Miten päivä pelastetaan

Minulla on ollut huono viikko. Keskiviikon kaltaista päivää en välttämättä haluaisi elää toista, eikä torstaikaan alkanut hyvin. Heräsin puoli kuudelta todeten etten saisi ajatuksiltani enää unta. Nousin ja kirjoitin. Lähdin kävelylle jokirantaan, kevätauringon sokaiseva häikäisy Aurajoen yläjuoksun korkeiden rantatöyräiden lumipeitteellä tuntui hyvältä. Se oli kaunista, ja kuitenkin unohduin ajatuksistani hetkeksi pois vasta kun palasin kotiin ja näin postin jättäneen luukusta pakettikortin. Lähettäjä Tampereen Science Fiction -seura, painoksi luvattiin toista kiloa.

Olin ymmälläni, myönnän sen. Minun yhteyteni kyseiseen seuraan on novellikilpailu, jossa viime syksynä saavutin lievää menestystä, mutta tuo palkkio tipahti tililleni jo joulukuussa, eikä kilpailussa tietääkseni jaettu muita palkintoja. Läksin lähipostiin pakettia noutamaan. Virkailija naurahti nähdessä tölvähtäneen ilmeeni kun hän nosti lootaa tiskin takaa. Se oli suurempi kuin olin kuvitellut. Laatikossa rahisteli jokin edestakaisin. Oloni hämmentyi. Pitkitin jännitystä kävelemällä kotiin kiertotietä.

Paketti ei tietenkään meinannut aueta; sähläsin saksien kanssa, teippi oli tukevaa kuin teräs. Lopulta riivin kannen auki, poistin tiiviisti mytytyt sanomalehtikääreet ja kun alta paljastui hervottoman kokoinen pussillinen irtokarkkia, kuvittelin hetken aikaa eläväni kummallisessa rinnakkaistodellisuudessa, jossa absurdeja asioita tapahtuu tuon tuosta eikä niitä tarvitse kenenkään selitellä.

Tosin selityskin löytyi. Laatikossa oli mukana myös kunniakirja juuri tuosta edellämainitsemastani kilpailusta, sekä selventävä tiedote: minulle oli myönnetty "Kanerva Eskolan erikoispalkinto", puolen kilon pussillinen ufokarkkeja, koska tekstissäni oli "hurmaavaa outoutta". Lisäkseni palkinnon sai vain yksi toinen kilpailuun osallistunut.

Kyllähän tuo tuntui hyvältä; tieto siitä, että oli jotakuta ihan oikeasti koskettanut novellillaan. Karkkejakin on nyt viikoiksi eteenpäin, nuo ufot kun eivät ole mitään mässäilytavaraa. Ja puoleen kiloon niitä mahtuu melko paljon. Päätin kuitenkin lukaista tuon novellinikin uudestaan, en ole siihen elokuisen valmiiksi saamisen jälkeen kajonnut. Silmään pisti heti kaksi virkettä, joissa aikamuoto vaihtuu lennossa menneestä nykyhetkeksi. Häpeämään pisti.




Näin siis pelastetaan päivä. Kun vielä joku pelastaisi tämänkin; sain tiedon että se parin viikon takainen mainitsemani työhaastattelu ei sitten kantanutkaan hedelmää. Se oli ainoa suunnitelmani kesän varalle.

Hermostunut naurahdus.

Hieno mies

"Mikäs se tämä on?" toinen kysyi.

"Käsi", vastasi toinen. "Vielä kimmoisa ja kiinteä, mutta sormet ovat jäykistyneet kummalliseen asentoon. Valitettavasti rannetta ei ole kovin paljon mukana, saattaisimme nähdä hupaisan rannekellosta aiheutuneen painauman."

Käsi oli vaalea ja jotenkin kuhmuisen näköinen, siinä oli kissan kanssa leikittyjä raapimajälkiä. Liukuhihna oli kuljettanut sen heidän eteensä seinästä, se oli tullut läpi ruosteen reunustaman aukon ja sitten hihna oli pysähtynyt jättäen käden heidän eteensä. Haks poks, he iskivät nuijansa ja kirveensä alas ja pirstoivat käden. Hihna hurahti uudelleen käyntiin.

"No nythän sieltä tulee jotain suurempaa."

"Näyttäisi olevan jalka."

"Ne näyttävät aina jotenkin oudoilta yhteydestään irrotettuina."

"Totta. Mutta ihan hyväkuntoinen tämäkin on; ei erityisen lihaksikas, mutta silti terve. Näkee että sillä on kävelty paljon."

"Mietin joskus että mitenköhän ne päätyvät aina tänne meille lopulta. Tajuatko mitä tarkoitan? Että eivätkö ne voisi joskus valita toisinkin elämässään?"

"Ei sitä kannata liikaa miettiä. Minäkään enää vuosiin ole."

Haks poks, he nuijivat jalan. Sitten hihna oli hetken paikallaan ja he ehtivät vilkaista ihmetellen toisiinsa ennen kuin se jälleen käynnistyi ja aukosta heidän eteensä tuli keskivartalo.

"Ohhoh."

"Älä nyt, olet sinä kummempaakin nähnyt. Kiertoon vaan tämäkin, uusioksi. Maailma tarvii materiaa, kelvottomat pannaan paloiksi."

Haks poks, haks poks. Hetken aikaa he nuijivat hiljaisuudessa. Nuorempi pyyhkäisi hikeä otsaltaan.

"Kuulitkos sitä huhua että tämä olisi ollut joku hirveän suuri merkkihenkilö aiemmassa elämässään? Uudestisyntynyt kreikkalainen filosofi tai sellaista."

"Kuulin kyllä. Eihän niihin oikein mitään voi sanoa. Ehkä jossain pannaan sielutkin kiertoon samalla tavalla. Mistäpä me sen voisimme tietää."

"Mistäpä niin."

He saivat lopulta keskivartalon nuijituksi ja sen jälkeen hihna toi heidän luokseen pienen buddha-patsaan.

"Oho! Hieno."

"Niin on. En minä kyllä tätä halua nuijia."

"En minäkään."

He laittoivat buddha-patsaan huoneen peltiselle hyllylle kumihanskalaatikon ja pahvimukipinon viereen.

"No niin, pää. Tätä jo odoteltiinkin. On kurkkuakin pätkä mukana."

"Joo, ja katsopas tätä. Kurkunpää on jotenkin kummasti turvonnut. Sinne ovat jääneet tuhannet sanat, joita se olisi halunnut sanoa, mutta ei ole saanut suustaan ulos. Tuonne ne ovat kaikki jääneet aiheuttamaan painetta."

He nuijivat pään, haks poks. Silmät olivat olleet jo valmiiksi kiinni.

Hihna surahti vielä kerran ja toi toisen käden, tässä oli käsivarttakin mukana.

"Ovat jääneet nämäkin sormet jotenkin oudosti."

"Enpä tiedä. Näyttäisi pikemminkin siltä, kuin se olisi viime hetkellä puristanut kättään nyrkkiin. Jotkut tekevät niin toivoessaan parasta."

"Jotenkin suloista että se on tuossakin vaiheessa vielä toivonut. Aika kunnioitettavaa."

"Onhan se. Ja tiedätkö mikä on kaikkein hienointa? Se on uskonut siihen mitä se on toivonut. Se ei ole heittänyt toivoaan."

He jäivät katsomaan kättä, joka oli heidän edessään liukuhihnalla, sormet heikosti nyrkissä. Käsi toi heidän mieleensä hyviä asioita, sellaisia kuin pitkät keväiset illat ja lämpimät syyskesän yöt. Hieman epäröiden he katsoivat toisiinsa. Tätä ei tehnyt mieli pirstoa. Kumpikin halusi antaa toisen lyödä ensimmäisen iskun.

Kuin koti jonka toivoo jälleen näkevänsä vietettyään vuosia vankeudessa

Kohta yksi: Kielletty Turku on nykyisin myös Flickriä fiinimmässä (ja nopsemmin toimivassa) ympäristössä, Nokturnossa. Suosittelen tutustumaan sivustoon tarkemminkin.

