1. Herra Van der Galjiuk asui elämästään kolme neljäsosaa Suomessa.
2. Herra Van der Galjiuk inhosi kahvia, teetä ja kaakaota.
3. Kukaan ei ole tunnistanut pitkää tummaa miestä, joka seisoo herra Van der Galjiukin vierellä tämän lakkiaispäivänä otetussa mustavalkoisessa valokuvassa.
4. Herra Van der Galjiuk menetti poikuutensa neljätoistavuotiaana naiselle, jota ei sittemmin nähnyt eikä koskaan saanut pois mielestään.
5. Herra Van der Galjiukilla oli kolme lasta, joista yksikään ei hänen elämänsä viimeisenä kymmenenä vuotena suostunut puhumaan hänelle.
6. Kaikista kissoistaan Herra Van der Galjiuk rakasti eniten sysimustaa punasilmäistä Ahenatenia, joka eli kaksikymmentäkuusivuotiaaksi ja vihasi kaikkea elollista paitsi isäntäänsä.
7. Herra Van der Galjiuk oli oikeassa väittäessään hallituksen vakoilevan häntä television kautta.
8. Herra Van der Galjiuk tiesi Suomen luonnonvaraisista kasveista ja niiden käytöstä enemmän kuin kukaan sitten tietäjä Arva-Alpon, jonka kuolemasta tuli herra Van der Galjiukin syntymän hetkellä kuluneeksi tuhat vuotta.
9. Herra Van der Galjiuk omisti emalisen rintamerkin, joka esitti Siddharthaa juttelemassa kauriinvasalle.
10. Herra Van der Galjiuk rukoili vain kerran elämässään.
3.2.07
Päättyviä tarinoita
Tämä päättynyt tammikuu oli kohdallani erikoinen sikäli, että sain sen kuluessa ilman eri suunnittelua päätökseen kaksi puolisentoista vuosikymmentä mukanani seurannutta kertomusta: Stephen Kingin Mustan tornin ja Neil Gaimanin Sandmanin. Pohdin kumpaakin tovin, jos sallitte, koska eihän sitä perjantain ja lauantain välisenä yönä juuri muutakan tekemistä keksi.
Sandman ensin. Tutustuin sarjakuvaan alunperin vuonna 1991 Semicin tuolloin julkaisemassa Kalma-lehdessä, joka alkoi tuona kyseisenä vuonna tarjoilla suomalaisille lukijoille DC:n Vertigo-merkin kautta ilmestyneitä "aikuisempia" sarjakuvia. Niitä oli lehdessä neljä, ja vaikka Shade ja Hellblazer (ja vähemmässä määrin myös Swamp thing) toki olivat hyviä sarjakuvia, oli Morpheuksen, alias Sandman, ensiesiintyminen kuitenkin se joka minuun kovimmin kolisi. Vuonna 1991 olin 14-vuotias ja pikkuhiljaa kasvamassa ulos pian viisi vuotta seuraamistani Marvelin supersankarisarjakuvista. (nykyisin tuntuu hassulta ajatella 14-vuotiasta tuntemassa itseään liian aikuiseksi johonkin) X-men toki vielä kiinnosti, muut vähemmän; tähän saumaan minulle tarjottiin takavasemmalta Sandman, kokonaan uusi tuttavuus, jota käsikirjoitti minulle ennestään tuntematon Neil Gaiman.
Koukkuunhan siihen tarinaan jäi, mutta koska Kalma ilmestyi tuolloin harvakseltaan ja maaseudulla asuessa sitä ei tahtonut aina edes R-kioskilta löytyä, suhteeni Morpheukseen katkesi muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Vasta tutustuttuani vielä tuolloin Tampereella sijainneen Kukunorin valikoimiin, sain huomata koko yksittäisinä lehtinä julkaistun sarjakuvan ilmestyneen myös tyylikkäänä kymmenen albumikokonaisuuden sarjana. Alkoi hidas kerääminen, joka kesti kymmenisen vuotta ja päättyi tosiaan vasta nyt, kun Akateemisessa joululahjarahat taskussa polttaen huomasin sarjan viimeisen albumin kutsuvana hyllyssä. The Wake. Unista kertovan sarjakuvan päätösosalle mitä mainioin otsikko, ja mitä muuta edellisen, nerokkaasti punoutuvan albumin The Kindly ones, jälkeen enää jäljellä olisikaan kuin "The Wake". Valvojaiset.
Sanottakoon, että vaikka Gaiman on jumalaisen taidokas käsikirjoittaja, jonka myyttien ja kansantarinoiden tuntemus on sitä luokkaa etten edes yritä väittää kykeneväni bongaamaan jokaisen symbolin ja vihjeen merkitystä, sijaitsivat Sandman-sarjan parhaat hetket sen alkupuolella. Albumit kaksi ja neljä (The Dolls' house, The Season of mists) ovat kokonaisuuksina hienoimmat teokset, ja vaikkei taso missään kohdin laskenut näistä kauas, oli loppupuoli kuitenkin... no, "vähemmän tyrmäävää". Pahimmin tämä impaktin lasku tuntuu viimeisessä osassa. The Wake on toisaalta niin järjettömän Gaiman, että hänen maneereihinsa tottuneena tuntui kuin sitä olisi lukenut jo kymmenennen kerran, vaikka vasta ensimmäistä kävi läpi. Toisaalta tämä ei haitannut; edellisen albumien tapahtumien jälkeen kaivattiin paatosta, pitkiä jäähyväisiä, hymyä kyynelten läpi, pitkään ja hartaasti. Kuitenkin kävi mielessä että noin puolet pois höyläämällä ja lopun, sen kaiken tarpeellisen, edellisen albumin yhteyteen liittämällä olisi saanut sarjan päätöksestä vähemmän ylipateettisen.
Ei The Wake ollut huono päätös Sandmanille, mutta silti albumin parasta antia olivat varsinaisten valvojaisten päätteeksi lisätyt kolme pääjuoneen liittymätöntä tarinaa. Näissä yksittäisissä novellimaisissa kohtauksissa Gaiman kirjoitti vapautuneemmin, taakastaan selvinneenä, vielä viimeiset hetket Morpheuksen (ja mm. kiehtovan Hob Gadlingin) parissa ja sitten pois.
Ei siis ehkä aivan sitä mitä odotin, muttei huonokaan päätös. Yllätyksetön kai lähinnä, mikä toisaalta harmittaa. Mutta sarja on nyt kokonaisuutena hyllyssäni, minkä saavuttaminen alkoi kyllä jossain vaiheessa tuossa männävuosina epäilyttää.
Musta torni seuraavaksi, ja vaikka Sandman onkin minulle ollut tärkeä teos, ei sen merkitys tietenkään ole ollut lähelläkään Mustan tornin järisyttävää vaikutusta elämääni. Sarjan kolme ensimmäistä osaa olivat aikanaan merkkipaalu, mielikuvituksen riemuvoitto, juuri ne teokset jotka saivat minut itseni kokeilemaan siipiäni kirjoittajana. Siis jotain sellaista, johon on mahdoton suhtautua kovin objektiivisesti, enkä sitä välttämättä edes yritä.
Ensimmäisen osan luin muistaakseni keväällä 1993, muut myöhemmin samana vuonna (jolloin ne suomeksi ilmestyivät), loput sitä mukaa kun käännökset ovat olleet saatavilla. Viime kesänä ahmaisin pitkään odotellut vitos- ja kutososat ja jätin kirjastoon varauksen seitsemännestä, päätösosasta, joka siis nyt tammikuussa viimein tuotti hedelmää.
Ja jännittihän se. On vaikea edes hahmottaa omaa suhdettaan johonkin niin suureen kuin Musta torni. Jossain vaiheessa en edes ollut varma halusinko tietää kuinka sarja päättyy; ainakin pettymykseksi myöhemilläkin luennoilla osoittautuneen nelososan jälkeen tuntui siltä etten halua enää kajota myöhempiin vaiheisiin, masentuisin vain lisää. Ja totta tietenkin on, ettei King kirjoittajana ole enää vuosiin ollut sitä mitä nuorempana. Mustan tornin ykkösosan riisuttu tunnelma, hidas, pelkistetty, lähes symboleiksi muuttunut maailma on se mikä nuoressa minussa aikanaan sytytti palavan rakkauden tätä tarinaa kohtaan. Viimeisen osan lähes 1000-sivuiseen tiiliskiveen tultaessa siitä ei enää ollut paljon jäljellä. Kingin myöhäistuotannolle tyypillinen pakkomielteisen selittelevä ja kaikkialle yhtä aikaa rönsyilevä kerronta oli jyrännyt kaiken alleen enkä minä kahden edeltävän osan jälkeen osannut muuta odottaakaan.
Mikä onni siis, että King oli tällä kertaa palannut perusasioihin. Toki kirjan ensimmäinen puolisko olisi ollut paremmin kotonaan kutososassa (joka kaoottisena ja hädin tuskin koossapysyvänä toimintasinkoiluna jää jopa nelososan jälkeen jos sarjan teokset järjestykseen rankkaisin), mutta kun tunnelma alkaa tornia lähestyttäessä muttua, se tosissaan muuttuu. Ja kirja paranee.
En halua sortua juonipaljastuksiin, mutta haluan kehua Kingiä hieman, sillä hän onnistui siinä, missä en hänen uskonut onnistuvan; Mustan tornin seitsemännen osan viimeinen puolisko on hienoa luettavaa. Se on rauhallista, tunnelmallista, kiireetöntä, yllätyksellistäkin. Minä tosissaan pidin siitä; senkin jälkeen kun kirjan alkupuoli oli edelleen olankohautuksella ohitettavaa, joskin toki viihdyttävää, toimintapuolta, King onnistui rakentamaan Tornin lähestymisestä aihetuvan tunnelman niin kutkuttavaksi että sen kirjan sivuilta tuntee. Muu maailma unohtuu, muut äänet hukkuvat, on vain satojen vuosien taipaleen päättymisen aiheuttama humina. On väsymys, jota lukija ei voi olla tuntematta, ja kuitenkin se on hyvää väsymystä.
En siis kerro sitä mitä lopulta tapahtuu kun Roland saapuu tornille. Mielenkiintoisena pointtina huomioin kuitenkin, että loppuratkaisu näyttää yleisesti ottaen herättäneen negatiivisia tunteita; ainakin Amazon.comin kirja-arvosteluissa moni tuntui syvästi inhoavan sarjan loppua, kuten teki myös Portti 4/06:n arvostelija, jonka mielestä lopetus oli "kylmä rätti vasten kasvoja". En tiedä mitä he odottivat. Itse en ollut asettanut odotuksia, lähes neljätoista vuotta olin valmis vastaanottamaan lähes mitä tahansa, niistä viimeiset uskoen että maailmojasyleilevää paatosta ja suuren totuuden julistamista Tornissa olisi väistämättä tarjolla. Ja sitä mitä sieltä lopulta löytyi, en olisi osannut odottaa, en ikinä missään tapauksessa arvata, ja kaiken jälkeenkin King onnistui yllättämään minut. Lopetus oli minusta hieno, tai enemmänkin. Heittäydyn nyt vihdoinkin tunteitteni vietäväksi, koska Kingiin suhtautumisessakin on kyse tunteista: loppu vavisutti, liikutti, ravisti melkein. Se oli säälimätön ja kaunis, raju ja upea loppu, minun nähdäkseni paras mahdollinen, ainoa toimiva kaikista sarjaan kuviteltavissa olevista lopuista.
Eli niin paljon kuin uskoani sarjaan vuosien varrella menetinkin (osissa 4-7 todellakin on kevyesti parisentuhatta sivua melko turhaa tarinaa, todettakoon se) olivat Rolandin etsintäretken viimeiset päivät ja itse Torni niin hieno kokemus että annan Kingille anteeksi melkein kaiken. Kiitos ja kumarrus. Neljätoista vuotta on pitkä aika elää tarinan mukana. Olen onnellinen siitä että se päättyi hienosti.
Sandman ensin. Tutustuin sarjakuvaan alunperin vuonna 1991 Semicin tuolloin julkaisemassa Kalma-lehdessä, joka alkoi tuona kyseisenä vuonna tarjoilla suomalaisille lukijoille DC:n Vertigo-merkin kautta ilmestyneitä "aikuisempia" sarjakuvia. Niitä oli lehdessä neljä, ja vaikka Shade ja Hellblazer (ja vähemmässä määrin myös Swamp thing) toki olivat hyviä sarjakuvia, oli Morpheuksen, alias Sandman, ensiesiintyminen kuitenkin se joka minuun kovimmin kolisi. Vuonna 1991 olin 14-vuotias ja pikkuhiljaa kasvamassa ulos pian viisi vuotta seuraamistani Marvelin supersankarisarjakuvista. (nykyisin tuntuu hassulta ajatella 14-vuotiasta tuntemassa itseään liian aikuiseksi johonkin) X-men toki vielä kiinnosti, muut vähemmän; tähän saumaan minulle tarjottiin takavasemmalta Sandman, kokonaan uusi tuttavuus, jota käsikirjoitti minulle ennestään tuntematon Neil Gaiman.
Koukkuunhan siihen tarinaan jäi, mutta koska Kalma ilmestyi tuolloin harvakseltaan ja maaseudulla asuessa sitä ei tahtonut aina edes R-kioskilta löytyä, suhteeni Morpheukseen katkesi muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Vasta tutustuttuani vielä tuolloin Tampereella sijainneen Kukunorin valikoimiin, sain huomata koko yksittäisinä lehtinä julkaistun sarjakuvan ilmestyneen myös tyylikkäänä kymmenen albumikokonaisuuden sarjana. Alkoi hidas kerääminen, joka kesti kymmenisen vuotta ja päättyi tosiaan vasta nyt, kun Akateemisessa joululahjarahat taskussa polttaen huomasin sarjan viimeisen albumin kutsuvana hyllyssä. The Wake. Unista kertovan sarjakuvan päätösosalle mitä mainioin otsikko, ja mitä muuta edellisen, nerokkaasti punoutuvan albumin The Kindly ones, jälkeen enää jäljellä olisikaan kuin "The Wake". Valvojaiset.
Sanottakoon, että vaikka Gaiman on jumalaisen taidokas käsikirjoittaja, jonka myyttien ja kansantarinoiden tuntemus on sitä luokkaa etten edes yritä väittää kykeneväni bongaamaan jokaisen symbolin ja vihjeen merkitystä, sijaitsivat Sandman-sarjan parhaat hetket sen alkupuolella. Albumit kaksi ja neljä (The Dolls' house, The Season of mists) ovat kokonaisuuksina hienoimmat teokset, ja vaikkei taso missään kohdin laskenut näistä kauas, oli loppupuoli kuitenkin... no, "vähemmän tyrmäävää". Pahimmin tämä impaktin lasku tuntuu viimeisessä osassa. The Wake on toisaalta niin järjettömän Gaiman, että hänen maneereihinsa tottuneena tuntui kuin sitä olisi lukenut jo kymmenennen kerran, vaikka vasta ensimmäistä kävi läpi. Toisaalta tämä ei haitannut; edellisen albumien tapahtumien jälkeen kaivattiin paatosta, pitkiä jäähyväisiä, hymyä kyynelten läpi, pitkään ja hartaasti. Kuitenkin kävi mielessä että noin puolet pois höyläämällä ja lopun, sen kaiken tarpeellisen, edellisen albumin yhteyteen liittämällä olisi saanut sarjan päätöksestä vähemmän ylipateettisen.
Ei The Wake ollut huono päätös Sandmanille, mutta silti albumin parasta antia olivat varsinaisten valvojaisten päätteeksi lisätyt kolme pääjuoneen liittymätöntä tarinaa. Näissä yksittäisissä novellimaisissa kohtauksissa Gaiman kirjoitti vapautuneemmin, taakastaan selvinneenä, vielä viimeiset hetket Morpheuksen (ja mm. kiehtovan Hob Gadlingin) parissa ja sitten pois.
Ei siis ehkä aivan sitä mitä odotin, muttei huonokaan päätös. Yllätyksetön kai lähinnä, mikä toisaalta harmittaa. Mutta sarja on nyt kokonaisuutena hyllyssäni, minkä saavuttaminen alkoi kyllä jossain vaiheessa tuossa männävuosina epäilyttää.
Musta torni seuraavaksi, ja vaikka Sandman onkin minulle ollut tärkeä teos, ei sen merkitys tietenkään ole ollut lähelläkään Mustan tornin järisyttävää vaikutusta elämääni. Sarjan kolme ensimmäistä osaa olivat aikanaan merkkipaalu, mielikuvituksen riemuvoitto, juuri ne teokset jotka saivat minut itseni kokeilemaan siipiäni kirjoittajana. Siis jotain sellaista, johon on mahdoton suhtautua kovin objektiivisesti, enkä sitä välttämättä edes yritä.Ensimmäisen osan luin muistaakseni keväällä 1993, muut myöhemmin samana vuonna (jolloin ne suomeksi ilmestyivät), loput sitä mukaa kun käännökset ovat olleet saatavilla. Viime kesänä ahmaisin pitkään odotellut vitos- ja kutososat ja jätin kirjastoon varauksen seitsemännestä, päätösosasta, joka siis nyt tammikuussa viimein tuotti hedelmää.
Ja jännittihän se. On vaikea edes hahmottaa omaa suhdettaan johonkin niin suureen kuin Musta torni. Jossain vaiheessa en edes ollut varma halusinko tietää kuinka sarja päättyy; ainakin pettymykseksi myöhemilläkin luennoilla osoittautuneen nelososan jälkeen tuntui siltä etten halua enää kajota myöhempiin vaiheisiin, masentuisin vain lisää. Ja totta tietenkin on, ettei King kirjoittajana ole enää vuosiin ollut sitä mitä nuorempana. Mustan tornin ykkösosan riisuttu tunnelma, hidas, pelkistetty, lähes symboleiksi muuttunut maailma on se mikä nuoressa minussa aikanaan sytytti palavan rakkauden tätä tarinaa kohtaan. Viimeisen osan lähes 1000-sivuiseen tiiliskiveen tultaessa siitä ei enää ollut paljon jäljellä. Kingin myöhäistuotannolle tyypillinen pakkomielteisen selittelevä ja kaikkialle yhtä aikaa rönsyilevä kerronta oli jyrännyt kaiken alleen enkä minä kahden edeltävän osan jälkeen osannut muuta odottaakaan.
Mikä onni siis, että King oli tällä kertaa palannut perusasioihin. Toki kirjan ensimmäinen puolisko olisi ollut paremmin kotonaan kutososassa (joka kaoottisena ja hädin tuskin koossapysyvänä toimintasinkoiluna jää jopa nelososan jälkeen jos sarjan teokset järjestykseen rankkaisin), mutta kun tunnelma alkaa tornia lähestyttäessä muttua, se tosissaan muuttuu. Ja kirja paranee.
En halua sortua juonipaljastuksiin, mutta haluan kehua Kingiä hieman, sillä hän onnistui siinä, missä en hänen uskonut onnistuvan; Mustan tornin seitsemännen osan viimeinen puolisko on hienoa luettavaa. Se on rauhallista, tunnelmallista, kiireetöntä, yllätyksellistäkin. Minä tosissaan pidin siitä; senkin jälkeen kun kirjan alkupuoli oli edelleen olankohautuksella ohitettavaa, joskin toki viihdyttävää, toimintapuolta, King onnistui rakentamaan Tornin lähestymisestä aihetuvan tunnelman niin kutkuttavaksi että sen kirjan sivuilta tuntee. Muu maailma unohtuu, muut äänet hukkuvat, on vain satojen vuosien taipaleen päättymisen aiheuttama humina. On väsymys, jota lukija ei voi olla tuntematta, ja kuitenkin se on hyvää väsymystä.
En siis kerro sitä mitä lopulta tapahtuu kun Roland saapuu tornille. Mielenkiintoisena pointtina huomioin kuitenkin, että loppuratkaisu näyttää yleisesti ottaen herättäneen negatiivisia tunteita; ainakin Amazon.comin kirja-arvosteluissa moni tuntui syvästi inhoavan sarjan loppua, kuten teki myös Portti 4/06:n arvostelija, jonka mielestä lopetus oli "kylmä rätti vasten kasvoja". En tiedä mitä he odottivat. Itse en ollut asettanut odotuksia, lähes neljätoista vuotta olin valmis vastaanottamaan lähes mitä tahansa, niistä viimeiset uskoen että maailmojasyleilevää paatosta ja suuren totuuden julistamista Tornissa olisi väistämättä tarjolla. Ja sitä mitä sieltä lopulta löytyi, en olisi osannut odottaa, en ikinä missään tapauksessa arvata, ja kaiken jälkeenkin King onnistui yllättämään minut. Lopetus oli minusta hieno, tai enemmänkin. Heittäydyn nyt vihdoinkin tunteitteni vietäväksi, koska Kingiin suhtautumisessakin on kyse tunteista: loppu vavisutti, liikutti, ravisti melkein. Se oli säälimätön ja kaunis, raju ja upea loppu, minun nähdäkseni paras mahdollinen, ainoa toimiva kaikista sarjaan kuviteltavissa olevista lopuista.
Eli niin paljon kuin uskoani sarjaan vuosien varrella menetinkin (osissa 4-7 todellakin on kevyesti parisentuhatta sivua melko turhaa tarinaa, todettakoon se) olivat Rolandin etsintäretken viimeiset päivät ja itse Torni niin hieno kokemus että annan Kingille anteeksi melkein kaiken. Kiitos ja kumarrus. Neljätoista vuotta on pitkä aika elää tarinan mukana. Olen onnellinen siitä että se päättyi hienosti.
29.1.07
Tekonivelet ruostuu
Yhtä painetun sanan hurmosta tämä elämä. Kansien välissä on totuus, verkko on alkanut päivä päivältä tuntua vieraammalta ja vanhentuneemmalta tavalta välittää informaatiota. Perusasiat tekevät paluun, huuliharppu korvaa ipodshufflen ja jossain vuorten takana hirnahtaa orhi; se valjastetaan vetämään kärryjä kylään. Ajan pyörä narahtaa... Meistä tulee nuoria vasta kun olemme tarpeeksi vanhoja. Kukaan ei uskalla niin paljon kuin elämää nähnyt.
Mistä on oikeasti kyse? Ei ehkä mistään, ei tässä maailmassa moni asia enää merkitse. Mutta kuten Joni jo ehtikin mainita, Rujo Akateeminen PAmfletti alias RAPA on ehtinyt hieman yli kolmivuotisen historiansa aikana jo viidenteen numeroonsa. Taas on sitä luokkaa turskea näkemys tämän maailman tilasta, että yhteiskuntakritiikin viiltävä terä tai vaihtoehtoisesti huoli tekijäjoukon mielenterveydestä saa lukijan silmät vettymään ja posket punoittamaan. Ei ehkä maailman helpoin lehti löydettäväksi, mutta toivoa saattaa halukkailla olla. Tuossa nuo nyt ovat pinossa televisioni päällä.
Ja ilmestyihän myös Portin numero 4/2006, mukana jälleen allekirjoittaneen novelli, tällä kertaa tarjolla hometta, houretta, rappiota ja rinnakkaismaailmoja. Hanki kätösiisi, suosi suomalaista pienlehdistöä.
Mistä on oikeasti kyse? Ei ehkä mistään, ei tässä maailmassa moni asia enää merkitse. Mutta kuten Joni jo ehtikin mainita, Rujo Akateeminen PAmfletti alias RAPA on ehtinyt hieman yli kolmivuotisen historiansa aikana jo viidenteen numeroonsa. Taas on sitä luokkaa turskea näkemys tämän maailman tilasta, että yhteiskuntakritiikin viiltävä terä tai vaihtoehtoisesti huoli tekijäjoukon mielenterveydestä saa lukijan silmät vettymään ja posket punoittamaan. Ei ehkä maailman helpoin lehti löydettäväksi, mutta toivoa saattaa halukkailla olla. Tuossa nuo nyt ovat pinossa televisioni päällä.
Ja ilmestyihän myös Portin numero 4/2006, mukana jälleen allekirjoittaneen novelli, tällä kertaa tarjolla hometta, houretta, rappiota ja rinnakkaismaailmoja. Hanki kätösiisi, suosi suomalaista pienlehdistöä.
22.1.07
Kun et katsonut
Öisin ne tulevat edelleen. Kävelin metsätiellä, korkeat männyt kuin katedraalin keskikäytävää reunustavat pylväät, ja edemmäs tietä syttyi kirkas valkoinen valo aamuyön hämärään. Jatkoin sitä kohti. Valosta lipui minua vastaan toinen toistaan kummallisimpia hahmoja: pieni tyttö ruudullisessa hameessa, harmaapartainen mies viittaan pukeutuneena sauvaa heiluttaen, leijonaharjainen prinssi, silinteripäinen vanha herra, kumaraan taipunut mummo, kaksi nuorta naista käsi kädessä, lopulta suurisilmäinen robottihahmo, jonka nähdessäni ajattelin, "tämä on se joka on jäänyt kaikkien mieleen" eikä sitten enää ketään ja minä olin niin lähellä valoa että se oli kuin olisi katsellut aurinkoa läheltä, eikä silmiin kuitenkaan sattunut. Menin valoon. Minnekään ei sattunut.
Ehkä johtuen siitä että meillä oli kotona valokuvia kaikkialla kun olin lapsi, keksin jo pikkupoikana kuvitelman siitä, millaista olisi jos jokainen valokuva olisi aikaa ja paikkaa vääristävä portti siihen hetkeen jona kuva on otettu. Kuten metsätie ja sinne syttyvä kirkas valo, tämäkin elementti toistuu unissani edelleen. Joskus katselen kuvia ja ajattelen, "tuonne voisin palata". Kerran mietin mitä sanoisin nelivuotiaalle itselleni jos tapaisin hänet. Mitä kenellekään voisi sanoa? Ei kukaan kuitenkaan uskoisi että on se kuka väittää olevansa. Kaikki palaa lopulta aina valoon.
"Hey baby smoke with me
Hey baby shake with me
Hey baby run with me
Hey baby love with me
All night long"
(Rättö ja Lehtisalo : Isännän romanttinen illallinen olympiakullan kainalossa)
Ehkä johtuen siitä että meillä oli kotona valokuvia kaikkialla kun olin lapsi, keksin jo pikkupoikana kuvitelman siitä, millaista olisi jos jokainen valokuva olisi aikaa ja paikkaa vääristävä portti siihen hetkeen jona kuva on otettu. Kuten metsätie ja sinne syttyvä kirkas valo, tämäkin elementti toistuu unissani edelleen. Joskus katselen kuvia ja ajattelen, "tuonne voisin palata". Kerran mietin mitä sanoisin nelivuotiaalle itselleni jos tapaisin hänet. Mitä kenellekään voisi sanoa? Ei kukaan kuitenkaan uskoisi että on se kuka väittää olevansa. Kaikki palaa lopulta aina valoon.
"Hey baby smoke with me
Hey baby shake with me
Hey baby run with me
Hey baby love with me
All night long"
(Rättö ja Lehtisalo : Isännän romanttinen illallinen olympiakullan kainalossa)
17.1.07
Keinotekoisia aurinkoja
No niin, ei professori purrut. Joulutauon jälkeen jatkuva graduseminaari ja minä kerroin suunnitelmistani gradun suhteen, upouusista suunnitelmistani, tähdennän. Luettuna on 2000 sivua kirjallisuutta jota siis en nyt tarvitsekaan, mitäpä sekään haittaa, olen oppinut suhtautumaan asioihin järjellä ja tyvenen sielussa tuntien.
Ei, ei sittenkään niin. Miksi muuten valvoisin öitä? Kello herätti tänään, sentään, ei auta tuollainen puolipäivään torkkuilu, minun aktiivisin aikani kun on kuitenkin varhainen aamu ja nykyisin sen ihan liian usein nukun ohi. Hiljalleen päivät pitenevät, mistä ei voi kuin olla kiitollinen. Aamut pitenevät siinä samalla, on aikaa asioihin, joita sivumennen sanoen on nykyisin niin paljon etten tiedä mihin tässä ehtii. Miksi kaikki vaatii niin paljon keskittymistä? Miksei voi vain - - - tehdä tuota tuosta noin ohimennen, sitten kiitää tähän, viilettää toiseen ja vasurilla hoitaa kotityöt?
Kela ilmoitti tänään maksaneensa isyysrahan joulukuulta. Koska minulla ei ole vuonna 2004 ollut tuloja, saan minimimäärän. Tuo logiikka on minusta niin nyrjähtänyttä että teki mieli ääneen nauraa. Aatos Erkko jos isyysrahaa Kelalta hakisi saisi varmaan miljoonia. Kellä on, annettakoon hälle, se on tämän pahoinvointivaltion kantava ajatus.
Pointti kuitenkin: minä olen taas opiskelija! Pitääkin muuten muistaa peruuttaa ensi kuun opintotuki.
Ja vaikka sanoilla pystyy aina enempään kuin tuhannella kuvalla, on visuaalisella viestinnällä silläkin paikkansa: KuvaKuva aloitti, olkaapa hyvät ja tutustukaa.
Ei, ei sittenkään niin. Miksi muuten valvoisin öitä? Kello herätti tänään, sentään, ei auta tuollainen puolipäivään torkkuilu, minun aktiivisin aikani kun on kuitenkin varhainen aamu ja nykyisin sen ihan liian usein nukun ohi. Hiljalleen päivät pitenevät, mistä ei voi kuin olla kiitollinen. Aamut pitenevät siinä samalla, on aikaa asioihin, joita sivumennen sanoen on nykyisin niin paljon etten tiedä mihin tässä ehtii. Miksi kaikki vaatii niin paljon keskittymistä? Miksei voi vain - - - tehdä tuota tuosta noin ohimennen, sitten kiitää tähän, viilettää toiseen ja vasurilla hoitaa kotityöt?
Kela ilmoitti tänään maksaneensa isyysrahan joulukuulta. Koska minulla ei ole vuonna 2004 ollut tuloja, saan minimimäärän. Tuo logiikka on minusta niin nyrjähtänyttä että teki mieli ääneen nauraa. Aatos Erkko jos isyysrahaa Kelalta hakisi saisi varmaan miljoonia. Kellä on, annettakoon hälle, se on tämän pahoinvointivaltion kantava ajatus.
Pointti kuitenkin: minä olen taas opiskelija! Pitääkin muuten muistaa peruuttaa ensi kuun opintotuki.
Ja vaikka sanoilla pystyy aina enempään kuin tuhannella kuvalla, on visuaalisella viestinnällä silläkin paikkansa: KuvaKuva aloitti, olkaapa hyvät ja tutustukaa.
15.1.07
'tis but a soft tumble of words that has awaken thyself in these here night-tyme...
Ehkei minua gradu pidä hereillä. En ole ajatellut sitä niin suureksi asiaksi elämässäni ettäkö se sen tekisi. Kuitenkin se on ajatuksissa, takertuneena kiinni poisvaluvien unien tahmeisiin jäänteisiin, siellä se potkii. Että miksi piti valita graduunsa aihe, jonka pelkkä ajattelukin tuottaa enää fyysistä inhoa. Varmuus siitä että jos vaihtaisi sen toiseksi, taas, niin kaikki sujuisi sitten. Väsymys katoaisi, vuorokausi pitenisi, osaisi tehdä akateemista tutkimusta ja kukkia sataisi taivaalta, kenties tyräkkejä ja rhododendroneita. Yritin sulkea silmiä, ne katsoivat luomien läpi, ei sellaisesta mitään tule ja joka tapauksessa on vaikea nukkua kun vedellään nyrkillä silmien väliin että soi. Onneksi viisiviikkoisen nyrkki on pieni eivätkä voimatkaan vielä huipussaan, nousin lautaselliselle talkkunaa. Kuuntelen kuka ulkona liikkuu, katselen kissaa, se sähisee ikkunaan. Me olemme maan tasalla. Jos jotain tapahtuisi, tulimeri pyyhkäisisi ensimmäisenä meidän kerroksestamme sisään. En saa unta, ja mietin mikä herätti. Ne kuulostivat sanoilta, ehkä se on vain kuu joka taivaanrannassa näkyy, eikä kuuta ole koskaan tarvinnut pelätä.
14.1.07
Kuten sanonta kuuluu
"Lähdes nyt vaan. Se on nimittäin aikainen lintu joka madon nappaa."
"Ai miten niin?"
"Se on ensimmäisenä ulkona. Kärkkymässä aamuvarhaisella jo matoja mullasta."
"Linnut on kyllä aina ulkona."
"Tai no paikalla, missä nyt ovatkaan. Pointti on se että ensimmäisenä sinne ehtivä -"
"Aikainen lintu on kissanruokaa jos multa kysytään, ensimmäisenä tyrkyllä kun yön kylmässä viettänyt nälkäinen kolli kyttää aamupalaa. Ei mulle kiitos."
"Mutta kun aikainen lintu -"
"On kissanruokaa."
"Eli et meinaa lähteä?"
"Osapuilleen näin."
* * *
"Se on kato niin että kun on lusikalla annettu ei voi kauhalla ottaa."
"Voipas."
"Tä?"
"Niin että voi. Siis ottaa kauhalla. Ei kai se sitä estä että on lusikallinen laitettu, kyllä sen kauhaan saa."
"Tarkoitin sanoa että -"
"Kun eihän sen kauhan tarvi täynnä olla, ihme ajattelutapa sellanen. Riippuu astiasta tietenkin vähän, mutta kyllä kai useimmista kulhoista saa kauhalla ronkittua pienenkin määrän."
"Meinasin vaan vihjata -"
"Ja tollanen kauhominen on sen verran suurpiirteistä toimintaa muutenkin että kun sitä ruvetaan harrastamaan niin voi parhaassa tapauksessa saada kaikenlaista sellastakin mitä ei edes suunnitellut. Miks pitäis se sama saada uudestaan? En mä edes halua sitä! Se on melkeinpä parempi ottaa kauhalla jos on ensin lusikan kans heilunut. Yllättyy iloisesti."
"Voi jumalauta."
* * *
"Kissa kiitoksilla elää."
"Joo näin on. Oon omaa kissaani tosiaan jo nelisen viikkoa kiitellyt ja se voi tosi paksusti. Ei tosin enää liiku. Ja haisee pahalta."
"Että semmoista sitten. Kiitos kun kerroit."
"Eipä mitään. Olikin jo nälkä."
"Ai miten niin?"
"Se on ensimmäisenä ulkona. Kärkkymässä aamuvarhaisella jo matoja mullasta."
"Linnut on kyllä aina ulkona."
"Tai no paikalla, missä nyt ovatkaan. Pointti on se että ensimmäisenä sinne ehtivä -"
"Aikainen lintu on kissanruokaa jos multa kysytään, ensimmäisenä tyrkyllä kun yön kylmässä viettänyt nälkäinen kolli kyttää aamupalaa. Ei mulle kiitos."
"Mutta kun aikainen lintu -"
"On kissanruokaa."
"Eli et meinaa lähteä?"
"Osapuilleen näin."
* * *
"Se on kato niin että kun on lusikalla annettu ei voi kauhalla ottaa."
"Voipas."
"Tä?"
"Niin että voi. Siis ottaa kauhalla. Ei kai se sitä estä että on lusikallinen laitettu, kyllä sen kauhaan saa."
"Tarkoitin sanoa että -"
"Kun eihän sen kauhan tarvi täynnä olla, ihme ajattelutapa sellanen. Riippuu astiasta tietenkin vähän, mutta kyllä kai useimmista kulhoista saa kauhalla ronkittua pienenkin määrän."
"Meinasin vaan vihjata -"
"Ja tollanen kauhominen on sen verran suurpiirteistä toimintaa muutenkin että kun sitä ruvetaan harrastamaan niin voi parhaassa tapauksessa saada kaikenlaista sellastakin mitä ei edes suunnitellut. Miks pitäis se sama saada uudestaan? En mä edes halua sitä! Se on melkeinpä parempi ottaa kauhalla jos on ensin lusikan kans heilunut. Yllättyy iloisesti."
"Voi jumalauta."
* * *
"Kissa kiitoksilla elää."
"Joo näin on. Oon omaa kissaani tosiaan jo nelisen viikkoa kiitellyt ja se voi tosi paksusti. Ei tosin enää liiku. Ja haisee pahalta."
"Että semmoista sitten. Kiitos kun kerroit."
"Eipä mitään. Olikin jo nälkä."
12.1.07
Mania
Parahin isosetä.
Kuten viime kirjeessäni kerroin, olen vakaasti harkinnut palaamista koulun penkille tarkoituksenani jatkaa jo pian vuoden verran horrostilassa maanneita maisterinopintojani. Tältä saralta minulla on sinulle kuitenkin hieman ikävää kerrottavaa. Minä nimittäin ihan tosissani yritin, kyllä vain, ja huomasin vieraantuneeni. Muistathan sen kesän jona kerroit meille lapsille tarinoita sotavuosiltasi? Kokemuksesi Koreasta palasivat mieleeni kun istahdin itseäni kymmenenkin vuotta nuorempien taidehistorianopiskelijoiden keskelle luentosaliin, jossa en ollut käynyt kolmeen vuoteen. Kuten sinä kertomuksessasi, myös minä tajusin että olin periaatteessa oikeassa paikassa, mutta aivan liian myöhässä. Taistelu oli osaltani ohi. En väitä etteikö minulla olisi ollut ihan kiintoisa parituntinen; muistelen sinunkin suupielessäsi hymynpoikasen karehtineen kun kerroit että rauhansopimuksista huolimatta nautit adrenaliinista suonissasi ja veriroiskeista kasvoillasi. Tämä on ilmiselvästi inhimillinen piirre ja ymmärrän sen kyllä. Sitä pyrkii nauttimaan asioista, jotka ovat itselle joskus olleet tärkeitä, kenties niistä kykenee jopa saamaan irti enemmän kun tietää että itse asian merkityksellisyys on jo kauan sitten jäänyt taakse. Niinpä minäkin kuunnellessani luentoa piirustelin ruutuvihkooni koukeroita, tarkastelin luentosalin eriskummallista arkkitehtuuria, vilkuilin muutamia tyttölapsiakin ja hymyilin luennoitsijan kuivan itseironisille sutkauksille, jotka olivat kenties hieman väsähtäneempiä kuin kolme vuotta sitten, mutta edelleen pidän häntä suosikkiluennoitsijanani yliopistolla, enkä aio muuttaa mielipidettäni. Kuulehan isosetä. Se mitä minä nyt aion sinulle kertoa, on luottamuksellista, eikä toivoakseni päädy ainakaan tiedät-kyllä-kenen korviin. Niin varma kuin olinkin päätöksestäni saada opinnonsyrjästä kiinni, olen kuitenkin kokenut viime aikoina satunnaista hengenahdistusta ja nukkunut öitäni huonosti. Tämä itsetuntoni ja henkilökohtaisten voimavarojeni rapistuminen, mikä osaltaan on saattanut aiheuttaa juuri tuon yllä kuvailemani vieraantumisen tunteen, ei ole johtunut viisiviikkoisesta tyttärestä, joka itse asiassa nukkuu kuin tukki, mistä tunnen välillä hienoista kademieltäkin, vaan siitä, että jokin on kutsunut minua yön lumettomassa hämärässä. Toissayönä nousin vuoteesta, kävelin takapihalle ja näin suuret punaiset kasvot pohjoisen taivaanrannan takana. Minä muistan edelleen sen kerran kun unissasi puhuit niistä, oli kevät, olimme mummolassa pääsiäislomalla ja minä näin sinut ehkä toisen tai kolmannen kerran elämässäni. Olen odotellut niitä kasvoja; isosetä, ovatko ne tulossa noutamaan minua nyt? Jos kykenet kertomaan minulle jotakin sellaista jota minun on mielestäsi tästä asiasta syytä tietää, toivon sinun vastaavan mitä pikimmin.
Kaikkea hyvää sinulle,
siskontyttärenpoikasi Ugus.
Kuten viime kirjeessäni kerroin, olen vakaasti harkinnut palaamista koulun penkille tarkoituksenani jatkaa jo pian vuoden verran horrostilassa maanneita maisterinopintojani. Tältä saralta minulla on sinulle kuitenkin hieman ikävää kerrottavaa. Minä nimittäin ihan tosissani yritin, kyllä vain, ja huomasin vieraantuneeni. Muistathan sen kesän jona kerroit meille lapsille tarinoita sotavuosiltasi? Kokemuksesi Koreasta palasivat mieleeni kun istahdin itseäni kymmenenkin vuotta nuorempien taidehistorianopiskelijoiden keskelle luentosaliin, jossa en ollut käynyt kolmeen vuoteen. Kuten sinä kertomuksessasi, myös minä tajusin että olin periaatteessa oikeassa paikassa, mutta aivan liian myöhässä. Taistelu oli osaltani ohi. En väitä etteikö minulla olisi ollut ihan kiintoisa parituntinen; muistelen sinunkin suupielessäsi hymynpoikasen karehtineen kun kerroit että rauhansopimuksista huolimatta nautit adrenaliinista suonissasi ja veriroiskeista kasvoillasi. Tämä on ilmiselvästi inhimillinen piirre ja ymmärrän sen kyllä. Sitä pyrkii nauttimaan asioista, jotka ovat itselle joskus olleet tärkeitä, kenties niistä kykenee jopa saamaan irti enemmän kun tietää että itse asian merkityksellisyys on jo kauan sitten jäänyt taakse. Niinpä minäkin kuunnellessani luentoa piirustelin ruutuvihkooni koukeroita, tarkastelin luentosalin eriskummallista arkkitehtuuria, vilkuilin muutamia tyttölapsiakin ja hymyilin luennoitsijan kuivan itseironisille sutkauksille, jotka olivat kenties hieman väsähtäneempiä kuin kolme vuotta sitten, mutta edelleen pidän häntä suosikkiluennoitsijanani yliopistolla, enkä aio muuttaa mielipidettäni. Kuulehan isosetä. Se mitä minä nyt aion sinulle kertoa, on luottamuksellista, eikä toivoakseni päädy ainakaan tiedät-kyllä-kenen korviin. Niin varma kuin olinkin päätöksestäni saada opinnonsyrjästä kiinni, olen kuitenkin kokenut viime aikoina satunnaista hengenahdistusta ja nukkunut öitäni huonosti. Tämä itsetuntoni ja henkilökohtaisten voimavarojeni rapistuminen, mikä osaltaan on saattanut aiheuttaa juuri tuon yllä kuvailemani vieraantumisen tunteen, ei ole johtunut viisiviikkoisesta tyttärestä, joka itse asiassa nukkuu kuin tukki, mistä tunnen välillä hienoista kademieltäkin, vaan siitä, että jokin on kutsunut minua yön lumettomassa hämärässä. Toissayönä nousin vuoteesta, kävelin takapihalle ja näin suuret punaiset kasvot pohjoisen taivaanrannan takana. Minä muistan edelleen sen kerran kun unissasi puhuit niistä, oli kevät, olimme mummolassa pääsiäislomalla ja minä näin sinut ehkä toisen tai kolmannen kerran elämässäni. Olen odotellut niitä kasvoja; isosetä, ovatko ne tulossa noutamaan minua nyt? Jos kykenet kertomaan minulle jotakin sellaista jota minun on mielestäsi tästä asiasta syytä tietää, toivon sinun vastaavan mitä pikimmin.
Kaikkea hyvää sinulle,
siskontyttärenpoikasi Ugus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)