X-Files 2.11: Excelsis Dei

Excelsis Dei muistuttaa edeltävää Red Museumia siinä, että juonenkäänteitä on valtavasti ja vahvasti toisistaan poikkeavia elementtejä sekoitellaan surutta. Mutta siinä missä Red Museum toimi... Hm. En tiedä miksi, jotenkin tämänkertainen ei onnistunut viemään mukanaan. Ehkä syynä oli jossain määrin ongelmallinen hahmojen käsittely: epäilevä Mulder ja teorioita heittelevä Scully on ideana hyvää vaihtelua (joskin tehtiin jo ykköskauden jaksossa Beyond the Sea), mutta jotenkin se tulee nyt takavasemmalta. Kummallakaan ei ole mitään henkilökohtaista intressiä tähän tapaukseen (yltiöankeassa vanhustenhoitolaitoksessa tapahtunut väkivallanteko), joten mitään selkeää syytä normiroolien vaihtumiseen ei ole. Loppupuolella palataan normaaliin, ja huonosti: Scully ei usko että sienet voisivat aiheuttaa hallusinaatioita? Miksei? Aiemmin hänet on sentään melko pätevänä lääkärinä esitetty, nyt Mulderkin tietää shamaanien sienimatkoista enemmän kuin Scully... Ja on oikeassa, ilmeisesti, koska kun jakson loppupuoli (onneksi) lisää kierroksia löysän alun jälkeen, alkavat juonielementit tosissaan kasaantua. On sieniviljelmää ja poltergeistiä, tulvivaa kylpyhuonetta ja maanista maalaria. Potentiaalia olisi ollut vaikka mihin, mutta jollain tavalla ne hukataan. Red Museum loihti kiehtovan paranoidin tunnelman pikkukaupunkinsa ympärille, mutta Excelsis Dei on vain ankea, mikä toisaalta on toki tarkoituksellista: hoitolaitos on värejään myöten surkean synkkä ja kaikilla kurjaa. Silti jotain puuttuu.

Parasta jaksossa on Frances Bay. Olen luvannut bongata kaikki Twin Peaks -näyttelijät, joten teen sen taas. Hänen esittämänsä pyörätuolissa istuva Dorothy on hoitolan asukkaista sympaattisin, ja valloittaa jokaisessa kohtauksessa jossa on mukana. Niistä ukoista en niin välittänyt: itse asiassa mietityttää joko tässä jaksossa alkaa sarjan ikä näkyä, kun raiskauksella vitsaileva ja naispuolista hoitajaa kouriva vanha kurttuinen äijä on kaikkien mielestä vain kamalan sympaattinen ja hauska. Vaikea kuvitella 2000-luvulla näkevän moista. Periaatteessa siis ok jakso, mutta kaikkea tapahtui liikaa, ja silti liikaa oli myös vain pitkiä kohtauksia puhuvine päineen. Ja eestaas juostiin ympäri giganttisen kokoisen hoitolaitoksen enimmäkseen tyhjiä käytäviä. Ei sytyttänyt ihan hirveästi.

X-Files 2.10: Red museum

Mitä miellyttävimpiä yllätyksiä ovat nämä jaksot, jotka eivät millään tavoin vastaa odotuksia. Niitä on jo aiemminkin osunut joitakin kohdalle, ja nyt Red museum tekee saman taas. Olin valmistautunut olemaan hivenen pitkästynyt, kun jotenkin ensikäsitys tapahtumista oli outo uskonnollinen kultti ja niitähän on nähty, eikä se koskaan ole juonena kiintoisin mahdollinen... Mutta vähän samaan malliin kuin ykköskauden mainiossa jaksossa Eve pommitettiin tässäkin katsojaa ennakko-oletuksilla joita sitten samaan tahtiin vedettiin pois ja vaihdettiin toisiin. Pikkukaupungin teinejä kidnapataan ja löydetään myöhemmin harhailemasta metsästä salaperäinen viesti selkäänsä kirjoitettuna. Ja on uskonlahko, ja karjataloutta, ja väliseinän takaa naapureitaan kyttäävä hiippari, on salaperäinen tohtori ja lehmien hormonihoitoa, ja on lopulta se sama tyyppi, joka kylmästi teloitti Deep Throatin ykköskauden päätösjaksossa. Siinä vaiheessa kun Mulder ja Scully alkoivat yhdistää palasia toisiinsa kuulustellessaan yhtä epäiltyä poliisiasemalla, juoni rullasi jo niin esteettä, että nautinnon väreet kulkivat selässä. Jos jakso nostaa käsivarren karvat pystyyn, sen voi sanoa olevan laadukas.

Amerikkalainen pikkukaupunki on kaikkien näkemieni elokuvien ja tv-sarjojen (ja lukemieni kirjojen, kiitos Stephen Kingin) myötä muuttunut kerrassaan tutuksi paikaksi. Minulla on käsitys siitä millainen sen tulee olla, ja tälläkin kertaa se on täydellisesti oma itsensä: jämäkkä sheriffi, yhden keskeisen tulonlähteen ympärille rakentunut infrastruktuuri (tällä kertaa karjankasvatus), autoillaan kruisailevat teinit ja niin edelleen. Myös Red museumin pikkukaupunki on kaikkea tätä, mutta enemmän, ja ennen kaikkea ympäristö miellytti minua nyt. Maisema on taas havumetsineen ja peltoineen vallan kotoinen. Kuin Pohjanmaan lakeuksia katselisi kun ajetaan peltoteillä, kaunista. Lisäksi taas sataa, kuten X-Filesin jaksoissa usein. Kaikki on luonnonläheistä muutenkin: ulkovalo on räikeä siivilöityessään syksyisten lehtien läpi, pilvet avaralla taivaalla, auringon noustessa saviselta pellolta kohoava usva. Tämän kaiken huomaan nyt olevan sarjalle hyvin tyypillistä kuvastoa, silloin aikoinaan sitä ei niin pannut merkille. Paljon mieluummin tällaista katsoo kuin Miamin tai Los Angelesin ikuisesti vieraita palmubulevardeja ja hellettä.

Melko mitäänsanomattamana mysteeritarinana alkanut Red museum siis otti edetessään kierroksia lisää ja lisää eikä edes tyssännyt tiiliseinään lopussa vaan jätti asiat auki. Niin pitääkin. Täydet pointsit taas.

X-Files 2.9: Firewalker

Ykköskauden paras jakso Ice tehtiin uusiksi jo suht tuoreeltaan (ja Darkness falls oli pirun hyvä jakso sekin), mutta kun nyt jo kolmannen kerran jotain outoa tapahtuu syrjäisiin olosuhteisiin eristäytyneen tiedemiesporukan parissa, tulee mieleen että hittoako FBI sinne tunkee taas. Perusasetelmaltaan Firewalker siis ontuu pahasti. Nyt ollaan mannerjäätikön ja Kanadan aarniometsien sijasta Kalliovuorilla ja siellä sijaitsevan tulivuoren äärellä, mutta lopulta ympäristö jää etäisemmäksi kuin noissa kahdessa ykköskauden jaksossa. Oikeastaan kaikki jää etäisemmäksi - henkilöt kieltämättä käyttäytyvät alusta asti oudosti ja epäilyttävästikin, mutta toisaalta: tämän vuoksi heihin ei katsoja  emotionaalisesti kiinnity vähääkään. Jotenkin kaikki tuntuu jo tehdyltä, ja kaikki etenee liian suurin harppauksin; juoni on liian monimutkainen. Varsinkin alussa ekspositiota paukkaa pitkinä monologeina, ja lopussa sama toistuu. Ei, ei näin...

Hyviä pointteja toki löytyy, missään nimessä Firewalker ei siis ollut täyttä kuraa. Ensinnäkin infektoimansa ihmispolon kurkusta ulos mitä fallisimmin syöksähtävä itiöitä purskauttava sieni-jöpötin on kyllä uskomaton niin idealtaan kuin toteutukseltaankin, huh. Ja loppupuolen kohtaus, jossa käsiraudoin juuri "laukeamaisillaan" olevaan uhriin kiinnitetty Scully ryskii läpi tutkimuskeskuksen, siinä oli meininkiä ja asennetta. Vasara heilui ja sekunteja vastaan taisteltiin. Mulder juoksi samaan aikaan ulkona paikalle, mutta myöhässä taas. Niin tuttu kuvio, mutta toimi kyllä.

Musapuolella Mark Snow irrotteli. Jakson alussa kuullaan melkein scifihtävää elektronista vaibbia, sitten on paljon matalasti tunnelmoivaa murinaa ja muutamasta kohtaa tulee mitä elävimmin mieleen Myst, tuo 1990-luvun puolivälissä ilmestynyt jumalaisen hieno seikkailupeli (jonka soundtrack-levy löytyy hyllystäni). Silti on todettava että joltinenkin pettymys tämä oli. Liian geneeriset henkilöt, liian monesti tehty juoni, liikaa selostusta, liian vähän toimintaa.

X-Files 2.8: One Breath

Öhmm, odottakaas, jotain silmässä... No sanotaan nyt suoraan: olen ihan surkea emotionaalisesti raskaan visuaalisen median parissa, liikutun pienestäkin, ja tällaisista nyt puhumattakaan. One Breath on sarjan näinkin varhaisessa vaiheessa poikkeuksellisen uskalias jakso sikäli, että se on pääasiallisesti scifiä ja toimintaa olevan sarjan jakso, joka koostuu melkein pelkästä odottelusta ja dialogista ja on aivan jumalaisen hyvä. Scully ilmestyy sairaalaan kriittisessä tilassa ja on kytkettynä hengityskoneeseen toistaiseksi. Katsojat seuraavat paitsi tapahtumia sairaalassa - Mulderin lisäksi Scullyn äiti on jälleen paikalla, ja myös hänen sisarensa ilmestyy nyt sarjaan - myös Scullyn pään sisällä. On hienoimpia näkemiäni vertauskuvia kuoleman rajalla kellumisesta tuo köydellä laituriin kiinnitetty vene; en tiedä onko lainattu jostain, mutta hienosti käytetty joka tapauksessa. Ylipäätään katsoja pidetään pienin elein jännityksessä; se, että Scully on veneessä istuessaan liikkumaton, ilmeetön, on hyvä ratkaisu. Hän olisi valmis menemään. Vene lipuu kauemmas, katkeaa se köysikin lopulta.

Vaan olihan jaksossa toki toimintaakin. Epätoivoisina, äkillisinä ryntäyksinä. Ja silti One Breath ennen kaikkea toimii hahmojen ja dialogin varassa. Mutta keskustelutkin ovat vereslihaisia: Herra X on melkein yhtä maaninen kuin Mulder pahimmillaan (ja kerrassaan kylmäveriseksikin mies paljastuu), Tupakkamies joutuu Mulderin pistoolin eteen ja pelaa edelleen kolkkoja pelejään, Skinner on inhimillisempi kuin koskaan ja Mulder lopulta romahtaa, hänen yksinäinen itkunsa asuntonsa myllätyssä hämärässä sairaalasta paluun jälkeen on aika pysäyttävä kohtaus sekin. Näitä tyyppejä tosissaan mankeloidaan, ja kumminkin he vielä ponnahtavat takaisin.

Ja Scully, tietenkin, palaa kuolleista. Mutta niin lujilla katsojaa pidettiin koko kolmevarttisen ajan, että onnen tunne hänen herättyään on aito. Ei tässä mitään ufoja tai salaliittoja tai monstereita kaipaa kun hahmot ovat näin hyviä. Edes Lone Gunmen ei haitannut, vaikka heitä käytettiinkin juuri mahdollisimman tökerösti: tuomaan yhtäkkiä Mulderille läjäpäin informaatiota. Kätevää, mutta laiskaa.

