Paremman maailman puolesta

Huomisiin pääsykokeisiin lukemiselta pitää päästä välillä pois, joten jalka johdatti minut jälleen tänne Educariumille (tosiasiassa Raidasin koko kämpän asuinkelvottomaksi - helvetin avokeittiöt!), jossa päivällä alkoi olla jo huolestuttavasti väkeä kesän autuaan autiuden jälkeen. Asiaakin on. Carmabal, tuo monilahjainen kultamuruni, pyysi linkittämään omaan blogiinsa, enkä minä suinkaan vähempää voi tehdä. Tuota näyttävää itseanalyysiä on tarkoitus ryydittää kuvalla, mutta kuva puuttuu, koska allekirjoittaineen piti se sinne hoitaa. Eikä allekirjoittanut pysty kaikkeen, paitsi ajan kanssa. Silmiksen (kutsumanimi varattu vain Uguksen omaan käyttöön) elinaikana tämä taitaa olla jo kolmas lähipiirin ihminen jonka inspiroin bloggaamiseen, tähän mukavaan harrastukseen. Ja se ensimmäinen perhana ampaisi Pinserin top-listalla kauas edelleni jo aikapäiviä sitten.

Iltapäivällä kävin ostamassa siitä Hämeenkadun kivasta levykaupasta Björkin uuden kehutun kiekon näppärään 17 euron hintaan. Liikkeessä piti roikkua hetki aiottua pidempäänkin, koska Beatlesin myöhäistuotanto tulvi kaiuttimista - Old brown shoe ja Across the universe ovat sellaisia kappaleita ettei niitä malttanut kesken jättää. Ja kun nyt musiikista aloin puhua, niin sanottakoon sekin, että Curen tuore levy on ensimmäinen milloinkaan kohtaamani albumi, joka jatkaa paranemistaan joka jumalan kerta kun sitä kuuntelee. Montako kertaa sen olen nyt ehtinyt kuukauden aikana soittaa? Kuusi, seitsemän? Aina se vaan paranee. Alkaa jo pelottaa millaisiin mittoihin ehtii.

Nälkä kasvaisi syödessä jos olisi ruokaa.

5.15

Selvisi että sellainenkin kellonaika on olemassa kuin vartin yli viisi. Kello herätti silloin kesken unen, jossa olin pieni, avuton ja eksynyt. Todellisuus ei tuntunut muuttavan tilannetta, sisäistin keittiön pöydän ääressä mauttoman voileivän ja omenan, oli matka ilmoittautumaan kielikurssille. Virallinen ilmoittautumisaika oli merkitty kello kahdeksaksi, mikä tarkoitti tietysti sitä että siellä oli syytä olla huomattavasti aiemmin.

Maailma ei tuntunut vielä olevan olemassa kuudelta aamulla. Naakat lensivät tuhansien yksilöiden parvena, yksi tyhjä kaupunkibussi ajoi vastaan, siinä suurimmat. Minä olin japanin kielen alkeiskurssin ilmoittautumisjonossa kuudentena, puolitoista tuntia odoteltuani opettaja saapui paikalle, ja jonoa oli jo sen verran että jos uskoi siihen mitä yliopisto virallisessa tiedotteessaan ilmoittaa ja saapui paikalle kello kahdeksan, ei voinut toivoakaan mukaan mahtumista. Se on vääryys.

Palasin eilen illalla Turkuun lähes kolmen viikon muuallaolon jälkeen, ja kylläpä ahdistus iski kuin vihamielinen leka kalloon kun astuin siihen asuntoon, jossa on liian monta neliötä yhdelle, liian paljon tavaroita entisestä elämästä, liian syksyistä vaikka on vielä kesä, eikö olekin? Velloin alhossa. Olon kruunasi se, että keittiön tyhjäksi jynssäämissäni kaapeissa vaelteli edelleen muutamia niitä mustia mönkijöitä, jotka Valintatalo minulle hyvyyttään lahjoitti. Aloin toluttamaan niitä perkeleitä, suuntasin tuskani niihin, tiputtelin myrkkylientä yksin kulkevien hyönteisten niskaan, näin niiden hitaan kuoleman eikä oloni merkittävästi helpottunut. Ehkä ne kaikki kuolivat, mutta todennäköisesti eivät. Tänään kaasutan ne Raidilla, eivät ne siitä selviä, tai jos selviävät niin aivan sama, olen itse muuttamassa sieltä pian pois ja ongelma jää seuraavalle asukkaalle.