*

Kohta kaksi: Toissapäiväisen Muusikkoarvailun oikea rivi:

Kuva 1, Nits. Hollantilainen popin ja taiteen rajamailla pian 30 vuotta liikuskellut kokoonpano. Tunnettuja Suomi-faneja, onpa yhden albuminkin nimi Alankomaat. Laulaja Henk Hofsteden ääni muistuttaa ainakin nykyisin myöhäisaikojen John Lennonia. Marimba tunnisti.

Kuva 2, Tuomari Nurmio. Jumalan, tai ainakin taistolaisnuorison, lahja Suomen musiikille. Parhautta. Ei kahta samanlaista albumia. Mari ja Marimba tunnistivat.

Kuva 3, Pink Floyd. Oletin helpoimmaksi kuvaksi, mutta hutejakin veikkailtiin. Tässä siis vielä alkuperäisessä kokoonpanossa ykköslevyn aikoihin, ennen kuin Syd Barret katosi pysyvästi omille kiertoradoilleen skitsofrenian ja huumeiden myötä. Ei koskaan palannut sieltä. Pink Floydin albumit kansoittavat levyhyllyäni lukuisampina kuin minkään muun artistin. Joni ja anonyymi tunnistivat.

Kuva 4, Camel. Brittiläinen progebändi, joka musiikki ei ole kikkailevaa tilutusta vaan lievästi jatsahtavaa tunnelmointia. Hyviä albumeja 70-luvulla, sittemmin ilmeisesti ajautui taiteelliseen kriisiin, josta nykyisin kuulemma selvinnyt ja julkaisee pienelle fanipiirilleen hienoja teoksia. Tunnen vain ne alkuvuosien klassikot. Kukaan ei tunnistanut.

Kuva 5, Tapio Liinoja. Siis EI Ravi Shankar eikä Philip Glass, mielenkiintoisia veikkauksia kylläkin. Lapinlahden Lintujen perustajajäseniä, jolla upea lauluääni ja mielenkiintoinen sanoitustyyli. Julkaisi muutama vuosi sitten oudon tummasävyisen soololevyn, tänä keväänä myös esikoiskirjansa. Ei tunnistajia siis.

Kuva 6, Höyry-kone. Onnistuin löytämään varmaan kyseistä yhtyettä epäkuvaavimman otoksen. Julkaisi 90-luvulla pari albumillista uskomattoman rikasta, omaperäistä ja kaunista musiikkia. Varsinkin esikoisalbumi maailmallakin kovin pidetty teos, lukekaa vaikka tästä. Osa jäsenistöstä perusti myöhemmin Alamaailman vasarat. Ei tunnistajia, mikä ei tällä kuvalla yllätä.

Kuva 7, Plastic Ono Band. John & Yokon kollektiivi, hieno ilmiö ja hienoa musiikkia. Marimba ja Jani tunnistivat.

Kuva 8, Kelis. En oikein tiedä miksi minulla on hänen levynsä, mutta on kuitenkin. MTV-musiikkia, joskaan ei mitenkään huonoimmasta päästä, kai. Mitä väliä sillä on, ei tätä tule kuitenkaan juuri koskaan kuunneltua. Tosin kun tulee, niin pidän tästä. Mari, Jani (melkein) ja Joonas (?) tunnistivat.

Kuva 9, Tehosekoitin. Olen vieläkin harmissani että bändi hajosi riitoihin kesken julkaistun singlen perusteella loistavaksi muotoutuneen albuminsa työstön. Materiaali varmaan edelleen pölyttyy jossain studioarkistoissa. Marimba tunnisti.

Kuva 10, Ulver. Nuo Norjalaiset viikingit, jotka joskus muinoin black metalliakin soittivat. Sittemmin katosivat jonnekin hyvin mielenkiintoisten elektroambient-projektien harhapoluille, viime vuonna palailivat varovasti lähtösuuntiinsa, mutta ovat silti edelleen kaukana kaikesta. Lukekaa täältä tarkemmin. Joonas tunnisti.

