Alastulon salissa

Aamuaurinko kutitteli hipiääni ylen pehmeästi kun astuin sisään saliin, tahtoo sanoa pieneen opiskelijakaksiokeittiööni. Kynnys oli korkeampi kuin muistin, ja aitoa puuta, sittekin, vaikka tavarantoimittajan kerrottiin lupailleen lähinnä linoleumia. Puulajit erotti toisistaan syiden avulla, se oli minusta aina kuulostanut jotenkin hirmuisen hauskalta. Eikö kaiken erottanut kaikesta muusta juuri syillä?

Minun syyni olla siellä sinä aamuna olivat väsyneet ja rispaantuneet. Ehkä minun sukupuuni juurella oli aikanaan poltettu roviota, tiesin että sytyttimenä käytetty bensa imeytyi tällaisissa tapauksissa maaperään ja lähellä kasvavat puut imivät sen itseensä, vuosirenkaat kärsivät, kasvuun tuli vaurioita. Kynnyspuussa ei sellaisesta näkynyt jälkiä. Kohdistin katseeni hellaan ja sillä odottavaan vesipannuun. Joku käveli keittiön ikkunan ohi, pidätin hengitystäni ja askeleissa oli suomenruotsalainen rytmi. Seinistä ropisi maali.

"Oi, kuolo!" totesin teatraalisesti. Mietin joisinko myrkkyä, vaikka kahvikin tietysti kiehtoi, eikä tarvinne huomauttaa näiden kahden substanssin eittämätöntä samankaltaisuutta. Olin lähempänä nyt. Peilin takana ei enää kuiskittu.

Ehkä säpsähdin, joka tapauksessa huomasin että olin edelleen ilmassa kynnyksen yläpuolella, askeleeni oli kesken, sitten jalkani tömähti maahan, tulin alas, salin puolelle. Kokolattiamuovi kimalsi vain puoli tuntia joka aamu, kun aurinko verhon välistä osui sopivassa kulmassa sen epätasaiseen pintaan, jossa vain silloin näkyi muitakin värejä kuin harmaa. Katseeni singahti vasemmalle kuin luoti. Liikettä parvekkeella, minun parvekkeellani, kolmas kerros, ne ovat löytäneet minut. Talitintti istui kaiteella ja katsoi ikkunan läpi minua, se oli utelias ja kaunis. Olisin halunnut pitää siitä huolta. Se oli pieni ja sen oli varmasti kylmä, pakkanen puri, näin sen keltaisista koivuista joita huurre peitti.

Ojensin oikean käteni oikealle ja vasemman vasemmalle, toisen jalkani kantapää kosketti edelleen makuuhuoneen ja salin välistä kynnystä, tunsin puun syyt kohokirjaimina ihoni läpi. Sivelin paksulla valkoisella maalilla pinnoiksi sudittuja elementtiseiniä. Kuvittelin millaista olisi hivellä niitä rakastavasti. Hymyilin mielessäni, en sentään todellisuudessa, mitäpä tarvetta siihen, eihän minua kukaan nähnyt. Näin taas hellan ja vesipannun, niin lähellä ja niin kaukana, kahvilla päivä lähtisi käyntiin kuin norsu, mutta aloin hieman pelätä sitä etten koskaan pääsisi kahviin asti. Olin kadonnut sanoihin, olin olemassa enää interteksteinä.

"Katso, miten pieniä kaloja!"
"Minimi!"

Naapurissa tuotettiin ääniä. Tuntui absurdilta se koulussa oppimani väite, että äänet ovat värähtelyjä ilmassa. Seinät eivät värähdelleet, silti kuulin äänet, se ei siis voinut pitää paikkaansa. Olivatko äänet siis vain pääni sisällä? Sitä oli mahdoton tietää. Entä tarvittiinko päänsisäisiin ääniinkin värähtelyt, jos niin, mistä äsken kuulemani sanat sitten olivat tulleet, pääni ei ollut värähdellyt. Rakastin elämää, mutta sen kohtaaminen kävi liian usein liian ylivoimaiseksi, enkä ollut varma näkisinkö kevättä. Laskin käteni alas, kuin hydrauliikan ohjaamina ne painautuivat kylkiini kiinni. Polvistuin salin lattialle, polviltani kierähdin kyljelleni ulko-oven eteen, sikiöasento on ihmiselle luonnollisin. Joisinko myrkkyä, ajattelin taas, vai kahvillako päivä käyntiin? Nauroin kuin hyeena ja taskussani kilisivät kolikot. Päässäni soi päättymättömänä nauhana One man and his droid, Rob Hubbardin paras sävellys.

Kuolkaa kauniisti kaikki, eli "Sing little birdie"

Ajatuksia depression ja itsetuhon keskeltä:

Nykyajan ihminen on kadottanut itsensä materiaalisiin mahdollisuuksiin. Muovin ja metallin kiiltävän pinnan taakse, hävettää, joskus, vaan ei usein. Meidän on helpompi astua kadulle kuin metsään. Kumpi oli ensin, puu vai metsä?

Jokaisessa meistä on pieni alkio. Syvämurunen.

Katsokaa: Vauhti sokeuttaa!!

Kertokaa minulle ketä hyödyttää minun postmodernia kotimaista kirjallisuutta käsittelevä proseminaarityöni? ("sinua, pässi, saat siitä opintoviikkoja, jotka oikeuttavat opintotukeen, joilla elätät itsesi") Maailma ei pelastu vaikka kirjoittaisin lopun ikääni postmodernin teorian tulkintoja. Ei se siihen varmaan kyllä tuhoudukaan, joskaan tästä en voi olla aivan varma.

Kun joku vain pitäisi öisin kiinni ja sanoisi "ei ole mitään hätää", uudestan ja uudestaan, saisin nukahtaa siihen ja aamulla olisin kasvanut taivaalle, minä näen nykyään taivaan pilvien välistä, kun ennen näin pilviä taivaalla.

Joka toinen päivä haluan osata laulaa kuin Robert Smith, joka toinen päivä kuin Nick Cave.

Nukuin vaadittavan pituiset yöunet viimeksi huhtikuussa.

Today I made a point in English about the metafictive elements in Tristram Shandy, a great book. They knew how to write novels back in the 18th century.

"I couldn't love you more."

"My name is Smoketoomuch, mister Smoketoomuch."

Jos aloittaisi päänsekoituskauden, ehkä sitten nukkuisi, ehkä ei aina tarvitsisi olla pysyvässä hereillesäpsähtämisen tilassa. Ehkä ei aina tarvitsisi olla pysyvässä. Ehkä ei aina tarvitsisi. Ehkä ei.

Matto oli parvekkeen kaiteella vähän kolmatta viikkoa, tämän verran enää jaksaa. Kannoin sen tänään makuuhuoneen lattialle tässä asunnossa johon olen hirveän kiintynyt ja josta samanaikaisesti haluan kuollakseni pois koska muistot ovat jokaisessa sisäänhengityksessä raskaina terävinä kivinä.

Jos joskus nauran, älkää loukkaantuko siitä, älkää kuvitelko että tekisin tahallani mitään sellaista.

Me olemme kaikki vain ääniä pimeydessä. (lue lopusta alkuun)


*


"Jos sä hilaat tota ristiä selässäs, voit olla varma, että pian sun eteen pamahtaa tyyppi, jolla on naulat matkassa."

(Panu Räty / XYZ)

Sen teki mieli

lähteä jonnekin
kauas pois.

Apocalypso

Ensin se oli järjetöntä, muuttui sitten karmeaksi ja on nyt enää lohduttoman surullista. Olen nähnyt tarpeeksi kuolleita lintuja loppuelämäni ajaksi viimeisen kahden päivän aikana. Ne vain jatkavat. Eilisen aikana ehdin havaita 12 edesmennyttä tilhiä (aiempi käsitykseni räkättirastaista osoittautui virheelliseksi), yksi niistä oli parvekkeellani tuhkakupin vieressä sillä pienellä pöydällä, joka on oikeasti vain ruudullisella pöytäliinalla peitetty pahvilaatikko. Töminä sekä minun että naapureiden ikkunoihin jatkui aamusta iltaan, synkimmät hetket ikuistin kamerallani, kuten parvekkeelle jääneen ja porraskäytävän suureen ikkunaan kaiketi samanaikaisesti törmänneen viiden tilhin joukon, ne makasivat tiiviissä ryhmässä nurmikolla.

Kuolemantanssi jatkui aamulla. Kuljin purevassa pakkasilmassa Tuomaansillalle ja takaisin, palatessani tilhet ylittivät minut ja katsellessani yksi tömähti päin kolmannen kerroksen ikkunaa. Se putosi mätkähtäen talon kivijalan juureen istutusten keskelle ja oli tuskin koskettanut maata kun lajitoveri seurasi sitä, uusi voimakas tömähdys, uusi putoaminen, uusi pehmeä muksahdus ja hiljaisuus.

Aloin tosissani ahdistua. En halunnut olla siinä, ne kuolivat minun ympärilläni. Todistamieni törmäysten kohdalla oli kulkutiellä kolme mahdollisesti samaan ikkunaan hetkeä aiemmin osunutta tilheä. Yksi oli hengetön, muut vielä tolkuissaan, toinen katsoi minua ja aukoi suutaan, ei näyttänyt olevan täysin tajuissaan, toinen vain hengitti eikä liikkunut. Kuin olisin sotatantereella kävellyt, siellä mistä taistelut olivat jo pyyhkäisseet yli ja vain kuolleet ja kuolevat jääneet jäljelle.

Syksyssä ei kaikki ole kaunista.

Menkää pois täältä, etsikää jostain koti jossa ei ole taloja eikä ikkunoita, vain paljon suuria puita ja paljon marjoja, jotka eivät tee kipeäksi. Ei teidän tarvitse lähteä näin.

Joukahainen Lemminkäinen Ryynänen, eli "Ilvekset kuin veljekset" (tai "Olisiko mahdollista kehittää vielä käsittämättömämpi otsikko?")

Linnut jatkoivat paiskautumistaan ikkunoihin aamunkajon myötä, eilen pelkästään asuintaloni ympärillä oli vainajia viisi. Ne ovat tulleet hulluiksi. Delirium tremens, ja myös minut oli mahdollista nähdä alasti yöllä parvekkeella sateessa, mutta vain siksi, että heräsin joskus neljän jäjestä siihen, ettei ikkunoihin paiskautunut lintuja vaan vettä, voimalla, ja muistin maton olevan edelleen parvekkeella, en vaivautunut heräämään sinä aikana kun hain sen sieltä pois.

Unessa käsivarressani oli mustaa ihottumaa, joka kuhisi pieniä karvaisia tuhatjalkaisia, heräsin vain todetakseni arkipäivän erilaiset toimintamallit: viettää päivä kotona sateessa käsikirjoituksen viimeiset kaksi lukua oikolukien tai lähteä yliopistolle viemään kahdeksitoista sovittu tehtävä; luovan kirjoittamisen lyriikkakurssin ensimmäinen runo. En ole kirjoittanut runoja vuosiin mutta pakko mikä pakko, ja alkukankeuden jälkeen se muuttui hauskaksi. Ehkä minä vaihdan kokonaan proosan lyriikkaan, joo, ja ehkä olut maistuu hyvältä. Toisaalta, olenhan minä jo julkaissut lyyrikko, kuten voi todeta esimerkiksi käymällä Tampereen kaupunginkirjastossa lukemassa tämän teoksen, jonka ikimuistoinen kirjoittajakollektiivimme julkaisi toukokuussa 1999, (löytyy satunnaisesti myös muutamista muista kaupunginkirjastoista Suomesta sekä minulta) mutta joka koskaan tuota kirjaa lukee, hänelle neuvoksi: minä olin nuori silloin.

Viisi parasta kotimaista debyyttialbumia:
1. Absoluuttinen Nollapiste / Neulainen Jerkunen
On muuten parhaita koskaan julkaistuja äänitteitä koko tunnetussa universumissa, jolle Absojen omassa tuotannossakin pärjää ainoastaan Suljettu, sekin niukasti. Jerkusesta tulen aina hyvälle tuulelle, poikkeuksetta. Sen tekstien absurdi (mutta vielä ymmärrettävämpi kuin seuraavalla levyllä) maailma, sen järjettömät soitannolliset ratkaisut (tajunnan mustaksi lyöviä hevisooloja ponnahtaa kuuluville kuin tyhjästä!) ja poukkoilevat kappalerakenteet, jotka eivät tiedä ovatko poppia vai progea, oudot ääniefektit (Vincent Price -nauru Kivoissa kansioissa tai ikimuistoinen "Hän kävelee kuin... (rapinaa), (trööt!)", kaikki muodostavat kudelman jonka voi päättää vain sanoihin joihin se päättyy: "Eletään inhimillisesti ja kuullaan taas".

2. Sir Elwoodin hiljaiset värit / Varjoissa vapaan maailman
Niin valmiita ja niin taidokkaita kappaleita, ettei tätä debyyttilevyksi uskoisi paitsi siitä musiikintekoon kohdistuvasta pyyteettömyydestä ja rakkaudesta joka paistaa läpi koko albumin. Syksyisten kaihoisien iltojen soundtrack.

3. Lapinlahden linnut / Lapinlahden linnut
Mistä tämä joukkio muistetaan? Ei ainakaan musiikillisista ansioistaan, mikä on etenkin tätä debyyttia ajatellen sääli. Tämä on täysin avantgardistinen pakkaus, holtiton, mitään konventioita ei noudateta eikä kunnioiteta. Otetaanko yhden kappaleen teksti suoraan Finnmatkojen esitteestä? Ok. Tehdäänkö pitkä ja tuskainen gospel-kappale Martin Luther King -väliosalla? Mikäs. Revitelläänkö levyn lopuksi punkisti? Joo! Ja joka kappaleessa instrumentaatio pysyttelee piano-torvet-perkussiot -linjalla. Tekstit ovat surrealismin huipentumia parhaimmillaan, Liinojan sanoittama Puolitetut perunat etunenässä. Tätä on, kun ei ole rajoja.

4. Saara Suvanto / Saara Suvanto
Sittemmin iskelmä-osastolle luokitellun Suvannon debyytti on rouhevaa bluesia (tai ainakin jotain sensuuntaista...), muutamia pasifistisia kannanottoja, hulppeaa absurdismia ja selkeää tietoisuutta siitä että nyt ei olla tekemässä mitään sellaista, joka uppoaisi koko kansan syviin riveihin. Saara Suvannolla oli Ääni. Hän lauloi kuin instrumentti, sopii kuunnella sellaiset kappaleet kuin Viimeinen motelli ja Elintason juurakot, nämä sanattomat vokalisoinnit joko riipivät hermosi tai sytyttävät kipinän, ja juuri niin minulle kävi ja toista Saara Suvantoa ei koskaan tule, koska se ei kerta kaikkiaan ole mahdollista.

5. Tuomari Nurmio & Köyhien ystävät / Kohdusta hautaan
Elettiin aikaa, jolloin täysmittaiset albumit saivat vielä kestää puoli tuntia, eikä kukaan valittanut. Monta kappaletta tähänkin mahtuu, ja nimet puhuvat puolestaan: Hän on täällä tänään, Valo yössä, Kurjuuden kuningas. Olemme perusasioiden äärellä. Helvetin-hyvin-soitettujen-nerokkaasti-sävellettyjen-suomirockin-sanoitusperinteen-uudeksi-muuttaneiden-perusasioiden. (olen aina vihannut tapaa yhdistää sanoja viivoilla) Nurmio tiesi mitä teki, ja on siitä lähtien tiennyt, vaikka joka ainut levy on ollu 100% poikkeama edellisestä. Sekös hyvä.

Sit se niinku yrittäis opiskella

Jo aamulla suuntasi kohti seminaarikirjastoa, taskun pohjalla oli rypistyneenä paperilappu, jolle kaksi päivää aiemmin (ei liikaa stressiä yhdelle päivälle sentään) oli kirjoittanut mahdollisesti proseminaarissa lähdeteoksina toimivien kirjojen nimiä. Aurinko paisteli, mutta aika viileää oli silti, ja myös syksyn väristä oli, ja yliopistonmäellä ihmisiä riitti.

Seminaarikirjasto oli enimmäkseen tyhjä. Se kulki hyllyjen välissä kuin Sadako. "The Poetics of postmodern", "From modernism to postmodernism", "Postmodern narrative theory", (miksei kukaan kirjoita aiheesta suomeksi?), "Contemporary postmodern fiction".

Sitten se istui alas yhdelle seinin suojatuista lukupilttuista, otti asennon, avasi kirjan, alkoi katsella ikkunasta avautuvaa maisemaa. Vesilinna näkyi osittain Luonnontieteiden talon takaa, niiden edustalla oli pysäköintipaikalla sinisiä ja punaisia autoja limittäin. Aika kului, ei se huomannut, joku yskähti. Säpsähdys, edessä avoinna edellen Foreword.

Sivut selautuivat kuin viikate olisi heilunut, ja niittivätpä tosiaan arkipäivän häkellyttävät hetkellisyydet tiedonjyviltä pois kyvyn tarttua. Se vaihtoi kirjaa. Viisari seinäkellossa romahti askeleen alemmas, hiki kihosi pintaan. Se alkoi miettiä mitä tekisi lounaaksi, salaatti maistuisi, vaan mitä aineksiksi siihen? Tuttu käveli kirjastoon, moikkasivat, sitten se vilkaisi puhelintaan, mutta kaikki näyttivät tietävän sen aikeista opiskella ja viestejä ei ollut tullut.

Se vaihtoi kirjaa siihen paksuimpaan. Selasi sivuja kuin villi, ilmassa leijui pöly ja arkeologia. Seminaarikirjaston katto lähestyi ja ikkunat imeytyivät sisään, se kirkui, valot sammuivat. Ja aivan yhtäkkiä edessä artikkeli: "POSTmodernISM: A Paracritical bibliography". Valo leimahti.

Se kirjoitti muistiinpanovihkoonsa muutaman hyvän pointin, yhteensä seitsemän riviä tekstiä. Vielä kaksi kirjaa edessä pinossa, mutta nyt alkoi ahdistaa, se vilkuili ympärilleen kuin pieni eläin, miksei kirjastossa yhtäkkiä ollutkaan ketään muuta, paljonko kello jo oli, eikö pitäisi lähteä kauppaan, entä mitä sitten jos ulkona alkaa sataa, se varjo jäi kotiin, onko posti jo tullut? Ehkä se pyörtyi, joka tapauksessa vaihtoi kirjaa. Tätä se muisti aiemminkin vilkuilleensa, selasi läpi samat pätkät kuin kaksi viikkoa sittenkin, silloin viimeksi yritti opiskella. Se yritti lukea lukua, joka sivusta noin neljänneksen kykeni, sitten katse hakeutui muualle, ajatukset eivät sieltä olleet enää vuosiin palanneet.

Kirjoitti kysymysmerkein lisäillyn lauseen vihkoon. Sivunkolmannes muistiinpanoja viidestä kirjasta. Kokolattiamatolle ei jäänyt jälkiä kun se nousi paikaltaan, palautti kirjat hyllyihin, joka askeleella se kutistui, oli pieni enää kun kirjaston ovesta livahti ulos ja oppiaineen professorin alle lähes murskautui, niin aina.

Linnut, alkoholisoituneet ystävämme

Koska tänä vuonna on pihlajoissa enemmän marjoja kuin vielä koskaan muistan nähneeni (kiva kontrasti sille, että toissa syksynä niitä ei löytynyt koko maasta ainuttakaan; muistelen tätä tv:ssäkin ihmetellyn), alkavat näin lokakuun puolelle päästyä puut ja pensaat täyttyä herkkujen perään haikailevista linnuista. Taas on odotettu niin pitkään, että marjat ovat alkaneet käymisprosessinsa ja vasta sitten lennetään koko suvun voimin paikalle naukkailemaan.

Masentavaa katsottavaahan tämä on. Sadoittain päättömästi lehahtelevia lintuja, eiliseen asti ne olivat malttaneet jemmata, mutta kun marjojen kimppuun nyt on käyty, on tolkku heti toiminnasta pois. Tämänkin talon porraskäytävän suuriin ikkunoihin oli jo useampi mäjähtänyt, osa hyppelehtii tokkurassa keskellä autotietä, jotkut istuvat huonovointisen näköisenä parvekkeella vailla hirveän suurta halua liikahtaa milliäkään - edes ihmisen paikallistuessa. Meteli on jatkuva, parven hiljaisimmillakin on yhtäkkiä ihmeesti asia. Yksi räkätti oli aamulla heittänyt henkensä kaiketi seinää päin lentäessään. Se makasi keskellä kulkureittiä irtohöyhenten keskellä, harakka oli nokkinut uhrilta melkein pään irti eikä olisi millään halunnut lähteä saaliinsa luota vaikka vierestä kävelin. Ehkä sekin oli humalassa; ainakin juuri tällä hetkellä näen ikkunani takana melkoisen joukon sen lajitovereita aivan yhtä levottomasti loikkimassa puusta toiseen ja takaisin kuin pienemmät säksättäjätkin.

Eivätkö ne näe miten alas vajoavat?

Loppujen lopuksi yksinkertaisimmat asiat ovat kauneimpia

Kuten parvekkeen kaiteeseen tarttuminen yöllä. Ellei kämmen jäädy kiinni, voi heilauttaa itsensä yli ja pyrähtää kiitäjän lailla lentoon, samoilla harmaanmustien koivunoksien keskellä ja löytää ohimoidensa takaa tähtiä. Ei sillä että minulle olisi niin käynyt, mutta askelpa kuitenkin, ojaan se johti.

Toissayönä näin unessa täydellisen maailman, kuin olisi siitä sielunpalasesta, joka minun keskeisen olemukseni muodostaa, uutettu esiin kaikki sellainen joka liittyy tilaan ja ympäristöön ja siitä muodostettu maisema ja siinä se oli; sanoin en olisi koskaan kyennyt sellaista kuvailemaan, nyt se on mielessäni terävästi piirtyneenä. Oli järjettömän huojentava tieto, että jossain kolkassa tätä ankeaa maailmankaikkeutta, jos ei muualla niin minun pääni sisällä sitten, on olemassa niin kaunis maailma. Lensin sen keskellä, vihreän ruohon peittämät vuorenrinteet, suuret ja raskaat koivut, auringon lämmittämät vanhat valkoiset talot orgaanisesti maisemaan kasvaneina kuin sienet. Jossain kaukana alhaalla joen sininen nauha, sen kun näki, ja syöksykierre, kilometrejä suoraan tyhjyyteen, jokaisen maanpinnan jälkeen paljastui kulman takaa uusi pudotus, maailma jatkui yhtä lailla vaaka- kuin pystysuunnassakin loputtomiin.

Aitoja unia, tämän tästä, valveilla.


me olemme kaikki tälle todellisuudelle vieraita