Kaksio

Vastapäisen talon toinen kerros, ikkuna kolme vasemmalta. Siinä on aina valo. Aamukolmelta ne pitävät siellä loisteputkia päällä, minä hiippailen ikkunani ääreen ja raotan verhoa sen verran ettei sitä huomaisi kuin tarkkaan katsomalla. Heidän asuntonsa seinät ovat likaisenvalkoiset. Näen kirjahyllyn kulman, ja suuren mustan taulun seinällä. Enimmäkseen mustan, ehkä siinä on pilkkuja. En ymmärrä mitä se esittää, ja olen monesti miettinyt. Taksi ajaa ikkunani alta, hengähdän. Putoan istumaan. Katson lapsen perspektiivistä nyt, näen katuvaloja ja koivunlatvoja, ne näkyvät ikkunaan joulun alla kiinnittämieni paperisten lumitähtien väleistä, olen käsikirjoitusteni sivuja kauniiksi leikellyt. Ne tuottavat nyt iloa useammalle kuin vielä koskaan.

Orava. Miksei sekään nuku?, ja siihen ajatukseen ikkuna alkaa tuntua vastenmieliseltä. Sen kautta näkee liikaa. Ryömin kirjoituspöydän alle. Istun selkä vasten seinää, naapurin makuuhuoneen, nostan polvet eteeni ja kiedon kädet ympärilleni. Olen kotona. Sain tämän kirjoituspöydän lahjaksi kun aloitin koulun, kaksikymmentäkuusi vuotta sitten tämän pöydän ääressä tein matikanläksyjä joissa laskettiin yks plus yks. Asunnossa on niin hämärää että se tiivistyy jaloiksi. Aikuisten jaloiksi, jotka kävelevät pöydän ohi, kuuntelen keskustelua ja minulla on hirveän jännää kun ne eivät tiedä missä olen. Lopulta on pakko kurottaa ja koskettaa punaista räsymattoa. Ne katoavat, toiset ihmiset, vain jääkaappi murisee keittiön lastulevyseinää vasten.

Matto tuoksuu pölyltä. En ole viikkoihin imuroinut. Kömmin pöydän alta hitaammin kuin joskus silloin. Istun matolle risti-istuntaan, hiuksen ovat auki, leikin näyttäväni shamaanilta. Huojun, en sulje silmiä, ei minun tarvitse, tiedän kyllä mitä näen. Mitään ei tapahdu, ei tämä ole niin kuin ennen. Lopetan, olen ruokapöydän vieressä, kosketan sen puista jalkaa jossa on lommoja ja muistan miten hän nojautui tätä pöytää vasten kerran kun rakastelimme, nuorina, tai no, hän oli sielultaan vanha, tai no, minä aloin olla jo vanha muutenkin. Sisältä lapsi. Kuuntelen meidän ääniämme hetken, silitän pöydän jalkaa ja huomaan sittenkin sulkeneeni silmäni. Inhoan tätä pöytää.

Olen hämähäkki, ei, olen gekkolisko ja livahdan matolta lattialle ja nurkkaan ja seinää pitkin ylös kattoon. Viuh, olen kadonnut lautojen välistä, mutta ei siellä ole vinttiä, ne ovat koristelautoja, älytön pölyä keräävä kattoviritys, katoan sen taakse. Täällä on sähköjohtoja. Näen itseni matolla. Surullinen otus, ja suuret silmäni näkevät kaiken. Lipaisen kuolleen kärpäsen suuhuni, toisenkin. Kieleni on nopea. Alan huutaa niin kovaa kuin jaksan, huudan nimeäni: juuri siksi meidän nimemme on gekko. Sitä me huuudamme, nimeämme, pimeässä.

Elämä on koriste. Ruma, merkityksetön, ja aina jonkun tiellä. Makaan räsymatolla, tuijotan lautojen välissä vilahtelevia liskonvarpaita ja lasken mielessäni viiteentuhanteen ajattelematta muuta. Näen suuria numeroita, ne liukuvat minua kohti pimeästä hitaasti. Kun olen valmis, nousen istumaan. Keitän kahvia ja soitan töihin että sairastuin enkä tänään pääse.

Turku, Turkusein

Vietin viikonlopun Turussa, tuossa myyttisessä paikassa jonka taannoin jätin taakseni. Sen tuttuus ensin satutti, sitten lohdutti. Tiesi olevansa kotona, siinä mielessä ettei ehkä enää siellä asu, mutei paikkaa silti voisi paremmin omakseen tuntea. Ei moni asia ollut muuttunut. Yksi pikkuihminen tullut lähipiiriin lisää, kaupungin bussit vaihtaneet väriä. Tapasin muutamia kissoja, koiran, ja ne kaikki ihmiset joita huomasi ihan liikaa kaivanneensa niillä main kun tajusi ettei ehtisi yhdessä illassa kaikkea kuulumista vaihtaa. Silti jokin taustalla vinksaili väärin. Kun asiaa pysähtyi miettimään, tuntui hullulta ettei ollut missään omaa avainta sinne. Ei ollut kävelymatkan päässä oma peti niin kuin aina. Viimeksi kun olin Turussa asumatta siellä, oli heinäkuu 1999 ja minä olin puolikas hirmuisen nuorta pariskuntaa, joka oli menossa katsastamaan mahdollisesti vuokrattavaa asuntoa. Olimme oudossa paikassa, ja valtavan ihastuneita pysähtyneessä helteessä retkottavaan kaupunkiin. Se tuntui silloin siltä että siellä voisi yhdessä asua, ja niin me aikamme teimmekin. Hän edelleen, paistoi minulle lättyjä aamiaiseksi nyt, ei hirveän kaukana siitä missä joskus asuimme; eihän Turussa mihinkään pääse kauas paitsi moottoritietä ja merelle.

Opin mikä merkitys on kotikaupungilla. Vaikka kaikki ystäväni sieltä muuttaisivat yhtäkkiä tänne, ei se silti olisi niin kuin ennen.

Pesta pasaseerare

Miten aggressiivisesti talvi kiristeleekään kotkankynsiään meidän ihmispoloisten ympärille, ja miten oudon eksoottiselta se tuntuukaan. Yhtäkkiä tuntee oikeasti elävänsä pohjoisessa, sen sijaan että eläisi lämpenevässä merenrantakaupungissa. On kaunistakin, kirnu sentään. Mutta ulos en silti vaivautuisi, ellei aina välillä pitäisi singahtaa kolmevuotiaan kera kinokseen purkamaan energiaa. Eilen möhjäsimme umpihangessa jossain Meilahden ja Seurasaaren suunnalla. Käsitykseni Lapin erämaiden olosuhteista talvisin on kokemuksen puutteesta johtuen peräisin fiktiosta, kuten ylipäätään käsitykseni kaikesta on, joten en tiedä todenmukaisuutta, mutta kun maa ja taivas oli samaa valkoista kangasta, usva imi vähäisen sunnuntailiikenteen ääniväreet ja kaikki mitä näkyi oli valkealla kuuralla pörhennettyjä puita ympärillä, sitä yhtäkkiä puolireittä myöten lumessa kahlatessaan tunsi olevansa paikassa, jossa susi söisi jos tarkenisi. Se oli hieno tunne, hieno ohimenevä hetki. Sitten palasimme polulle, ja kurkimme Kesärannan aidanraoista sisään.

Mainitsin viimeksi täällä käydessäni ihan ohimennen Käärmeenkielikeiton, ja nyt, varmistuneena siitä, että se hurahtaen startattuaan pysyy näilläkin pakkasilla käynnissä, minä mainostan lisää. Menkää, lukekaa. Kärryille pääsee vielä mukavasti, tilaa on ja vauhti vasta kiihtymässä. Olen itse täpinämpi kuin aikoihin, mistä kertonee kahdeksan päivitystä viimeisen yhdeksän päivän aikana sinne. Silmis eteni tätä vauhtia viimeksi 2004, muistelen. Tulokas löytyy nyt myös blogilistalta, ja syötekin näyttää olevan tilattavissa, mitä ikinä tarkoittaakaan.

Tämä on teille. Tehän tiedätte kyllä.

Luo laiskalle asia

Jos Helsingistä pitäisi väkisin joku hyvä asia keksiä, niin kirjakauppoja täällä riittää. Eikä niidenkään joukosta ole tarvis mennä yhtä edemmäs: Akateemisessa kun käy sunnuntaikävelyllä, niin kaksi kirjaa vähintään on mukana pois tullessa. Onpa tullut kaikenlaista ostiskeltua muutenkin; toppatakin hankin, ihan upouuden, vanhaa ei kyllä ole vuosikausiin ollutkaan. Yhtäkkiä huomaan ettei talvella ole pakko palella. Paitsi sisällä, kun asunnossani vetää siihen malliin ettei jääpuikko sulaisi vaikka työntäisi, tuotanoinniin, kainaloon. Lämmitän itseni glögillä, villapaidoilla, vilteillä ja villasukkaplutoonalla. Eikö ne osaa pääkaupungissa rakentaa? Tällä vuokratasolla pitäisi kyllä osata. Piponkin ostin, kun hukkasin edellisen espoolaisen bensa-aseman pihaan. Hukkui se uusikin jo.

Teleoperaattori ilmoitti minun maksaneen heille liikaa rahaa. Samaa sanoi Turun ylioppilaskyläsäätiö kesällä, enkä kumpaakaan tapahtumaa havainnut todeksi vaikka täikammalla tutkin tiliotteet. Kelpaahan tuo hyvitys silti. Sitä voi lisärahalla ihminen tehdä kaikenlaista. Voi vaikka lämpimikseen latkia Käärmeenkielikeittoa. Ei se kallista ole, mutta pikkuisen uudenlaista kuitenkin. Se kun vuosikymmen kuulemma vaihtui ja kaikkea.