Kuva 11, Frank Zappa. Elämänsä loppuun asti säälimättä sananvapautta ja kalkkeutunutta konservatismia vastaan taistellut suuri taiteilija, jota kunnioitan muusikkonakin, mutta vielä paljon enemmän vakaumuksensa vuoksi. Meillä on sama syntymäpäivä. Marimba tunnisti.

Kuva 12, Paul Simon. Simon & Garfunkel -kaksikon kappaleentekijäosapuoli. 80-luvulla yllättävä soolosuksee maailmanmusiikin ja oman kitarapoppinsa yhdistelmällä, nykyisistä vaiheista en tiedä. Taitaa miekkonen sävellellä Broadway-musikaaleja. Joni tunnisti, joskin epäröiden.

Kuva 13, Ismo Alanko Säätiö. Olisiko Sisäinen solarium -albumin aikainen promokuva? Ismokin on aina hyvä. Jani tunnisti.

Kuva 14, Tangerine Dream. Saksalainen space/ambient-musiikin pioneeri. Teki 70-luvulla hyvin kiinnostavaa ja oivaltavaa musiikkia, sittemmin päätynyt ankeaksi konenakuttajaksi. Kukaan ei tunnistanut, mutta minusta on hupaisaa että Jani veikkasi Nirvanaksi. Kurt Cobain kääntyy haudassaan - oli veikkaus vitsi tai ei.

Kuva 15, Rick Wright. Pink Floydin kosketinsoittaja, eli esiintyy myös kuvassa kolme äärimmäisenä oikealla. Tehnyt pari soololevyä vuosien varrella. Melko miellyttäviä ovat ne levyt.

*

Kohta kolme: Tearcandyn haastamaan teinikyselyyn tekisi tosissaan mieli osallistua. Katsotaanpa vaikka ensi yönä olisiko aikaa.

*

Kohta neljä: Kaksi sitaattia edelläkin mainittujen artistien kappaleista, jotka sopivat tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni.

"Believing I have supernatural powers
I slammed into a brick wall"

(Paul Simon / Gumboots)

"Kun kaaduin katuojaan, silloin tiesin sen,
olen helvetin huono ihminen"

(Tuomari Nurmio / Huono ihminen)

Musavisaa kuin uunista pullaa

Jaakobilla oli tämä jo aikoja sitten, ja jo tuolloin pidin ideaa hauskana; osallistuminen oli kuitenkin mahdotonta ollessani uppoutunut akateemisen tutkimuksen kivuuksiin korvannipukoitani myöten. Nyt Jani palautti meemin mieleeni, ja kas! Eihän minulle ole enää maailmassa muuta kuin aikaa, joten näpräsinpä minäkin omani. Siis viisitoista satunnaisvalikoitua artistia omasta musiikkikokoelmastani, heille netistä etsityt (tietenkin mahdollisimman epätunnistettavat, eheh) kuvat ja ei muuta kuin yleisö arvailemaan. Lupaan palkkion parhaalle. [varauksin]

Sen verran jouduin kuitenkin tämän meemin sääntöjä muokkaamaan, että kun tuossa alkuperäisessä pitäisi käsitellä playlistoja, winamppeja ja random-toimintoja niin sehän ei kohdallani onnistu. Minä kun kuuntelen musiikkia cd-soittimella. Niin kuin sitä pitääkin kuunnella! Tietokone on ihan muita juttuja varten. Arvoin lokerokkaasta cd-hyllystäni 15 lokeroa, joista jokaisesta valitsin ensimmäisenä esiintyvän artistin nimen. Minun levynihän eivät ole tylsässä aakkosjärjestyksessä, joten satunnaisotannasta tuli kerrassaan jännä.

Veikkaan tosin, että Jaakob lienee ainoa lukijoistani, joilla on edes teoreettisia mahdollisuuksia arvata edes puolet näistä. Mutta ei se ole tärkeää. Ei osallistuminenkaan ole. Tätä oli kiva näprätä. On kiva näprätä asioita.















Vastaukset kommenttilootaan. Palaan itse sinne parin päivän päästä kertomaan oikean rivin.

Suu veressä sunnuntaihin

Vanhetessaan muuttuu ihminen itsensä irvikuvaksi. Parodiaksi, melko epäonnistuneeksi, siitä hahmosta, jollainen kuvitteli nuoruusvuosina onnistuneimmillaan olevansa. Silloin, maailman vielä avautuessa suurena edessä, sitä ajatteli: jos minä kykenen olemaan tällainen, minusta pidetään. Tällaisimmillani olen hyvä hahmo. Tämän roolin ja kehyksen olen itselleni muokannut.

Ja sitten haihtuvat vuodet sumuna pois. Se sama hahmo yrittää edelleen kovasti, mutta se on muuttunut epätodellisemmaksi päivä päivältä. Se on pakokauhuinen ihmisenkaltainen olio, joka baarinpöydässä toisintaa nuoruutensa älyvapautta epätoivoisesti. Se tietää, ettei ole enää paluuta siihen, missä se sillä hetkellä on. Se varmasti aika tavalla pelkää.

Vanhetessa myös rapistuu ihmisen fysiikka ja hänestä tulee senkin kautta tylsä. En minä eilen niin paljon ottanut, että olisin sammumaan alkanut; neljän edellä lähdin jatkoilta löntystelemään kotikolon suuntaan lähinnä siksi, että alkoi ihan rehellisesti pesiytyä uni simmuun. Hyvä että sänkyyn asti selvisin. Ja kuuden tunnin päästä reippaana heräsin. Nyt lumi leijailee taivaalta hituina, joita tuuli tempoo edestaas. On harmaata, hautausmaan puut taipuvat puuskissa.

On aika tehdä päätös.

Nämäkin minä otan teiltä pois

Tässä kevättalven kuluessa olen kiinnittänyt huomiota kaikkiin niihin asioihin, jotka ovat kauniissa asuinkaupungissani kiellettyjä. Niitä piisaa; kumma kyllä en ollut erityisemmin pannut merkille tätä yhteiskunnan järjestyneiden tahojen taipumusta estää kansalaisiaan tekemästä kaikenlaista ennen kuin pääkaupunkiseudulta tänne muuttanut henkilö turhautui joka puolella näkemiinsä kieltotauluihin. Nyttemmin olen siis itsekin huomannut tämän todeksi. Tämä kaupunki on kieltotaulujen, aidattujen alueiden, lukittujen porttien ja valvontakameroiden rehottava pelto.

Olen kuljeksinut pitkin katuja kamerani kanssa näyttäen yhteiskunnan viholliselta ja kuvannut sitä, miten meitä estetään tekemästä asioita. Aina kasvavaa kuvasarjaani kielletystä Turusta voi käydä ihmettelemässä täällä. Miksi näin? Hätkähdin ainakin itse sitä, että kaikkialla kirkuvat kieltotaulut olivat minulle luonnollinen ympäristö, jota ei koskaan tullut mielessään kyseenalaistaneeksi. Nyt niitä huomaa joka kadunkulmassa, sisä- ja ulkotiloissa; jopa kaukana Aurajoen yläjuoksulla, poluttomaan jokirantaan rämmittyään kohtaa kiellon. Hyvä luoja miten negatiivisessa maailmassa me elämme, kun sana KIELLETTY singahtaa verkkokalvoille joka nurkan takaa. Minua ahdistaa ajatus siitä, että tämä otetaan luonnollisena tilana. Totta kai pitää kieltää ihmisiä kulkemasta. Tietenkään ei saa rullalautailla, kävellä, oleskella laiturilla, käyttää näitä tiettyjä portaita, kulkea tästä portista, pysäköidä tälle pysäköintipaikalle, kulkea koiran kanssa tämän puiston halki.

Arkiselta näyttävän kerrostalon seinässä arkisen keskikaupungin kadun varrella ilmoitetaan kameravalvonnasta. Miksi? Mitä se valvoo, kenen eduksi, ketä vastaan? Miksi Turussa joka ainoa taloyhtiö on aidannut piha-alueensa pakottaen kulkijoita kiertämään parhaimmillaan satoja metrejä sen vuoksi, ettei yksityishenkilöiden asfalttipiha kuluisi? Erään taloyhtiön piha Yliopistonkadun länsipäässä on ollut piikkilangalla aidattu jo vuosien ajan, ja se alkaa näyttää jo pelottavalta. Piikkilangan takana on pyöräteline, roskalavoja, hiekkalaatikko, se kaikki tavallinen.