Hyväksyttävän kärsimyksen lähteillä

Kirjani julkaistiin virallisesti tällä viikolla, vaikka onhan se ollut saatavilla eri kautta jo kohta kaksi kuukautta. Haaveilin kirjan julkaisusta vuosia. Nuorukaisena se oli suorastaan pakkomielteinen tavoite, ja lähellä olikin, monta kertaa. Sitten ikään kuin luovutin. Pitkään aikaan en tehnyt muuta kuin kirjoittelin, hioin valmiiksi romaanin toisensa jälkeen, mutta ei oikein enää huvittanut niitä lähetellä kustantamoihin, tiesihän sen miten siinä kävisi ja työlästäkin se oli - printata, postittaa. Nykyisin taitavat useimmat kustantajat ottaa jo sähköisiä kässäreitä vastaan, mutta näin ei ole vielä kauaa ollut. Joka tapauksessa päädyin sitten kumminkin Suuren Romaanikilpailun kautta kustantamon mielenkiinnon kohteeksi ja nyt on painotuotetta kaupoissa. Mikä muuttui? Mitä kertoisin nyt kymmenen vuoden takaiselle itselleni, joka kiroaa ja toivoo ja kirjoittaa? En kertoisi mitään, koska masentaisin hänet. Kertoisinko ettei mikään muuttunut? Että elämä on samaa kuin aina. Että kirjan lukeneet ovat siitä pitäneet - mutta totta kai, kyllä se sen verran monen seulan läpi on mennyt, ettei ihan paska voi olla. Kertoisinko muka etten tunne oikeastaan saavuttaneeni mitään? Eihän sellaista voi nuorelle miehelle mennä sanomaan, lannistuu vain. Että kirjoitin, työstin, laitoin nimen paperiin, kävin tilaisuuksissa, sain painosta laatikon, ja edelleen olen yksinäinen ja väsynyt ihmishahmo pienessä kopissaan maailman katseilta piilossa.

Viime kuukausina olen kirjoittanut lisää. Kahtakin eri käsikirjoitusta, olen sellainen, olen ollut koko aikuisikäni. Vähintään niitä on kolme koko ajan työn alla. Mutta se on rutiinia, ja sellaiseksi olen elämäni tehnyt. Nyt painettu kirja syntyi niin nopeasti, etten sen henkilöihin, tarinaan, kohtauksiin ole ollenkaan niin kiintynyt kuin monien muiden tekstieni. Paitsi on siinä se laiturikohtaus, joka on kirjoitettu vuonna 2005, ja tynkämuodossaan julkaistu sekä antologiassa että Turun ylioppilaslehdessä tuolloin. Sen ympärillehän tämä koko kirja alkoi kasvaa: aikamiesveljet laiturilla, toinen tullut kaupungista takaisin, ja sitten se koira, koska koirat, varsinkin isot, ovat helvetin pelottavia. En oikein pidä koirista. Tai siis, suhtaudun niihin suurella epäluulolla.

Etukäteen ajattelin että sitten tuntee itsensä Kirjailijaksi. No, ei tunne. Samaksi saamattomaksi tyypiksi vaan jonka toiveet, unelmat ja tavoitteet ovat edelleen yhtä kaukana kuin aina.