Tervetuloa Turun ylioppilaskylään.

Patriarkangel

Ruoskimispaikka on hyvä nähtävyys. Kuinka hieno onkaan se tunne, jonka aistii metsässä paikalla, jossa ovat kymmenet useimmiten kai syyttömät ihmiset hitaasti kidutettuina kuolleet. Historia elävöityy kummasti kun saa tietää tapoja, joilla rangaistuslaitos on toiminut, ja jotta mielenkiinto maailman tapahtumia kohtaan säilyisi korkeana, on tv-uutisten syytä muistaa tasaisin väliajoin näyttää meille kuvia koulun juhlasaleista, joita koristaa sadoittain lapsenruumiita. Meikäläisessä äijäkulttuurissa tappaminen tekee yksilöstä arvokkaan, ja tahon A kuolema tahon B kourissa oikeuttaa tahon C tappamaan tahon B. Tahon D ei tarvitse lainkaan välittää siitä mitä tahojen A, B ja C välillä tapahtuu, kunhan heille vain riittää aivot turruttavaa viihdettä tahon E toimesta, ja viihteen lomaan ujutetuilla kuvilla taho D voi sitten valinnastaan riippuen joko naureskella, myötäillä tai paheksua tahon B pahuutta, tahon A kurjaa kohtaloa ja tahon C sankarillista väliintuloa. Uutinen ei ole uutinen ellei siinä näy verta. Ylimääräisiä uutislähetyksiä ei tv-kanavilla koskaan näe sellaisista aiheista kuin "syöpärokote keksitty", "kirjailijan teos koskettaa monia" tai "vapaaehtoistyö pelasti kylän", sen sijaan raa'at kuolemat kelpaavat kyllä. Jostain syystä ne katsotaan aiheellisiksi kertoa; ei sillä ole väliä ettei koulukaappauksilla kaukana idässä ole metrinkään vaikutusta meidän pehmokyllästettyyn elämäämme täällä lähellä lännessä.

Kemiallinen karteesio

Otetaanpa yksi kappale nettiin kirjoitettuja joidenkin "verkkopäiväkirjaksi" kutsumia sivustoja, annetaanpa sille vetävä nimi. Kirjoitetaanpa sinne sopivaksi katsottu aika, kuitenkin vähintään puoli vuotta, ollaanpa suoritukseen tyytyväisiä. Saadaanpa vihaista sähköpostia. Tästä lähtee käyntiin ketjureaktio, jota voimme hyvällä syyllä kutsua kemialliseksi karteesioksi. Se repii meidät irti itseluomastamme todellisuudesta ja kiinnittää väkivalloin toiseen. Henki ja liha eivät paljoa paina tässä yhtälössä, jossa kummallakaan ei ole merkitystä; meidän nykyisyytemme kehä on digitaalinen. Ykkösnollaunia me näemme.

Virtuaalisuuteen suhtaudutaan usein kielteisesti, ja minä aivan etunenässä myönnän olleeni tämän koulukunnan jääräpäisiä kannattajia. Saattaa olla että joudun ruuvaamaan asenteitani pykälän verran suotuisampaan suuntaan, koska olen eilen tullut uudennihkeän tietokoneen omistajaksi, sellaisen jossa on CD-asema (oho!), verkkoyhteydet (blimey!), USB-portti (what the...?), 15-tuumainen näyttö (jeesus!) ja kaikkee muuta jännää. Korppusasema tosin puuttui, ja se piti ulkoisena hankkia. Minusta on järkyttävää ettei se enää kuulu koneen vakiovarustuksiin. Miten on mahdollista käyttää tietokonetta ilman diskettejä? Jo on kumma. Kuin autosta puuttuisi ovet. Uusi tietotekninen Ugus on kuitenkin nyt käynnistetty, ja hän kohoaa potenssiin kolme syksyn mittaan, kun tämä nykyinen kannettavani (ette kai kuvittele että enää koskaan koskisin sormenpäällänikään pöytäkoneeseen?) mahdollistaa myös kiinteän yhteyden hankkimisen kotiin. Tuleeko minusta kuolaava nettifriikki? Alanko kuunnella ämpeekolmosia? (mitä ikinä ovatkaan) Katoanko ircin "LOL! =P LOTR KIX" -keskusteluun?

Tosi todennäköistä joo.

Merkityksellisintä tällä hetkellä on kuitenkin se, että olen maalla. Kaukana kaikesta, myös niistä asioista joista ei välttämättä ole mitään järkeä olla. Juuri tämän yritin tuoda esiin kirjoituksen ensimmäisessä kappaleessa. Liha on henkeä heikompi.

Vaino

Käteen oli ilmestynyt kumma jälki. Se oli terävärajainen ja musta kuin tatuointi, eteni vasemmasta kyynärpäästä sekä ylös että alas verisuonta pitkin, leveni ylöspäin tyylikkään viuhkamaiseksi kuvioksi. Sitä oli ensin, kun se oli ollut vasta pieni, luullut tahraksi, mutta koska se ei kovallakaan pesulla lähtenyt pois, päätteli että se oli mustelma. Aamulla se oli sitten levinnyt koko mittaansa. Verisuonet sen alla tuntuivat karheilta. Musta se oli kuin piki, ja tuntui katseen alta juoksevan aina pois. Hiljalleen se myös eteni, sen näki kun kiinnitti katseen syntymämerkkiin. Jälki lähestyi sitä.

Tähtitaivaan alla tulee ajatelleeksi kaikenlaista. Kolmen vanhan puurakennuksen muodostamalla tiiviillä sisäpihalla on tupakoidessa aikaa mittailla todellisuuden rajoja. Syyskesän taivas on loputon, mutta tähtien välille voi vetää viivoja, jotka muodostavat suuren, kylmän silmän. Sen katse heijastuu itsen kautta ikkunaan ja sisälle. Savusta kasvaa peili, mustasta kissasta näkyvät vain silmät. Naapuritalo on aina pimeänä, ja vintilläkin on suuret ikkunat, mutta sinne ei pääse. Tuntuu kuin joka kulman takaa joku seuraisi, kun yöaikaan korttelin ympäri kävelee. Matalien talojen mailla.

Sitä ei välttämättä
lujahermoisinkaan
kestä.




"These chicks don't even know the name of my band...
But they're all on me like they wanna hold hands"

(D12 / My band)

Lapsista kasvoi kukkia

He olivat aiemmin kesällä saaneet tietokoneen kautta yhteyden tahoihin, jotka ilmoittivat olevansa edesmenneiden tietoisuuksia, edelleen kiertelemässä meidän ulottuvuuttamme jossain sen rajamailla. Jennin kannettava Compaq tuntui olevan alttein näille kontakteille; useammin kuin kerran se käynnistyi itsekseen ja sanat tulvivat ruudulle heidän kaikkien katsellessa niitä pimeässä huoneessa liian jännittyneinä uskaltaakseen hengittää.

"EDWARD MALACHIAS ADLERCREUTZ" oli yleisin kontakti. Hänen nimensä ilmestyi ruudulle ensi kerran kesäkuun puolivälissä, ja heinäkuuhun mennessä he olivat saaneet tietää paitsi hänen elinvuotensa (1814-1859), myös hänen ammattinsa, hänen vaimonsa ja lastensa nimet ja hänen elämänfilosofiansa, mutta eivät hänen asuinpaikkaansa. "SILLÄ EI MERKITYSTÄ", Edward ilmoitti kun he sitä toistuvasti kysyivät.

Elokuun alussa Jarin tietokoneelle ilmestyi 99 ilmeisesti digikameralla otettua kuvaa mahonkisella kirjoituspöydällä makaavasta vauvasta. Kuvien päivämäärä oli 00.00.9999, eikä kukaan heistä tunnistanut sen paremmin kuvien esittämää lasta, kuin niissä vain osittain näkyvää huonettakaan. Kuvat eivät juuri eronneet toisistaan. Vain noin kymmenen oli otettu tarpeeksi kaukaa, jotta niistä kykeni erottamaan muutakin kuin pöydän, jolla lapsi makasi, ja näissä kuvissa näkyvä huone tuntui häiritsevältä. Se oli 1800-luvun maatalon tyyliin sisustettu, nähtävästi vailla nykyajan mukavuuksia kuten sähköä. Kuitenkin kuvassa vain osittain näkyvästä ikkunasta pilkisti kummallisen metallisesti kiiltävä rakennus, ja sen takana hämärästi erottuvan metsänreunan takaa kohosi epätodellisen muotoinen torni, jonka Tuomo löysi kuvasta vasta suurennettuaan sen tietokoneella nelinkertaiseksi. Samana iltana Edward tyytyi vain toistelemaan sanoja "ADLERCREUTZIN TALO".

Seuraavat kuvat ilmestyivät Jennin koneelle. Ne tulivat kuuden päivän kuluttua, niitä oli jälleen 99, ja edelleen ne oli päivätty 00.00.9999. Kuvat esittivät yhä vauvaa, ne oli ilmeisesti otettu samassa paikassa, mutta itse vauva voi nyt huonommin. Sen iho oli ensimmäisissä kuvissa kalpea, mutta muuttui kuvien edetessä harmaammaksi, kunnes siihen alkoi viidennenkymmenennen kuvan jälkeen ilmestyä vihreitä läiskiä, kuin hometta. Vauvan kasvot muuttuivat ilmeettömiksi, viimeisissä kuvissa lapsi oli laihtunut, kuihtunut rangaksi entisestään, vihreä home oli peittänyt sen kokonaan, se oli kasvanut edelleen moitteettomana kiiltävään kirjoituspöytään kiinni.

Jenni poisti kuvat tietokoneeltaan muiden vastustuksesta huolimatta. "MINULLA ON TÄÄLLÄ HYVIN KYLMÄ", ilmestyi Tuomon tietokoneen ruudulle seuraavana päivänä, ja sitten Edward Malachias Adlercreutz oli mennyt. Jenni vetäytyi muista loppukesän aikana. Hän myi tietokoneensa ja tuntui kokonaan katoavan, vaikka asuikin edelleen saman kylänraitin varrella. Tuomo muutti pois, eikä pitänyt enää yhteyttä muihin. Vain Jari ja Johanna jäivät jäljelle, he selasivat ensimmäisiä 99:ää kuvaa etsien niistä vihjeitä siitä, mitä heille haluttiin kertoa. Kontaktit loppuivat. Lokakuun alussa eräänä yönä Johannan koneelle ilmestyi teksti "EDW MAL ADL 1849 1849", ja sitten se oli ohi, ja lopun elämänsä ajan jokainen heistä muisti viimeisen kuvan joka lapsesta oli heidän luokseen lähetetty, sen jossa tämän kuolleesta vasemmasta silmästä pystyi erottamaan selvästi nupullaan olevan kukkasen.

Slipin in my car

Demonologian alkeiskurssilla aikanaan tähdennettiin sitä, että elämän pienet vastoinkäymiset eivät välttämättä aina ole henkilöön toisen taholta kohdistettuja kirouksia, vaan ne saattavat olla osa sitä jokapäiväistä kudelmaa, josta olemisemme muodostuu. Jos olisin vaivautunut fyysisesti paikalle kyseisen kurssin tunneille, saattaisin olla nyt asian suhteen viisaampi. Minä kuitenkin suoritin sen laiskuuttani kirjekurssina, ja tietoni ovat täten rajalliset. Vain tenttipäivänä raahauduin paikalle, istuin veren tahrimaan pulpettiin ja vastasin lennokkaasti kaarrellen niihin neljään kysymykseen, joita kurssilaisilta oli katsottu aiheelliseksi kysyä. Ei demonologia koskaan ollut vahvin aineeni, mutta tulokseni oli keskitasoa, ja "muista, että vain rakkaus on kuolemaa vahvempi voima" oli ilmestynyt todistukseni alareunaan opettajan koukeroisella käsialalla raapustettuna kun valmistumispäivän iltana palasin kotiin. Se lause tulee ja menee tuolta nyt jo kellastuneelta paperilta edelleen omaan tahtiinsa, mutta opetus pysyy mielessäni. Jopa silloin kun sataa.

Paikallisen videovuokraamon tuhdin tarjouksen innoittamana (kahdeksan elokuvaa / neljä vuorokautta / kuusi euroa) olen viettänyt kuluneen vuorokauden vapaa-ajastani sivuaineen pääsykokeeseen lukemisen sijasta lähinnä leffoja katsellen. Ensimmäinen Harry Potter, Moulin Rouge ja My little eye ovat jo takanapäin, edessä vielä About Schmidt, X-Men 2, Batman, Dark water ja toinen Potter. Aivomyrskyiltä on helppo suojautua visuaalisen tarjonnan kattorakenteiden alle, ja ajattelukykyään voi yrittää lamaannuttaa vaikkapa kieltämällä itseään käsittelemästä vaikeita asioita. Kirjoittavan ihmisen ongelma on usein se, luonnostellako tekstiään etukäteen ja antautua kaavamaisen kirjoittamisen vangiksi, vai improvisoidako kaiken ja kirjoittaa juonensa, henkilönsä ja aikajatkumonsa peruuttamattomaan pattitilanteeseen. Samat ongelmat heijastuvat työn alla olevista teksteistä usein myös tosielämään, ja estävät kirjoittavaa ihmistä tekemästä konkreettisia havaintoja tyyliin "tämä päivitys on kirjoitettu kotioloissa Kokkolan vanhassa kaupungissa, mutta heitetty verkkoon kaupunginkirjaston asiakaspäätteeltä". Jos nyt koskaan pääsen sinne asti, sillä askeleeni on tänään sattuvista syistä huolimatta laiska, ja kaupunki houkuttelee minua moninaisilla viivemahdollisuuksillaan, jotka kutsuvat kadulla kävijää puoleensa eri tavoin. Jopa silloin kun sataa.


(Omistettu Carmabalille. "More than life itself.")

Eläinkontakteja

Mitä minusta kertoo se, että kun herään toisena perättäisenä päivänä täsmälleen samaan kellonaikaan (noin kakskyt yli seitsemän) linnun paukahtaessa voimalla vasten makuuhuoneen ikkunaa, on ensimmäinen unesta vasta osittain selvennyt ajatukseni, että tästä pitää kirjoittaa Silmänkääntövankilaan? Näin minä nykyään jo maailman näen. Mutta outoa se kyllä oli. Kertaakaan aiemmin siinä asunnossa asumieni vuosien aikana ei ole lintu paukahtanut ikkunaan. Ja nyt kahtena päivänä peräkkäin, vielä samaan kellonaikaan. Miksi juuri siihen ikkunaan? Se on pitkä talo ja ikkunoita on huimat rivit; paukkuiko kaikkia vasten lintuja näinä aamuina? Mutta eivät nämä kaksi vielä riittäneet. Tuskin oli puoli tuntia kulunut kun ikkunaan osui äänestä päätellen norsu - tosin linnuksi tämäkin paljastui uuden, jo kolmannen, höyhentupon jäätyä ikkunaan kosketuksesta muistoksi. Joka kerta on höyheniä jäänyt enemmän; jokainen isku on ollut edellistä voimallisempi. Yrittääkö ne sisään sieltä? Pitäisikö alkaa pelätä? Ei kai, ainakin toinen tämänaamuisista törmäilijöistä istuskeli hiukan poissaolevan ja varsin vaarattoman näköisenä parvekkeella, kun kävin kurkistamassa oliko nurmikolle ilmestynyt lintuvainaita. Räkätti se oli, iso ja pökerryksissä. Katseli minua tarkasti jonkin aikaa, ja lensi sitten aika hyvinvoivan näköisesti puuhun. Huojensi se vähän.