Tietynlaista haipakkaa

On tämä ollut kumma vuosi. Muistan asioita viime tammikuusta tarkasti, lähes mikroskooppisin yksityiskohdin mieleeni painuneita hetkiä, merkityksettömiä etupäässä, tai huonojakin, silti niiden yksityiskohdat palautuvat mieleeni kuin ne olisivat tapahtuneet ei vain vuosi sitten, vaan tänään, äskettäin; kuin ne edelleen tapahtuisivat loputtomana toistona. Keväältä muistan vähemmän. Kesä meni sumussa, syksyi astui ohitseni ja tämä talvi on ollut aina. Lunta on nyt Helsingissä yhtä paljon kuin Turussa viime tammikuussa, eli tarpeeksi haittaamaan jokapäiväistä elämää. Ei silti, ei mieleni erityisemmin tee ulos. Siellä paukkuu, enkä nyt tarkoita pakkasta, ja minä kun en tykkää kovista äänistä. Siksi en käy baareissa enkä nykyään enää kuuntele musiikkia paitsi ehkä kerran kuussa nupit lounaassa. Juuri tämänhetkinen olotilani on minulle kokemuksena uusi: en ole koskaan ennen ollut uudenvuodenaattona itsekseni. Keitin iltakahvit, katsoin yhden jakson kolmoskauden Lostia, olin siirtymässä kirjan pariin kunnes kävi mielessä päivitys tänne. Teen tämän ja sitten. Tuskin ennen puoltayötä kannattaa yrittää nukkua, sen verran pitävät meteliä ulkona. Huomenna taas uusi vuosi, ja jos jotain, se väsyttää. Pitää tiskata ja laittaa ruokaa. Pyykkiä on kasoiksi kertynyt. Muistaakseni joku joskus sanoi elämän olevan ihmisen parasta aikaa. Voi miten väärässä hän olikaan.

Fraktuura

Eikö tuo myräkkä koskaan lopu? Maailma on mennyt itsensä irvikuvaksi, lunta sataa kuin mannaa taivaalta ja niin on kaikille kaipauksen kangistamille saatu juuri sellainen joulu kuin lapsuuden televisio-ohjelmissakin aina oli. Heräilin hieman ennen seitsemää, huomasin että on aikaa hörpätä hattivattimukista aamukahvit. Luin kirjaa aikani, annoin tietokoneen ruksutella itsensä käyttökuntoon ja ikkunantakaista pyryä katsellessa mietin kuinka moni minunkaltaiseni tekee juuri tätä samaa juuri tällä hetkellä tässä kaupungissa.

Nämä ovat niitä aamuja joita ei vanhana muista. Perjantaina istuksin baarin tupakkahuoneessa enemmän kuin on terveellistä, mutta mikäs hyvässä seurassa on istuessa. Erään kerran siellä oli mukana kuusikymppinen pariskunta, hirmuisen humalainen ja onnellinen; heidän lapsillaan oli kotona juhlat ja vanhemmat oli häädetty pois. Mies kosketteli hiuksiani, muttei häiritsevästi. Hän näytti saavan hiusteni kautta yhteyden johonkin kauaksi kadonneeseen. Hän näytti hirveän liikuttuneelta, ja hirveän rakastuneelta vaimoonsa. Luuli minua taiteilijaksi, oikaisin käsitteen vain osittain.

Lauantaina ostin itselleni joululahjaksi kirjan, maanantaina täytin vuosia. Viikonlopun aikana tapasin kaksi ystävääni ajalta ennen muuttoa. Toinen oli lähdössä jouluksi Poriin, toinen Saksaan. Itse jään tänne, vastahan saavuin. En toivota loppuun mitään sen ihmeemmin. Jokainen tekee pyhänsä itse, kuitenkin.

Pokasahaa, baby

Perjantaina olin tuoreiden duunikavereiden kera illanvietossa, kun yksi ilman ennakkovaroitusta ilmoitti lueskelleensa Silmänkääntövankilaa. Sitten minä - -

No joo, ei se ollut sen kummempi hetki. Ei minua kadulla tunnistettu tai mitään; se kuusi vuotta odottamani tapahtuma on edelleen edessäpäin, edelleen minut mahdollisesti tunnistaneetkin ovat pitäneet tietonsa itsellään sen sijaan, että he, no, vaikkapa lankeisivat eteeni vuolaasti kiittäen kaikista nautinnollisista hetkistä, jotka ovat tämän blogin ääressä kokeneet. Että lukijoitteni onkin niin estyneitä oltava. Älkää peljätkö, toteutukaa! Antakaa minun olla meidän välisessämme suhteessa se osapuoli, joka purkittaa tunteensa, varastoi ne kosteudelta tuoksahtavan kylmäkellarin perimmäiseen nurkkaan, lähelle sitä rispaantuneen johdon varassa killuvaa aikaa sitten pimennyttä nelikymmenwattista hehkulamppua.

