23.3.06

Hieno mies

"Mikäs se tämä on?" toinen kysyi.

"Käsi", vastasi toinen. "Vielä kimmoisa ja kiinteä, mutta sormet ovat jäykistyneet kummalliseen asentoon. Valitettavasti rannetta ei ole kovin paljon mukana, saattaisimme nähdä hupaisan rannekellosta aiheutuneen painauman."

Käsi oli vaalea ja jotenkin kuhmuisen näköinen, siinä oli kissan kanssa leikittyjä raapimajälkiä. Liukuhihna oli kuljettanut sen heidän eteensä seinästä, se oli tullut läpi ruosteen reunustaman aukon ja sitten hihna oli pysähtynyt jättäen käden heidän eteensä. Haks poks, he iskivät nuijansa ja kirveensä alas ja pirstoivat käden. Hihna hurahti uudelleen käyntiin.

"No nythän sieltä tulee jotain suurempaa."

"Näyttäisi olevan jalka."

"Ne näyttävät aina jotenkin oudoilta yhteydestään irrotettuina."

"Totta. Mutta ihan hyväkuntoinen tämäkin on; ei erityisen lihaksikas, mutta silti terve. Näkee että sillä on kävelty paljon."

"Mietin joskus että mitenköhän ne päätyvät aina tänne meille lopulta. Tajuatko mitä tarkoitan? Että eivätkö ne voisi joskus valita toisinkin elämässään?"

"Ei sitä kannata liikaa miettiä. Minäkään enää vuosiin ole."

Haks poks, he nuijivat jalan. Sitten hihna oli hetken paikallaan ja he ehtivät vilkaista ihmetellen toisiinsa ennen kuin se jälleen käynnistyi ja aukosta heidän eteensä tuli keskivartalo.

"Ohhoh."

"Älä nyt, olet sinä kummempaakin nähnyt. Kiertoon vaan tämäkin, uusioksi. Maailma tarvii materiaa, kelvottomat pannaan paloiksi."

Haks poks, haks poks. Hetken aikaa he nuijivat hiljaisuudessa. Nuorempi pyyhkäisi hikeä otsaltaan.

"Kuulitkos sitä huhua että tämä olisi ollut joku hirveän suuri merkkihenkilö aiemmassa elämässään? Uudestisyntynyt kreikkalainen filosofi tai sellaista."

"Kuulin kyllä. Eihän niihin oikein mitään voi sanoa. Ehkä jossain pannaan sielutkin kiertoon samalla tavalla. Mistäpä me sen voisimme tietää."

"Mistäpä niin."

He saivat lopulta keskivartalon nuijituksi ja sen jälkeen hihna toi heidän luokseen pienen buddha-patsaan.

"Oho! Hieno."

"Niin on. En minä kyllä tätä halua nuijia."

"En minäkään."

He laittoivat buddha-patsaan huoneen peltiselle hyllylle kumihanskalaatikon ja pahvimukipinon viereen.

"No niin, pää. Tätä jo odoteltiinkin. On kurkkuakin pätkä mukana."

"Joo, ja katsopas tätä. Kurkunpää on jotenkin kummasti turvonnut. Sinne ovat jääneet tuhannet sanat, joita se olisi halunnut sanoa, mutta ei ole saanut suustaan ulos. Tuonne ne ovat kaikki jääneet aiheuttamaan painetta."

He nuijivat pään, haks poks. Silmät olivat olleet jo valmiiksi kiinni.

Hihna surahti vielä kerran ja toi toisen käden, tässä oli käsivarttakin mukana.

"Ovat jääneet nämäkin sormet jotenkin oudosti."

"Enpä tiedä. Näyttäisi pikemminkin siltä, kuin se olisi viime hetkellä puristanut kättään nyrkkiin. Jotkut tekevät niin toivoessaan parasta."

"Jotenkin suloista että se on tuossakin vaiheessa vielä toivonut. Aika kunnioitettavaa."

"Onhan se. Ja tiedätkö mikä on kaikkein hienointa? Se on uskonut siihen mitä se on toivonut. Se ei ole heittänyt toivoaan."

He jäivät katsomaan kättä, joka oli heidän edessään liukuhihnalla, sormet heikosti nyrkissä. Käsi toi heidän mieleensä hyviä asioita, sellaisia kuin pitkät keväiset illat ja lämpimät syyskesän yöt. Hieman epäröiden he katsoivat toisiinsa. Tätä ei tehnyt mieli pirstoa. Kumpikin halusi antaa toisen lyödä ensimmäisen iskun.

4 kommenttia:

Kirsti kirjoitti...

Olet näköjään hyvässä vedossa. Tämä on taas sellainen juttu niin kuin olisi hetkeksi nyppäisty verho silmien edestä ja näkisi hetken harhojen taakse todellisuuteen. Jossa on jotain samanaikaisesti kammottavaa ja lohdullista.

Ugus kirjoitti...

Kiitos. Tämä abstraktointi on osoittautunut kohdallani hyväksi tavaksi käsitellä elämäni asioita. Bonusta on jos joku muukin pitää tekstistä.

Orkidea kirjoitti...

Hui... Olen seurannut blogiasi jo jonkin aikaa ja aina tulee toinen toistaan hämmästyttävämpiä kirjotuksia! Kerrassaan upeaa.

Ugus kirjoitti...

Kiitos paljon!