X-Files 2.7: 3

Ensivaikutelmani oli että eih, vampyyrejä. Kuten jo aiemmin sanoin, minut on erittäin vaikea saada kiinnostumaan vampyyreistä; koko konsepti on vain jotenkin niin puuduttava. Mutta loppujen lopuksi itse vampyyrimytologia oli 3:n (kyllä, tuo on jakson otsikko) vähiten ärsyttäviä pointteja. Toki sinällään korni nahkapukuisine "cooleine" verenimijöineen, mutta asetelmassa olisi ollut potentiaalia kyllä ihan dynaamiseenkin jaksoon. Sen sijaan kolmevarttinen menee lähinnä haahuiluun. Mulder on nyt yksikseen (ja on toki tekijöille annettava pointseja siitä, että sarjan toinen pääosanesittäjä pysyy kadoksissa ilman selityksiä tai ratkaisuja), mistä seuraa se, että 3 muistuttaa oikeastaan mitä tahansa geneeristä etsiväsarjaa, jonka pääosassa on apaattinen maailmantuskan painama yksinäinen susi. Mitään kovin X-Fileistä, siis sarjan normaalin olemuksen mukaista, ei tässä nyt oikeastaan ole vaikka Mark Snow sentään päästelee musapuolella menemään. Mulder seuraa murhien sarjaa Los Angelesiin, jossa taustaa tapahtumille tuovat kaupungin laitamilla raivoavat maastopalot, ihan oikeastikin tuolloin taisi sellaisia olla. Niiden tuoma elementti oli itse asiassa oivallinen: kaikissa ulkokuvissa on kummallinen savun läpi suodattuva valaistus (joka on vissiin saatu aikaan greenscreenillä, olin huomaavinani), ja sammutushelikopterien pätpätys pörrää mukavan stereoisesti ympäri settiä sisäkohtauksissakin.

Loppujen lopuksi itse tarina pistää kumminkin haukottelemaan. En jaksanut millään kiinnostua siitä pimusta johon Mulder vampyyriteemaisessa yökerhossa (oh god) iskee silmänsä ja jonka elämäntarinaa sitten saadaan kuulla kuolettavan pitkässä monologissa ja jonka kanssa Fox menee sänkyynkin, ihan hunningollahan mies on selvästi. Vampyyrit käyvät kimppuun ja vähän tapellaan ja kaikki kuolevat paitsi Mulder. Homma hoidettu, paluu arkeen. David Duchovnyn viime jaksossa kehumani tuskainen roolisuorituskin on taantunut turtuneen zombimaiseksi, joskin tähän liittyi jakson ainoa hyvä heitto: "I don't sleep anymore", Mulder sanoo väsyneesti hymyillen kun paikallinen sheriffi kehottaa häntä menemään välillä hotelliin lepäämään. Se hänestä kyllä näkyy.

X-Files 2.6: Ascension

Täydellinen paluu täydellisten kakkoskauden jaksojen pariin viimekertaisen mahalaskun jälkeen. Tai siis eihän Duane Barry toki ollut huono; se oli vain enemmän tv-sarjan jaksoksi naamioitunut idea kuin kunnollinen tarina. Liian temaattinen, etäinen, kaavamainen. Siinä missä Chris Carter sekä kirjoitti että ohjasi kyseisen jakson, on tämä sen suora jatko täysin eri tyyppien tuotantoa, ja tasoero on huima. Scully on siis Duane Barryn, abduktioista hourailevan mielipuolen, kaappaama ja alkaa ihmisjahti, jota FBI organisaationa käy omalla tahollaan, ja Mulder kaikkien ohjeiden vastaisesti omallaan - tai no onhan hänellä sentään agentti Krycek seurana, joskin tuon partiopojan näköisen kaksoisagentin lyhyt juonikaari näyttää tämän jakson myötä päättyvän kun Mulderille alkaa paljastua totuus hänen uudesta partneristaan. Mutta tietenkin Krycekia nähdään jatkossa vielä rutkasti, onneksi, koska hahmossa on potentiaalia vaikka mihin.

Mulderin show on siis epäilemättä nyt kyseessä, ja mies on taas siinä itsetuhoisen pakkomielteisessä moodissaan, jossa jo kauden avausjaksossa Little green men puski eteenpäin totuutta etsien. Tällä kertaa haussa ei ole totuus vaan Scully, eikä tätäkään kohdetta lopulta löydy. Mutta FBI-agentille asetettujen rajojen yli kyllä mennään: aseella uhaten kaapataan näköalahissi, syytettyä pahoinpidellään ja niin edelleen. Duchovnyn suoritus on kympin arvoinen; ei pelkästään pakkomielteinen vimma ole käsin kosketeltavan aitoa, mutta ennen kaikkea se, että joka ainoassa kohtauksessa näkee Mulderin kasvoilta heijastuvan epätietoisuuden tuskan. Hän on joka hetki vain osittain läsnä, koska aivot raksuttavat jatkuvasti sitä, mitä Scullylle on tapahtunut ja miksi. Ja kyllä katsojaakin lyödään, kun lopussa mikään ei selviä. Sentään Skinner taas avaa X-Filesit, mutta se nyt tuskin tulee suurena yllätyksenä kenellekään. Tupakkamies vetelee autuaina henkosiaan, sinemaattisen eeppinen musiikki pauhaa ja maisematkin ehtivät olla komeita kun näköalahissin kanssa sählätään. Bonuspointsit Duane Barryn musiikkimaulle: hänen autossaan soi pakomatkan aikana (Scullyn ollessa takaluukussa sidottuna) Nick Caven Red Right Hand.

Ascension on likimain täydellinen jakso. Intensiteetti säilyy ilman yhtäkään keinotekoisen korostettua säikyttelykohtaa, juonessa riittää jouhevia käänteitä ja pääseepä Gillian Andersonin vauvamahakin kuvaan, kun Mulder kuvittelee Scullyn samanlaisiin abuktiotesteihin, joista Duane Barry näki kauhukuvia viime jaksossa. Kohtaus on oikeastaan aika häiritsevä osittain juuri siksi, että Scully hahmona ei ole ollut raskaana: viimeisillään oleva vatsa tulee aika takavasemmalta.

X-Files 2.5: Duane Barry

Tämä on kuuluisa jakso, sarjan ensimmäisen kaksiosaisen alkupuolisko ja yhtäkkiä tauon jälkeen otetaan aimo harppaus takaisin mytologian puolelle. Painajaismaisista abduktiokokemuksistaan kärsivä entinen FBI-agentti ottaa panttivankeja ja kukas muu kutsutaan hätiin kuin Mulder, joka pikapuoliin löytääkin itsensä puhelinyhteyden sijasta yhtenä vangeista. Mutta Mulder haluaa uskoa, ja kovin graafiselta, kerta kaikkiaan kyseenalaistamattomilta, Duanen humanoidikokemukset vaikuttavatkin. Mutta Scullylla on tarkempaa tietoa - miehen menneisyydestä paljastuu aivovaurio ja taipumus patologiseen valehteluun. Ja juuri kun katsojat olivat mykistyneitä: näin suoraan meille nyt vihjailujen jälkeen näytetään humanoideja ja ties mitä!

Tietenkään X-Files ei voinut antaa mitään näin annettuna. Kyllä sarja senkin lopulta teki, muistaakseni, mutta meni siihen paljon pidempi aika, toistaiseksi oli tyydyttävä vihjeisiin ja arvailuihin, mutta ainakin olemme sellaisen henkilön käsissä, joka taatusti tietää mitä tekee: Chris Carter on paitsi kirjoittanut, ensi kerran myös ohjannut jakson. Kaikesta tästä huolimatta Duane Barry jätti minut vähän kylmäksi. Mitään erityisiä muistijälkiä se ei ollut aiemmilta kerroiltakaan jättänyt, enkä tiedä onko syy se, että kyllä tästä huomaa tuplajaksouden (eli tempo on hidas ja jotkut kohtaukset lievästi venytettyjä) vai se, että varsinkin nyt mutta ehkä jo silloin koko kuvio oli loppujen lopuksi aika perinteinen. Panttivankitilanteita on nähty elokuvissa ja poliisisarjoissa maailman sivu. Eivät nuo abduktiojututkaan olleet edes vuonna 1994 mitään upouutta kuvastoltaan. Jotenkin Duane Barry on yllätyksetön suurimman osan kestostaan, vasta viimeisen neljänneksen aikana tapahtuu muutama nopea äkkikäänne ja tietysti loppu jää auki. Mutta ehkä vähän kuluneella tavalla sekin. Taasko joku pyskopaatti saapuu Scullyn kotiin? Ei muuta kuin jonon jatkoksi vaan.