittävä lentokenttä täällä.
Tuleva määränpääni pian selvisi: Urusvuori. Tällä kertaa moottoritie jäi alleni, ja liittymien, ramppien ja kaarteiden jälkeen laskettelin cyberpunkahtavissa maisemissa taas uudelle teollisuusalueelle. Tämä oli edellistä täydempi, ilmassa tuoksui palava kumi niin että yskitti. Ja kesä; metsä oli joskus hallinnut täällä, mutta syöpäläisinä teollisuushallit levisivät sen vihreään hipiään. Tuttuja firmannimiä isoissa valotauluissa. Tuotantohallia ja toimistotiloja, ja aika miellyttävää silti. Vielä muutaman kaistan ali ja lopulta liityin Munterinkadulta kuukausi sitten palaavan itseni seuraan Kärsämäentiellä, jota laskettelin alas nauttien taas näkemästäni. Pirskatti, tämä on kyllä kivaa kulmaa Turusta. Huomasin että Kärsämäeltä etelään tullessa pilkahtelee puiden väleistä vuoroin tuomiokirkko, vuoroin Pääskyvuoren torni, Tyksin monoliittirakennuskin häivähtää; kaikki mikä Turun horisonttiin piirtyy on täällä.
Mäen alla poikkesin Prismaan. Piti ostaa kissanruokaa ja talkkunaa.
Yhdeksännentoista pyörämatkan pituus: 20,1 kilometriä.
28.8.07
Rantapromenadi
eli "Kesän viimeiset hanhet, osa 18"
Jukupliut, se oli näetsen kuin itämainen tanssija se säätila tänään, lämmin ja uhkaava, eläväinen ja arvaamaton. Otin riskin silti, minä olen sellainen veikko luonteeltani, pyöräkin kuin uusi kun takakumi on ehjä taas, ja ulkorengaskin samalla, kumi on luonteeltaan hajoavaa ja se ei ikuisuuksia kestä.
Hajoaminen siis. Myönnettäköön että olin viime aikoina tutustunut Turun hieman vähemmän kiintoisiin puoliin noin niin kuin maantieteelliseltä kannalta; Varissuo, Iso-Heikkilä ja edelliskertainen matkani Orikedon Pollenkujalle nyt aivan erityisesti olivat ankeita, toki. Mutta kaiken tämän korvaa se kruunu Turun lantakasan laella: Ruissalo! Jo nimi luo omat myriadit konnotaationsa Turussa asuvalle, Ruissalo! Tuo kahdeksikkobussilinjan ainoa kohde! Arno Kasvin asuinpaikka! Saari!
Ensin oli selvittävä tähän mennessä tylsähköksi käyneestä matkasta Ratapihankatua pitkin keskustan ohi. No, selvisinhän, eikä ollut pahempi edes: rembrandttiset pilvimassat taivaalla värittivät matkan miellyttäväksi ja suojatietkin ylittyivät nopeammin kun piti silmät tiukasti taivaassa. Halleluja! Vasta Iso-Heikkilän jälkeen katselin ympärilleni, näin menninkäisten asuinsijan ja kummallisen pengerretyn aukion, kuin satoja vuosia vanhan vallituksen, nyt ruohoa kasvavan ja arvoituksellisen kuin mikä. Siellä yksi rakennus rapistui 2000-luvun kylmän kouran rutistellessa irstaasti sen hauraita seiniä.
Eksyttyäni hetken satama-alueen risteysviidakossa löysin lopulta tien, kuten ihminen elämässään usein löytää, ja olin matkalla Ruissaloon. Herkesin ihmettelemään säätä; lämpimämpää kuin päiväkausiin, ja minä kun olin varautunut palelemaan. Vaan aurinko helli, kuin arvaten, ja olinhan toki matkalla paikkaan, jossa aina käydessäni on ollut mitä upeimmat säät.
Kyllä maisemat alkumatkastakin kiehtoivat, en minä sillä. Kuin vankileirille syöksyisi sen viimeisen suoran ennen Ruissalonsiltaa, kapea tie horisonttiin ja korkeat piikkilanka-aidat molemmin puolin. Työleiri? Kakolan kesäosasto? Vaiko sittenkin länsisatama kontteineen ja nostureineen... Siellä on hiljaista. Jos veto loppuu kesken ennen Ruissaloa, tämäkin kelpaa, ihminen osaa rauhoittua moninaisesti ja minä olen tästä tienpätkästä niillä kerroilla aina kovasti nauttinut kun olen täällä visiteerannut, mitä kertoja muuten on ollut aika vähän.
Dinosaurukset vaeltelivat värikkäiden kallioidensa halkeamissa, ne muodostivat ylhäältä katsottuna oudon mosaiikin, linnuksi lensin niiden pariin. Harmi että kamera jäi hervottoman ruumiini kouraan, se retkotti sillalla sen ajan kun sielu leijaili, ihmiset polkivat kasvojani ja viha leiskui. En minä pienestä, totesin, ja Securitas poistui taas hetkeksi, poliisit eivät vielä olleet ehtineet paikalle. Ymmärsin joka tapauksessa ettei konttisatamaa kuvata.
Ylitin sillan, ja mitä maagisin olo: Ruissalo. Jo nimi luo omat -
Jaa, taisin jo käyttää tämän. Eipä siinä sitten. Rantapromenadi lähti vasemmalle, sukelsi jalopuulehvästöihin, nappasin kuvan, plaa plaa.
Ihan todella on hassua että siellä asuu ihmisiä ympärivuotisestikin. Onhan Ruissalon (alan näillä hetkillä kyllästyä kirjoittamaan tuota nimeä) oppinut mieltämään utooppiseksi luonnonpuistoksi kaupungin kyljessä kiinni, hyvälaatuinen kasvain muutaman polkaisun päässä tästä helvetin paskalävestä jota Turuksikin haukutaan. Mutta niin vaan oli Rantapromenadin varrellakin postilaatikko ja sukunimi siinä; poljin hiljakseen, nautin äänten puutteesta ja ihmisten, välillä poikkesin kapoista polkua rantaan läpi saigonin esiasteen ja sitten taas jatkoin.
Miten lähellä tässä kaupungissa on niinkin rikkumaton rauha. Sitä on vaikea muistaa välillä; kun sisätila sykkii kipua päähän ja kirjaimet hyppivät näytöltä silmiin, ei ole paha tempaus polkaista parikymmentä minuuttia pyörällä ja on jo siellä. Lämmin ilma kävi mereltä, aurinko paistoi. Hiekkatie rahisteli käärmeenä kukkulan juurta, kartanon mailla lampaat ja villihanhet sulassa sovussa, hevosia ja auringonkukkia, täällä oli vielä kesä; juhannusruusukin kukki pensaan täydeltä. Ja ne kalliot katajineen, tammilehdot ja villi luonto. Tuli hullu olo: maisema oli kuin maalaisidylli, mutta siinä missä tällaisessa paikassa aina tietää pikatien tai moottoritien kuuluvan, näkyvän, halkovan aina jonkin notkelman takana, tiesi täällä että ei. Kun se on kerran saari.
Ja jotenkin se teki siitä todellisempaa. Rauhasta ja lämmöstä ja luonnosta. Eniten se hiljaisuus siellä taisi sittenkin miellyttää. Siellä vain idiootti kulkisi ipodinsa kanssa. Vaan eipä siellä montaa kulkijaa... Vanha herra käveli sateenvarjo kädessään varmuuden varalta, ja pari ulkomaista opiskelijaa, tyttö kameroineen ja vindieselin näköinen mies, perkele, ipodeineen! Pälli! On se nyt saatana kumma ettei nykyihminen osaa ilman tuuttausta enää missään kulkea, kyllä minä vaan tiedän paremmin taas. Siellä oli kaunista, ihan sielu lepäsi paitsi välillä.
Tulin kansanpuistoon, tai sen kaupunginpuoleiseen reunaan vain, tuhansien hanhien parvi nuokkui siestallaan aurinkoisella hiekalla, vaakkui satunnaisesti, kuulosti polyfoniselta musiikilta, mikä ei tarkoita monikanavaista soittoääntä sillä kännykkämainostajat käyttävät sanaa "polyfoninen" väärin. Oli autuasta. Istuskelin pitkään rantakalliolla katse etelään, saarten välistä Airisto pilkisti, pari laivaa puksutteli, kallio oli huumaavan lämmin, ja vaikka sellaiset pilvivuoret taivaalla jyräsivät, ei kertaakaan koko matkan aika uponnut aurinko niihin.
Että kelpasi. Ei sieltä olisi halunnut lähteä, mutta lopulta sitten, käyskentelin hetken ja missasin vuoden luontokuvan kun se hanhiparvi lähti laumana matalaliitoon metrin päästä siitä missä olin istunut, minuutti sen jälkeen kun olin mennyt.
Voi meteliä, ja voi ihmistä joka sellaisen paikan joutui taakseen jättämään. Voi syksyä, joka taas tappaa kesän.
Kahdeksannentoista pyörämatkan pituus: 18,6 kilometriä.
Hajoaminen siis. Myönnettäköön että olin viime aikoina tutustunut Turun hieman vähemmän kiintoisiin puoliin noin niin kuin maantieteelliseltä kannalta; Varissuo, Iso-Heikkilä ja edelliskertainen matkani Orikedon Pollenkujalle nyt aivan erityisesti olivat ankeita, toki. Mutta kaiken tämän korvaa se kruunu Turun lantakasan laella: Ruissalo! Jo nimi luo omat myriadit konnotaationsa Turussa asuvalle, Ruissalo! Tuo kahdeksikkobussilinjan ainoa kohde! Arno Kasvin asuinpaikka! Saari!
Ensin oli selvittävä tähän mennessä tylsähköksi käyneestä matkasta Ratapihankatua pitkin keskustan ohi. No, selvisinhän, eikä ollut pahempi edes: rembrandttiset pilvimassat taivaalla värittivät matkan miellyttäväksi ja suojatietkin ylittyivät nopeammin kun piti silmät tiukasti taivaassa. Halleluja! Vasta Iso-Heikkilän jälkeen katselin ympärilleni, näin menninkäisten asuinsijan ja kummallisen pengerretyn aukion, kuin satoja vuosia vanhan vallituksen, nyt ruohoa kasvavan ja arvoituksellisen kuin mikä. Siellä yksi rakennus rapistui 2000-luvun kylmän kouran rutistellessa irstaasti sen hauraita seiniä.
Eksyttyäni hetken satama-alueen risteysviidakossa löysin lopulta tien, kuten ihminen elämässään usein löytää, ja olin matkalla Ruissaloon. Herkesin ihmettelemään säätä; lämpimämpää kuin päiväkausiin, ja minä kun olin varautunut palelemaan. Vaan aurinko helli, kuin arvaten, ja olinhan toki matkalla paikkaan, jossa aina käydessäni on ollut mitä upeimmat säät.
Kyllä maisemat alkumatkastakin kiehtoivat, en minä sillä. Kuin vankileirille syöksyisi sen viimeisen suoran ennen Ruissalonsiltaa, kapea tie horisonttiin ja korkeat piikkilanka-aidat molemmin puolin. Työleiri? Kakolan kesäosasto? Vaiko sittenkin länsisatama kontteineen ja nostureineen... Siellä on hiljaista. Jos veto loppuu kesken ennen Ruissaloa, tämäkin kelpaa, ihminen osaa rauhoittua moninaisesti ja minä olen tästä tienpätkästä niillä kerroilla aina kovasti nauttinut kun olen täällä visiteerannut, mitä kertoja muuten on ollut aika vähän.
Dinosaurukset vaeltelivat värikkäiden kallioidensa halkeamissa, ne muodostivat ylhäältä katsottuna oudon mosaiikin, linnuksi lensin niiden pariin. Harmi että kamera jäi hervottoman ruumiini kouraan, se retkotti sillalla sen ajan kun sielu leijaili, ihmiset polkivat kasvojani ja viha leiskui. En minä pienestä, totesin, ja Securitas poistui taas hetkeksi, poliisit eivät vielä olleet ehtineet paikalle. Ymmärsin joka tapauksessa ettei konttisatamaa kuvata.
Ylitin sillan, ja mitä maagisin olo: Ruissalo. Jo nimi luo omat -
Jaa, taisin jo käyttää tämän. Eipä siinä sitten. Rantapromenadi lähti vasemmalle, sukelsi jalopuulehvästöihin, nappasin kuvan, plaa plaa.
Ihan todella on hassua että siellä asuu ihmisiä ympärivuotisestikin. Onhan Ruissalon (alan näillä hetkillä kyllästyä kirjoittamaan tuota nimeä) oppinut mieltämään utooppiseksi luonnonpuistoksi kaupungin kyljessä kiinni, hyvälaatuinen kasvain muutaman polkaisun päässä tästä helvetin paskalävestä jota Turuksikin haukutaan. Mutta niin vaan oli Rantapromenadin varrellakin postilaatikko ja sukunimi siinä; poljin hiljakseen, nautin äänten puutteesta ja ihmisten, välillä poikkesin kapoista polkua rantaan läpi saigonin esiasteen ja sitten taas jatkoin.
Miten lähellä tässä kaupungissa on niinkin rikkumaton rauha. Sitä on vaikea muistaa välillä; kun sisätila sykkii kipua päähän ja kirjaimet hyppivät näytöltä silmiin, ei ole paha tempaus polkaista parikymmentä minuuttia pyörällä ja on jo siellä. Lämmin ilma kävi mereltä, aurinko paistoi. Hiekkatie rahisteli käärmeenä kukkulan juurta, kartanon mailla lampaat ja villihanhet sulassa sovussa, hevosia ja auringonkukkia, täällä oli vielä kesä; juhannusruusukin kukki pensaan täydeltä. Ja ne kalliot katajineen, tammilehdot ja villi luonto. Tuli hullu olo: maisema oli kuin maalaisidylli, mutta siinä missä tällaisessa paikassa aina tietää pikatien tai moottoritien kuuluvan, näkyvän, halkovan aina jonkin notkelman takana, tiesi täällä että ei. Kun se on kerran saari.
Ja jotenkin se teki siitä todellisempaa. Rauhasta ja lämmöstä ja luonnosta. Eniten se hiljaisuus siellä taisi sittenkin miellyttää. Siellä vain idiootti kulkisi ipodinsa kanssa. Vaan eipä siellä montaa kulkijaa... Vanha herra käveli sateenvarjo kädessään varmuuden varalta, ja pari ulkomaista opiskelijaa, tyttö kameroineen ja vindieselin näköinen mies, perkele, ipodeineen! Pälli! On se nyt saatana kumma ettei nykyihminen osaa ilman tuuttausta enää missään kulkea, kyllä minä vaan tiedän paremmin taas. Siellä oli kaunista, ihan sielu lepäsi paitsi välillä.
Tulin kansanpuistoon, tai sen kaupunginpuoleiseen reunaan vain, tuhansien hanhien parvi nuokkui siestallaan aurinkoisella hiekalla, vaakkui satunnaisesti, kuulosti polyfoniselta musiikilta, mikä ei tarkoita monikanavaista soittoääntä sillä kännykkämainostajat käyttävät sanaa "polyfoninen" väärin. Oli autuasta. Istuskelin pitkään rantakalliolla katse etelään, saarten välistä Airisto pilkisti, pari laivaa puksutteli, kallio oli huumaavan lämmin, ja vaikka sellaiset pilvivuoret taivaalla jyräsivät, ei kertaakaan koko matkan aika uponnut aurinko niihin.
Että kelpasi. Ei sieltä olisi halunnut lähteä, mutta lopulta sitten, käyskentelin hetken ja missasin vuoden luontokuvan kun se hanhiparvi lähti laumana matalaliitoon metrin päästä siitä missä olin istunut, minuutti sen jälkeen kun olin mennyt.
Voi meteliä, ja voi ihmistä joka sellaisen paikan joutui taakseen jättämään. Voi syksyä, joka taas tappaa kesän.
Kahdeksannentoista pyörämatkan pituus: 18,6 kilometriä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)