Muiston pysymättömyys

Joskus täällä mainitsemani tekstitiedostojensiirtoprojektini vanhalta kaiken kanssa yhteensopimattomalta tietokoneeltani uudelle alkaa olla loppusuoralla. Olen siirtänyt megakaupalla tekstiä muotoilemattomana raakatekstinä ja väkertänyt asetukset uusiksi lunttaamalla vanhan koneen näytöltä mallia. Hidasta, hankalaa ja tylsää.

Loppusuoralla tässä kuitenkin jo ollaan. Vanhoista tiedostoista olen siirtynyt ikivanhojen pariin; niin vanhojen, että ne olen kaikkein ensimmäisellä pc-koneellani kirjoittanut vuosien 1993-1995 aikana. Novellinalkuja, pari valmistakin, epätoivoisia romaaninaloitusyrityksiä. Nämä kaikki tiedostot ovat kulkeneet mukanani yhdellä ainokaisella disketillä, en ole koskaan kehdannut niitä muiden seuraksi tietokoneen sisuksiin ja tämän myötä varmuuskopioinnin alaisiksi siirtää. Niitä ei ole koskaan ollut olemassa muualla kuin sillä yhdellä onnettomalla levykkeellä.

Jokunen päivä sitten tuli siis tuo disketti mieleen. Avasin tiedostot vanhalla tietokoneella yksi kerrallaan, tallensin toiselle disketille, kopioin, muotoilin. Niin olivat nekin kaikki tekstit vihdoin osa suurta kokonaisuutta. Mistään mestariteoksista ei tietenkään ole kyse, mutta tuntui hyvältä niitä ensimmäisiä proosayskähdyksiäni lukea jälleen kerran, ties kuinka monen vuoden jälkeen.

Vaan kuinka vanhoja ne oikeastaan ovatkaan? Tekstien levätessä uudessa ympäristössään päätin katsoa siltä vanhalta disketiltä alkuperäisten tiedostojen luomispäivämäärät. Tungin korpun sisään asemaan, joka ei enää saanut sitä luetuksi. Kolmetoista vuotta sinnitellyt levyke oli kuollut viimeisen siirtoprojektin aikana; viimeistä myöten sain siltä tiedostot talteen ja sen jälkeen se oli tehtävänsä tehnyt. Mitä jos en olisikaan vielä siirtänyt tiedostoja, olisinkin vain nostalgian kiilto silmissäni lukenut ne kertaalleen läpi? Nyt ei olisi jäljellä mitään mitä siirtää. Pienistä ovat nämä seikat kiinni.

Kallio hengitti hiljaa

Lukuunottamatta paria lapsuudessa ja teinivuosina tehtyä käyntiä pohjoismaissa, en ole koskaan käynyt ulkomailla. En erityisesti haluakaan; osittain siksi että matkustaminen on epämiellyttävää mutta vielä suuremmin siksi, että tällä kotimaallakin on minulle vielä niin paljon annettavaa.



Luonto häkellyttää. En minä osaa saada elämyksiä suurista vieraista kaupungeista tai oudoista kulttuureista. Tein aamukävelyn, kotiovelta kymmenen minuutin kuluttua olin metsässä. Aurinko lämmitti, polku oli neulasista pehmennyt, kiipesin kalliolle ja istuin alas. Maasto vietti avarana alas joelle, kalliota täplittivät pienet tammet ja suuret katajat. Lähistöllä vaelsi lampaita.



Parituhatta vuotta sitten sillä samalla mäellä on uhrattu jumalille, jäljet ovat edelleen kivessä. Noilla paikoilla on hätkähdyttävän helppo kuvitella olevansa toisessa ajassa. Ei välttämättä menneessä, vaan jossain kokonaan muunlaisessa. Sellaisessa nykyhetkessä, jossa tätä maailmaa ymmärretään paremmin. Jossa sen mäen, metsän ja joenmutkan muodostaman rauhallisen nurkan kaltaiset paikat eivät ole vain saarekkeita kaupunkien keskellä... Palasin kalliolta polulle ja siirryin syvemmälle puiden keskelle.



