Hansakortteli on veikeä muurahaispesä, jossa työläiset viilettävät kipin kapin portaita ylös ja alas ja koittavat ehtiä käydä pesän jokaisessa onkalossa. Tai mehiläispesä, tai jonkun hyönteisen asuinpaikka joka tapauksessa, vaikka yhdellä kollektiivitajunnalla eteenpäin vellova kalaparvikin tuli välillä mieleen, ainakin monen ilmeestä. Tässä vaiheessa vuotta ei riitä enää energiaa kuin itselle. No, minä sain mitä ansaitsinkin sulloutumalla sinne keskellä päivää - vettäkin satoi koko matkan, autojen pakokaasu ei päässyt kohoamaan räntäpitoisesta ilmasta vaan jäi katujen ylle kellumaan pilviksi joita hengitellessä saattoi kuvitella vaikkapa sitä miltä tuntuisi olla tupakoitsija - hassua etten ole koskaan kokenut sitä polttavaa tunnetta joka pakottaisi minut syytämään valtavia summia rahaa siihen että saan täyttää keuhkoni paksulla savulla. Ehkä sen vuoksi vain hyvin harva ottaa minut taiteilijana vakavasti. No jaa, jos uutta luovan postmodernistin urani urkeneekin hitaamman puoleisesti niin ehkä alan tutkijaksi, sitä luokkaa ylpeä olen siitä että eilen mielensynkkyyttä aiheuttanut kirjallisuuden esseeni viimein valmistui ja runoilijanakin kunnostautunut oppiaineemme assistentti sai sen toimistossa sijaitsevaan postilaatikkoonsa tänään. Juhlan kunniaksi annoin periksi uteliaisuuden kyllästämälle pepsiaddiktiolleni ja ostin pullollisen markkinavoimien houkuttelevasti nimeämää Wild Cherry -Pepsiä. Luulisi sen olevan paremman makuista kuin viimevuotinen sininen Pepsi, ainakin vastenmielisempi makukokemus olisi silkka mahdottomuus. Taas vietiin miestä. (mainoslauseitten siteeraus on sairaus, mikä on lääke?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti