3.7.15

X-Files 1.19: Darkness Falls

Oh yeah. Edellisen fiaskon jälkeen mennään taas metsään niin että soi, mutta nyt siinä mielessä että jakso sijoittuu sinne: Kanadan kaukaisiin takametsiin, jossa joukko tukkijätkiä on kadonnut jäljettömiin. Lähistöllä hiippailleita ekoterroristeja epäillään, mutta Mulderilla on muutakin mielessä... Ja niin agentit, paikallinen lainvalvoja, metsurifirman edustaja (ja myöhemmin myös yksi viheranarkisti) pakkautuvat tuntikausien ajomatkan päähän, vailla radiota (hajalla), autoja (kaikki hajalla) ja ylipäätään tietoa muusta kuin että lähistöltä löytyy ilmeisesti hyönteisten koteloima ruumis, ja pimeän tullen "ne" saapuvat.

Tosiasiat on tunnustettava: tämä muistuttaa jaksoa Ice lähtöasetelmaltaan rankasti, mutta on lopulta suoraviivaisempi ja tylympi. Ja ehdottomasti yksi niistä jaksoista, jotka X-Filesin ykköskaudelta ovat jääneet muistiin ihan briljantteina. Tämä on tosiaan siellä Squeezen ja Icen kanssa niiden jaksojen joukossa, joita voi huoletta klassikoksi nimittää, ja vaikka Darkness Falls ei tosiaan missään vaiheessa innovatiivisuudellaan loista, on kuin edellistä jaksoa pilkaten kaikki taas tehty viimeisen päälle laadulla. No, se tukkifirman äijä ei kyllä näyttelijänä loistanut. Mutta kuolikin sitten ensimmäisenä.

Jo etukäteen olin valmistaunut siihen, että pidän tästä: muistiin oli jäänyt että tämä teki aikoinaan todella kovan vaikutuksen, ja ehkä syynä oli juuri sijoittuminen jotenkin kotoisan näköiseen havumetsään. Voi toki olla, että ihan entiseen malliin Darkness Falls ei kolissut, en tiedä - en kokenut samanlaisia kutkuttavia hetkiä kuin Icen parissa, josta siitäkin muistin juonenkäänteet ennalta. Mutta olipa nyt aikaa tarkkailla muuta: upeita maisemia, ihan oikeita aika hurjan näköisiä hakkuualueita, Mark Snown musiikkia, joka oli perinteisempää kauhuleffamaalailua, mutta juurikin edellämainitun hakkuualuevaelluksen taustalla soi kyllä upean haikea pianojuoksuttelu. Pari yhteyttä 80-luvun kauhuleffoihin: sheriffinä vieraili Jason Beghe, jonka muistan George Romeron varsin vähän tunnetun mutta onnistuneen pätkän Monkey Shines pääosasta, ja varsinkin jakson alussa tukkimiesten mökille saapuessa kamera-ajoa riittää kuin Evil Deadissä konsanaan - miljöön huomioon ottaen tuskin sentään on sattuma kyseessä.

Loppu on karu. Varmasti yksi koko sarjan historian karuimmista (sanoo hän nyt, ja yhdeksän kauden jälkeen voi olla eri mieltä), koska sen lisäksi että mitään ratkaisua ei saada, ovat agentit itsekin lähempänä kuolemaa kuin varmaan melkein koskaan. Ja miten traumatisoiva kokemus mahtaakaan olla hyönteisen koteloimaksi joutuminen: voin kuvitella että henkisesti sellaisen jälkeen ei palaa työkykyiseksi koskaan. Purema-arvet päähenkilöiden iholla olivat jakson lopussa aivan hirveät, varmasti tapaus jätti kaameat elinikäiset arvet. Scully ei edes herännyt tajuttomuudesta ennen kuin jakso loppui! Todennäköisesti aktiivinen ura FBI-agenttina on tämän jälkeen katkolla pitk - -

Ai ensi viikolla kaikki on taas hyvin? No sitähän minäkin.


2 kommenttia:

Jani kirjoitti...

Ai että, joo, tämä jakso oli kyllä klassikko. Yhtään en osaisi sanoa että miksi oli niin mieleenpainuva, mutta siksikin hyvä kun teet tätä analysointia meidän molempien puolesta!

Ugus kirjoitti...

No sitä vartenhan tätä teen, ettei muiden tarvitse. Tai siis totta puhuen olen jotain tällaista katselu/kirjoitus-maratoonia haikaillut tänne blogiin jo vuosien ajan, ja nyt löytyi sopiva kohde. Melkein kyllä Doctor Whosta tein saman pari vuotta sitten, mutta jos olisin, en nyt varmaan jaksaisi tätä.