Turussa tiedetään mikä on kansalaisten paikka. Jos et asu täällä, et ole olemassa meille. Jos olet meidän elämämme ulkopuolinen, sinä olet KIELLETTY. Et saa toimia. Älä tee tuota asiaa, josta minä en pidä. Minulla on oikeus sanoa, mitä täällä saa tehdä ja mitä ei. Minä tiedän. Minä olen kontrollissa.

Ja kontrolli tuottaa kontrolloituja kansalaisia.

'Scuse me while I wash this sock

Ei minulla sinällään mitään ole ylioppilaskylän pesutupaa vastaan, mutta se kyllä toisinaan saa otsasuonet sykkimään ja jääväreet selkäkarvoja silittelemään kun on ottamassa pesun jälkeen pyykkejään koneesta ulos, ja kyseisen koneen seuraavaksi varannut tulee niskan taaksee huohottamaan. Ja aivan erityisesti tuijottamaan silmämuna kovana niitä pyykkejäni. Se hermostuttaa kun minulle tuntematon yksilö kiinnittää katseensa vaaleanpunaisiin pyjamanhousuihini, kukkakuvioituihin kalsareihini, kulahtaneisiin tennissukkiini ja sarjakuvahahmoilla koristeltuihin pussilakanoihini. Ja kun hermostun, menetän lihaskontrollini. Käteni alkavat nykiä ja pudottelevat ne vastapestyt pyykit pesutuvan likaiselle lattialle. Ja tuijotus syvenee, odottajan jalka naputtaa sementtiin tahdin, joka kertoo minun olevan naurettava häviäjä ja kömpelö muiden aikaavievä rähmätassu kaiken lisäksi; eikä mitään merkitystä tunnu olevan sillä, että olen täysin aikataulussa! Olen aina ajoissa, yleensä jo siinä vaiheessa odottamassa kun koneeni vielä linkoaa! Enkä koskaan tuijota muiden pyykkejä vaan hienotunteisesti liukenen kulman taakse kuin varjo. Siellä sitten hihittelen. Varsinkin söpöt japanilaiset opiskelijatyttöset tästä tavastani tuntuvat pitävän.

Come sail your ship

Vaikka lämpömittari näyttää nollaa ja maassa on puoli metriä lunta, lämmittää aurinko parvekkeen jo niin nautittavaksi, että siellä voisi sisävaatteissaan istua lukemassa hyvää kirjaa eikä olisi lainkaan kylmä. Mistäkö niin arvelen? Koska minä juuri äsken tein niin! Vain koska se on mahdollista!

Kevät humalluttaa paremmin kuin mikään. Kun on valoa ja lämpöä uskoo taas itseensä ja mahdollisuuksiinsa, ja tuntuu siltä että on aikaa ja tarmoa tehdä kaikki ne asiat jotka synkkien ja surumielisten talvikuukausien aikana tuntuivat ikuisesti ulottuviltani karanneen. Yhtäkkiä huomaan tekeväni asioita. Kirjoitan kuin pyörremyrsky. Eilisillan vietin Nuutisen emännän kanssa suunnitellen kevätkuukausien aikana kuvattavaa elokuvaa. Opettelen kuvankäsittelyä, visualisoin ympäristöäni. Innostun musiikistakin taas; taidanpa käydä tänään levyostoksilla. On hyvä olo kun on kevät. Seuraavat puoli vuotta ja rapiat päälle minä olen taas elossa. Minusta on kaikkeen mihin haluan minusta olevan. Yhteiskunta ei lannista minua seuraavan kerran ennen kuin lokakuussa aikaisintaan.

Tuskin maltan odottaa kesää. Mitä kaikkea tuo tämä vuosi? Mitä kaikkea saankaan valmiiksi? Mihin kaikkeen kollektiiviseen toimintaan pääsen osallistumaan?

Se on tuo valo. Tuo jumalainen lämpö.

Talvi on taas tapettu, taas yhdestä selvitty.