Yllä oleva kuva on napattu noin 500 metriä kotioveltani koilliseen. On hyvä etten asu tämän suuremmalla paikkakunnalla. Minulla on aina metsä. Vasta kun poikkesin tältä polulta aloin tuntea sitä yhteyttä ympäristöön, joka lataa akkuni virralla ja voimalla. Mistä se kumpuaa aina? Auringon lämmittämän männyn kaarnan tuoksusta? Lintujen laulusta, monenkirjavista metsäkukista? Suurista sileistä kallioista... Minun oli hyvä olla. Mistä ikinä se tuli, se taas kerran virtasi minuun. Kallio väreili.







Katajat olivat marjoja täynnä. En tuntenut kaikkia kasveja enkä kaikkia lintuja; en ole koskaan ollut täysinoppinut luonnossakulkija. Nimet ovat nimiä... Kissantassun sentään tiedän. Montako vuotta on siitä, kun olen tuon kukan viimeksi nähnyt? Luulin sen olevan kadonnut jo kaikkialta.



Metsästä polulle ja rantaan. Napsin matkalla kuvia, ehkä niissä säilyy pieni osa siitä tunnelmasta, joka alueella oli. En nähnyt muita ihmisiä, olin aikaisin liikkeellä. Digikameralla napsin nämä blogiin laittamani näkymät, oikealla kameralla otin oikeita kuvia; ne odottavat filmillä vielä. Polku laskeutui jokirantaan niityn keskellä, joskus se on ollut pelto. Lokit kaartelivat varoitellen jo kaukaa. Niillä oli pesä siellä... Sorsaperhe kulki kanssani samaa matkaa, kävelyvauhtini sopi poikasille. Ohilentänyt varis yritti napata yhden, emosorsa huitaisi hyökkääjän nokallaan pois eikä varis yrittänyt uudelleen.





Miten sielläkin oli niin hyvä olla? Joki virtasi kovaa vauhtia yläjuoksulle päin, mutta olen jo tottunut siihen. Aurajoki ei pidä merestä. Kiipesin rannasta mäntyjen peittämälle mäelle... vanha hautakumpu ellen väärin muista. Sen rinne oli kirjavanaan värejä. En ollut ajatellut matkan käyvän enää kauniimmaksi. Mänty on minulle tärkeä puu. Voiko puihin ystävystä? Jos voisi, minä olisin kaikkien maailman mäntyjen ystävä. Niissä on jotain...





Talvisin minä vihaan tämän maailmankolkan pimeyttä, kylmyyttä ja kuollutta luontoa. Kesäisin pyydän anteeksi kaikelta ympärilläni. Ei tällaista paikkaa ole toista. Tuli taas mieleen, sauvakävelijäryhmän ohittaessa minut mäntykummun alapuolelta, että etelänmatkaajat saavat pitää aurinkorantansa ja turistihotellinsa. Miljoonakaupungit pysyköön yökerhoissaan. Hengitin raikasta ilmaa. Ei missään ole sellaista kuin täällä.

Metso

Kuljin unessa puolison kanssa kuivan ja savisen pellon poikki kulkevaa vanhaa asfaltoitua tietä. Oli varhainen kesäaamu, ei vielä kuumaa eikä erityisen aurinkoistakaan. Pellon takana alkoi metsä. Kuljimme ohi risteyksen, jonka kohdalla oli perhe aamukävelyllä; noin nelikymppiset mies ja nainen ja korkeintaan puolitoistavuotias lapsi vaaleanpunaisessa toppahaalarissa ottamassa varovaisia ensiaskeleitaan. Vanhemmat eivät huomanneet meitä kun kävelimme heidän takaansa ohitse, niin haltioituneina he katsoivat lastaan.

