<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

30.8.05

Tämä sivusto ei sisällä Suomen Big Brother -alastonkuvia 

Jos mitään voi tämän- ja eilispäivän aikana tänne osuneiden hakutulosten määrästä ja laadusta päätellä, on eilen alkanut joku typerä tv-ohjelma ja siitä on olemassa jotain väsyneitä kuvia verkossa.

Ei täällä mitään kuvia ole. Ette te niitä tarvitse. Sulkekaa se tietokone, sulkekaa televisio, menkää ulos, herätkää pitkästä unesta. Huomaatte olonne heti onnellisemmaksi.

Ihan totta.

29.8.05

Pseudorunollinen akatemiadepressio, eiku... 

mania, hysteria, ei tämän näin pidä mennä, elimistöni on katkolla kolmatta päivää sokerikofeiinilla

Olin tänään kahvilla (...) yliopistonmäellä Porista palaavan opiskelijatoverini, jonka kanssa aloitan tutkimusseminaarin, tuon graduun valmistavan projektin hieman reilun viikon päästä ja kas! Kas!

Sain kuulla, että aineopinnot pitäisi olla kaikki tehtynä ennen kuin saa aloitta tutkimusjne.

Vaan kun ne eivät ole, ehei, eivät lähimainkaan. Etkö sinä saatana ole vielä viidennen vuoden opiskelijanakaan tajunnut, että toisinaan voi ottaa selvää asioista opinto-oppaasta, niin, siitä, toisinaan, ehei, en ole. Hatuttaa, mutta toisaalta. Tuli kiva olo siitä miten tunsi itsensä vanhaksi jääräksi joka paikan ollessa täynnä uusia opiskelijoita, ne kerääntyivät laumoiksi yliopistonmäelle tänään, ne kulkivat tuutoreidensa perässä näyttivät nuorilta ja totta puhuen nuorimmat ovatkin tänä vuonna tasan vuosikymmenen itseäni lapsempia. Voi lapsia voi.

Kuin sattuman loikasta törmäsimme oman oppiaineemme tämänvuotiseen tuutoriin, joka oli tuon virkansa tarjoaman vallantunteen humaltama ja polttelimme onnentupakat (emme) siinä kuin äijät. Tennarit, bootsit, nahkakengät, siinä me olimme uusien hämmästeltävänä, tuollaiseksiko täällä tulee, päästäkää meidät pois!

Mutta vain he itse voivat päästää itsensä pois, ehkä osasta heistäkin tulee tuutoreita. Mikä minä olen? Tuumori, perkele, kasvain akatemian persnahassa vuodesta toiseen, minnekään en etene, vain kuiluun, opinnäytteitä on kertynyt sen pohjalle.

Nyt lämpiää paistinpannussa saarioisten lärpäke, juuri muuta kuin kahvia en vielä olekaan tänään sisäistänyt, enkä eilen, näyttö hyppii, kirjaimet, laulaa kuin valas tämä on näh - -

äp

sengg




"Ei elämäni ole mennyt
kuin koulutodistukset
ois voinut viitoittaa

Heräsin ojasta
matto kainalossa,
maton sisällä ei ollut ruumis vaan koulutodistukseni"

(Ahkerat Simpanssit / Sukuelin tuulessa)


26.8.05

Taas kuin siellä 

"Hei", hän sanoi.

Minä mietin olinko tehnyt jotain väärää. Ehkä olinkin, vaikka toisaalta olimme määritelleet vääryyden itsestämme ulos; siitä mikä muodosti meidät, kahtena oleminen on joskus vähemmän kuin yksi, vaikkei sattuisi, aina.

"Olen miettinyt", eikä muuta, silmät räpsähtivät yks kaks, kiinni ja pois, minäkin katselin niitä väsyneenä hänen luomiensa lävitse, hän oli siis miettinyt. Mitä tuhlausta. Me olisimme voineet tehdä niin paljon muuta.

En tietenkään halunnut omistaa häntä, mutta olimme olleet olemassa vasta niin vähän aikaa, niin pieni tarina oli vasta kirjoitettu, ja kuu astui puiden latvoista siinä kun hänen jatkavan odottelin, hyvänkin tovin, se siinä vierähtää taisi.

"Että rakastatko?", ja tokihan. Ainakaan en kieltänyt. Ei tuntunut pahalta olla sanomatta mitään, ei viisauksiaan noin vain julki halunnut tuoda, ei vaikkei yleisöä varsinaisesti olisi ollut kuin hän ja kuiske, sade ehkä vain, iltapäiväinen, vielä puista putoava, se oli oksiin jäänyt.

