Valvontakameran varjoon voi piiloutua. Eikä ovikoodia tarvitse opetella ulkoa jos ei halua käydä koskaan toista kertaa. Ja monta vuotta saattaa kulua niin ettei saavuta sitä mikä tuntuu tärkeältä, minkä uskottelee itselleen olevan tärkeää ja tavoiteltavaa. Niin että kun lopulta on valmis siirtymään seuraavalle askelmalle, horjahtaa ja putoaa takaisin portaiden juurelle, mutta toisenlaisten portaiden, sellaisten jotka ovat oikeammanlaiset. Tärkeämmät. Portaat joiden olemassaoloa ei huomannut aikanaan, tai ei uskonut siihen. Ja sitten alkaa kiivetä taas uudestaan, porraskäytävän hämäryydessä vain kaiku, ja pölypilvet himmeiden lamppujen edessä. Kasvoilleen voi ottaa ymmärtävän ilmeen ja ylös pimeään jatkuvien askelmien hiljaisuudessa voi keskittyä ottamaan vastaan iskuja. Ja vaikka ylös päästyään liukastuisikin ja putoaisi jälleen alas, voi kuitenkin olla varma siitä, että lopulta valitsee sen oikean portaikon. Sillä aina on olemassa se oikea portaikko.
"Ah, to think we can find happiness
that's the greatest mistake there is
there is nothing left to cling to babe
there is nothing left to soil
I just don't want you no more
and that's the sweetest embrace of all"
(Barry Adamson / Nick Cave, The Sweetest embrace)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti