Joskus tuntuu siltä kuin roikkuisi lipsuvalla sormiotteella huikeissa korkeuksissa rautatiesillan poikkipuusta raiteiden välissä. Alhaalla kuohuu koski terävien kivien ympärillä, niin kaukana että sen jyminää tuskin kuulee. Ja tietenkin sitä siltaa pitkin menee juna, kilometrien pituinen, kenties päättymätön. Se louskuttaa eteenpäin kiireettä ja siinä roikkuessa ovat voimat käyneet ensin vähiin, sitten loppuneet. Tekee mieli päästää irti, koska - no, sattuu tietämään ettei se juna pääty koskaan. Että voi yhtä hyvin säästä itseltään piinallisen roikkumisen siinä junan alla ja antaa mennä. Jos sattuu hyvä tuuri putoaa hassusti ja saa tyylipisteitä.
2 kommenttia:
arvaa loppuisiko se juna HETI, kun päästäisi irti? ja arvaa, ehtisikö juuri ennen lopullista tömähdystä nähdä, kuinka joku auttavainen yksilö kävelisi siihen sillalle valmiina nostamaan ylös kenet tahansa, joka siinä sattuisi vielä roikkumaan?
Kiitos kovasti herätetyistä ajatuksista ja näkökulmista.
Tämä oli varmaan parhaita kommentteja tänne ikinä.
Lähetä kommentti