Miten ollaan

Olen kirjoittanut kaksi kaupan hyllylle asti päässyttä kirjaa. Nuorena ja nättinä ajattelin julkaisevan kirjoittamisen olevan eräänlainen tavoitteiden päätepiste. Saavutettu tila, joka on sitten tapahduttuaan näyttävä minulle lopun elämäni suunnan. Nyt ei enää tunnu siltä lainkaan. Olenko kirjailija? Jonkun määritelmän mukaan varmaan olen, mutta en enää tiedä mitä se tarkoittaa. En tunne itseäni kirjailijaksi. Oikeastaan määritelmästä tulee vähän kiusaantunut olo. Että en kai minä nyt, älkää viitsikö. Perustin kyllä jo ensiteoksen alla feispuukkiin itselleni julkisen kirjailijasivun. En päivitä sitä melkein koskaan, sillä a) en tiedä mitä hittoa sinne pitäisi, ja b) jotenkin nolottaa sellainen. Niin kuin tekisin itsestäni jotenkin tärkeän. Että minä tässä kirjailija. Mutta mikä minä olen sanomaan. Sama tyyppi kuin aina ennenkin, kriisiytyneempi vain, kiitos kysymästä.

Vieläkin, näiden vuosien ja kirjojen jälkeen tuntuu että ominta itseäni on tämä bloginretaleeni. Olkoonkin että se on muutaman viime vuoden aikana hivenen urautunut, ensin X-Filesiin, sitten elämäntarinaan. Mutta toisaalta, olen nelikymppinen nuorimies. Johan tässä piru vie on lupakin urautua. Vielä kun keksisi mitä haluan tehdä isona.

Mutta niin. Kävin Helsingin Akateemisessa ja näin tuoretta kirjaani siellä pinossa. Mitä tunsin? En oikein osaa sanoa. Tuli niin kiire siitä hyllyn äärestä pois. En keksi miksi olisin kenenkään mielestä kirjoittanut koskaan mitään sellaista mitä ilmankin olisi ihan hyvin tultu toimeen. Huomautan kuitenkin että tämä näkemykseni koskee 99% kaikkea kirjallisuutta, ja lukuun sisältyy prosentin virhemarginaali. Eli kai minä sikäli sekaan mahdun. Maailma on joka tapauksessa niin täynnä tekstiä, se halkeaa kaikkiin näihin sanoihin, tähän tunteeseen riittämättömyydestä. Se halkeaa ihmisiin jotka ovat mielestään tärkeitä, joilla on oikeus sanoa ja möykätä. Ääniä, ääniä.

Kun yhtä hyvin voisi olla hiljaa.

Tammikuu 1992

Vuosi alkaa suurta ja mahtavaa naapurimaata vailla. Kauheasti en Neuvostoliiton romahduksen kylläkään muista omaa elämää kohauttaneen. Se nyt oli asia joka tapahtui - konkreettisimmin poliittiset muutokset idän suunnalla näkyivät siinä, että yhdeksännen luokan kuluessa meille maalaispitäjään muutti yhtäkkiä paljon väkeä jota kutsuttiin inkeriläisiksi paluumuuttajiksi, mutta eipä tuo kyllä viisitoistavuotiaalle mitään sanonut. Meidän luokalle ei yhtään osunut, mutta muutamia yläasteelle kyllä. Hyvin erilaisista oloista saapuvia teinejä, joilla oli suomalaiset sukunimet ja venäläiset etunimet - he pärjäsivät sisäänpäinkääntyneen maalaiskunnan yläasteella juuri niin hyvin kuin saattoi olettaa. Ryssä-huutelu oli päivittäistä. Ei meilläpäin ollut totuttu ulkomaalaisiin.

Tammikuussa Suomen televisiossa alkoi pyöriä Kauniit ja rohkeat. Muistan että sarjan ennakkomainokset herättivät epäuskonsekaista hilpeyttä. Sarja joka tulee joka päivä? Se tuntui sekä älyttömältä että jotenkin kammottavalta. Ainakin itse muistan selvästi ajatelleeni tuota jotenkin orjuuttavana konseptina, mutta vähänpä nykyisenkaltaista binge-katselua osasin aavistella... En ole muuten koskaan katsonut Kaunareita jaksoakaan, minkä vuoksi käsitykseni sarjasta on yhä peräisin yläasteemme kanslistilta. Hän piti meille yseille kerran viikossa ollutta tuntia, olisiko sen nimi ollut perhekasvatus tai jokin sellainen. Yleisluontoista elämän ja arjen opettelua, mikä kuulostaa ideana kerrassaan hienolta, harmi etten muista siitä muuta kuin Kauniit ja rohkeat -määritelmän ja sen että laki kieltää lähisukulaisten kanssa avioitumisen (tiedä sitten oliko tätä koettu tärkeäksi juuri meidän pitäjällä erityisesti painottaa). Niin se määritelmä: Kanslisti käytti jollain kevään tunnilla tätä uutta ja kohuttua sarjaa esimerkkinä tv-maailman epärealistisuudesta. Siinä kuulemma seurataan kahta sukua, joista toinen on hirveän rikas ja menestyvä ja jonka kaikki jäsenet ovat kauniita. Ja toinen suku on köyhä ja epäonnistunut ja he ovat yliampuvan rumiakin. Tuollaista sitten suomalaiset jaksavat katsoa sukupolvesta toiseen. Olen hämmentynyt.

Ysiluokalla meillä on mainio äikänopettaja Harri ("Hape"), nuori mies jonka muistan Kari Hotakaisen (ja täten myös Kari Levolan) näköisenä, mutta ehkä hän ei sitä ollut. Hänen tunneillaan on paljon aiemmasta opetuksesta rentoudessaan poikkeavaa, kuten polveilevaa keskustelua elokuvista, tietokilpailuja, ainekirjoitustakin (josta pidän kovasti) on paljon enemmän kuin ennen - tammikuussakin taas kirjoitetaan, ja kuten tavallista, Hape on laatinut liudan otsikkoja, joista saa haluamansa valita. Olen valikoiman ajatusköyhyyteen pettynyt. Valitsen listasta otsikot "Kuolema vaanii liikenteessä" ja tulevia talvikisoja ennakoivan "Suomalaiset Albertvillessä" laatien pakinamaisen tekstin siitä miten Suomen ei missään nimessä tule lähettää urheilijoitaan Ranskaan, sillä "Kuolema vaanii Albertvillessä". Opettaja pitää tästä aineesta niin kovasti, että saan arvosanaksi kympin ja hän lukee tekstin poikkeuksellisesti luokan edessä ääneen. Saan kiukkuisia tuhahduksia urheilijanuorilta johtuen siitä, että kehtaan edes huumorin varjolla ehdottaa ettei suomalaisia talvikisoihin. Mutta jos jotain jäi mieleen, niin se että sääntöjä luovasti rikkomalla pääsee menestykseen. Herranen aika. Peruskoulusta jäi jotain hyödyllistäkin kalloon. Kiitos Harri, missä ikinä oletkin nykyään.

Pelipöydällä: Dominion

Männätalven aikana vieressäni sijaitseva Töölön kirjasto investoi lautapeliosastoonsa oikein tosissaan, millä on ollut suorana seurauksena se, että paljon viime vuosien isoja pelinimiä on käynyt testattavana kotioloissa, muiden muassa Aavikon karavaanit, Stone age, King of Tokyo, riittäähän noita. Dominionia olin katsellut jo jonkin aikaa ennen kuin pari viikkoa sitten lopulta uskalsin laatikkoon tarttua. Pelin maine oli toki tuttu: ilmestyessään kymmenisen vuotta sitten Dominion aloitti kokonaisen pakankeräilygenren, ja on nykyään harrastajapelien peruskauraa siten, että Lautapelit.fi:n kaupassakin pelkästään Ison D:n lisäosille on oma hyllynsä. Ovat vielä suomeksi julkaistukin kaikki, eli pelillä pyyhkii meidän kulmillammekin hyvin. Mutta mites Domppu noin muuten? Toimiko?

No kyllähän se toimi, nimittäin heti kun oli päässyt yli ohjeista. (niistä oiva kirjoitus myös Puutyöläinen-blogissa) Lautapelit.fi on kustantajana tehnyt aivan uskomattoman upeaa työtä tuomalla uusia hyviä lautapelejä suomalaisten pelaajien saataville, mutta mutta - - ei ole ainoa kerta tämä, kun ohjeet ovat piinalliset. Dominion on loppujen lopuksi yksinkertainen peli; ei kai puhdas korttipeli voisi mikään mahdoton oppia ollakaan. Mutta voi miten läpitunkemattomalta ja puhelinluetteloiselta tämä suomalainen ohje (raivostuttavine ylimääräisine, pilkkuineen) saa pelin tuntumaan. Mutta kun katsoin netistä pari opasvideota ja selailin BGG:n foorumeita niin hahmottuihan se. Sillä välin kanssapelaajani oli tosin kyllästynyt odottamaan, buutannut tabletin ja pelaili jo Sling Kongia.

Eli kanssapelaajani Dominionia testatessa oli siis tytär, 10 vee. Siinä ehkä yksi syy miksi olin vähän Domppaa arastellut lainata; epäilin harrastajapelaajien parissa niin kovamaineisen pelin olevan ehkä väärä valinta vielä tuon ikäiselle, mutta eikö mitä. Jo ensimmäisen testipelin jälkeen tuntui että nyt ollaan hyvän setin äärellä. Uutta matsia otettiin heti, mitä nyt vähän ensin kortteja varioitiin. Tässähän Dominionin peli-ikää kasvattava hienous onkin: kyseessä on korttipeli, jossa temaattisesti rakennetaan keskiaikaista kaupunkia, eli konkreettisesti kerätään omaan pakkaan pistekortteja. Joita saa rahalla. Jota pitää kerätä ensin, ja sitä varten on 25 erilaista pientä toimintakorttipakkaa, joista yhteen peliin valitaan aina kymmenen. Ilmeisesti tämä "10 elementtiä 25:stä" takaa pelkästään perus-Dompan kanssa rapiat kolme miljoonaa erilaista yhdistelmää, ja tähän kun hankkii vähän lisäpakkoja niin eipä lopu korttien pläräily kesken heti.

Korttipeliksi Dominionin laatikko on melko kookas, kuten nalleperhe tässä demonstroi. Toisaalta kaikki monet eri pakat omissa oloissaan pitävä insertti helpottaa korttien lajittelua kummasti, joten koko on sikäli perusteltu.

Pelin perussäännöt ovat selkeydessään lyhyet: joka kierroksella nostetaan omasta pakasta viisi korttia. Tämän jälkeen saa ensin pelata toimintakortin, sitten ostaa pöydällä olevasta valikoimista mitä tahansa mihin rahat riittävät: toimintaa, pisteitä tai lisää massia. Ja siinä se. Mutta toimintakortit ovat pelin suola, ja muuttavat kierroksen tapahtumia aina mitä dramaattisimmin. Parin kolmen pelin jälkeen aloin havaita miten tolkuttoman erilaisia pelit ovat riippuen siitä mitä toimintakortteja mukaan milloinkin valitsee, ja nopeasti niiden hyötykäytön oppi kanssapelaajakin: nimttäin siinä määrin pahasti iskä sai köniinsä jo parin päivän pelaamisen jälkeen. Dominion kannustaa strategiseen suunnitteluun ja ennakointiin - mitä enemmän on kakkos- ja kolmossuunnitelmia plakkarissa, sitä paremmin tässä oveluutta ja pienimuotoista pirullisuutta vaativassa pelissä pärjää.

Tällä kierroksella en saanut käteen lainkaan rahaa. Mutta kellarin pelaamalla tämä ongelma kyllä hoituu.

Vahva suositus siis, jopa niin vahva että meni ihan omalle hankintalistalle. Koska eihän tuo kirjaston kappale kuitenkaan kauaa kovin siistissä kunnossa pysy: kortteja selataan, sekoitetaan ja läiskitään tässä niin jatkuvalla syötöllä että lienevät kohta repaleina. Mutta kiitos kirjastolle kuitenkin että ovat tämän modernin klassikon hankkineet.

Joulukuu 1991

Joulun alla täytän viisitoista vuotta, ja saan luvan kanssa lähteä mopolla pihasta niin kauas kuin vain löpöä tankissa riittää. Ja kertyyhän sitä matkaa väkisinkin kun tällaisessa pikkukylässä asuu: melkein minne vaan kun lähtee, niin ison tien vartta pellonpielessä huomaa ajavansa ja rekat kiitää satasta ohi metrin päästä. Voi myös olla, että vuodenajasta johtuen en ihan heti ikävuodet saavutettuani tätä vapautta niin hirveästi harrasta... Päiväkirjaani kirjoittelen jouluaatonaattona pitkästä aikaa pientä selontekoa: kuusi on koristeltu, kinkku paistettu, vettä sataa kaatamalla. Ysiluokan syyslukukauden todistuksen keskiarvo on 7,6 - ei huono ollenkaan ottaen huomioon nollaluokkaa olevan kiinnostukseni koulunkäyntiin. Olisipa vain tarjolla ollut vaikkapa jonkinlaista oppilaanohjausta tulevaisuutta ajatellen...

Mutta hetkinen, olihan meillä. Yläasteellamme oli tosiaan kaikkina kolmena vuotena oppilaanohjaaja, opo vaan tuttavallisesti, joka vuonna eri. Oma toimistonsakin opolla oli yhdellä koulun monista käytävistä, mutta sepä ei kovin tutuksi vuosien aikana käynyt. Seiskaluokan aikana opo oli koululla ilmeisesti vuosia jo töissä ollut Tuija. Häntä näki vuoden aikana kerran: hän kävi luokassa esittäytymässä ja luokanvalvoja sanoi että tämä on sitten opo. Se oli siinä. Muistan että Tuijasta jäi mieleen hyvin vahvana se vaikutelma, että vähintään toinen jalka on jo paremman duunin puolella jossain hyvin kaukana sieltä, ja häippäsihän hän tosiaan sen vuoden jälkeen.

Tilalleen saateen Tuula. Muistikuvat hänestä ovat elävämpiä ja oudompia, mutta niitä sentään jonkin verran on: Tuula piti meille kerran viikossa tunnin, jolla ei muistaakseni tapahtunut mitään oppilaanohjaukseen viittaavaakaan, vaan se oli yleistä löpinää milloin mistäkin. Tuula ei ollut opettajatyyppiä. Hän ei tullut toimeen oppilaiden kanssa, eikä, mikä vuoden aikana tuli huomatuksi, oikein opettajienkaan. Hän oli räiskyvä, äänekäs ihminen, jostain paljon suuremmalta paikkakunnalta tietenkin lähtöisin. Muistan yhden päivän, jona meidän luokkamme oli ennen tuntia päättänyt pitää mykkäkoulua koko kolmevarttisen ajan - kukapa enää muistaa syytä miksi, olimme jostain hänen sanomastaan kai närkästyneet. Niinpä sitten oltiin ja istuttiin hiljaa. Kukaan ei viitannut, kukaan ei supissut, Tuula piti yksinpuheluaan vartin verran kunnes tajusi mitä teemme ja oli sitten hänkin lopputunnin hiljaa. Semmoista oli oppilaanohjaus kasiluokalla.

Ei ole yllätys että Tuula viihtyi koululla vain vuoden. Hänen tilalleen opoksi yleni meidän edellisvuotinen mainio historianopettajamme Timo, tosin häntä ei sitten näkynyt senkään vertaa kuin kahta edellistä. Yhtä ainutta kertaa en tämän opon kanssa vuoden aikana jutellut mistään, hän ei vieraillut luokissa, hän oli etäinen entiteetti omassa toimistossaan. Toisinaan Timoa sentään näki vielä käytävillä: edellisvuoden ajan napakoihin liituraitapukuihin sonnustaunut mies käytti opona ollessaan farkkuja ja sokaisevan räikeitä havaiji-kuosisia kauluspaitoja. Niin että ihan rento homma se opon virka taisi olla

Marraskuu 1991

Ysiluokan koulukuvasta näkee etten ole viime kuukausina hirveästi viihtynyt ulkona. Olemukseni on riutunut. Olen painunut kumaraan, olen kelmeänkalpea, poskeni ovat niin syvät lommot että pelkkää varjoa, rasvainen hiuskuontalo roikkuu kampaamattomana melkein silmillä. Hymyilen jotenkin sairaalloista hymyä. Verrattuna takarivin suoraryhtisinä poseeraaviin urheilijanuorukaisiin ero on huima. Koko yläasteen ajan melkein muuttumattomana pysynyt luokkamme onkin tässä kuvassa isoimmillaan, koska Jammukin on ensi kertaa kuvauspäivänä paikalla, ja ainoa meidän luokallemme kolmen vuoden aikana tullut uusi oppilas, Simo, on hänkin kuvassa. Ari istuu pyörätuolissa pienen mopokolaroinnin jäljiltä, viikkokausia hän vietti ensin sairaalassakin, mutta tokeni sentään kuvauspäiväksi. Sattuuhan näitä maalla, ja yläasteellekin rakennettiin ihan Aria varten rampit oviin ja portaisiin, ilmeisesti kautta koulun historian ensimmäinen pyörätuoli kyseessä. Ei ihan pieni homma ollutkaan, sellainen lisäsiivistä ja liitoksista koostuva porraslabyrintti tuo koulurakennus on. Ja otetaan sen verran tuosta aloituslauseesta takapakkia, että olenhan minä ulkona liikkunut: vanhempieni langettamasta mopokiellosta (eli odotetaan kiltisti sitä viidettätoista syntymäpäivää) on jo nyt alettu lipsua sen verran että olen jossain lähinaapureilla, Artsilla nyt ainakin, saanut lähteä sillä käväisemään, ja kummasti tietokone unohtuu kuin toissapäivän läksyt kun on kaksipyöräinen alla.

Koska käymme peruskoulun viimeistä vuotta, otetaan meistä luokkakohtaisten kuvien lisäksi myös kaikki ysiluokkalaiset samaan läjään keräävä joukko-otos. On siinä melkoinen otanta 90-luvun alkupuolen nuorisomuotia (pikkupaikkakuntalaisittain tulkittuna). Näytän jotenkin ihmisemmältä tässä, tai ehkä vain siltä mikä oikeasti olenkin: ikäisekseen nuorelta tyypiltä joka on kummallisen vähän kiinnostunut siitä elämästä jota ysiluokan kuvioissakin jo on. Tiedän että on kaikenlaista draamaa. Viikonloppuisin porukka kokoontuu jonnekin ja dokaa ja käy Lalliksella ja vaikka mitä. Joku on jonkun kanssa ja joku vetää jotain toista turpaan. Yhdeksännen luokan kuluessa varsinkin Janne ottaa tavakseen aina maanantaisin kertoa minulle näistä. "Kuule, arvaapa taas mitä viikonloppuna..." hän aloittaa joka maanantai, ja onpa sitä tarinaa - Janne on yksi niistä joilla menee ysiluokan kuluessa kovimmin. En tiedä miksi hän on valinnut minut. Ehkä hän toivoo minun joskus osallistuvan, vaikkei koskaan tätä toivetta taida suoraan esittääkään - ehkä hän vain pitää siitä että sai kertoa jollekin joka ei jo tiedä. En minä sentään ainoana luokalta noista menoista puutu, mutta ehkä osaan olla vastaanottavaisin yleisö. Ja onhan niitä Jannen tarinoita hauska kuunnella, mutta kerrassaan tyytyväinen olen siitäkin, ettei tarvitse itse olla siellä sekoilussa mukana.

Lokakuu 1991

Puoli vuotta mieltä kaihertanut toive toteutuu, kun lokakuussa käy kuten viidettätoista syntymäpäiväänsä lähestyville pojanklopeille maaseudulla tapana on käydä ja saan mopon. Tosin edellytys on että kotipihasta en sillä poistu ennen kuin vaadittavat ikävuodet ovat täynnä; vakuutus ei korvaa penniäkään jos sillä alaikäisenä törttöilen, ja hyväksyn tämän vaikka kismittää. Niinpä sitten kiertelen pihaan rinkejä illat pitkät ja haaveilen alla kiitävästä asfaltista. Sen verran paljon tämä hankinta minua kuitenkin sykähdyttää, että katkaisen puoli vuotta jatkuneen hiljaisuuden päiväkirjallenikin - mutta eräästä hyvin tarkoin vielä nytkin muistamastani asiasta kuitenkin vaikenen. Minulla on nimittäin ollut toinenkin haave, ja vanhempien mielestä tilanne on joko tai: mopo tai rummut. En oikein enää jälkikäteen hahmota mistä ja koska tuo rumpuinnostus on tullut (koska yhtä ainoaa maininnantapaistakaan siitä ei mistään muistiinpanoistani löydy), mutta muistan tuon valinnan. Ihan tosissani sitä hetken aikaa harkitsen, mutta silti lopputulos on kai ollut alusta asti selvä. Ei maalla ilman mopoa pärjää. Ja vaikka rytmitajuni onkin todistetusti hyvä (ettei olisi ollut joku musiikinluokan rumpupatterilla tehty yllätyshavainto tämä - sellaisesta on hämäriä muistikuvia), voi todeta että tämä oli parempi ratkaisu. Ei minusta olisi ollut muusikon vaativalle uralle. Eikä ne rummut olisi mahtuneetkaan mihinkään.

Muistini mukaan mopo hankitaan jostain paikallisesta liikkeestä käytettynä. Se on valkotankkinen Tunturi Break, melko harvinainen pienen kokoluokan menopeli, jonka pikapuoliin maalaan mustaksi. Myöhemmin vaihdan siihen myös erään paikallisen kotituunaajaan itse tekemän pakoputken, joka korottaa laitteen huippunopeuden ihan uusiin sfääreihin - kyllä sillä aika kovaa jo mopovaiheeni loppuaikoina menen. Mutta nyt ei siis tietenkään vielä olla siellä, kun ei kerran pihastakaan saa poistua. Artsi on vain vähän aiemmin saanut oman Helkama Ässänsä, ja kun sitten lopulta baanalle pääsen, niin Artsin, Markun (Tunturi Tiger Aqua), Jussin (kuten edellä) ja Pasin (...joku pieni, olisiko ollut myös Ässä?) kanssa mennään pärinää ja kakstahdinkatkua kylväen pitkin pitäjän peltoteitä. Välillä käydään vaivihkaa ruopimassa paskarinkiä jonkun luokkakaverin pihaan, vähän niin kuin jäynämielessä. Good times! Jonkun kerran mopolla ajalen kouluunkin, varsinkin vuoden kuluttua lukion syyslukukaudella, mutta kun kunta on kerran bussikuljetuksen järjestänyt, niin ei tuo kovin usein houkuttavalta tunnu. Mutta onhan se päheä fiilis polkaista iltapäivällä kone käyntiin ja jättää muut sinne pihaan odottelemaan kyydin saapuvan. Vuoden aikana suunnitelmissa toistuu useasti sekin, että kesäloman tullen lähden Joonaksen luo Isojoelle mopolla, mutta ehkä onneksi tämä kariutuu. En tiedä olisiko Break selvinnyt parinsadan kilsan matkasta lainkaan.

Lokakuussa yhdeksännellä luokalla on myös TET-viikko, tuo mainio työelämään tutustuminen. Sen verran olen kirjallinen ilmeisesti vieläkin (vaikka en usko että kovin hirveästi tässä vaiheessa elämääni mitään luenkaan), että valitsen paikakseni kunnan pääkirjaston. En muista mitä siellä viikon teen, mutta ilmeisesti työ on sen verran mukavaa, että jään hommiin jatkossakin: ainakin ysiluokan kevätpuolen ajan olen perjantai-iltapäivät koulun jälkeen kirjastolla ihan palkallisissa töissä. Ei ole yhtään pöllömpää kyllä.

Syyskuu 1991

Metsäkartanolla vietetyn viikon jälkeen yhdeksäs luokka käynnistyy tosissaan, ja ensimmäistä kertaa yläaste tuntuu etäisesti inhimilliseltä. On jotain oudon polleaa olla ikäluokkaa, jota nuoremmat katsovat kauhunsekaisesti ylöspäin, ja enimmäkseenhän tämä tarkoittaa että ensi kerran vuosiin saa välituntisin olla omissa oloissaan, tarvitsematta välittää mistään tai kenestäkään. Pari vuotta muuttumattomana pysynyt luokkamme saa vahvistusta, kun Simo muuttaa paikkakunnalle kaukaa suuresta kaupungista, ja kotiutuu pieneen 9 c:n yhteisöömme (jonka sukupuolijakauma on kyllä nyt yhä epätasaisempi: 11 poikaa, 6 tyttöä) hyvin. Itse ystävystyn Simon kanssa paremmin vasta vuoden kuluttua aloittaessamme lukion, mutta jotenkin luontevasti hänen kanssaan jo nyt tulen juttuun. Koulutyö sinällään alkaa olla kohdallani taakse jäänyttä elämää. Mainitsin muutama päivitys sitten taipumukseni alisuorittamiseen, ja yhdeksännen luokan kuluessa kehitän tämän taiteeksi. Läksyjä en jaksa enää tehdä; jo varhain syksyllä huomaan, että koulussa pärjää ihan hyvin ilmankin. Meillä on koko vuoden ajan sama lukujärjestys, mutta kuvaavaa lienee, etten vielä keväälläkään muista sitä ulkoa: joka aamu katson mitä aineita sinä päivänä on ohjelmassa ja heitän oikeat kirjat reppuun. Läksyjä en tosiaan edes yritä tehdä koko vuonna kertaakaan; kehitän tavan raapustella luokassa ennen tunnin alkua jotain vastauksentapaisia, ja kertooko tämä sitten jotain minusta vai koulujärjestelmästä, mutta yksikään opettaja ei havaitse vuoden aikana sitä mitä harrastan. Koenumerot ovat silti ihan ok, joten vanhempien suunnaltakaan ei painosteta. Kaipa he luulevat, että pakerran suljetun oveni takana koulutöiden parissa, en minä tiedä. En kommunikoi perhepiirissä hirveästi.

Koulusta puheen ollen (löysin arkistoistani kotikuntani koululaitoksen vuosikertomuksen 1991-1992, joten luvassa on runsaasti kouluelämään liittyvää päivämäärän tarkkaa dataa, hiphei!) tämän syksyn uutuus ja ylpeydenaihe on upouusi atk-luokka jonne kertarysäyksellä hankitaan toistakymmentä vihonviimeisenpäälle ajantasaista pc-laitetta. Ottaen huomioon että lama on juuri murskaamassa koko maan puristusotteeseensa, on tainnut olla viimeinen mahdollinen hetki moiseen hankitaan, mutta hyvä että tapahtui. Koulun vanhoilla koneillakin jotain oli jo parin vuoden ajan tehty, mutta ne olivat niin totaalisesti ajastaan jäljessä (8086-prosessorilla ja CGA-näytöllä varustettuja Olivetteja), että tuskin kukaan opettajistakaan koki niiden käyttämistä kovin mielekkääksi. Mutta oli niille siellä vanhan tietokoneluokan hyllyjen kätköissä joitakin hyviä pelejä 5,25 tuuman lerpuilla: Tetris nyt ainakin. Piraattikopioita kaikki, mutta eipä tuon kanssa tainnut niin tarkkaa vielä silloin olla. Uusissa koneissa oli kuitenkin oikein Windows ja kaikki, ja tietokoneluokkakin siirtyi kellarista yläkertaan. ATK on yksi ysiluokan valinnaisaineistani, mutta en sieltä muista muuta kuin sen, että Logolla ohjelmointia näillä uusilla hienoilla koneilla harjoitellaan. Se on todella tylsää.

Elokuu 1991

Arvatkaa mitä meidän luokka on tehnyt koko edellisvuoden? No kiskonut lukkoja irti vetoketjuista tietenkin, syystä että tällaista työtä meille tarjosi paikallinen vetoketjutehdas kun kyselimme tapoja kerätä rahaa ysiluokalla tapahtuvaa luokkaretkeä varten. Ja tätähän hommaa totisesti piisasi: lukemattomat kerrat kuluneen vuoden aikana minä, satunnainen kolleegio luokkatovereita ja heidän vanhempiaan on kerääntynyt yhteen paikkaan ja alkanut nyhtää käyttämättömistä vetoketjunpätkistä lukkoja irti. Lukot talteen, ketjut jätteeksi, niin se muistaakseni meni. Säkkikaupalla vetoketjuja, kilometreittäin. Eräs toinenkin yritys tarjosi työtä, joka on jäänyt mieleen. Siihen osallistui vain minun luokkani, 8 c. Huhkimme kokonaisen koulupäivän siivoten paikallisen muovituotevalmistajan pihaa haravoiden, risuja keräten ja niin edelleen, vaivanpalkaksi saimme 50 markkaa. Paljastus: ei ollut kaksinen summa edes vuonna -91 tuo. Ehkä tästä kokemuksesta viisastuneena päätettiin keskittää kaikki tarmo vetoketjujen kiskontaan.

Työn hedelmistä päästään nauttimaan heti kouluvuoden aluksi. Hädin tuskin viikon verran ehditään yläasteen vanhimpina elvistellä, kun jo koittaa lähdön hetki, mutta että minne, sepä onkin mielenkiintoista. Luokkaretken kohteesta on nimittäin vuotta aiemmin pidetty äänestys. Finaalissa vastassa olivat ruotsinlaivaristeily ja leirikoulu Rautavaarassa. En nyt erityisesti ruotsinlaivalle hinkunut, mutta silti olen pikkuisen kade kaikille niille tarinoille villeistä ulkomaille suuntautuneista luokkaretkitarinoista, joita olen vuosien mittaan kuullut, ja kuulen (Joonaksen luokka taisi vuotta myöhemmin mennä johonkin Portugaliin, tms... Jumaliste että kadehdin!). Että ihan Rautavaaraan! Eikä edes luokkaretkelle, vaan kyseessä on siis nimenomaan leirikoulu. Jossa on oppitunteja ja kaikkea. No, äänestys meni niin kuin meni, ja niin sitten elokuun lopun kirpeänkatkerana aamuna noin 75 ysiluokkalaista, iso liuta opettajia ja ihan liian monta vanhempaa valvojina pakkautuivat kahteen bussiin ja matka jonnekin itäisen Suomen susirajoille alkoi.

Rautavaaran metsäkartano on ihan hieno rakennus, mutta siellä vietämme oikeastaan aika vähän aikaa, sillä varsinaiset majoitustilat ovat erillisessä uudisrakennuksessa, joka on kokonaan varattu meidän koulumme yseille. Minä, Jussi, Janne ja Mikko muodostamme yhden huoneen asukit, huoneemme on mukavasti käytävän perimmäinen, joskin vastapäätä on muutaman valvojana toimivan isän huone. Selkeimpiä muistikuviani saapumispäivältä on, kun nuo valvojat kantavat kaljakoreja majapaikkaansa. Me itse keskitymme juomaan Afri-colaa, tuota kotimaista klassikkoa, jota saa ostaa päärakennuksen aulan automaatista, ja jota varsinkin 9 d:n jätkistä koostuva huone kittaa viikon kuluessa huikasevia määriä.

Verrattuna pari kuukautta aiempaan rippileiriin muistikuvani leirikoulusta ovat oudosti hämärämmät. Ei ole esimerkiksi mitään käsitystä enää, mitä niillä pelätyillä oppitunneilla tehtiin. Muistan kyllä että niitä oli; kaikkien oppilaiden saaminen paikan päälle oli päivittäinen väsytystaistelu, jossa väkeä melkein sängyistä kiskottiin. Mutta illat olivat omaa aikaa, jota varsinkin meidän huoneemme nelikko vietti korttia läiskien. Pelasimme pokeria rahapanoksin, toki pienin, ja seurasimme välillä mitä ikkunan takana tapahtui. Sattui nimittäin olemaan niin, että heti tämän majoitustilamme vierestä alkoi läpitunkemattoman synkkä metsä, ja se kutsui monia levottomia viisitoistakesäisiä kirmaamaan (ja polttamaan tupakkaa) ulkonaliikkumiskiellon jälkeenkin. Ja kirmaajia seurasivat valvojat taskulamppuineen. Show oli mitä kiehtovinta seurattavaa. Pidimme ikkunaamme apposen auki ja tarjosimme välietapin aina jollekin joka väsyi metsässä juoksemaan. Tarjosimme Afri-colaakin ehkä. Kyllä kaikki meistäkin neljästä taisivat ulkona piipahtaa, mutta itse pidin enemmän siitä miten omituisen nyrjähtänyttä koko touhu oli. Siellä ne kavereiden vanhemmat juoksivat taskulamppuineen yrittäen saada naapurin kakaraoita kiinni. Kerrottiinhan kyllä sitten jälkeen päin että oli noita levottomia öitä hyödyntäen erään oppilaan isä päätynyt erään toisen oppilaan äidin kanssa samaan huoneeseen, mutta tiedäpä näistä sitten. Ei tätä mahdottomana pidetty.

Oli minulla toki Rautavaarassakin kamera mukana, mutta kuvia on filmille ikuistunut vain muutama. Pari maisemaa, Olli tupakalla meidän ikkunamme alla, Mikko ja Tomi leirinuotiolla, joka taidettiin pitkän vaelluspäivän päätteeksi kyhätä. Tosiaan yhden maastopolkuja ja pitkospuita seurailleen päivän vietämme metsässäkin, mistä retkestä on eritoten jäänyt mieleen retkueen johtajana toimineen Sakken (9 a:n luokanvalvoja) reppuun lähtiessä kätketty tiiliskivi. Hiki otsassa ja hymy pakotettuna huulille mies johti meidät poikki harjujen ja notkelmien. Vasta matkan päätepisteessä monen tunnin tarpomisen jälkeen jäynä paljastui. Viimeisenä iltana on disko, josta muistan vain etten osallistunut siihen, mutta oli meitä muitakin nysvääjiä jotka mieluummin läiskivät kotikolossa korttia. Ja joivat Afri-colaa.

Palasimme takaisin kotikulmille harvaa kokemusta rikkaampana. Teimme kuitenkin pioneerityötä olemalla paikkakunnan ensimmäinen leirikoululuokkaretki, joten pahoittelut tästä jälkeemme tulleille sukupolville, jotka olisivat ehkä hekin halunneet mieluummin jonnekin ulkomaille. Tai edes oikeasti eroon koulusta, edes hetkeksi.

Heinäkuu 1991

Vielä vuonna 1991 en kirjaa tunnollisesti ylös lukemiani kirjoja. Aloitan tämän vasta yo-kirjoitusten jälkeen syksyllä 1995, jolloin listaan muistinvaraisesti kaikki siihen mennessä lukemani romaanit - tosin nuortenkirjat jätän suosiolla listan ulkopuolelle. Syystä tai toisesta tästä varhaislistauksesta löytyy tasan yksi täsmällisesti ajoitettu teos: Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille on ollut luvussa heinäkuussa 1991. En tiedä miten olen tämän asian vielä neljä vuotta myöhemmin noin tarkkaan muistanut, mutta kai se uskottava on. Mitäköhän lienen Adamsista tuolloin tykännyt? Kyseessä on vissiin ollut ainoastaan sarjan ensimmäinen osa, se jonka suomennoksen kansikuvana on se kerrassaan hämmentävä primitiivisellä tietokonegrafiikalla tehty viritys. Varmasti 95% kaikista viittauksista on lentänyt viheltäen ohi, mutta sen verran viihdyttävä kokemus kai oli, että muutamaa vuotta myöhemmin luin sen yksiin kansiin kootun koko nivaskankin. Siitä on tarkempikin muistikuva: ihan ok. Varmaan en vielä silloinkaan tajunnut mitä kaikkea siinä parodioidaan. Tuskin vieläkään tajuaisin, mutta tuskin kirjaan enää koskenkaan.

Kingiähän luen tietty pääosin edelleen. Suomennoksia alkoi 90-luvun alkuvuosina tippua mukavan tasaiseen tahtiin, joten pääasiassa luettavaa riitti. Kovimmin tuolloin kolahtivat Tukikohta (jonka luin uudestaan 2000-luvun alussa ja se osoittautui hirveän huonoksi) ja yhteen pienoisromaanikokoelmaan sisältynyt Langolieerit, jolle on käynyt kuten niin monelle hyvälle King-tekstille: se on joutunut mieltäkääntävän huonon tv-elokuvan murhaamaksi. Mutta oli se kirjana hyvä, omituinen. Dean R. Koontziakin lueskelin, mutta vaikka nyt selailen miehen suomeksi julkaistujen kirjojen luetteloa, eivät ne nimet mitään sano. Jonkinlaisena vara-Kinginä Koontzia tuolloin kuitenkin kovasti markkinoitiin, mutta aika on hänet ja hänen kirjansa armollisesti unohtanut. Tai minä ainakin.

Heinäkuussa 1991 toistuu edelliskesäinen lomasuunta, joten perhe pakkautuu Opeliin ja suuntaa kohti Norjaa. Edelleen kadoksissa olevien pedanttisten matkapäiväkirjojeni kansien välistä löytyisi tarkkaa dataa, nyt on vain hämärä muistikuva, että tällä toisella keikalla käytiin vissiin jossain Narvikin suunnalla. Who knows? Ehkä minulla oli se Adams matkalukemisena, sehän selittäisi miksi muistan.

Loma on joka tapauksessa loma, aina tervetullut, aina, vielä 14-vuotiaanakin, loputtoman pitkä ja ihana.

Kesäkuu 1991

Tuskin on kesäloma päässyt alkuun, kun jo suuri osa ikäluokastamme pakkautuu seurakunnan kesänviettopaikalle Kiimajärven rantaan. Rippileiri on sikäli odotettu, että sen käytyään tietää voivansa heittää pysyvästi hyvästit kaikelle kirkkoon ja seurakuntaan vähänkään liittyvälle - partion olin jättänyt jo aiemmin, vielä viimeinen paha oli kestettävä. Meidät jaetaan leirillä kahteen suureen aittaan. Ainakin poikien aitta on yksi valtava väliseinätön tila, jossa sänkyjä on parvi mukaan lukien kolmessa kerroksessa, ja siellä nukkuminen on kertakaikkisen epätoivoinen yritys; en liene siihenastisessa elämässäni koskaan nukkunut viikon aikana niin vähän. Mutta tuossa iässä valvomisen vielä jaksaa. Sitäpaitsi minulla on mukanani jotain häkellyttävän siistiä: taskutelevisio, jonka isä on tuonut töistä. On muistaakseni merkiltään Sony, imee paristoista virtaa nälkäisellä kiihkolla ja sen näyttö on vähän pankkikorttia suurempi ja sinimusta. Mutta kyllä se perhana vaan toimii. Olen parina ensimmäisenä iltana leirin sankari, mutta sitten paristot tyhjenevät.

Minulla on rippileirillä mukana myös kamera, jo useamman vuoden ikäinen Konica, jolla räpsin rullallisen otoksia - neonvärisiä tuulitakkeja, kivipestyjä farkkuja ja useiden amerikkalaisten urheilujoukkueiden lippiksiä. Yhdessä kuvassa isosena leirillä toimivalla Tuukalla on olallaan aivan hillittömän komea videokamera, ja ihan tavallisia kameroitakin muutamalla minun lisäkseni; ainakin Jussi sellaisella sihtailee minua takaisin yhdessä kuvassa. Varsinaisista oppitunneista (vai voiko tuota käsitettä käyttää, olivathan ne kai ne pikemminkin jonkinlaista uskonnollista propagandaa?) ei muistiin ole jäänyt kuin yksi asia: toinen leirin papeista, myöhäiskeski-ikäinen nainen, kertoo ääni väristen olevansa niin vakaassa uskossa että kykenee puhumaan kielillä. Ja kun asiaa epäilemme, hän puhuu. Yhden lauseen jotain kummaa kieltä, kuulemma tuo yksi lause on hänelle jo meidän iässämme annettu. Vieläkään hän ei tiedä mitä se tarkoittaa, mikä meidän mielestämme hivenen latistaa kielilläpuhumisen ideaa uskonvakauden osoittimena, mutta mitäs me pakanat tiedämme. Meillä on muutakin mielessämme, kuten esim. pojilla esim. leirin tytöt. Voi sitä päänvaivaa jolla papit, suntiot ja muu henkilökunta koittavat pitää pusikoissa hiippailevia jannuja kaukana rantasaunasta silloin kun on tyttöjen uintivuoro. Muistelen että meinaa varsinkin leirin keittäjänä toimivana seurakunnan yleishenkilö Ainolta pinna katketa. Aino on sen verran ronski täti että tämä ei ole leikin asia lainkaan. Mutta silti joka ilta joku onnekas onnistuu hipsimään saunan ikkunaan asti ennen kuin takaa-ajojuoksu metsän halki alkaa.

Seurakunnalla on oma vene ja onkivapoja, ja silti leirin ainoan kalansaaliin saamme minä, Jussi ja Janne heti alkuviikosta. Lähdemme aikamme kuluksi iltasella soutelemaan kolmistaan järvenselälle, kun huomaamme veden pinnan tuntumassa loisketta. Kaarramme lähemmäs. Janne nappaa kouraansa ilmeisen heikkovointisen hauen, jonka sitten tuomme ylpeänä saaliina rantaan. Eikä tosiaan muuta kalaa sitten leirin aikana kukaan saakaan, eikä kukaan usko sitäkään ettemme käyneet kielloista huolimatta tutkimassa naapurimökkien katiskoja, mikä hippaisen harmittaa, kun ihan rehellisesti käsivoimin kala napattiin. Onkimista suositumpi vapaa-ajanviettotapa on pingis. Varsinkin Artsi on siinä haka, ja voittaa haastajan toisensa jälkeen. Muistelen että itsekin taidan pärjätä keskivertoa paremmin - pingispöydän ääressä olen siinä ainoassa kuvassakin joka itsestäni on tuolta leiriltä. Joko Artsi tai Jussi sen minun kamerallani nappasi kun en huomannut. Minulla on sinioranssi tuulitakki, pyöreät silmälasit ja hämmentynyt ilme.

Ehkä jossain määrin erikoista on, että leirin viihdyttävimpään muistoon liiittyvät pahvinpalat. Ensimmäisenä päivänä saamme jokainen pakkauksen, jossa on liinavaatetarvikkeet, ja jokaisessa tällaisessa pakkauksessa on mukana sellainen vähän aanelosta suurempi pahvilevy tukimateriaalina. No nehän jäävät tietenkin aittojen nurkkiin ajalehtimaan, kunnes viikon loppupuolella joku sitten keksii, että tuostahan saa oivallisen kyltin. Otetaan käyttöön paksut tussit, ja pikapuoliin humoristisia opastauluja on koko leirialue täynnä. Ongelma, jos tämän nyt ongelmana haluaa nähdä, on, että huumorintajumme on yläasteikäistä. "Tervetuloa Auschwitziin!" lukee leirialueen portilla, "Kaasukammiot", opastaa taulu nuolen kera viereisen pellon toisella puolella näkyvää sikalaa kohti. Ja niin edelleen.

Leirin varsinaisena päsmärinä toimiva miespappi on aluksi huumorissa mukana, mutta ilmeisesti pupu menee lopulta pöksyyn, johtuen varmaan siitäkin, että on leirin viimeinen ilta ja vanhemmat tulossa leirinuotio-ohjelmaa katsomaan. Hän käskee ottamaan kyltit pois, mihin pitkin hampain ja kapinoinnin jälkeen suostumme. Vanhemmat saapuvat, vietämme juuri sellaisen nuotio-ohjelman kökköine sketseineen ja yhteislauluineen kuin nyt tuollaisessa paikassa voi odottaa, mutta järven rannan nuotio on tyynessä kesäillassa kieltämättä tunnelmallinen. Vasta kun kamat on pakattu ja lähdemme kaikki vieraiden mukana leiriltä pois, huomataan, että se Auschwitz-kyltti on unohtunut portinpieleen ja toivottanut jokaisen leirille saapuvan vanhemman tervetulleeksi.

Konfirmaatiotilaisuus pidetään kirkolla sitten seuraavana sunnuntaina. On albat päällä ja polvistumme vieri viereen alttarille nauttimaan kulauksen viiniä täyden kirkollisen seuratessa vaitonaisena. Minä ja Jammu olemme vierekkäin. Jompikumpi alkaa tirskua ensin, tämä tarttuu toiseen, ja voin sanoa että on kohtalaista tuskaa pidätellä hysteeristä naurua sellaisessa tilanteessa. Mutta kyllä nauru lopulta hyytyy, ja totisesti kunnolla hyytyykin: on nimittäin sattunut hilpeä sekaannus virsissä. Hiljakkoin tapahtunut virsikirjauudistus ei ole vielä tullut suntion (tai kuka tilaisuuden sitten onkaan suunnitellut) tietoisuteen, ja vaikka hänen taululle laittamansa virsinumero olikin vanhassa kirjassa toiveikas nuoruuden uskoa julistava konfirmaatiovirsi, on se tässä uudessa, jonka mukaan tilaisuudessa veisataan, jumalattoman hidas ja monisäkeinen hautajaisvirsi, jossa kuolema puhdistaa ja kuolemassa lopulta Jumalakin kohdataan. Seurakunnan sitä laulaessa tilaisuuden tunnelman voi sanoa jossain määrin laskevan.

Jeesusta ei meistä kukaan taida löytää.

Toukokuu 1991

Kahdeksas luokka päättyy, olen käynyt peruskoulun vuotta vaille loppuun. Pitikö meillä kasarilapsilla olla jo tuohon aikaan tulevaisuus selvillä? Minulla ei ainakaan ole. Aiemmat toiveammattini (kuvanveistäjä, kokki) olen jo aikoja sitten unohtanut. Kiinnostun enenevissä määrin tarinoista: tietokoneen, kirjojen tai kuvaputken välittämät kertomukset kiehtovat, mikä kyllä tarkoittaa muutakin kuin vain fiktiota. Luen paljon tietokirjallisuutta ("non-fiction" on hieno termi, jolle ei suomenkielestä ihan osuvaa vastinetta löydy) - mitä oudompaa, sen parempaa, ja oudolla tarkoitan tässä sellaisia kuin 70-luvun ufokirjat ja myyttiset kansantarinat. Taide kiehtoo minua edelleen. Pidän itseäni, ehkä osin lapsuusvuosieni fanaattisen hyönteis- ja sieniharrastuksen perusteella, luontoihmisenä, mutta kyllä jo näillä main alkaa olla selvillä, että se mikä minua todella kiinnostaa on kaikki ihmisen tekemä outous. Ihmisen tarve toteuttaa itseään, jättää jälkensä, tulkita todellisuutta omalla tavallaan. Eikä se ole vuonna 2017 vielä lakannut kiehtomasta.

Huoneeni ovea koristaa vuonna 1991 kolme julistetta. Hallitseva on supermarketin julistetelineestä bongattu suurikokoinen kynsihanskaansa esittelevä Freddy Krueger, joka pysyykin ovessa vuosikaudet vaihtuakseen vasta aivan vuosikymmenen lopulla yhtä suureen Simpsonit-julisteeseen. Yhtään Elm Street -elokuvaa en tietenkään ole nähnyt tuolloin, mutta ei sillä ole väliä - Freddy on kulttihahmo. Alapuolella on kaksi pienempää kuvaa: Mike Zeckin piirtämä Tuomari tulittamassa kahdella revolverilla jonnekin kuva-alan ulkopuolelle, ja Zzap!64:n keskiaukeamalta talteen otettu Turrican demonilauman keskellä. Tappajamiehiä massiivisine aseineen kaikki kolme. 14-vuotiaan suuruusfantasioita? Mene ja tiedä. Turrican oli hyvä peli. Tuomari oli (aluksi, ensimmäisissä Suomessa julkaistuissa tarinoissaan) hyvä hahmo. Tai ylipäätään nuo olivat kuvia jotka sattuivat julistemuodossa tulemaan vastaan, kaipa se riitti.

Millaisen todistuksen saan kasiluokalta? Ei aavistustakaan. Päiväkirjassani on viime kuun mopomerkinnän jälkeen tasan puolen vuoden breikki ennen seuraavaa kynänjälkeä, eikä dataa taida enää muualtakaan löytyä. Sen tiedän, että olin aloittanut alisuorittajanurani jo tässä vaiheessa, ja ysiluokan aikana saavutan siinä kohtalaisen mestaruuden. Viimeinenkin kipinä koulunkäyntiä kohtaan on sammunut.

Huhtikuu 1991

Muodon vuoksi valittelen päiväkirjalleni ettei kesätöitä oikein tahdo löytyä. Olen kyllä melko varma etten ole koskaan erityisen innolla sellaista hakenutkaan, mutta ehkä vanhemmilta on vihje tai pari siihen suuntaan irronnut. Tämän lisäksi valitan kaiken elämässäni olevan "ylitylsää", pari viikkoa myöhemmin olen "aivan burnout". Rankka kevät ilmeisesti. Tarkempaa dataa ei irtoa, joten tiedäpä tuosta sitten.

Kuluneen vuoden ajan olen käynyt rippikoulussa (rippi- ja autokoulu, kaksi sellaista joihin osallistumista ikäluokan mukana ei maaseudulla kukaan tule edes ajatelleeksi kyseenalaistaa), jonka puolesta on jotain pientä extraa riittänyt: on pitänyt kerätä kirkossa kolehtia ja sen sellaista. Koska olen (kuten 90% muistakin) kesäksi menossa rippileirille, ei varsinaisia oppitunteja asian suhteen ole paljoa. Muutaman kerran kokoonnumme seurakuntatalolle katsomaan kristillisiä elokuvia, jotka hämmentävät - eivät niinkään herättämällä ajatuksia kuin ylenpalttisella huonoudellaan. 70-luvulta peräisin olevat jenkkileffat ovat brutaalin huonosti näyteltyjä halpistason action-pätkiä, joissa on autotakaa-ajoja ja ammuskelua niin kuin sen ajan leffoissa nyt voisi kuvitella olevan, mutta lopussa päähenkilöiden usko Jeesukseen pelastaa. En usko että kovin moni meistä kokee herätystä näiden teosten avulla, enkä paljon muuta rippikoulusta muistakaan, sillä sanaakaan en siitä vuoden aikana kirjoita muistiin. Leiriviikolta sentään löytyy valokuvia, niiden välittämiin muistikuviin palataan tuonnempana.

Kuun puolivälissä iskee mopokuume kiitos Petrin, joka on omansa tuolloin saanut ja jolla minäkin olen saanut kierroksen pari heittää. (viittätoistahan meistä kumpikaan ei vielä ole lähimainkaan, mutta ei se ole niin tarkkaa) En ilmeisesti näe yhteyttä kesätyön ja mahdollisen mopohankinnan välillä, vaan alan valittaa vanhemmilleni sitä miten kaikilla muillakin on mopo; tämä toisaalta paikkansa pitääkin jos ei nyt ihan vielä, niin vuoden päästä viimeistään kun olemme siinä iässä että kouluunkin voi kenenkään kyselemättä mopolla mennä niin kuin ysiluokkalaisista pojista suuri osa tekee. Siellä he sitten kokoontuvat välituntisin, mopoparkissa, arvioimassa toistensa menopelejä, me kasiluokan jannut kateellisina kaukaa katsoen. Seuraavaa vuotta odottaen, sitä vapauden hurmaa ja bensankatkua jo sielussa aistien.

Maaliskuu 1991

Oli aika jolloin pidin suunnattomasti kaavioista ja diagrammeista. Nykyisin arvostan enemmän kaaosta, mutta vielä kymmenisen vuotta sitten olin järjestyksen mies. Niin se ikä näkyy. Joka tapauksessa tämä taipumukseni järjestää maailma palkeiksi oli olemassa jo vuonna 1991 siinä määrin vahvasti, että muistikirjaani määrittelen itseni käsitteellä "taulukko-friikki". Ei kai nyt sentään? Toisaalta äidin töistä tuomalle millimetripaperille alan maaliskuussa hahmotella käppyröitä liittyen pääasialliseen ajanvietteeseeni: alempi käyrä kertoo viikon aikana postilaatikkoon maailmalta tipahtaneiden diskettien määrän, ylemmästä näkyy paljonko olen itse laittanut kirjekuoressa matkaan. Onhan tuo toiminta kyllä melkoisen aktiivista jo keväällä -91 ollut: 17 diskettiä on enimmillään viikon aikana kertynyt tienvarre postilaatikkoon odottamaan koulusta palaajaa. Lerppuja täynnä kuuminta hottia - Hollannista, Saksasta ja Unkarista taisivat lähinnä saapua. Näistä mausta ainakin suurin osa omista kontakteistani oli kotoisin - Bastiaan, Terry, Zotmund, mitäköhän teille kaikille nykyään kuuluu? Olisipa joku sellainen systeemi että voisi etsiä ihmisiä maailmalta ihan vaan nimellä.

Toisaalta niin friikiksi kuin itseni laskenkin, en jaksa tuota taulukointia kovin montaa viikkoa, joten se siitä sitten. Kun mietin mitä muuta tuona keväänä puuhaan, tulee mieleen sarjakuvat. Vieläkö niitä luin? Internetin ihmemaasta selvisi vuoden 1991 kotimaisia Marvel-julkaisuja selatessa että kyllä hyvinkin; kaikki tuolloin ilmestyneet neljä lehteä ovat minulle kotiin kannettuna tulleet, joskin Hämähäkkimiehestä feidaan tämän vuoden aikana jo ulos. Yhtenä syynä on mies nimeltä Todd McFarlane, jonka piirrosjälkeä en kerta kaikkiaan siedä. (nykysilmin katsottuna itse asiassa pidän siitä aika tavalla) Hämis tuntuu muuttuneen tarinoiltaan lapsellisemmaksi ja toisaalta kuvitukseltaan... No, en edes tiedä miksi. Parodiaksi? Joonaksen kanssa kirjoitamme Mail-Manille kirjeitä joissa toivotamme McFarlanen helvettiin lehden sivuilta.

Noista kirjeistä muuten. On toki tiedossa että elämä on vain helminauhana toisiaan seuraava sarja häpeän hetkiä, ja silti nuo Mail-Manille tykitetyt mielenhäiriöiset kirjeet ja sarjakuvat kuumottavat näin keski-iässä ajateltuna. Luin taannoin Mail-Manin tuoreehkon haastattelun, josta kävi ilmi, että mies ei itse asiassa ollut paljon lukijakuntaansa vanhempi tuolloin. Luulimme häntä huru-ukoksi. Rispektit ja anteeksipyynnöt herralle näin jälkikäteen.

Kuun puolivälissä naputtelen kirjoituskoneella talteen unen, jonka teippaan muistikirjani väliin. Se sijoittuu taloon jossa asuin elämäni ensimmäiset kuukaudet ja on täynnä 70-lukuisia esineitä ja vaatteita. Neljätoistavuotiaana alan siis jo sisäistä nostalgikkoani herätellä.

Helmikuu 1991

Vaikka aika kuluukin kuusnelosen diskettejä kopsaillessa, nostaa päätään myös ihmisen synnynnäinen tarve olla luova, ja joskus vuoden 1991 ensikuukausien aikana alamme Joonaksen kanssa lisätä toisillemme demojen ja muun postintuoman sälän lisäksi disketintäytteeksi myös novellimaisia tarinoita, "bookkeja", kuten niitä nuorekkaasti kutsumme. Kumpikohan ne aloitti? Ehkä bookkien evoluutio oli vaiheittaista; joka tapauksessa vuoden kuluessa kirjoitamme niitä toisillemme kymmeniä. Tarinat ovat sitä mitä nyt 14-vuotiaan populaarikulttuurin kyllästämä mielikuvitus saa aikaan, eli väkivallan ja seksikuvaston kyllästämää vinoutunutta arkiparodiaa. Päähenkilöinä olemme aina me itse, sivuhenkilöinä vilisee luokkakavereita tai aikansa kotimaisia tv-julkkiksia; itse asiassa alun arkielämästä ammentaneiden tilanteiden jälkeen keskitymmekin kirjoittamaan yhä enemmän räiskyvän humoristisia ivamukaelmia aikakauden tv-tuotannoista. Tai ainakin ne ovat muistissani räiskyvän humoristisina. En asiaa alkanut nyt tarkistamaan - joidenkin muistojen kanssa se nyt vaan on parempi vaihtoehto. Mutta onhan tämä toisaalta orgaaninen jatko niille sarjakuville, joita Joonas ja minä olemme jo vuosia yhdessä ja toisillemme piirrelleet.

Stereoissani soi helmikuussa 1991 muun muassa MC Nikke T ja Raptori. Kyllä nimittäin pyyhkivät silloiset suomiräppääjät pöytää näillä nykyisillä poskisolisteilla, näin on.

Joulukuu 1990, tammikuu 1991

Kun selailee wikipediasta yli neljännesvuosisadan takaisen vuodenvaihteen tapahtumia, huomaa jotain kummallisen tuttua: maailmalla soditaan, Euroopassa myllertää, Venäjä on arvaamaton, Suomeen on virrannut ennätysmäärä pakolaisia. Ehkäpä tuollainen sukupolven mittainen väli on se, jonka jälkeen historia toistaa itsensä. Yhä uudestaan ja uudestaan, ikuisesti, päättymättä, kunnes joskus armeliaasti päättyy.

Mutta vielä mennään. Yhdistin nämä kaksi kuukautta henkilöhistoriassani yhteen päivitykseen osittain samasta syystä, miksi näistä kirjoittaminen on viivästynyt: on ollut vaikea keksiä sanottavaa, kun dataa ei ole. En koe enää tarpeelliseksi tallentaa elämääni sen paremmin tekstein kuin kuvin. Sen tiedän, että kun joulukuussa 1990 täytän 14 vuotta, saan lahjaksi joystickin, joka hankitaan Vammalan Infosta. Kyseessä lienee Wico Ergostick, jonka muistan nimenomaan synttärilahjaksi itse valinneeni. Miellyin kyseisen ohjaimeen kovasti. Se korvasi nopeasti Tac-kakkosen, Quickshot II Turbosta puhumattakaan (kummatkin kyllä säilyivät toisinaan vaadittavina kakkosohjaimina) ja pysyi luotettavana välikappaleena minun ja kuusneloseni välillä aina yhteisaikamme loppuun asti - ja ainakin vielä 2000-luvun alkuvuosina kun nepa-laitteiston viimeksi kokosin, se toimi moitteetta.

Nykyään joystick kuuluu käsitteenä historiaan ja yhdistetään pelaamiseen, mutta tuohon aikaan, kun kotikoneissa ei pahemmin hiiriohjausta harrastettu, se oli kaikkea muutakin kuin peliväline - enhän itsekään enää niin kovin aktiivisesti pelannut. Joystickillä tehtiin kaikki sellainen, jota ei näppäimistöllä saavutettu; piirrettiin kuvia, selattiin valikoita, sen sellaista. Ja jokaisella oli oma suosikkinsa. Muistan edelleen että esimerkiksi Tomilla oli paljon kohua herättänyt Terminator (kokeilikohan kukaan viedä sitä käsitavarana lentokoneeseen tuolloin?), joka oli miehekkäästä ulkoasustaan huollimatta todella delikaatti vehje. Tac-2 oli tosin vähintäänkin kakkosohjaimena jokaisella.

Tammikuusta 1991 minulla on yksi oudon selkeä muistikuva. Meillä on aamun ensimmäiset tunnit liikuntaa, odottelemme ankeassa tiiliseinäisessä käytävässä että opettaja tulisi avaamaan pukuhuoneen oven. Kun hän lopulta saapuu - Klasu, tuo suomenruotsalainen käsipalloguru - Jammu toteaa murheen murtamana: "Klasu. Irwin on kuollu."

"Ai jaa", sanoo Klasu, avaa pukuhuoneen oven ja me valumme sisään. Synkkä pakkasaamu ei paljoa tästä valaistu.

Kuninkaan kuiskaus

Jos Suomessa on tällä hetkellä jokin sellainen kirjailija, jonka seuraavaa kirjaa odotan aina yhtä innolla, niin se on Marko Hautala. Jaa no ehkä Johanna Sinisalo myös. Mutta ei enää Jari Tervo, jonka muutama viimeinen on osoittanut väsymisen merkkejä (tosin Matriarkkaa en ole vielä lukenut). Mutta Hautala siis: Suomen Stephen King, sanoo kustantaja, joten kai minä olen hänestä jotain pätevä sanomaan, kun itseänikin kustantaja tuolla tittelillä kutsuu. (katsokaa vaikka) Kyllä Kingin tuotanto sen verran laaja on, että meitä mahtuu tänne kaksi, tosin annan ihan mielelläni arvonimen Hautalalle.

Oli miten oli, luin miehen tuoreimman, jo kuudennen, romaanin Kuiskaava tyttö, ja sen verran se herätti ajatuksia, että sallittakoon sananen vaikken kirjablogi olekaan. Vai olenko?

Hyvät seikat ensin: Hautala on jälleen kirjoittanut kirjan, jonka kieli on soljuvaa, tapahtunut etenevät juuri oikealla tavalla koukuttavassa tahdissa, ja mikä tärkeintä: tunnelma on tälläkin kertaa tutun painajaismainen. Hänen edellinen romaaninsa Kuokkamummo oli siinä määrin mestarillinen, että vähän pelkäsin sen seuraajaan koskea - epäilin olisiko Hautalan enää tuota edellistään mahdollista ylittää. Eikä kyllä ollut, mutta ei se sentään tarkoita että Kuiskaava tyttö olisi ollut pettymys. Ainakaan kaikilta osin, mistä lisää edempänä.

Laajennan tämän kirjoitukseni käsittelemään nyt myös Kuokkamummoa täsmentääkseni miksi se on minusta edelleen Hautalan paras teos. Sillä vaikka tämä uusin lähtee varsin samankaltaisesta asetelmasta (keski-ikäinen mies vieraassa ympäristössä, yhä oudompaan vyyhteen sotkeutuen), ei Kuokkamummon tunnelma kuitenkaan saavutu. Samanlaiseen lähes lynchiaaniseen selittämättömään kauhuun ei päästä käsiksi; siinä mielessä Kuiskaava tyttö ehkä onkin juuri Suomen Kingiä, että tunnelma on suoraviivaisempi. Kuokkamummo häilyi koko lukukokemuksen ajan vainoharhan, painajaisen, unikuvien ja arjen rajapinnalla, kun taas uudempi teos on aina selkeämmin jotakin näistä. Ei se tietenkään teoksen tunnelmaa heikennä, onpahan vain erilainen, ja itse pidän enemmän aina epävarmuudesta.

Pari pienempää mutta tärkeää syytä miksi Hautalasta pidän: kirjat sijoittuvat Suomeen, mutta eivät läpikaluttuihin kaupunkeihin, vaan usein Vaasan seudulle ja muualle pohjoisen rannikkoseudulle. Hyvin eksoottista kaltaiselleni. Monessa kirjassa on käyty läpi näiden seutujen perinteitä, uskonnollista syrjäytyneisyyttä, tarinoita ja tapoja. Uskottavasti, haluan lisätä, vaikka en tiedäkään kuinka paljon näistä Pohjanmaan historian vaiheista on Hautalan omaa keksintöä. Plussa Kuiskaavalle tytölle myös tästä: teoksessa ei ole jälki- tai esipuheita, ei selventäviä taustatarinoita tai lähdeluetteloita. En tiedä onko Vaasassa tosiaan sellainen kirkonraunio tai paikallismuseo kuin tässä kirjassa. On tai ei, ei sillä ole väliä. Tämä oli fiktiota, ja sellaisena toimi hienosti.

Mutta jos nyt vielä pari negatiivistakin juttua nostetaan esiin. (ja varoitus, tämä kappale sisältää kohtalaista juonipaljastelua liittyen paitsi tähän kirjaan, myös aiempiin) Ensinnäkin paitsi Kuiskaavan tytön lähtöasetelma, myös - ennen kaikkea - loppuratkaisu alkaa olla turhan tuttu. Taisi olla nyt kuudesta kirjasta neljäs missä oli hyvin selvästi jonkinlainen kultti tai (puoli)uskonnollinen yhteisö, joka elää omaa elämäänsä näennäisen arkipäiväisen suomalaiskaupungin varjoissa. Ja ikävä myöntää - tuo käänne oli Hautalaa lukeneelle niin odotettavissa, että sen tosiaan tiesi olevan tulossa. Toisaalta tämä elementti on kirjoissa toiminut aina pirun hyvin, siinä määrin jopa että ne pari kirjaa joissa tällaista asetelmaa ei ole ollut, ovat ne jotka ovat minua vähiten sytyttäneet. Eli onko tämä lopulta moite sitten, se on kai toisarvoista. Toisaalta toivon että seuraavan teoksensa kanssa Hautala onnistuisi vetämään lukijan alta maton. Tällä kertaa niin ei käynyt.

Se paljastuksista. Mielenkiintoisena loppuhuomiona olen pannut miehen uraa seuratessa merkille, että varovaisen alun jälkeen (esikoisromaanin lieveteksteissä ei sanaa "kauhu" tai edes "jännitys" mainita ollenkaan) miestä markkinoidaan nyt kauhun mestarina täysin estoitta. Eikä siinä mitään - varsinkin kun kauhu on nimenomaan psykologista, hiipivää, kyllä sellaisen osaamisella kelpaakin retostella. Mutta tuo Kuiskaavan tytön kanteen lisätty "Lue omalla vastuullasi" on kyllä mauton, anteeksi vain.