Ja kysymys jäi ilmaan, kiusallisesti. Se ei laskeutunut. Rakastinko, rakastinko, odotin vastausta itseltäni; minun puolestani sitä ei antaisi kukaan, ei hänkään vaikka olisi varmasti halutessaan osannut, minut kuitenkin tiesi. Ajattelin miltä kissat näyttävät nukkuessaan ja helähdin nauruun ja talviaamuisin maailma on pysähtynyt eikä tämän vuoksi liiku.

25.8.05

Nokkela otsikko 

Tynkäaihekaatopaikkapäivitys.

1. Porno on nykyisin se juttu Turun yliopistossa. Naistutkimus järjesti keväällä pornokurssin ja tällä hetkellä luen sivuaineen pääsykokeeseen kirjaa, jossa käsitellään homopornoa. Katsokaapa, duunarit! Tällaiseen teidän verorahanne menevät!

2. Palasin viikonlopun jälkeen Turkuun maanantaina. Kävelin linja-autoasemalta kotiinpäin ja olin tuskin päässyt yo-kylän puolelle, kun jostain kuului rouhealla ja aidosti tulistuneella miesäänellä karjaisu: "Mitä... helvettiä!? Kato mihin kävelet senkin typerä mulkero!" Vaikken muita kävelijöitä nähnytkään, en usko huudon olleen tarkoitettu minulle. Se kuului jostain kauempaa, oudosta määrittelemättömästä suunnasta, minkä lisäksi tietenkin kävelin normaalisti kävelytietä pitkin sillä hetkellä, mutta mistäpä sen koskaan tietää mistä ihmiset tulistuvat. Vasta myöhemmin aloin pohtia huudon kummallista sanavalintaa. Kuka ihan todella käyttää vimmoissaan sanoja "senkin typerä mulkero"? Hän lienee sanavalmis henkilö. Itseltäni ainakin tunteiden aidosti kuumetessa purkautuu helpoimmin jotain "vitun idiootin" tapaista.

3. Kesäkuussa saamani tekstiviesti: "Joku Horace toimitettiin just eläintarhaan. En tajua mitään."

4. Huomasin kirjastossa käydessäni, että Stephen King on julkaissut Musta torni -sarjansa ensimmäisestä osasta "uudelleen kirjoitetun" version. Juuri tällaisten tapausten vuoksi pitäisi olla olemassa kulttuuripoliisi. Tämä on sen tason rikos, että King ansaitsi ehdotonta vankeutta vailla mahdollisuutta kirjoittaa. Mustan tornin ensimmäinen osa on aina ollut Kingin laajan tuotannon ehdoton helmi. Kaunis runo mätänevästä maailmasta, tyhjyyteen heitetty ajatus. 90-luvun aikana laadullisen syöksykierteen aloittanut King ei nykyisellään kerta kaikkiaan voi "kirjoittaa uudestaan" tuollaista teosta ruhjomatta sen haurasta kauneutta peruuttamattomasti. Mitä järkeä tuossa muutenkaan on? Sama kuin David Lynch ohjaisi Eraserheadin nyt uudestaan käyttäen hyväkseen 2000-luvun tietokone-efektejä. Tai kuin Bob Dylan olisi ukkovuosinaan innostunut päivittämään 60-luvun albuminsa uusilla sanoituksilla ja nykyaikaista studiotekniikkaa hyödyntäen. Prkele.

5. Pari viikkoa sitten tuli kuusi vuotta siitä kun muutin Turkuun. Kiva kaupunki edelleen. Meillä onkin täällä linna, mites teillä?

6. Nämä sanat puhuttelevat minua toisinaan voimallisesti:

"You're just a middle class socialist brat
From a suburban family and you never really had to work
And you tell me that we've got to get back
To the struggling masses (whoever they are)
You talk, talk, talk about suffering and pain
Your mouth is bigger than your entire brain
What the hell do you know about suffering and pain...

There's nothing wrong with Capitalism
There's nothing wrong with free enterprise
Don't try to make me feel guilty
I'm so tired of hearing you cry
There's nothing wrong with making some profit
If you ask me I'll say it's just fine
There's nothing wrong with wanting to live nice
I'm so tired of hearing you whine
About the revolution
Bringin' down the rich
When was the last time you dug a ditch, baby!"

(Oingo Boingo / Capitalism)


7. Marginaalista taas testiä löytyy. Mainittakoon, että syvästi Twin Peaks -uskonnollisena ihmisenä olisin kelpuuttanut aivan minkä tahansa tuloksen. Aivan minkä tahansa. Ne ovat kaikki loistavia hahmoja. Tämän nyt kuitenkin sain:

Albert Rosenfield
You're Agent Albert Rosenfield, the snide and
superior forensics expert. Your tongue is
sharper than your scalpel, and it doesn't take
long for people to start hating you for your
supercilious quips, but you are the very best
at what you do. You don't suffer fools gladly,
but you give respect when it's due. In fact,
you're a good guy at heart, but so wedded to
your sarcasm that you can rarely stand to treat
people kindly.


Which Twin Peaks character are you?
brought to you by Quizilla


24.8.05

Pistivät siilon palamaan 



Eilen alkuillasta roihahti tuleen Raunistulan vanha viljasiilo, joka sijaitsee suoraan ylioppilaskylän vastarannalla sekä Tampereen että Helsingin suuntaan kulkevien rautateiden välimaastossa. Tuon kuvan otin kesäkuussa tältä puolelta jokea, ja vinossa on kuvaajan käsi, ei rakennus. Vasemmassa reunassa näkyvä matalin osa siiloa oli eilen seitsemän ja kahdeksan välillä ilmiliekeissä kun sitä kerryin muiden mukana katsomaan. Liekit näkyivät kauas, ja savupatsas aivan erityisesti. Tänään aamupäivällä näytti olevan jälkisammutustyötä käynnissä, mies seisoi nosturinnokassa ja ruiskutti vettä, edelleen kohosi sankka savu.

Onneksi palo ei levinnyt laajemmalle, tuohon keltakattoiseen osaan se pysähtyi. Suurin ja näkyvin, itse siilo, välttyi ainakin ulkoisilta vaurioilta. Se on hyvä. Rakennus kuuluu tämän kaupungin ehdottomiin maamerkkeihin, se hallitsee joen pohjoispuolen maisemaa melko suvereenisti. Käyttämätönhän se on ollut jo pitkään, ja jonkinlainen murheenkryynikin, kuten tuon ikäiset rakennukset monesti ovat. Purkaminen maksaa, remontointi maksaa vielä paljon enemmän. Sisätilat ovat niin lahot, että rakennus on kuulemma hengenvaarallinen. Jotkut siellä silti aikaansa viettävät. Päätähuimaaviin korkeuksiin on käyty sutaisemassa tageja ja siilon etuosassa tuossa pienessä kuvassakin näkyvä "DAVID"-teksti on suurin koskaan näkemäni graffiti. Sen tekemiseen on täytynyt koko yö mennä.

19.8.05

Mädäntynyt ydin 

Yritän nykyisin välttää blogeista bloggaamista. Kokemus opettaa.

Eräs viime aikoina kiivaan keskustelun kohteena ollut blogi kuohdutti minunkin tunteeni. Kirjoittaja esitti aivan älyttömiä ajatuksia ja suhtautui ylimielisesti muihin. Teki mieli sanoa jotain hyvinkin kipakasti. Tänään huomasin hänen lopettaneen bloginsa. Ehkä niin on parempi. En linkitä. Enkä kommentoi. Antaa olla.

Sekä Mea että Sanomat ovat parin viime päivän aikana viitanneet uutuuteen, jonka idea on haukkua muita. Tekisi mieli kysyä, miksi aloittaa blogi, jonka ainoa tarkoitus on pahoittaa mahdollisimman monen mieli? Jos kysyisin, saisin takaisin kyynistä vittuilua. En kysy. En linkitä. Antaa olla. Huumoria tuo kyseinen tekele ei ainakaan ole. Vain katkeruus paistaa läpi. Mistä, en tiedä.

Miten tämä on tällaiseksi päässyt?

18.8.05

Oiva kutku 

Semminkin kun vipajaapi tuo tanssijalka taasen... näin tuumaten hän takavasenta tavoittaa. Nyt tunnestautumista peliin, ja kaikki kohti kotipesää! Tai ainakin päin Brinkkalaa tänään, taiteiden yö, kymmeneltä soi Commodore 64 -musiikki ja videoshow on näkemisen arvoinen, näin käsitin. Menen ja koen.

Elämässä on harvoja asioita. Tänään silti kiteytin erään harhaisessa vahingossa tekstiviestittäen seuraavaa: "Tylsyyden keskeinen ominaisuus on se, että hyvät tavat sen välttämiseen jäävät huomaamatta." Harvoin ei tähän kykene, tuskin koskaan siis.

Fyysistä saatetaan sanoiksi. Maailman kauneinta on se, kun ihmistä tähän maailmaan tuodaan, minkä Carmabal tässä kertoo. Graafisempikin versio tästä oli liikkeellä eilen puhelimitse, jo mykisti.

Jos kaikki maailmassa juuri nyt tunnettu viha muuttuisi rakkaudeksi ja päinvastoin, eläisimmekö paratiisissa vai helvetissä sittemmin? Muuttuisiko mikään?

14.8.05

Tylsä satu pienestä sammakosta
eli "Yöpäivitys mm. Mean iloksi" 

Nyt olin selittänyt kaiken niin että minut ymmärrettiin. Suljin silmäni ja kuuntelin nukahtavaa kaup

Olipa kerran pieni sammakko. Se asusteli metsässä pienen lammen rannalla, piileskeli rannan heinikossa, napsi ohi lentäviä sudenkorentoja kielellään ja halutessaan pitää hauskaa se loikki toisinaan lumpeenlehdillä. Hops vain kävi pienen sammakon tie poikki lammen, lehdeltä toiselle se loikki, veteen jäi renkaita. Öisin pieni sammakko meni nukkumaan saniaisten alle. Niitä kasvoi pienen lammen pohjoisella rannalla suuren kiven juurella. Nukkuessaan pieni sammakko kuunteli tähtien ääntä. Metsässä saattoi kuulla sen, mistä kaupungissa asuvilla ei ollut aavistustakaan. Tähdet sihisivät öisin kuin nurmikko aamuisin sateen jälkeen.

(Hänen päänsä tuntui sylissäni kylmältä ja raskaalta. Silitin otsaa, hänen rintansa kohoili enää hitaasti. Mietin miten kummallista oli yhtä aikaa tuntea loputonta surua ja kaiken voittavaa helpotusta. Hän näytti kalpeammalta kuin aloittaessani. Silmäluomet eivät enää värähdelleet. Se oli lähellä nyt.)

Pieni sammakko haaveili toisinaan isoista lammista. Se oli kuullut muiden metsän asukkaiden puhuvan niistä, mutta ne sijaitsivat pelottavan kaukana. Kerran pieni sammakko oli lähtenyt heti aamulla matkaan kohti auringonnousua, missä suurien lampien oli kerrottu olevan. Iltaruskoon mennessä ei lampea näkynyt, ja pieni sammakko oli pelännyt niin kovasti pimeää ja outoa metsää, että oli kääntynyt takaisin ja läpi yön loikkinut takaisin kotilampensa luo. Kiirehtiessään se ei kuullut tähtien ääniä. Sinä yönä pieni sammakko ei tiennyt, mikä oli tärkeää. Se oli liian peloissaan. Sen elämän oli pelko sumentanut. Koti oli yhtä kaukana kuin kaikki se, mistä se oli haaveillut ja silti se valitsi kodin.

("Isä?"
"Hsst... Anna olla. Ei ole pahoja asioita enää.")


Tultuaan vanhaksi pieni sammakko oli oppinut näkemään pienen kotilampensa uudella tavalla. Se muisteli nuorena tekemäänsä uhkarohkeaa matkaa ja tiesi, että se oli pitänyt tehdä, jotta oli oppinut ymmärtämään maailman sellaisena kuin se todella oli. Pienen sammakon paikka on pieni lampi. Joka aamu lampi näytti kauniimmalta, joka yö tähtien hiljainen kuiske sen yllä oli levollisempi ja jokainen sen pintaa peittävä uusi lumpeenlehti oli komeampi kuin edellinen, vaikka eihän pieni sammakko enää vanhana jaksanut lammen poikki loikkia. Se oli tyytyväinen siihen mitä sillä oli. Toisinaan pieni sammakko sulki silmänsä ja kiitti, vaikkei tiennyt ketä tai mitä. Se eli pienellä lammellaan pienen sammakon pientä elämää.

(Kun se tapahtui en sittenkään ollut valmis. Se kuulosti hengitykseltä joka jäi kesken, ja sanalta joka oli melkein sanottu. En tiennyt oliko kulunut pitkä aika vai lyhyt. Kuulin loppuelämäni ajan hänen sydämensä lyönnit, epätasaisina, aina ajatusteni taustalla.)

12.8.05

Elämän suureen vaivaistaloon 

Minun pitäisi nyt kirjoittaa esseetä 50- ja 60-luvun kotimaisen lyriikan eroista. En pysty siihen. Olen pahoillani.

Ihmettelin eilen illalla kaupassa käydessäni, mikä ihmeen "kisatarjous" oli perunalastuissa. Minulle kerrottiin, että nyt ovat käynnissä mm-kisat Helsingissä. Muistelin kuulleeni niistä alkukesästä puhuttavan, mutta luulin että ne olivat olleet jo ajat sitten. Aivot jatkoivat raksuttamistaan, ja kotona luin Janin toissapäiväisen merkinnän uudelleen; totta tosiaan, kisablogeistahan siinä puhutaan, eikä kissablogeista, kuten olin lukenut ja päättänyt että kun aikaa kertyy niin käyn tutustumassa niihin. Kissablogi kuulosti niin julmetun suloiselta.

