Ydinverkon neljäs säie: "Sinä" jne...

Tämä neljäs säie koostuu pitkälti kirjeestä, jonka lainaan tähän enimmäkseen sellaisenaan. Kirje on joko löytämäni, vastaanottamani tai kirjoittamani, sillä ei tämän projektin suhteen ole tietenkään merkitystä, oleellista kai on, että se on päivätty viime vuoden elokuun seitsemäs päivä. Kirje on kirjoitettu käsin, kuten sen loppupuolelta kai käy ilmikin. Sain ensi kerran ajatuksen liittää kirje osaksi ydinverkkoa vasta melko myöhään; olin siihen mennessä jo ehtinyt sen kertaalleen unohtaa. Kuitenkin vastaan alkoi tulla viittauksia sen sisältöön muualta, ehkä tälläkin kertaa löysin niitä, vastaanotinkin. Jossain määrin on alkanut tuntua siltä, että verkosta on tullut itseään ruokkiva entiteetti: koska olen alkanut kerätä sitä, ovat siihen soveltuvat säikeet alkaneet kasvaa suuntaani. Osoittaakseni ettei projekti kuitenkaan koostu valmiina luokseni putoilevista ajatuksista, lisään tähän myös kaksi yritelmää, ajatusten taikinajuuria, joista en ole kuitenkaan onnistunut kasvattamaan mitään erityisen ravitsevaa. Kun enimmäkseen tämä kuitenkin on nimenomaan tällaista:

Kädet

Ojentelevia käsiä väistelevä ihminen on turvaton. Hän ei kykene enää havainnoimaan tarkasti ja adrenaliini kohoaa. Se kuohuu korvissa. Tässä toiminnassa voi satuttaa itsensä, eikä siihen puuhaan pidä tottua. Käsien väistely on kuitenkin tärkeää, ja sopii harrastukseksikin.

[Tämä on kerätty kolmesta lähteestä, eikä mennyt mihinkään. En muista mitä olin tässä alkujaan näkevinäni, oli mitä oli, se on kadonnut...]

Kalastajat

Otetaan esimerkiksi kalastaja, hän on norjalainen. Hänen lisäkseen meillä on toinen kalastaja, kotoisin Sierra Leonesta. He ovat kumpikin taitavia ammatissaan, koska joutuvat elättämään perheensä. Mikä erottaa näitä kalastajia?

Jossain heidän välillään soi musiikki, puolivälissä. Verkot heiluvat musiikin tahdissa.

On helppoa olla kalastaja sellaisena päivänä. Tuntuu kuin merikin olisi aalloilla rytmiä lyönyt. Sanomattakin on selvää että toisaalla ei ole niin. Jossain aallot hakkaavat vihaisina rantakallioita.

[Kolme pientä katkelmaa, yksi on radiosta kuultu. Yritin koostaa näistä tarinan lähinnä siksi, että ensimmäisessä säikeessä mainittiin kalastajat. En onnistunut kehittämään yhteyttä näihin. Luovutin.]

---

Sinä

On tullut taas aika yrittää tulkita sinua. Näen sinut monessa suhteessa, ja monesta kulmasta kykenen sinua tarkastelemaan. Silti et ole missään täysin läsnä. Minun on vaikea kuvailla olomuotoasi niille, joille et ole tuttu. Harvoin tiedän mitä haluat, enkä silloinkaan täysin. Yritykseni tulkita sinua jäävät nimenomaan yrityksiksi, ja niin sinä jäät salaperäiseksi, kuten hiljaiset historian hämäriin jääneet kansat. Nykyisen Egyptin alue on eräs niistä paikoista, joissa ihmiset ovat eläneet pisimpään. He ovat rakentaneet sfinksin, joka on vanhempi kuin pyramidit, joiden kyljistä aurinko on aikoinaan kimallellut. Turisteilla on tapana käydä Egyptissä katsomassa pyramideja ja sfinksiä, ymmärtämättä sitä, että ne ovat eri aikakausilta peräisin, eri kansojen työtä. Tällöin tapahtuu aikavääristymä. Kerron tämän vain, koska aikavääristymä muistuttaa sinua. Vain kieroon vääntynyt aika on lähtökohta, jonka kautta kykenen näkemään sinut sellaisena kuin olet, ja tässäkin saatan olla väärässä. Ehkä olet tosiaan omaa luokkaasi, ja ehkä, sinun myötäsi, maailma on loppujen lopuksi täynnä mahdottomuuksia. Olenko kertonut siitä ravintolatyöntekijöiden seuramatkasta Egyptiin, josta [...] kertoi lukeneensa lehdestä joskus nuorena? Se palaa nyt mieleeni: kaksitoista ruskettunutta kokkia Kheopsin pyramidista heijastuvan lämmön äärellä. Aikavääristymä väreilee heidän ympärillään hiljalleen. Mitä he ajattelevat? Mitä suunnittelevat tekevänsä kun palaavat pohjoiseen? Heidän tulevaisuutensa jää kesken. Kreikassa kokkien linja-auto joutuu onnettomuuteen. Tässä kohtaa vilkaisen sinua ensimmäisen kerran tänä aamuna. Hiuksesi ovat vielä sekaisin, olet pukeutunut vihreään aamutakkiin, siihen jonka [...] sinulle kerran antoi. Aamiaispöytämme yllä tuoksuu kahvi, et arvaa kenelle kirjoitan ja mitä. Lehdessä on juttu Kreikassa tapahtuneesta auto-onnettomuudesta, luet sitä ja paahtoleipäsi päällä voi sulaa. Jään tuijottamaan sinua pitkäksi aikaa pöydän toiselta puolelta. Yritän miettiä mitä ajattelet, miltä sinusta juuri tänä aamuna tuntuu. Käki kukkuu metsässä. Sinä lasket mielessäsi sen kukunnat. Aamu on muuten hiljainen, mutta käen ääni käy hetki hetkeltä läpitunkevammaksi.