Samainen ihminen kyllä paljastui myös istuneen minun, hm, tuttuni kanssa joskus baarissa. Sen kuultuani minä - -

No joo, eivät minua enää nykyään yllätä ihmisten väliset yhteydet. Tämä maa on pieni sisäsiittola, jokainen on jotain sukua jollekin, ja jos et tunne vähintään yhtä ihmistä joka tuntee sinut jotain aivan toista kautta, olet muualta tullut. Täällä me tuuheine kulmakarvoinemme ja korkeine poskipäinemme otamme vastaan vuosisadasta seuraavaan puhaltavan viiman. Minä pitäisisin talvesta, jos se olisi lämmin ja valoisa. No, se siitä. Perjantai oli railakas päivä. Olin ensi kerran keilaamassa, olin ensi kerran Kalliossa baarikierroksella, joka tosin Roskapankin jälkeen seisahtui loppuillaksi johonkin lähistön karaokemestaan. Itse en laulamaan sortunut, mutta toki viihdyin, jossain vaiheessa taisin alkaa luonnenalysoida muita.

Nykyään kaikki asiat tuntuvat hirveän lopullisilta.

Kudos

Annantalon joulupolulla minut saattoi tänään nähdä, kuulemma bloggaajien pikkujoulukin olisi parhaillaan jossain lähinurkilla, olen kutsuttu tiistaiksi kahteen eri puurotilaisuuteen enkä pääse kumpaankaan. En ole vielä hankkinut ainuttakaan joululahjaa. En ole kotona siivonnut ihmeemmin, enkä aiokaan, kun en täällä vietä pyhiä. Loisin, saattaa olla että vaellan keskelle Narinkkatoria aattona kauppojen sulkeuduttua ja katson hiljaisuutta kuvitellen olevani viimeinen eloonjäänyt. Kortteja en ole saanut, mutta ehkä ne tulevatkin myöhemmin. En muista; ei ole ollut tapana saada aiemminkaan. Viimeksi lähetin joulukortteja vuonna 1999, ensimmäiseni, silloin ystäväni totesi kortin saatuaan että jaha, tekin lähditten sitten tohon hysteriaan mukaan. Sen koommin en. Tytär ilmoitti joulupukille Annantalon pihassa, ettei hänellä ole erityisiä lahjatoiveita, mutta käymään saa aattona silti tulla. Pukki, joka kuulemma näytti hassulta kun oli niin paljon partaa ja puhuikin liian lujaa, oli mielestäni aika hyvä. Hän ei yrittänyt liikaa, ei hou-hou-houta, ei korvatunturi-kliseitä, ei ylipäätään paljoa Kosti Kotirantaa tai Coca-Colaa. Sisällä oli askartelupaja. Väkersimme napeista, hileestä, erikeepperistä, pahvinpaloista ja luoja ties mistä aikamme kahta erilaista, hmm, teosta, jotka sitten, askarteluohjaajan tullessa olkamme yli kannustamaan, jätimme pöydän reunalle "kuivumaan" ja liukenimme vaivihkaa ulos. Lienevät jo aika rapeita. Oli huojentavaa huomata, että tytär tunsi täsmälleen yhtä suurta intoa epämääräisten askareiden kotiin raahamista kohtaan kuin minä hänen iässään, no okei, jossain lapsuusiässä jonka ehkä hämärästi muistan. Saatoin olla likemmäs kymmenvuotias, kuka näistä tietää. Minut mitattiin tänään mittanauhalla. Se hetki, se aamunharmaus kun makaa sängyssä selällään, vastaa huoneessa eestaas pehmoleluineen vaeltavan tenavan kysymyksiin yksisanaisia vastauksia kahden unen välisinä hetkinä ja vajoaa aina uudelleen juuri siten kuin navetan katossa olevaan heinänsyöttöaukkoon lapsena pelkäsi vajoavansa, mutta nyt ei pelännyt, ei tietenkään, se on niin suloinen se tunne ja sitä voisi jatkaa, vaikka alitajunnan kello jaksaakin muistuttaa: oli teillä tänään menojakin... Ja sitten lapsi ilmestyi viereeni, käsissään mittanauha. Kiersi sen pääni ympäri, nenäni poikki, olalta toiselle, hyvä ettei kaulaani, lopulta antoi tuloksen: "Sinä olet neljäsataa kilokymppiä!" Nauruun purskahtaminen on mukava tapa herätä, silloin kun herätä täytyy.