Odottamaton kesä, ja lähes dimensioharppaukseksi mieltyvä asuinolosuhdemuutos. Puolitoista vuotta tienmutkaa ja hautausmaata kopperoisen opiskelijayksiöni parvekkeelta katsottuani istuksin yhtäkkiä omalla takapihalla ilta-auringossa, kastelen omassa kasvimaassa kasvavia raparpereja, tarkkailen päiväuneen sulkeutuvan silmän raosta kissan vaeltelua pihassa, haistelen naapurin grillin sytytysnesteen tuoksahdusta tuulettomassa ilmassa, kuuntelen kivenheiton päässä sijaitsevan Halistenkosken padon yllä kirkuvia lokkeja. Rivitaloelämää, ikkunat kahteen suuntaan, kummassakin leikkikenttä.
Vasta nyt tajuan mikä ero on Ylioppilaskylän länsi- ja itäpuolella, tähän asti olen kitkutellut siellä lännessä, nyt olen parisataa metriä lähempänä Helsinkiä ja tuntuu kuin olisi Espooseen muuttanut Vantaalta. Ei tästä nyt ihan rivitaloa saa poistamatta ylempiä kerroksia, mutta melkein tämä sitä itseään jo on, eikä siinä mitään. Tutustuu ihmisiinkin. Istuin tänään pihalla alkuiltapäivän helteenpoikasessa lukemassa, tuumasin kasvimaan kaipaavan vettä ja kävin sisällä täyttämässä kastelukannun. Olin siis pois alle minuutin; tänä aikana takapihalle oli ilmestynyt patsastelemaan pyöreähkö mummo, joka näytti leppoisalta mustassa t-paidassaan ja kukkahameessaan ja jonka oletin pysähtyneen katsomaan naruunsa hiljalleen sotkeutuvaa kissaa.
"Päivää", sanoin mummolle.
"Olen tässä poliisia piilossa", vastasi mummo.
En oikein siihen osannut sanoa mitään, joten aloin kastella kuivunutta multaa.
"En minä mitään pahaa ole kellekään tehnyt, mutta kun siinä oli kaikenlaista", mummo jatkoi. Jossain lähistöllä kulki auto, ja hän hätkähti, pelästyi silminnähden ja ääneen ilmestyi aito hätä. "Oliko se poliisi? Menikö ne siinä nyt?"
Vakuutin auton olleen ihan tavallinen pakettiauto, mitä mummo ei selvästikään näyttänyt uskovan. Ympärilleen kurkistellen hän harppoi pihasta pois, niinkin mummomaiseksi kiitettävää vauhtia pitäen niinkin kovassa helteessä. Hermostuneet askeleet veivät hänet joentöyrästä kohti. Laskin kastelukannun maahan ja irrotin kissan ahdingostaan.
4 kommenttia:
Onnea uuteen kotiin.
Omassa kukkapenkissä näkyy kasvavan ainakin narsisseja, vuorenkilvetkin ovat jo kukassa.
En ole oikein puutarhaihminen, mutta jännää on nähdä mitä kukkia tuonne pihalle puskee.
Onneksi ei ole kasvimaata, sitä pitäisi hoitaa ja kitkeä. Saa nähdä miten tämä kesä menee kukkapenkkien kanssa, viime kesän olivat hunningolla kun muutin vasta kesäkuussa enkä jaksanut ollenkaan aloittaa puutarhanhoitoa.
Tuo mitä tapahtui päivään sanomisen jälkeen, oli kyllä paras tarinan käänne, mihin olen pitkään aikaan törmännyt. Buahaha.
Hehe.
BUAHAHAHA.
*kops*
Misu, kovin on niukkaa minunkin puutarhaihmisyyteni. Joidenkin aiempien asukkaiden ahkeruutta voi kiittää siitä, että nyt on nätti ja hyvin hoidettu piha valmiina. Ei tarvitse kuin ylläpitää, mitenköhän käy.
Marimba, tämä vain todisti (taas) sen, että totuus on aina yllättävämpää kuin fiktio.
Lähetä kommentti