Ydinverkon kolmas säie: "Viljelmät"

Tämän viljelmiä käsittelevän kolmannen säikeenkin olin alkujaan editoimassa yhdeksi kokonaisuudeksi, mutta jotenkin se tuntui toimivan paremmin listamuodossa, tai kenties laiskuus iski. Teksti otsikolla "Viljelmät" oli työn alla viime syksynä, mutta ensimmäiset näistä ovat osuneet silmiin jo vuosi sitten keväällä. Näistä katkelmista (jotka olen laajemmista lähteistä pätkinyt mielivaltaista mutu-menetelmää noudattaen) jokainen on painetusta julkaisusta: lähteinä ovat olleet Kansakoulun ympäristöoppi vuodelta 1972, yleisönosastokirjoituset Seurassa ja Lauttakylä-lehdessä (1971 ja 1973), tamperelaisen ammattiyhdistyksen vappulehti vuodelta 1969 (jonka kirjoitus siis mitä todennäköisimmin on yritys huumoriin) ja kaiketi melkoisen suppeana laitoksena ilmestynyt pienpainate nimeltä Madon vuosisata, oletettavasti jostain 70-luvun lopulta, joskaan tässä kirjoituskoneella naputellussa lehdessä ei ole tietoja sen paremmin julkaisuajankohdasta kuin ylipäätään tekijöistäkään. Myös koko julkaisun tarkoitusperä jää jossain määrin hämäräksi sen käsitellessä rempseästi sekaisin ufoja, aikakauden puoluepolitiikkaa, kuvataidetta ja epämääräisiä yritysmaailman salaliittoja. Jätän erittelemättä, mikä katkelma on mistäkin lähteestä. Yksi loppuu kesken, mutta niin loppuu alkuperäisympäristössäänkin.

---

Viljelmät

1. Maailmassa on useita erilaisia viljelmiä, joista monen käyttötarkoitus ei ole itsestään selvä. Käytännössä mitä tahansa voi istuttaa ja viljellä.

2. Rumat pellot pilkkaavat perinteisiä agraarisia arvojamme. Meidän pitäisi osata kansakuntana puolustaa ja ylläpitää sitä tärkeää työtä, jonka esi-isämme ovat tähän maahan viljelleet.

3. Ruminta mitä tiedän, ovat tuulessa huojuvat könkkäpellot. Rannikkoseudun asukkaille könkkä on tuttu kasvi. Esimerkiksi keskisen ja pohjoisen Pohjanmaan väki on viettänyt lapsuutensa könkkäpeltojen ääressä, minkä vuoksi heistä on tullut niin omituisia. Kenenkään ei pitäisi antaa lastensa nähdä könkkäpeltoja kovin nuorena. Miksei poliisi tartu tilanteeseen. Könkkä ei ole hyötykasvi, sen viljely ei ole tarpeellista!

4. Vaikka maanviljelys kolmannen maailman maissa on jatkuvasti kehittymässä kohti länsimaisia tehokkaampia standardeja, on hitaasti leviävässä agraarikulttuurissa edelleen ongelmansa. [...] Paksut pienet ponit tallaavat näillä plantaaseilla usein viljelijöiden lapsia jalkoihinsa. Lasten verestä maa saa voimaa ja jaksaa kasvattaa uusia kasveja iloksi ja ruuaksi. Tämä lannoiteongelma tulisi ratkaista ensi tilassa. Afrikasta ei kuitenkaan nykyisten tullirajoitusten vuoksi saa viedä pois poneja. Tilastojen mukaan ponikuolema on ollut yleisin afrikkalaisen lapsikuolleisuuden muoto vuosina 1971-1974. Tutkimusteni mukaan kivenhakkuu voi vielä kääntää asetelmat päälaelleen. Se on afrikkalaisten lasten ainoa toivo. Heidän nimiään olisi mahdollista hakata suuriin kiviin autiomaan reunamilla. Sillä keinoin yrittäisimme huijata poneja luulemaan, että kyseessä on muistokivi jo edesmenneille. Mutta ponit ovat julmia ja pisteliään älykkäitä. Delfiini ei ole ihmisen jälkeen älykkäin eläin.

5. Lupiinit ovat valloittamassa maailmaa. Ne leviävät vuosi vuodelta yhä laajemmalle. Niiden kollektiivinen juurakko on tietoinen. Lupiineja on todistetusti viljelty niinkin pohjoisessa kuin itäisellä Juutinmaalla esikolumbiaanisena aikana, mutta viimeistään Pommerin sodan jälkeen peruna nousi suositummaksi. Kissatkin tukehtuvat lupiineihin. Maailmassa ei ole enää montaa lupiiniviljelijää, vaikka sellainen olisi kaunis. Kaikki lupiiniviljelijät ovat aina olleet kauniita kautta historian. Perunaviljelijöillä on usein perunanenä. Heitä ei kutsuta presidentinlinnaan, vaikka saavutustensa perusteella juuri heidät pitäisi. Tämä on vain yksi kohta niinkutsutun länsimaisen demokratiamme rappiossa, eikä sen

---

Loppuun vielä tunnelmakuvan sijasta sananen kohdassa 3 esiintyvistä könkkäpelloista. Koko käsite (ruma kasvi nimeltä könkkä, yeah why not...) on samanaikaisesti absurdi ja tyhmä, mutta palautti löytyessään mieleeni verkosta vuonna 2000 talteen kopioimani kertomuksen nimeltä Kiertomuikkulan kronikat; mikä onni että tapanani on jo tuolloin ollut tallentaa kaikkea typerää. Epäilen Kiertomuikkulan kronikoihin joskus palaavani, mutta toistaiseksi haluan jakaa siitä vain tämän katkelman, joka ei kuitenkaan narratiivisen muotonsa puolesta sopinut tällä kertaa kokonaisuuden osaksi.

"Aurinko paahtoi vessan seinään reiän ja siitä Viänänen kurkisti ympärillään leviävää könkkäpeltoa. Könkkä on harvinainen kasvi, jota tavataan vain Kiertomuikkulassa, jossa sitä viljellään kuin viimeistä päivää. Kenenkään muun kuin kiertomuikkulalaisten ei tulisi mieleenkään moista pahalle haisevaa, paskan makuista, irstaan näköistä, pöyristyttävän ruman väristä ja sataprosenttisen käyttökelvotonta kasvia viljellä. Kiertomuikkulalaiset luonnollisesti rakastivat könkkää, kaikki kunnan 63 asukasta joista 17 oli Viänäsiä. Päivä oli kesäinen ja kalat lauleskelivat Sweet home Alabamaa lennellessään muovisten mäntymetsien yläpuolella. Kukaan ei osannut aavistaakaan että idylli oli särkymässä, julmien robottiankkojen armeija oli enää muutaman minuutin matkan päässä Kiertomuikkulan keskustasta, jossa juuri silloin oli meneillään yhdistetty yleisurheilu- ja kivityskilpailu lapsille."

Internet, tuo tiedon valtaväylä.

Ydinverkon toinen säie: "Apatia"

Toinen säie löytyi osittain samoihin aikoihin kuin ensimmäinen, muistaakseni samalla viikolla viime vuoden maaliskuussa (mikä ajankohta jäi edellisessä mainitsematta - mutta kenties ajanmääreet ankkuroivatkin säikeet liiaksi johonkin konkreettiseen?). Tällä kertaa toimin itse jonkinlaisena välittäjäaineena. Selailin vanhoja postikortteja Lauttasaaren Emmaus-kirppiksellä lähellä Lahnalahdenpuistoa, ja lopulta ostin pinon, kymmenen eurolla. Korttien kuvat eivät sinällään kiinnostaneet, useimmista eivät niihin kirjoitetut lomaterveiset tai onnentoivotuksetkaan. Sen sijaan yksi kuva-aiheeltaan geneerinen hevoskortti oli kirjoitettu tiheällä ja osin lukukelvottomalla käsialalla täyteen tekstiä; kyseessä oli luettelo otsikolla "Apatia".

Onnistuin tulkitsemaan tekstiä siis vain pienen osan. Silti tuntui jokseenkin kutkuttavalta löytää jotakin tällaista niin pian edellisen vastaavan löydön jälkeen. Oli sellainen tunne, ettei Turussa vaan! Toisaalta en siellä juurikaan kierrellyt divareita tai kirppiksiä, mikä selittänee. Kenties kuitenkin on niin, että vasta tämä ostamani kortti todella sysäsi liikkeelle tarkoituksenmukaisen säikeidenetsinnän. Samalla päätin ottaa säikeiden hankinnassa ja muodostamisessa puoliaktiivisen roolin, sillä miksipä ei: olen joka tapauksessa yhtä lailla osa sitä epävakaata kuorta, jota järkiperäiseksi todellisuudeksikin kutsutaan (kuten olet sinäkin, ja sinä, ja sinä) kuin mikään löytämäni, ja vaikken halunnutkaan alkaa varsinaisesti itse tuottaa asioita löydettäväkseni, voitaneen sanoa, että olen auttanut niitä kaivautumaan arkipäivästä esiin.

"Apatia" on hyvä esimerkki. Koostin hevoskortista löytämäni listan ympärille lauseita muista samalla kertaa ostamistani korteista, ruokapöydälläni tuolloin lojuneesta lehdestä (vanha Lumooja muuten), kaksi täytevirkettä kirjoitin kokonaan itse, minkä lisäksi poistin listan numeromuotoisuuden ja tein sen tarinaksi lisäämällä "hänet", josta kerrotaan. En tiedä onnistuinko, en ylipäätään tiedä miksi olisin tekstiä sen valmistuttua kutsunut; joka tapauksessa se tuntui olevan osa jotain suurempaa, minkä vuoksi tuolloin suunnittelemani Silmis-päivityskin jäi tekemättä. "Apatia" jäi odottamaan vuoroaan, joka nyt koittaa:

Apatia

Silloin tällöin hän tunsi ilon kaikkoavan elämästään. Hän oli vasta nuori, mutta ei tuntenut enää asioita uusina ja ihmeellisinä kuten hänen olisi varsinkin vanhempien mielestä pitänyt tuntea. Hän oli kävelevä aistiharha. Hänestä tuntui mahdottomalta niellä tulta. Hän ei osannut kirjoittaa saagoja. Hänet oli vallannut apatia. Jostain syystä, jota hän itse ei tiennyt, se oli alkanut teatterin edessä jokirannassa. Se oli estänyt häntä ostamasta jäätelöä, se oli tarttunut kovin sormin ja ottanut mukaansa. Apatia vie mennessään kuin soratie. Taas se oli alkanut, se ei ollut kovin ruma eikä kovin kaunis, mutta siellä se joka tapauksessa oli nurkan takana. Hänestä tuntui, etteivät ystävät ymmärtäneet apatiaa. Elokuvissa, hän muisti, apatia näytti kauniilta. Kaupunki oli suuri ja sen sisään olisi helposti voinut eksyttää itsensä. Kuoppaista soratietä kävellessään hän oli onnellinen, vaikka lintujen laulu ei kuulunut hänen askeltensa nostattaman rapinan yläpuolelle. Joen virtaus ei pölyltä näkynyt. Sellaisina hetkinä hän monesti päätti mennä elokuviin, missä näki itsensä kimaltavana heijastuksena kankaalla. Elokuvista hän palasi erilaisena. Niinä iltoina hän meni nukkumaan ojan partaalle. Erään kerran poliisi vei hänet takaisin kotiin ja peitteli sänkyyn. Yöpöydältä pehmoinen pandanalle katseli.

Ydinverkon ensimmäinen säie: "Menestys"

Olen Helsingissä asumani puolentoista vuoden aikana aloittanut harrastuksen. Kyllä, yhden vain, ja sekin on paljon kaltaiselleni, joka ei ole koskaan ikinä harrastanut mitään paitsi nuorempana postimerkkeilyä ja tanhua, mutta olenpa aloittanut kuitenkin, ja aikaavievähän tämäkin on ollut: olen alkanut kerätä säikeitä. Mistä, kysy(ne)tte, ja kerron.

Elämästä. Alaviitteitä epätodellisuuden tasoista, niistä joita ei konkreettisesti ole olemassa, mutta kuitenkin on, ja vieläpä enenevissä määrin, kun niihin on alkanut kiinnittää huomiota. Olen kerännyt säikeitä 1) Vanhoista kirjoista, joita ensin alkuun löysin antikvariaateista, sittemmin myös kirjaston valikoima on osoittautunut hedelmälliseksi, 2) Aikakauslehdistä, etupäässä 50-70 –lukujen vuosikerroista joita sattuu mökin vintillä olemaan ihmisennielevinä pinoina varastoituna, 3) Kuulopuheista ja tarinoista, ja muutamin satunnaisin kerroin myös 4) Seinäkirjoituksista, joskin tämä suuntaus on vielä etsimässä itseään; jonain päivänä tarkemmin kenties.

Tämä ajanvietteeni on osoittautunut varsin heldelmälliseksi, siinäkin määrin, että ajattelin raportoida muutamista havainnoistani tänne blogiin, joskin tunnustan: laajamittaisempikin kirjoitustyö aiheen parissa on meneillään. Mutta entä harrastukseni alku? No, ensimmäinen löytöni tapahtui, tietenkin, vahingossa (miten muka luulette että aikanaan ryhdyin tanhuamaan?). Ostin Runebergin antikvariaatista Aksel Törnuddin teoksen Musiikin historia pääpiirteissään (Otava, 1943), ja sen sisäkannesta löysin ilmeisesti mustekynällä kirjoitetun tekstin, joka näytti järjelliseltä aluksi, keskivaiheillaan vähemmän, lopuksi ei enää ollenkaan. Silti sen omanlaisensa logiikka viehätti minua. Tekstiä ei ollut otsikoitu, mutta olen itse antanut sille nimeksi ”Menestys”.

Vielä sananen koko raportoinnin otsikosta. Kävellessäni Dagmarinkatua pitkin matkalla Kampista kotiin viime sunnuntaina huomasin erääseen sähkökaappiin kirjoitettuna sanat ”Luuydinverkosta nousee kärsimys”. Koska olin juuri ajatellut tätä projektiani, nimenomaan tätä ensimmäistä julkista kirjoitustani aiheesta, oli tämä tietenkin mitä osuvin löytö. Se ei kuitenkaan tuntunut sopivan yhteen muiden keräämieni säikeiden kanssa (joista tietenkin myöhemmin lisää), mutta eipä jättänyt rauhaankaan. Siispä: tästä hiomalla projektille otsikko, ja toiveissa on saada otsikko joskus loogisesti sijoittumaan kokonaisuuteen. Kenties. Tämän suuremmitta johdannoitta kuitenkin itse asiaan. Tällaisen tekstin minä löysin:


Menestys

Kun ihminen menestyy, hänen on valittava perheensä ja työnsä välillä. Monelle työ on tärkeämpi kuin perhe. Kun työpaikan puhelimet eivät enää soi, on myöhäistä ihmetellä minne perhe on jäänyt. Kenties siihen ei ole tarvettakaan. [tässä kohdin musteen väri vaihtuu; ilmeisesti tekstiä on alun jälkeen jatkettu myöhemmin, Uguksen huom.] Ihminen on tuolloin hyvinvointianemian uhri. Hän kalpenee sellaisille asioille kuin ”kalastaja” ja ”köyhä”. [Miksi juuri kalastaja? Epäilen kirjoittajalla olleen jokin henkilökohtainen suhde ammattiin] Hyvinvointianemia tarttuu ensin sieluun ja vasta sieltä ruumiiseen. [Yliviivaukset alkuperäisessä tekstissä] Se estää länsimaisen yltäkylläisyyden ravintoaineita tarttumasta kiinni. Silti on huomattava, että hyvinvointianemiaa sairastava ihminen on nimenomaan menestynyt. Hänellä on vara valita. Valinnat tehdään usein ladon takana aamukuudelta kuusenoksien alla. Vanhat polvet valittavat kun menestynyt ihminen kumartuu alttarille rukoilemaan. Hän tuntee isiensä katseen maan povesta. Hän on hyljännyt perheensä ja hänen menestyksestään on tullut menneiden sukupolvien saavutusten irvikuva. Aurinko ei menestyneelle ihmiselle paista niin kovin kuin kurjille syntisille. Menestyneen ihmisen lämpöä on vaikeampi havaita, vaikka se säteilee hänestä itsestään, koska se säteilee poispäin. Kun menestynyt ihminen kuolee, hän jättää jälkeensä tyhjän tilan. Siihen ei yleensä kukaan halua sijoittua makaamaan tai istumaan. Menestys romahtaa tyhjään tilaan ja tilan seinämät alkavat murtua reunoilta sisäänpäin. Menestynyt ihminen ei koskaan näe saavutustensa luhistumista. Kun hän on kuollut, on hänellä mahdollisuus saapua uudestaan. Menestynyt ihminen yrittää yleensä toisellakin kerralla menestyä. Menestyneet eivät koskaan opi.

Marvel-projekti, osa 1

No nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen, minulla toisaalta onkin tietynlainen suhde elokuviin nykyisin. Supersankarielokuvat! En ole aiemmin juuri kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta pitkin 2000-lukua on tosiaan suurin osa lapsuuteni oleellisimmasta fiktiivisestä materiaalista muuttunut sarjakuvasta elokuvamuotoon; kuten olen ennenkin täällä maininnut, olin noin vuosina 1987-1992 erittäin innokas Marvelin sarjakuvien kuluttaja. Eipä tuo ajanjakso nyt tulevaisuudesta katsottuna kovin kummoiselta näytä, mutta kasvapa itse kymmenvuotiaasta viisitoistaiseksi, no, kasva! Kylläpä siinä ihminen vallan melkoisesti kehittyy, ja koko ajan ovat Marvelin supersankarit mukana. En DC-tuotannosta koskaan niin välittänyt, vaikka toki kaikki (harvat) lukemani Batmanit olivat hyviä, mutta kaikki lukemani Teräsmiehet (lukuunottamatta Jim Starlinin & Berni Wrightsonin hienoa Friikki-tarinaa) sitäkin kuivempia. Osasyynä ehkä sekin, että suomeksi ei DC:n tuotantoa tuolloin liiemmin julkaistu, kun taas Marvelin hahmoilla pyyhki hyvin. Christopher Nolanin uudet Batman-leffat katsoin tuossa taannoin sairastaessani, nyt tuumasin omalla rajoittuneella ajallani (mikä totisesti ei tee projektista erityisen nopsasti etenevää) katsastella kaikki 2000-luvulla esiin nousseet kerrassaan vitaalit Marvel-filmatisoinnit. Olen niistä aiemmin nähnyt kolme: kaksi ensimmäistä X-meniä ja Spiderman kakkosen, kaikki (jostain kumman syystä) vuonna 2004, joten en niistä muista enää mitään. Menköön uudelleenkatseluun. Jep, minä innostun elokuvasta jos kykenen tavalla tai toisella yhdistämään sen johonkin muuhun kiinnostuksenkohteeseeni.

Aloitin jo, vahingossa, kun tapoin unettomuutta katsomalla Ang Leen vuonna 2003 ilmestyneen Hulk-filmatisoinnin. Olinhan siitä toki kuullut paljon pahaa, ja alun jokseenkin kikkaileva taustatarinointi sai vilkuilemaan kelloa. (toisaalta, koska katson leffat tietokoneeltani, yleensä surffailen netissä samanaikaisesti muutenkin) Vaan kyllähän se siitä liikkeelle lähti, ja ensin kummastuttanut "sarjakuvaruutuinen" editointikin alkoi tarinan edetessä kummasti toimia. Hulkhan ei ole varsinainen action-leffa ollenkaan, vaan pikemminkin henkilödraama, mikä toki Jäämyrskyn (ainut muu näkemäni Leen elokuva) ohjaajalle sopiikin. No oli siinä mutanttipuudeli sentään. Ymmärrän siis, miksi elokuvaa niin syvästi monet inhoavat, ja myönnetään, että Hulk itse oli toki animaatiohahmon näköinen, mutta mitä väliä? Hahmon syntytarina oli pistetty radikaalisti uusiksi, mistä plussaa, eikä mukana oikeastaan ollut varsinaisia supervihollisia, mistä myös. Nick Nolte oli roolissaan hyvä, ja Jennifer Connelly kauniimpi kuin koskaan missään, huh. Myös plussaa: Danny Elfmanin hienoimpiin lukeutuva soundtrack, ei sitä tyypillisintä Dannya, aika vaikuttavaa.

Moitittavaa? En nyt keksi, mutta jos en olisi alkuperäistä sarjakuvaa tuntenut, olisin pitänyt itse Hulkia harvinaisen kornina ilmestyksenä kilometriloikkineen. Mutta kuinka monta traagista perhetaustaa vielä kestänkään kun kaikki Marvel-elokuvat katson; joka hahmoltahan sellainen löytyy. Hulkissa tarina (elokuvaa varten rustattu vieläpä) kyllä toimi ja oli uskottavasti virallisen Hulk-kaanonin rajamaille sopivakin. Mikä positiivinen yllätys leffa siis olikaan! Ehdottomasti paras näkemäni Marvel-elokuva toistaiseksi, ja ainoa josta muistan mitään. Seuraava joskus kesän mittaan sitten, kun jaksan.

Muuttaako ihminen

Viime viikolla vaihdoin osoitetta. Tavaksi se Turussa tuli, joten miksei siis Helsingissä jatkuisi, tuo pysähtymätön muuttorumba. Etenkin kesäksi tunnun aina siirtyvän uuteen paikkaan. Huomasin sijaitsevani taas eri asunnossa kuin viime kesänä, ja taaksepäin katsoessani tein havainnon: olen viimeksi asunut kaksi perättäistä kesää samassa paikassa vuosina 2006 ja 2007. Sitä edeltävät kesät ilman muuttoa välissä olivat 2000 ja 2001, ja siitä taaksepäin olenkin sitten vielä lapsuudenkotona, josta kamppeeni vanhempien Kadettiin sulloneena muutin Turkuun elokuussa 1999 ja ajoin Aninkaistenkadulta tullessa Itäisen rantakadun ohi näkemättä sen paremmin jokea kuin tuomiokirkkoa, vasta jossain vanhan hautausmaan tienoilla alkoi tuntua, että olisi varmaan jo jokin aika sitten pitänyt kääntyä.

En siis oikeastaan tiedä miltä tuntuu asua samassa osoitteessa enemmän kuin kaksi vuotta. Alkaisiko se ahdistaa? Alkaisiko paikka yhtäkkiä tuntua kodilta? Toisaalta minä kotiudun nopeasti; viimeisessä Turun osoitteessani asuin vain puoli vuotta, mistä toista kuukautta vietin mökillä, ja silti sekin tuntui omalta viimeistään siinä vaiheessa kun piti taas alkaa pakkailla kamoja ja mennä. Muistelen millaisia eri asuntojen jääkaapit olivat, millaisia suihkut, mitä näkyi keittiön ikkunasta jos mitään. Nyt asun korkeammalla kuin vielä koskaan. Vaikka kerros on kuudes kuten ensimmäisessä Turun kodissakin, on tämä talo rakennettu 20-luvulla, ja huonekorkeus varmaan metrin enemmän kuin Sokerinrannan 60-luvun taloissa. Kuuden kerroksen matkalla kertyy korkeutta, katselen Taka-Töölön kattojen yli kohti Pasilaa, jonka tv-torni näkyy ilta-aurinkoa vasten aika komeasti.

Tärkeintä on aina saada laatikot nopeasti purettua, muutosta muistuttavat asiat nurkista pois. Tai olisi, mutten siinä aina onnistu. Muutot ovat mahdollisuus siivota menneitä, vaikken tällä kertaa heittänytkään pois juuri mitään. Sen tein Turusta lähtiessäni: kaikki mikä ei yhteen pakuun sopinut, jäi matkasta: sohva, iso kirjoituspöytä, lipasto, takapihan puutarhakalusto. Silläpä nyt ei järin liikoja olisi täällä tehnytkään.

Minulla on ollut ikkunoita kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin, parvekekin muutamaan. Takapiha kahdesti, kerran oma kylmäkellari. Neljä erilaista sohvaa, nyt taas ei yhtäkään, mutta kohta hankin kun on kerrankin tilaa. Pois muutetut kodit pysyvät mielessä aikansa fyysisinä muistoina: mieleen jää asunnon tila, mittasuhteet, valaistus. Ne säilyvät siellä kuukauden tai pari ja hiipuvat pois. Tällä hetkellä edellinen asuntoni on vielä niin tarkkana kuvana päässä, että se tuntuu olevan fyysisesti läsnä jossakin edelleen, vaikka sen minunlaisekseni muuttaneet tavarat ovatkin jo täällä, tässä toistaiseksi vieraassa ympäristössä, mutta kodiksi tulevassa kai kuitenkin, tälläkin kertaa. Toisaalta nyt on ensi kerran tilaisuus käydä vanhassa paikassa uudestaankin: sattuipa niin, että ystävä etsi asuntoa kulmilta, ja diilasin kämpän hänelle. Pitää käydä katsomassa tilasta toinen tulkinta. Ainakin siellä juoksentelee nyt kaksi kissaa. Minullakin olisi nyt tilaa kissan kulkea. Hmm.

Hampaattomien setien saavutuksista

Vuonna 1995 olin jääkiekon mm-finaalin aikana muistaakseni elokuvissa. Tarkkaa muistikuvaa katsotusta leffasta ei ole, mutta jonakin juuri tuon kevään päivänä kävin naapurikylän teatterissa tsekkaamassa Pulp Fictionin; elokuvan, josta olin kuullut paljon hyvää. Tekihän se vaikutuksen. Jääkiekko sen sijaan ei. Muutamia pelejä olin tietynlaisesta velvollisuudentunnosta koittanut katsoa, olihan sentään Suomella vauhti päällä ja kohti mitalia mentiin. En kuitenkaan yleensä jaksanut pelejä loppuun asti. En yrityksistä huolimatta kokenut jännitystä; vaikka Mertaranta (tai kuka tuolloin olikaan) kuinka ulvoi, vaikka oli kolmas erä ja Suomi maalin tappiolla - ei. En tuntenut mitään. En tiennyt miksi minun olisi pitänyt välittää pelin lopputuloksesta, en tuntenut pelaajia henkilökohtaisesti, en ollut lyönyt voittajasta vetoa, en kokenut joukkueen millään tavoin edustavan mitään sellaista, jota minä itsekin edustin.

Jokseenkin sama olo oli taas eilen. Etukäteen toivoin Ruotsin voittavan, koska tiesin millaista hehkutusta vastakkainen tulos taas tietäisi. Ja erityisesti tätä minä ihmettelen. Eihän juuri kukaan seuraa aktiivisesti jääkiekkoa, ja silti sadattuhannet saavat mielenhäiriön, kun kisoihin valittu joukkue voittaa toisen kisoihin valitun joukkueen. Ymmärrän, että pelaajat itse juhlivat: he ovat selvästi panostaneet, treenanneet, pelanneet kaikin tavoin hyvin. Onnittelut heille, ei varmasti ollut helppoa. Sitä puolestaan en ymmärrä, että koko maan pitäisi juhlia. Olen väärässä, minun on kai pakko olla, sitä luokkaa pieni on vähemmistöni.

Huomautan, ettei tämän tarkoitus ole olla pilkkaava kirjoitus, ei suinkaan, en korota itseäni ylemmyydessäni massan hartioille. (saadessani kuulla Suomen ja Ruotsin pelaavan finaalissa valmistauduin kylläkin linkittämään tähän viiden vuoden takaiseen päivitykseeni, joka on ivakirjoitusta vilpittömimmillään) Minä vain palan halusta ymmärtää. Haluan tietää, mistä tämä kollektiivinen tuntemus yllättäen kumpuaa. Miksi radiossa katuhaastateltu nainen kiljui tämän olevan hänen elämänsä paras päivä? Miksi ilmavoimien hävittäjät saattoivat kaatokännisen joukkueen kotimaahan? Olo on oudon ulkopuolinen. Vaikka olisinkin katsonut itse finaaliottelun, olisi tunne matsin päättyessä ollut silti olankohautus. En olisi tajunnut, että pitää lähteä kadulle bailamaan, jääkiekko kun on peliä kuitenkin vain. Ei mitään tärkeää, ja kuitenkin saa kansan kaduille moninkertaisesti paremmin kuin mikään poliittinen teko, mikään lakkoilu tai kansannousu. Miksi? Miksi Suomen väreillä varustettujen pelaajien menestys joka vuosi uudestaan järjestettävissä kilpailuissa on yhtäkkiä jokaisen tämän maan syntyperäisen kansalaisen tähtiin kohoava arvonnousu?

Kertokaa, en ymmärrä.

Tusinas kahvila: Café Lasipalatsi

Minulle Lasipalatsi on Helsingin keskusta. Siis nimenomaan koko kaupungin ytimein keskipiste, se jonka luota voi poistua vain syrjäkulmien suuntaan. Sinällään keskipisteen määritteleminen on tietenkin keinotekoista, se on tunteesta syntyvä ominaisuus, ja varmasti useimmille Helsingissä on keskeisempi jokin muu paikka. Kovin tuttu Lasipalatsi ei minulle rakennuksena ole; Kirjatorilla olen pari kertaa piipahtanut, syrjäsiiven Mbarissakin kahdesti (sieltä on vaikea löytää pöytää, jonka ääressä joku ei keskittynein ilmein näpyttelisi Mäcciään), mutta tietenkin kahvilassa jo kaikkiaan neljästi, ja vasta viime viikolla oli kamera mukana, minkä vuoksi paikan arviointi on hiukan viivähtänyt.

No niin, muistikuvani Café Lasipalatsista alkavat kuuden vuoden takaa, jolloin lämpimänä kevätpäivänä olin täällä melkein-ensitreffeillä ja pääkaupunkiseudun imaisevaan menoon tuiki tottumattomana. Olin vasta toipumassa ensimetroni aiheuttamasta shokista, kun jo astelin tähän funkkista huokuvaan retrokolossiin ja tutun tuntuisesta miljööstä kiitollisena tarjouduin maksamaan kahvit ja suklaamuffinssit; en siksi, että olisin halunnut miehiseen ensitreffirooliin heittäytyä, vaan pikemminkin vain osoittaakseni olevani kahviloissa kuin kotonani. Mutta meinasipa siinä opiskelijakortti mennä väärään kurkkuun kun Turun kahviloiden hintatasoon tottuneelle jöösille kerrottiin ostosten yhteiskustannus! Olin älähtää, onneksi en. Sittemminhän olen ymmärtänyt kaiken olevan täällä eri hinnoissa, ja Lasipalatsin kaltaisilla sijainneilla nyt ainakin. Mutta toisaalta mitään extra-kallista tarjonta tuskin tuolloinkaan oli, satuinpahan vain olemaan liiankin pesiytynyt Turun halvimpiin sumppiloihin, ja harvoin niistäkään euron kahvin lisäksi mitään popsittavaksi hankin.

Nyttemmin stadilaistuttuani olen tosiaan sitten vielä kolmesti paikan päällä käynyt. Lasipalatsin etu on tietenkin myös sen ongelma: olemalla Helsingin keskipiste se on harvoin olematta täynnä. Kokemukset: arkena puolenpäivän maissa löytyy noin yksi tyhjä pöytä, maanantaina neljän jälkeen saa kääntyä ovelta takaisin, sunnuntaina iltaseitsemältä voi istua mihin tykkää. Sisustus ei ole muuttunut kuuden vuoden aikana mihinkään, joskin lienee museoviraston suojeluksessakin siinä määrin, ettei täällä varmaan voi alkaa seiniä kaatamaan. Hauskana yksityiskohtana suuremman pöytätilan takaseinän virkaa toimittava verho, josta saattoi välillä kurkkia kolkkoon leveään portaikkoon; tuntui kuin olisi istunut salaisuuden edessä. Miksi kukaan ei liikkunut siellä? Mikä paikka se oli? Miksi sitä ei ollut kahvilasta erotettu kuin verholla? Ruuhka-ajan ulkopuolella saapuvat voivat istumapaikkansa valita kahden tilan väliltä: Mannerheimintielle avautuvan julkisivun puolelta, tai hieman tukkoiselle takapihalle antavasta hämärästä huoneesta, joka tietenkin on ollut minun valintani aina paitsi kerran kun ei mahduttu. Siellä on nahkaiset sohvat ja loosheja. Perin tunnelmallista.

Vaan entä purtava? Tarjontatiski on ensivilkaisulla huolestuttavan piskuinen, mutta toisaalta kerroksellisuutta on osattu käyttää hyödyksi, ja tavaraa on. Täältähän saisi vaikka lounassalaatteja ja täytettyjä patonkeja, mutta minä olen kahdesti päätynyt lohipiiraaseen, joka on seireenin lailla monkunut pääsyä kitusiini. Ja molemmin kerroin olen sen kahdella haarukallisella tuhottuani pettynyt olemattomaan kokoon. Nälkä kurnii vielä siinä vaiheessa kun tarjoilija jo kantaa lautasta pois, mutta makua en moiti. Nelinkertaistaisin silti siivun koon. Viimeksi nautin paikan päällä leivotun rinkulamunkin, joka olikin tuhti kuin taivas, vaikkei Pispalan näkötörnin hekumalliselle munkkielämykselle vetänyt vertoja, tosin harva vetää. Tämä ei ollut enää lämpimäinen, mikä teki siitä ehkä hiukan turhankin tuhdin, tahtoo sanoa vähän sitkon. Mutta nyt sentään jo saivartelen, hyvä munkki oli.

Toinen ongelma: kahvin koko. Jos nyt verrataan vaikkapa viimeksi käymääni Sanomatalon Wayne'siin, on Lasipalatsin kofeiiniannoksen koko siitä noin kolmannes, samaa hintaluokkaa kuitenkin. Santsikuppia en ole kysellyt; kenties rauhallisemmassa paikassa voisikin, mutta kun tiskillä on aina sen seitsemän jonottajaa, ei siihen kehtaa väliin mennä mukeineen norkoilemaan. Huomaan yhtäkkiä kaipaavani amerikkalaishenkisiä tarjoilijoita, jotka pirtsakka hymy huulillaan kävisivät täyttämässä mukini. Tulee mieleen Reservoir dogs: "Look, I ordered coffee. Now we've been here a long fucking time and she's only filled my cup three times. When I order coffee, I want it filled six times!" Juuri tuollainen minä olisin. Onneksi Suomessa mennään nöyrinä tiskille itse.

Mutta kahvi sikseen! (ei se mitään kummoista ollutkaan, jos ei toki pahaakaan) Sain nimittäin yhdellä käynnilläni todistaa teenjuontia, joka on tietenkin varsin vieras ja jokseenkin epäilyttävä käytäntö mielestäni. Teevalikoima vaikutti kerrassaan huimalta, ja kun sitten oli niiden pannujen ja muiden kanssa toimimisen ottanut haltuun, vaikutti teenjuoja tyytyväiseltä. Silti, en kyllä suosittele teetä kenellekään, kyräileväthän sitä jo naapurin mummotkin joka kahvilinjalta lipsuu...

Lopputulos:

Tarjonta kelpasi varsinkin syömäpuolella, mutta vähäisestä kahvin määrästä pitkä miinus. Toisaalta tarjolla oli Herra Hakkarainen -limsaa, mistä plus. Ei yhtä iso kuin se miinus.

Miljöö miellyttää. Varsinkin se taaempi huone, joka on rauhallinen ja intiimi. Kyllä täällä useamman tunnin istuu hölpöttäen jos tarvis on, toisaalta sen santsikahvin saatavuus pitää kyllä siinä tilanteessa jo selvittää. Arki-iltapäivisin täynnä kuin ruuhkaratikka, mutta silti tiskillä kymmenien jono, mikä tuntui minusta kummalta. Mihin ne kuvittelivat mahtuvansa? En jäänyt tilannetta seuraamaan.

Bonuksena kaupungin keskipisteenä toimiminen. Kaikkialta on tähän lyhyt matka paitsi syrjästä.