Perinteinen, jo vuosien ajan nykyiseen muotoonsa hioutunut tapani aloittaa jokasyksyinen opiskelurumba on taas tutuissa uomissaan. Olen auttamattoman myöhässä etsiessäni sivuainepääsykoekirjoja, jotka ovat kaikista Turun kirjastoista lainassa. Olen pian todennäköisesti myös myöhästymässä kielikurssien ilmoittautumispäivistä, enkä totta puhuen ole edes vielä maksanut ensi vuoden jäsenmaksua (josta humanistisen tiedekunnan dekaani sanoi syyskuussa 2001 meille uusille opiskelijoille pitämässään puheessa: "Yliopiston pakollinen vuosimaksu on perustuslain vastainen, mutta ei nyt puhuta siitä sen enempää").

Eilen herätelainasin musiikkikirjastosta viisi Eppu Normaalin cd:tä. Mitä ne musiikkihistorioitsijat aina urputtavat että Cocktail Bar olisi muka jotenkin epäonnistunut albumi? Kerrassaan nokkela teos jos minulta kysytään! Ei tietenkään yhtä hyvä kuin tuo viimevuotinen comeback-kiekko Sadan vuoden päästäkin, joka saattaa ihan todella olla vuosikymmenen parhaita kotimaisia albumeita. Käsittämättömän upea teos, ostin sen viimein pari viikkoa sitten kun Tampereella kävin - eihän Eppuja tietenkään voi muualta kuin Tampereelta ostaa. Sehän on kuin ostaisi Yasmiinin tuoksun levyjä muualta kuin Äetsästä tai Freakbitchin tuotantoa jostain Merikarvian rajojen ulkopuolelta.

Kurkitaan päidemme yli tänään eikä vajota suruun.

10.8.05

Tietoisia havaintoja 

Laitoin itselleni aamiaiseksi viisi leipää, kissalle annoin kaksi kalaa.

Emme meinanneet millään jaksaa syödä kaikkea.

9.8.05

Akustinen vallankumous
eli "Once I saw Devil in a flame of fire" 

Olen tässä kirjoitellut esseetä professorille parin päivän ajan. Pöydälle kertyy pinoittain kotimaista kaunokirjallisuutta ja satunnaisia kirjallisuushistoriikkeja. Jos unettomuus iskee, kuten se juuri nyt tuntuu uhkaavasti iskevän, voin viettää yön lukemalla Saarikosken koko tuotannon, se kun on piru vieköön mahdutettu kätevästi yksien kansien väliin. Olisiko mahdollista sisäistää 557 sivua runoutta, laadukasta sellaista?

Miltä itsestä tuntuisi jos näkisi koko kirjallisen tuotantonsa yksissä kansissa? Minulla on sellainen outo käsitys, että se tuntuisi jotenkin hirveän pieneltä. Tuossa se nyt on, yksi kirja. Nyt olen tietysti jo livennyt ajatuksissani muualle Saarikoskesta, jonka tuotantoon pitää laskea kuuluvaksi myös tuhansia sivuja ensiluokkaista suomennostyötä. Tuossahan tosiasiassa ovat vain runot.

Mutta sittenkin. Omat tekstini eivät mahtuisi viiteensataan sivuun. Hatusta äkkiseltään vedetty arvio päätyy jonnekin kahden- ja kolmentuhannen sivun välille, siis kirjakokoon ladottuna. Olen pöytälaatikkokirjailijoiden kuningas. Tai no tuskin sentään. Lähinnä lakeija.

Äsken yökävelyllä tuli vastaani ihmisiä, ja kahden askeleen välisenä tyhjänä hetkenä keksin vitsin:


"Mikä Ressu Redfordin kappaleen säe voidaan asiayhteydestään irrotettuna tulkita kieroutuneita sauna-aiheisia orgioita kuvaavaksi?"

"Niin moni tulee vastaan."


Tätä saaplarin samaa se vain on päivästä viidenteen. [kirjoitin tähän alunperin todella älyttömän anekdootin, mutta poistin sen] Ai ettekö usko? Noin voi ihan todella käydä! Pitää lisäksi mainita, että sen pakettiauton kuskin ilme ei koko aikana muuttunut. Ellen itse olisi ollut paikalla...

...ei koko juttua olisi lainkaan tapahtunut. Aivan erityisesti minua ovat tänään mietityttäneet eri kirjainten välisten visuaalisten samankaltaisuuksien merkitykset sanojen tavupainotusten muodostumisessa. Harmi etten voi käyttää aihetta kirjallisuusesseessäni, jota on parempi olla tänään enää enempää tekemättä. Mielentila on siihen liiankin sopiva, katuisin vain aamulla. Olen havainnut ajan kulumisen jälleen, toisinaan se unohtuu. Viime elokuusta on niin kovin vähän aikaa. Toistan vielä tuon yhden mainion sanan: kovin. Millään muotoa ei tämä liity siihen, että Carmabal saatteli viime yönä maailmaan potran pojan. Hoo-rayy!