Jatkoimme hiljaa keskustellen kävelyä, muutaman minuutin päästä huomasin liikettä ehkä 150 metrin päässä tiestä pellolla, lähellä metsän reunaa. Jotain isoa. Hätkähdin, pysähdyimme ja jäimme katsomaan. Pellolla seisoi metso. "En ole koskaan ennen nähnyt!" huusin, innoissani ja samaan aikaan peloissani, sillä en ollut tiennyt metson olevan niin suuri eläin. Linnun pää oli ehkä kahden ja puolen metrin korkeudessa, se oli pyrstö meihin päin, pörhisteli höyheniään, levitteli siipiään (ne levisivät häkellyttävän laajalle alueelle), ojensi kaulaansa ylös ja nokkaa kohti taivasta. Oliko se soidintanssi? Meidän oli pakko jäädä katsomaan näkyä. Metso huokui suorastaan kuristavan pelottavaa uhkaa, se oli räjähdysherkkä luonnonvoima.

Sitten, kesken liikehdintänsä, se yhtäkkiä käännähti ympäri ja lähti juoksemaan pellon poikki vinosti kohti tietä, kohti sitä risteystä jossa äsken olimme. Niin suuren eläimen meno oli massiivista ryskettä, mutta se kiiti nopeammin kuin auto. Tajusimme sen olevan juoksemassa kohti äsken näkemäämme perhettä. Olisin ehtinyt huutaa heille varoituksen, mutta en tehnyt niin. Lapsen vanhemmat olivat selin metsoon, muutamassa hetkessä lintu oli heidän luonaan, nappasi lapsen valtavan nokkansa otteeseen, kaarsi hidastamatta ympäri ja juoksi lapsi nokassaan roikkuen takaisin metsään. Sen vauhti oli käsittämätön. Tunsin kylmää kauhua katsoessani näkyä. Siinä oli kuvottavan ja raivostuttavan yksinkertainen totuus: me emme voi mitään.

Ihmisellä ei ole mahdollisuuksia.

Jokaisen yksityinen uni

Torilla oli tänään neljän eri järjestön edustajia pysäyttelemässä ihmisiä. Pelastakaa lapsetilla näytti sujuva parhaiten, heistä jokaisella oli kiinnostunut kuulija. Minuun tarttuivat vain Greenpeace ja roskien keräilyäkin harjoittava kristillinen taho. Amnesty antoi marssia rauhassa ohi.

Ja ohipa hyvinkin! Päivät ensin, sitten kuukaudet ja vuodet, ne ryöppysivät yhtäkkiä hallitsematta ympärilläni. Yritin tarttua kiinni, sormet eivät ajan siloiseen pintaan painuneet. Olin uponnut mietteisiin ajan kulumisesta ja sukupolvista kun lopulta palasin tajuihini puiston penkillä lähellä tuomiokirkkoa. Meidän juuri nyt elämämme aika on meidän todellisuutemme keskus. Myöhempiä sukupolvia 2000-luvun alku ei kiinnosta sen enempää kuin 50-luku kiinnostaa tällä hetkellä meitä. Menneestä voi poimia itselleen sopivia palasia kulttuurin tuotteista ja uudelleentulkita kymmenet kerrat vääristeltyä historiaa.

Nykyään tallennetaan enemmän tietoa kuin koskaan. Jokin aika sitten Googlen edustaja ilmoitti, että noin vuoteen 2030 mennessä "kaikki maailman tieto" on internetissä. En tajunnut lainkaan mitä hän tarkoitti.

Otin itselleni esimerkin isoisästäni. Hän olisi täyttänyt tänä keväänä sata vuotta jos olisi elänyt, mutta ei hän enää aikoihin ole ollut täällä. Lähtiessään hänellä oli kuusi lasta ja yksitoista lastenlasta, nykyisin olisi lapsenlapsenlapsiakin useita. Hän on elänyt elämän, josta en tiedä paljoakaan. Olen nähnyt hänen tekemiään puuesineitä, hän oli hämmästyttävän taitava. Rintamalta isoisäni lähetti lapsilleen puusta veistämiään kilpikonnia. Ne kulkivat pyörillä ja niiden pää liikkui edestakaisin pitkän kaulan varassa.

Hän on vain yksi ihminen ja hänestäkin olisi niin paljon kerrottavaa, ja kaikki maailman tieto on lopulta internetissä.

Lohdutonta.

Eikö?

Tällä viikolla oli tuo hölmö päivä, 6.6.2006, jona lehden mukaan maistraateissa vihittiin kymmenen kertaa tavallista enemmän ihmisiä, ja jona kaikki maailman metallibändit julkaisivat uuden albuminsa. Hämmästyttävää miten vahvana kristillinen ideologia vielä maailmassamme jyllää! Katsoin kyseisenä päivänä blogini kävijästatistiikkaa Sitemeteristä, ja arvaatteko mitä se näytti viikon senhetkiseksi kokonaiskävijämääräksi? Arvaatte? No, näytän kuvan silti:

Aamuksi kotiin

Vähän yli kaksi kuukautta sitten sain tietää olevani tulossa loppuvuodesta isäksi. Olen tiputellut tietoa lähipiirille vähän kerrallaan, nyt voivat sitten loput lukea sen täältä. Meitä on kohta kolme tässä asunnossa, kummallista ettei se niin kummalliselta enää tunnu.

Rhubarb thickened fruit juice

Tuossa jokin aika sitten kyselin millainen kuva minusta blogin perusteella muodostuu, eikä siinä mitään. Eikä siinäkään että vain kolme vastasi, kiitos rohkeudesta heille. Vastaukset olivat sen luontoisia, että en ole kyennyt niitä aasinsilloille kapuamatta käsittelemään, joten ne ovat jääneet unohduksiin kuin lapsuuden onnelliset hetket. Muutamia kiinnostavia havaintoja toki tehtiin. Mea sai minut vain hämilleni (ja on tuotettava pettymys; lämpimän ja pitkän sijasta olen kylmä ja lyhyt), Sointu osui varmaankin aika oikeaan siinä että kuljen omia teitäni, joskus itseäkin rasittavan omia, Janin mainitsema kaksijakoisuus herätti kiinnostavaa pohdintaa, joskin oman pään sisällä eläjä minä nyt ainakin ihan satavarmuudella olen. Niin ja tuo sukupuolinen ambivalenssi oli myös kiintoisa heitto. Ehkä tällä tarkoitetaan sitä, että olen perin juurin kyllästynyt kliseisiin ja näköjään ikuisesti ylläpidettyihin perinteisiin sukupuolikäsityksiin joita internetissä vielä lietsoen kärjistävät kaikenlaiset häiriintyneet panuttajat. Ehkä sitäkin suurempi punainen vaate minulle on uskonnollinen tyrkytys (kas tässä se aasinsilta), jota jälleen on katsottu aiheelliseksi suuntaani suorittaa. Postiluukusta tipahti lappu, jossa kysytään: "Hukutko roskiin?"

Kiitos kysymästä, en huku. Lapussa ilmoitetaan, että ylioppilaskylässä tullaan lähipäivinä soittelemaan asukkaiden ovikelloja ja viemään heidän ilmeisesti röykkiöiksi kertyneet roskavuorensa jäteastialle. Miten kilttiä! Miten ystävällistä toimintaa, eikä siihen liitykään kuin a) oletus siitä, että opiskelijat ovat tarpeeksi saamattomia olemaan viemättä omia roskiaan pois ja b) oletus siitä, että tämän varjolla saa luvan puhua asukkaalle esim. Jeesuksesta. Pienemmällä tekstillä kun lapussa mainitaan että tämä tempaus (miten vihaankaan kyseistä sanaa) on osa kristillistä tapahtumaa... Ei! Ei! Menkää pois! Miten tyhminä meitä pidetään? Tulee samanlainen olo kuin ruotsinkielisellä ruokakaupassa Suomessa, uskoisin, kun hän näkee pestopurkin kyljessä isolla painetun PESTO-tekstin alla pienemmän tekstin Pesto. Eli onko oletus että jos ruotsinkielinen näkisi purkin jossa lukee vain kerran PESTO, hän ei ymmärtäisi mitä purkissa on? Hur dum tycker ni att jag är?

Minä osaan viedä omat roskani ja, mikä parasta, ilman että minun tarvitsee puhua toimituksen yhteydessä kenenkään kanssa henkisen pelastukseni tilasta ja siihen liittyvistä välttämättömistä syistä liittyä jäseneksi ties mihin. Sitä paitsi tämä lappunen oli aivan onnettoman nössö. Missä on kristinuskon tuli ja tappura? Vielä keväällä sentään sain postiluukkuni kautta tietää joutuvani helvettiin ja tuhoon, siinä oli särmää. Nämä vain järjestävät jotain nuorisotelttatapahtumia, joissa esiintyy Ruudolf, "Doupeimmat Jumala seivaa", kuten hänen hittialbuminsa otsikko kuuluu; minä lisäisin siihen vielä: "Mutta ei niitä jotka raiskaavat äidinkieltään". Tervemenoa.

Ai niin, miksi tuollainen otsikko? Ei muuten, mutta oman maan raparperisato on ollut niin runsas, että piirakan jälkeen valmistimme vielä kiisselinkin kyseisestä viherkasvista. Va gott! Lehdetkin ovat sellaisia, että niillä tyrmäisi kissan. Ja uutta pukkaa.

Kevyesti kesäkuuhun

Ah, kesä. Kun toukokuu meni muissa merkeissä voi jälleen alkaa keskittyä oleelliseen, kuten esimerkiksi opintojensa loppuun saatteluun. Onnistuin vänkäämään professorilta graduun liittyvän audienssin vielä täksi aamuksi, vaikkei virallista tapaamisaikaa enää ollutkaan. Suuntaviivani ovat nyt selvillä ja niiden perusteella mennään. Toisinaan koen vakavia hallusinaatioita valmistumisesta, mutta ehei kuulkaa.

Nyt tekisi mieli istahtaa auringon kuumentamalle laiturille metsäjärven rannassa, uittaa ehkä jalkoja vedessä ja kuunnella lintuja ja liplettä. Pureksia heinää, häikäistyä sinitaivaasta ja kerta kaikkiaan kasvaa kiinni luontoon taas pitkästä aikaa. Olen ehkä maailmaan saamattomin ihminen, muttei ei se minua liikuta. En ajatellut tehdä tänäkään kesänä erityisemmin mitään. Minulla on vielä rippunen säästöjä tilinpohjalla - ne pitää käyttää pois! Vasta sitten voi marssia sossun tiskille.

Huoletonta. Siitä minä tykkään.

Aikansa voi viettää kirjoitellen, milloin mitäkin. Päivän fiiliksen pohjalta mennään; nyt tuntui hyvältä taas kirjoittaa Räjähdykseen. Ehkä huomenna taas pakenen rantatonttien rajoilla peikonpoikaisia.

Tanssisitko kanssani kiperää polkkaa?

Voi kura ja kusivesi! Alan tuntea yhteenkuuluvuutta pienten lasten vanhempien kanssa. Yritän ottaa taas kerran opikseni. Himojen hillitseminen ei ole ajan hengen mukaista.



Tällä kertaa oli epätavallisen hauska osallistua meemeilyyn. Kerää kolmesta seuraamastasi blogista virke ja muodosta niistä tarina. Liitä virke myös sinut haastaneesta blogista. He kirjoittivat minun tarinani. Kolmas vasemmalta haastoi, kiitokset iltapuuhasta.