Toinen eläinkontakti tapahtui noin minuutti sen jälkeen kun palasin parvekkeelta sisälle. Otin kaapista ruisleivän, läiskäsin sen leikkuulaudalle ja katseeni kiinnittyi pieneen mustaan itikkaan, joka liikuskeli leivän lähellä. Ellen olisi pari päivää aiemmin huitaissut samanlaista leikkuulaudalta pois, olisin suhtautunut tähän olankohautuksella, tai ehkä en. Joka tapauksessa nyt se kiinnitti huomioni olemalla toinen samanlainen samanlaisessa paikassa, ja koska sattumia ei ole, minä avasin leipäkaapin uudelleen, nostin siellä olevan pienen olkisen leipäkorin ja - koko kaapin pohja vilisi niitä samoja otuksia. Tajusin aamiaisen viivästyvän. Hapankorput ja näkkileivät olivat kyseisten hyönteisten peitossa. Nostin katseeni yhtä hyllyä ylemmäs; kyllä vain. Avonaisessa makaronipussissa liikuskeli muutama, sen ympärillä huomattavasti useampia. Vasta seuraava hylly paljasti syyllisen, joka oli levittäytynyt puurohiutaleisiin, soijarouheeseen ja jauhoihin. Ja kaikkeen. Mutta siis ennen kaikkea niitä kuhisi (huomatkaa sanavalintani; leipähyllyllä niitä vielä vilisi, mutta nyt niitä ihan rehellisesti jo kuhisee) riisipussissa. Mielenkiintoisen tästä havainnosta teki se, että riisipussi oli avaamaton. Tiivis muovipussi oli lähes yhtä täynnä näitä ötököitä kuin riisiä, siellä täällä pussissa oli pieniä neulanpiston näköisiä reikiä, mistä ne olivat ryömineet ulos ja lähteneet valloittamaan ruokakaappini käymättömiä korpimaita. Riisi oli merkkiä X-tra, Valintatalosta vain jokunen viikko sitten ostettu. Parasta ennen -päiväykseen oli aikaa vielä pitkälti toista vuotta, mutta enpä sitten ajatellut jäädä odottamaan, siitäkään huolimatta, että pussissa luki "laadunvalvonta: Nordic Foods". Jos kerran kyseinen tuote oli laadunvalvonnan käynyt läpi, niin eipä kai minulla kuluttajana mitään valittamisen aihetta olisi pitänyt olla, siitäkään huolimatta että tämä X-tra -tuote oli päättänyt levitä (mukavan omatoimisesti vielä, kun ei pussia ollut tarvinnut edes avata) kaikkiin muihinkin kuivaruokiini. Jotka piti kaikki heittää pois viimeistä purkkia myöten, ja siellä oli paljon hyvää, käyttökelpoista ja kallista tavaraa. Olen ennen naureskellut väitteille siitä, että halpasarjojen tuotteet olisivat jotenkin huonompia kuin ne wanhat hyvät perinteiset. En naura enää. Lupaan pyhästi, että tuo riisipussi jäi viimeiseksi koskaan ostamakseni X-tra -tuotteeksi.

Nyt jätän kuitenkin itikoita, ruumiinvammoja, sadetta ja ahdistusta tulvivan Turun taakseni taas piiitkäksi aikaa, nousen junaan ja lähden, niin, mihinkäs muualle minä kuin Kokkolaan. Siellä mun kultani jo mua odottaa.