Minä menen nyt Saarikosken kanssa sänkyyn.

5.8.05

Köyhistä maista saa kivaa halpaa tavaraa 

Mitä kummaa? Nyt nurkan taakse hipsimässä näätkö pienet jalat? Ja kuulet hihityksen pelottavan jostain alta pensaan...

Se on kuin tontun hahmo! Se piiloon meitä käy, sen perään vaikka kuinka katsoo, jälkeä ei näy. Ja sittenkin... sen kuva piirtyy verkkokalvoon öisin. Se pelottaa ja pienen mielen pakokauhuun saa.

Vaan turhaa pelko.

Tonttu tuo ei viedä tahdo meitä.
Se on kiltti niin kuin tullut ois laumast' enkeleitä.

Se tahtoo meitä muistuttaa, et' taas on perjantai. Ja kuten viime viikko todeks näytti, perjantai on testipäivä...

Ka, perinnekö tämä? Että perjantaisin testi? Eikö pelkää Ugus että tällä tapaa pian käy ohraisesti? Teksti hiipuu pikku hiljaa kunnes jonkun kerran jäljellä on sanoja vain parin lauseen verran.

Ja testitulosta aina uutta!
Niitä netti täynnä on,
ne odottaa vain tilaisuutta!

On mieli levoton.

*

Ensin tein Jaakobilta löytämäni nörttitestin. Toki muistin tehneeni täsmälleen saman testin noin puoli vuotta aiemmin, mutta juuri sillä varjollahan tulosta niin mielenkiinnolla odotinkin. Tuolloin sain tulokseksi onnettoman 6/100. Halusin nähdä olinko puolessa vuodessa nörttiytynyt. Epäilin näin tapahtuneen, vaan vielä mitä. Olin tuostakin piskuisesta tuloksesta tiristynyt yhden prosentin verran alaspäin:

I am nerdier than 5% of all people. Are you nerdier? Click here to find out!

Tätä menoa nörttipisteeni ovat kahden ja puolen vuoden päästä tasan nollassa. Minkä minä sille voin etten tunnista niitä naamoja tuosta testistä? Tunnistavatko nörtit? Tietävätkö he kuinka paljon heidän tietokoneessaan on muistia? Minulla ei ole aavistustakaan. Entä miksi ihmeessä tämä testi liittää nörtteihin alkuainetaulukot? Minulla on ehkä väärä kuva nörteistä. En silti halveksi heitä, vaikka tuo tulokseni niin väittääkin.

Toinen testi Tearcandyn innoittamana. Minun oli kerta kaikkiaan pakko tehdä tämä, koska tiesin, tiesin että tulokseni olisi Tori Amos. Ja se oli!


Which Rock Chick Are You?


Hänen musiikkinsa ottaa sielusta kiinni. Hän lannistaa pelkällä katseellaan kaikki kukkoilevat machorockäijät. Minä palvon Tori Amosta, siis sillä tavalla kuin sana "palvoa" on nykymaailmassa inflaation kärsineenä yleiseen ja yleensä virheelliseen käyttöön levinnyt. Helvetti että riepoo sellainen hyvien sanojen pilaaminen.

4.8.05

Kissansilmä : Myöhäistä katua 

(SKVCD-007)

Pitkään odotettu Kissansilmä-yhtyeen toinen täyspitkä on hienoisesti myöhästyneenä viimein saapunut kädet tärisevinä odottelevan yleisön ulottuville, eikä suomirokin luutunutta kenttää juuriharjalla putsaava kokoonpano tälläkään kertaa petä. Vaikka monen mielestä viimetalvinen Näytöllä-ep olikin vaikeasti uppoava ja tahallisen etäinen, ollaan nyt lähestytty kuulijakuntaa naittamalla yhteen jo tutuksi käyneet pompahtelevat kappalerakenteet ja tällä hetkellä niin kovin muodikas terävä riffittely - jotkut ovat jo ehtineet yhtyettä kritisoida selkeästä System of a Down -plagioinnista, ja kieltämättä Myöhäistä katua onkin Kissansilmän tuotannon toistaiseksi rankin hetki. Vertauksia on heitetty myös sellaisiin yhtyeisiin kuin Dillinger Escape Plan ja Sleepytime Gorilla Museum, minkä seikan Kissansilmän kitaristi Fahnsten ohittaa myhäilevällä olankohautuksella. "Me tässä vain rokataan", hän toteaa ja sytyttää menthol-savukkeen.

Oli miten oli, Kissansilmän kaikkiaan neljäs julkaisu on selkeästi kuvioon sopiva osatetkijä jatkumossa, joka lähti liikkeelle nurkassa nyhjöttävällä älykköpopilla ja on sittemmin kehittynyt kohti kieroja progesävyjä ja yhä raaempaa tulkintaa paitsi instrumenttien parissa, myös mikrofonin takana. Eeppistä kappaletta Vahingotta viisastuu tehtäessä vokalisti Ugus sylki kurkustaan verta, mikä onkin raflaavin värikuvin ikuistettu cd-kirjasen keskiaukeamalle.

Sanoitukset ovat tälläkin kertaa heijastuksia pääasiallisen sanoittajan Uguksen elämäntilanteesta, mutta mukana on nyt myös muiden bändin jäsenten yrityksiä tekstipuolelle. "Enhän minä saa enää itsestäni juuri mitään irti", Ugus totesi kun levyn tekovaiheessa häneltä asiaa tiedusteltiin. Kissansilmän musiikillisesta linjasta sen sijaan vastaa yhä vankemmin kitaristi Fahnsten, joka on joko yksin tai haamulta näyttävän basisti Terkkiksen kanssa säveltänyt koko levyn materiaalin. Kohokohdiksi nousevat kesäillan valssihetkestä yleishälytyksen taustaääneksi kasvava nimikappale, sekä vaikuttava Menin hautaan, joka päättää levyn jokseenkin häiritsevään tuokiokuvaan siitä, miten kitaristi sekoaa studiossa ja ampuu bändin kaikki muut jäsenet yksi kerrallaan. Kiva.

Varsinkin kun bändi tuntuu juuri Fahnstenia lukuunottamatta kadonneen maailmankartalta. Levy-yhtiön hermostuneesti hikoilevan edustajan mukaan kyseessä on vain julkisuustempaus, mutta sekään ei silti selitä, miksi kaikki syksyn keikat ja peräti Ruotsiin asti yltänyt promootiokiertue peruttiin yhtäkkiä. Vastauksia voi keskittyä odottelemaan tämän muulin lailla potkivan albumikokonaisuuden parissa.

Kissansilmän Myöhäistä katua on kuvaus siitä, mitä on olla keski-ikäistyvä nuori maailmassa, jossa juuri kyseistä tilaa pidetään ihanneolosuhteena. "Me olemme kaikki vain lapsia palavassa talossa", kuten Ugus laulaa kappaleessa Rakastin, enkä sen vuoksi huomannut miten aika kulki.



Sisältö:

1. Maailma nyt (mitä meiltä unohtui)
2. Empiväiset lempiväiset
3. Näin kuulin
4. Rakastin, enkä sen vuoksi huomannut miten aika kulki
5. Elämän häpeä
6. Kauniimmin kasvoin
7. (Kävelin pitkin) myöhäistä katua
8. Enemmän vanhempi kuin eilen tähän aikaan
9. Vahingotta viisastuu
10. Menin hautaan


2.8.05

Tämä tunne vääntää taivaan kaarelle 

Minun luonani on tällä hetkellä hoidossa kissa. Se tuli eilen illalla, on ylihuomiseen asti, ja minä olen parhaani mukaan koittanut olla sille hyvä isäntä. Se on mukava kissa, ja vaikka se näyttääkin vähän hämmentyneeltä, on se minun pienessä asunnossani ennenkin käynyt. Keksi miten mennään kirjahyllyn päälle, siellä se nytkin nukkuu, väsyi kun kävimme ulkona ja piti jokaista autoa pelätä. Jossain kaukana meni juna, sille sähisi vaikkei näköyhteyttä ollut.

Aamupäivällä laitoin kissalle kalaa. Ostin paketin seitiä, keitin sen lämpimäksi. Ajattelin että siitä kissa tykkäisi, se ei ollut paljon syönyt, paikanvaihdos oli stressannut. Lämmitetyn seitin tiesin sen suosikkiruuaksi. Ihmetytti tosin, kun ei kissa paljon melua pitänyt, vaikka kalanhaju asuntoon leijaili. Se katseli hyllyn päältä suurin silmin.

Jäähdytin kalan ja annostelin ruokakuppiin. Kissa kävi sitä varovasti nuuhkaisemassa, sitten katsoi minua. Äänettömästi se käveli pois, hyppäsi näköalapaikalleen ikkunan ääreen ja alkoi katsella ulos. Tuli surku. Miksiköhän sille ei kala kelvannut? Olisin halunnut kissalle hyvän mielen, nyt se näytti vieläkin vähän apealta. Vaikka ymmärsihän sen tietenkin. Sillä oli emäntää ikävä. Niin oli kyllä minullakin. Jäin kissan viereen katselemaan ulos. Ei siellä paljon mitään näkynyt.

1.8.05

"Don't know 'bout you, but I'm having a ball!" 

Näinpä sitten minäkin viikonloppuna Sin Cityn, ja jos tämä oli ainoa teatterissa vuonna 2005 näkemäni elokuva niin en enemmin valita. Hieno teos, jonka kaltaista toista ei ihan äkkiä muista nähneensä. Tämä oli kinematisoitua sarjakuvaa, mutta siinä missä jotkut warrenbeattyt ovat vastaavassa yrityksessä aiemmin surkeasti epäonnistuneet, tällä kertaa oli kompromissit heitetty hiiteen ja tehty tinkimätön työ: sarjakuva oli saatettu selluloidille niin yksi yhteen, etten olisi moista etukäteen uskonut edes mahdolliseksi. Pistikin miettimään oliko Frank Miller saanut nimensä ohjaajakrediitteihin Robert Rodriguezin rinnalle yksinkertaisesti siksi, että hänen piirtämiään sarjakuvasivuja oli käytetty storyboardeina elokuvaa tehtäessä. En huomannut montakaan sellaista otosta tai edes yksittäistä kuvaa, jota ei olisi pieteetillä toistettu suoraan sarjakuvaruudusta. Ratkaisu toimi.

Tässähän mentiin niin pitkälle, että jopa hahmojen sisäinen preesens-muotoinen monologi oli jatkuvasti läsnä. Varsin yleinen ilmiö sarjakuvassa, mutta kuka pystyy mainitsemaan yhdenkin vastaavan elokuvan? En minä, tosin filmituntemukseni ei ole erityisen laaja. Alun hämmennyksen jälkeen huomasi, miten hyvin tämäkin keino toimi. Eikä hahmojen puhe tietenkään ollut yksin; myös itse henkilöt näyttivät suoraan Millerin kynänjäljestä henkiin heränneiltä. Mickey Rourken Marv ja Benicio Del Toron Jack Rafferty olivat muuttuneet lähes pelottavan tarkoiksi toisinnoiksi esikuvahahmoistaan. Tässä mielessä Bruce Willisin sinänsä kelvollisesti esittämä Hartigan ei täysin sopinut kuvaan: näyttelijä oli saanut säilyttää omat kasvonsa sellaisinaan, minkä vuoksi hän Sin Cityn hämyisässä maailmassa erottui joukosta olemalla näyttämättä Hartiganilta. Tämä ongelma ei luonnollisesti vaivaa niitä, jotka eivät ole alkuperäisteoksiin tutustuneet - eikä asia minuakaan häiritsisi, ellei olisi ollut niin silmiinpistävä seikka elokuvan kokonaisvaikutelmassa. Bruce Willis näytti ja kuulosti Bruce Willisiltä.

Näyttelijät oli valittu hyvin. Jo mainittujen Rourken ja Del Toron rinnalla suosikeikseni nousivat Clive Owenin (nouseva kyky?) Dwight ja Elijah Woodin äänetön uhka Kevin. Vaikka kanssakatsojani ei vakuuttunutkaan Brittany Murphyn kyvyistä, minä jollain tavalla pidin myös hänen suorituksestaan vääränlaisten miesten seuraan lyöttäytyvänä tarjoilijana. Hysterian rajoilla oltiin juuri sopivasti.

Tämä oli liikkuvaa sarjakuvaa ilman sen suurempaa sanomaa, ja vaikka alkuperäisteokset useaan kertaan lukeneena ei juonissa tullut yllätyksiä (eikä dialogissa, eikä kuvissa, jne...) oli Sin Cityssä elokuvamuodossa jotain häkellyttävän kiehtovaa kuitenkin. Jaksoin viimeiseen asti ihastella sitä pikkutarkkaa uskollisuutta, jolla tarinat oli siirretty mediasta toiseen näyttelijöiden ilmeitä myöten. Bruce Willisiä (joka siis kuulosti Bruce Willisiltä) lukuunottamatta hahmojen äänetkin olivat juuri sitä mitä niiden pitikin olla. Voisin kuvitella Mickey Rourken saaneen Marvin roolin juuri äänensä perusteella. Se vakuutti.

Sin City on snsimmäinen aidosti hyvä Robert Rodriguezin elokuva jonka olen nähnyt, ja sekin taisi olla pikemminkin Frank Millerin elokuva. Toivottavasti eivät tee jatko-osaa.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker