Pyörähdys

Kun jaksaisi ylläpitää tietoisuutta siitä, että uhratessaan aikaansa kirjallisuudentutkimukselle on tekemässä jotain merkityksellistä. Enkä tarkoita tätä siten, että minulla olisi jokin syvältä kumpuava pakottava tarve tehdä jotain merkityksellistä; lähinnä minulla on tarve olla tekemättä mitään tarkoituksenmukaisen merkityksetöntä.

Joskus tuntuu siltä kuin roikkuisi lipsuvalla sormiotteella huikeissa korkeuksissa rautatiesillan poikkipuusta raiteiden välissä. Alhaalla kuohuu koski terävien kivien ympärillä, niin kaukana että sen jyminää tuskin kuulee. Ja tietenkin sitä siltaa pitkin menee juna, kilometrien pituinen, kenties päättymätön. Se louskuttaa eteenpäin kiireettä ja siinä roikkuessa ovat voimat käyneet ensin vähiin, sitten loppuneet. Tekee mieli päästää irti, koska - no, sattuu tietämään ettei se juna pääty koskaan. Että voi yhtä hyvin säästä itseltään piinallisen roikkumisen siinä junan alla ja antaa mennä. Jos sattuu hyvä tuuri putoaa hassusti ja saa tyylipisteitä.

Habermas

Pari visuaalista huomiota.

Ensin kerron, että ostin taannoin uuden tervashampoopullon edellisen lähes tyhjennyttyä. Tiedän, tämä kiehtoo teitä. Haircut on out, hairwash on in. Asetin uuden pullon shampookoriin ennen kuin olin ehtinyt heittää vanhan pois, ja tein häkellyttävän huomion. Pullon kyljessä olevaa kuvaa oli muutettu! Mutta vain pikkuriikkisin yksityiskohdin... katsokaa vaikka:



Vasemmalla oleva pullo on vanha, oikealla uusi. Ensimmäiseksi huomioni osui kuvan keskipisteessä tönöttävään tönöön; se näytti sekä leveämmältä että korkeammalta, mikä mittauksen jälkeen paikkansapitäväksi osoittautuikin. Kyse on noin parista millistä kumpaankin suuntaan, mutta ero on silmin havaittava (paitsi tuosta kuvasta...) ja peräti merkityksellinen siis. Vasta tämän jälkeen huomioin mökin molemminpuoliset pensaat. Niitä on siirretty selvästi vasemmalle, niin että suuri pensas on kadonnut kuvan reunan taakse ja pieni tullut kokonaan näkyviin; suuren pensaan ja talon vasemmanpuoleisen seinän väli on myös kasvanut merkittävästi. Mielestäni vanha kuva on pensaiden suhteen paremmassa tasapainossa, mutta tähän radikaaliin muutokseen on täytynyt valmistaja Cederrothilla olla jokin syy. Ja sitten joutsenet. Niiden koko on pienentynyt niin, että isommatkaan joutsenet eivät enää seilaa talon seinän editse. Tämä vähentää kuvan kolmiulotteisuutta, mutta kieltämättä näyttää nyt vähemmän sekavalta. Pienet joutsenet ovat muuttuneet vallan pikkuruisiksi, söpöiksi aivan. Niiden alla oleva veden määrä on sekin vähentynyt.

Maailma muuttuu, niinhän sitä sanotaan. Kenties tämä uusi etiketti nyt vastaa paremmin 2000-luvun ihmisen visuaalisia tottumuksia. Minä ainakin pullon ostin, täytyyhän senkin jotain kertoa.

Toinen juttu. Kun kerran valitsin PMMP:n albumin Kovemmat kädet viime vuoden parhaaksi kotimaiseksi levyksi, alkoi melkein hävettää, että se on itselläni kopioituna hyllyssä. Rumat valkoiset kannet ilkkuivat öisin; varsinkin nyt mennyt aikamuoto on oleellinen. Eivät nimittäin ilku enää. Ja vaikka mieli tekisikin kyseisen levyn alkuperäisistä kansista jotain kaunista sanoa, niin en millään keksi, eivätkä ne yhtä hienot voisi missään tapauksessa olla kuin nämä tänään askartelemani:



Ilmaisjakelulehtien kansikuvia ja varta vasten tähän tarkoitukseen ostettu liimapuikko. Askartelu on kivaa.

Paitsi ettei.

These things don't really matter... they countermatter

Olin käänteentekevässä taitepisteessä, elämäni saranakohdassa jos näin voi sanoa. Kaivoin paperinkeräyslaatikkoni pohjalta esiin äänestysoikeuslappusen ja otin sen mukaan reppuun lähtiessäni kaupungille. Edellisestä äänestyskerrasta oli yksitoista vuotta, mutta nyt oli alkanut tuntua siltä, että jotain oli tehtävä. Median yksimielinen Niinistö-hehkutus oli saanut sellaiset mittasuhteet, että vaikka se minulle poliittisessa mielessä onkin aivan sama kuka siellä keulakuvana häärii, alkoi Saulin itseriittoinen virne mediapamppukavereidensa julkaisuissa ärsyttää ja ihan sen varjolla päätin käydä heittämässä ennakkoääneni Tarjalle.

Äänestyspaikan ovella ilmestyi takaraivooni ääni, joka ivasi minua marionetiksi, joka tekee juuri sitä mitä järjestelmä hänen haluaakin tekevän. Tuskastuin. Hetkeksi olin ajautunut juuri sen harhan valtaan, että yhdellä äänellä olisi merkitystä. Käännyin ovelta takaisin, en jaksa tällaista, kaikella ne ihmistä kiusaavatkin. Olo on nyt jälleen kevyempi. Perkeleen vaalit.


Perjantaina minua heitettiin saunalla, kun vuoron varannut poistui kaupungista ja kysäisi että kelpaako. Ja minullehan sauna kelpaa aina. Jos voisin, asuisin saunassa. Ainaisessa löylyssä. Aina lämpimässä, ei enää koskaan kylmyyttä, ei pakkasta. Jumaloin saunaa enemmän kuin mitään. Sauna on neroutta, parasta maailmassa vailla kilpailijoita, Pentti Linkola ei ole missään asiassa ollut niin väärässä kuin kerettiläisessä saunavastaisuudessaan, ja hän sentään on väärässä varsin monessa asiassa.

Lämpötila on toista viikkoa kestäneiden murhalukemien jälkeen noussut niin, että tänäinen viiden asteen pakkanen tuntui lämpimältä. Masentavaa. Miksi on jo vuosikaudet lupailtu kasvihuoneilmiötä kun mitään ei kuitenkaan tapahdu? Missä ne lämpimät talvet viipyvät? Haloo?


Viime viikon osuvimmasta viisaudesta vastasi Marimba: "On syytä pitää silmällä autoja, jotka ilmestyvät näkökenttään lukkojarrutuksella."

Allekirjoitan.




Liite 1: Hidas räjähdys ei ole hiipunut! Se vain eläytyy nimeensä. Tänään kannattaa taas vilkaista.

Liite 2: Edellisen kirjoitukseni päähenkilön aiemmista vaiheista, jos niitä voi sellaisiksi kutsua, kiinnostuneet halunnevat tuskin tutustua hänen iloisten seikkailuidensa osiin 1, 2 ja 3.

Ohikulkumatkalla(tai "Arvaa kuka palasi?")

Kaksiossa oli harmaata, vaikka kaihtimet olivat ylhäällä. Se johtui maisemasta, sen Terkkis oli jo vuosia sitten ymmärtänyt. Pelkkä mullanharmaa pelto, ja sillä oli voima imeä kaikki taivaasta tuleva valo vuodenajasta riippumatta. Pellon yli kävi tuuli, paljon muuta ei näkynyt, oli loppusyksy ja taivaskin harmaa, aurinko nousi itsekseen jossain pilvien takana.

Terkkis oli saanut asunnon työpaikan mukana, ja vaikka työpaikka oli saman tien mennyt, oli kämppä jäänyt, pienen, joskus ehkä merkittävänkin, kaupungin kerrostalolähiössä. Niin pienen kaupungin, ettei olisi luullut olevan koskaan tarvetta rakentaa sen keskustasta kauemmas lähiöitä, mutta niin oli silti tehty. Harmaita kolmikerroksisia taloja muutama vierekkäin, sen verran kaukana toisistaan, että tuuli pääsi niiden välissä vinkumaan, lähiössä tuuli aina. Pellolla ei ollut tuulensuojaa.

Ikkunastaan Terkkis näki puolen kilometrin päässä ohikiitävän pikatien, kaksi autohallia, toinen tyhjillään, ja halpamarketin, sielläkin oli loppuunmyynti. Taivaanrannassa oli metsää, kaikkialla muualla aamuhuurteen harsoamaa savista peltoa, ei enää vuosiin kovin aktiivisesti viljeltyä. Terkkiksen työpaikka ei ollut ainoa pikkukaupungista kadonnut. Joskus mieli palasi kotipitäjään, mutta ei sinne ollut rahaa palata. Työttömyystuella maksoi vuokran ja joi kaljan toisinaan.

Taas oli sellaiseksi päätetty päivä, suurin osahan niistä alkoi olla. Ei pakkasta paljoa ollut, mutta tuuli viilsi lihan läpi luuhun, ja siksi Terkkis pukeutui talvitakkiinsa lähtiessään ulos. Asunto oli toisessa kerroksessa, kaikuvat portaat pihaan ja tielle, kaksi kilometriä ison tien vartta kaupungin keskustaan, joka oli pieni. Rekkoja ajoi ohi suurempiin määränpäihin matkalla, muita ei näkynyt. Terkkiksellä ei ollut koskaan ollut paikkakunnalla montaa ystävää. Työaikoina muutama, mutta niistä vuosista ei ollut kukaan pysyväksi jäänyt. Sitten kolme tai neljä, nyt jo pitkään enää yksi, Repe. Matkahuollon baarissa heidän yhteinen nurkkapöytänsä pitkine keskusteluineen oli ainoa jäljellä oleva turvapaikka siltä pahaatekevältä yksinäiseltä harmaalta, joka hitaasti ryömien lähestyi joka suunnasta, Terkkis ja Repe sen molemmat hyvin tunsivat.

Kaupunki näytti kuolleelta, vaikka oli arkipäivä ja sekin pitkällä. Ei kellään ollut juuri asiaa niihin muutamiin vaate- ja kukkakauppoihin joita jäljellä oli, ruoka ostettiin automarketeista, kahviloita ei ollut. Terkkis käveli linja-autoasemalle ja baari oli hetki sitten avattu. Ajoituksen hän oli kauan sitten oppinut. Sisältä tulvahti tuttu tuoksu ja lämmin ilma, radiossa juuri sen lajin iskelmää joka olisi kostuttanut silmää jos ei olisi ollut jo aikuinen mies. Terkkis tilasi sormea heilauttamalla oluen, jonka samantien sai. Asiakkaita ei ollut, nurkkapöytäkin vielä tyhjä.

"Jokos kuulit", baarimikko kysyi. Terkkis katsoi tätä hämmästyneenä. Ei ollut koskaan mitään kuultavaa, koska jäljellä ei ollut sen paremmin ketään jolta kuulla, kuin mitään, mikä olisi enää koskettanut. Hän hymähti. Radiossa kappale loppui ja tilalle tulvi paikallismainoksia.

"Repe löydettiin kotoaan eilen illalla", baarimikko jatkoi. "Kattokiikkuun oli mennyt. Naapurin kakarat oli ikkunasta nähneet sen roikkuvan, siitä tiedettiin mennä sisälle."

Terkkiksen ilme ei muuttunut. Hän raahautui nurkkapöytään, istui alas ja eteensä katsoen joi olutta. Tuopin puolivälissä hän nousi ja sanaakaan sanomatta poistui baarista, jonne ei enää palannut. Tupakkataukoa viettänyt pikavuoron kuljettaja kertoi myöhemmin, että Terkkis oli ollut silminnähden peloissaan ja hänen askeleensa oli pahasti horjunut.

Variaatioita virheistäeli "Hihaani tarttui meemi"(tai "Taipumus on helpoin puolustus")

Jaa, miksen tosiaan viettäisi iltapäivääni vastaamalla meemiin, johon näyttävät tämän vasta tuskin puoleen ehtineen päivän aikana osallistuneen kaikki kykenevät. Benrope nasautti, ja Jani vain hetkeä myöhemmin, ja ties ketkä vielä ehtivät, he myöhästyvät.

Niin siis viisi omituista tapaansa pitäisi kuulemma paljastaa. Katsotaanpa.

1. Olen kykenemätön heittämään mitään piirtämääni pois. En henno heittää paperinkeräykseen ainuttakaan sellaista vaikka mitenkin turhaa luentomuistiinpanoa tai opintomonistetta, jonka reunaan olen piirtänyt outoja hahmoja tai kuvioita. Täytyyhän niillä kaikilla olla jokin tärkeä merkitys, koska ne ovat minun käteni kautta tähän maailmaan tulleet. Piirtäminen on minulle läheisin tapa tuoda päänsisäistä maailmaa ulos. Kirjoitetun tekstin kanssa en ole yhtä tarkka, vaikka melkein olenkin.

2. Kirjoittelen uniani ylös. Olen aloittanut sen jo pikkupoikana, mutta järjestelmälliseksi tapa muodostui, kun huomasin, että tietokoneelle unet saa ylös tarkemmin, pidemmin ja nopeammin. Tämä(kin) tapahtui vuonna 1996. Unien ylöskirjoittaminen aiheutti niiden ennestäänkin hyvän muistamisen kasvamisen älyttömiin mittoihin, ja kun aluksi koin ehkä yhden unen kuussa niin tärkeäksi ja niin hyvin muistetuksi, että se piti kirjoittaa muistiin, naputtelin niitä koneelle aktiivisimpina vuosina 98-99 ainakin kerran viikossa. Pitkiä, pitkiä unia. Nyttemmin tahti on taas hijentynyt ajanpuutteen vuoksi, mutta edelleen jatkan tätä tapaa. Uneni ovat tällä hetkellä kolmessa rtf-muotoisessa tiedostossa, joiden yhteiskoko on nelisen megaa. Siis neljä megaa raakatekstiä. Se on melko paljon. Karkeasti arvioiden noin kymmenen romaanikäsikirjoituksen verran. Aina silloin tällöin innostun lukemaan vanhoja unia. On kuin lukisi hienoimpia hetkiä jossain toisessa maailmassa elämästään elämästä.

3. Lasken päässäni asioita koko ajan. Yleensä lasken eri sanojen kirjaimista muodostuvia numeerisia arvoja yhteen (esim. U+G+U+S = 21+7+21+19), tai ellen tee tätä, lasken asioita kahdeksaan asti. Tämä ei ole erityisen tietoista tai edes kovin pinnalla ajatuksissa. Koko ajan se on kuitenkin käynnissä, taukoamatta, jossain taustalla.

4. Katselen Päivien viemää Neloselta aina jos olen kotona sen lähetysaikaan. Tämä on ehkä outoa etenkin siksi, etten juuri katso tv:stä enää muuta. Enää en sentään pyri tarkoituksella kotiin kyseisen saippuasarjan alkamisajaksi, kuten vielä vuosi sitten.

5. Uskon ettei kukaan koskaan muista minua silloin kun ei ole konkreettisesti tekemisissä kanssani.

Pitkä lounas

Lounas oli sovittu kello yhdeksi ja joukkomme kerääntyi paikalle kuin kivien alta ryömivät eläimet, ihastuttavan kauniit liian monin tavoin määritellä. Katsohan: on tärkeää voida vähintään kerran viikossa kokoontua jonnekin, jossa voi ruuan tasosta valittaa espanjalaisten vaihto-opiskelijoiden huutaessa naapuripöydässä kuin se pöytä olisi tulessa, ja he ehkä sen mukana, tietenkin, välimeren ilmasto on hikinen.

Cafe Niinistön läsnäolosta huolimatta jatkoimme kahville kauemmas Hämeenkatua. Mitä näkyi paitsi runebergiläisiä, joillakin lautasilla. Ei tulevaisuutta ainakaan, eikä toisaalta mitään pahaa siinä. Tietenkin siinä vaiheessa oli vielä tarkoitus olla produktiivinen. Päivä oli melkein alkanut lounaalla, melkein kuin ei mitään olisi ollut ennen sitä, ja katsohan: ei ollutkaan, juuri kellekään. Olisi hämmästyttänyt miten vähän oli saanut aikaan ellei se olisi ollut niin toistuva tapa.

Kahvihetkemme jälkeen oli kriittinen vaihe. Lähteäkö luennolle, tosin vain kahdelle meistä tämä, minä heissä, vai kotiin työn pariin, ehkä muualle? Kuinka olla, sijaitsimme juuri siinä, missä Vanhan Portin, tuon mainion kapakan, seireenilaulu kadun toiselta puolelta kahvilan ikkunoihin kävi meitä kutsuen. Vain hetken se kesti... sillä vaikka viikossa on vain yksi luento, onko mieltä edes yrittää valita mennäkö sinne vai viettääkö hyvässä seurassa hetki tuopposen ääressä? Ei sellaista valintaa pitäisi ihmisen edes harkita. On asioita, joiden tekemättä jättäminen voi olla vain väärin.

Baarissa tarkastelimme itseämme ja maailmaa kuin juuri ne kunnolliset ja tietävät ainakin joita olemme. Ilta laskeutui, joukkomme harveni, lopulta vain neljä jäljellä. Kaupan kautta suunta Uguksen matalaan majaan, mäyräkoira ja paljon ruokaa, kaikkihan tämän reseptin tuntevat.

Kaksitoista tuntia alkamisensa jälkeen lounashetkemme päättyi, ja vaikka joskus iltapäivällä ehkä saattoikin mielessä kaihertaa se, että päivän aikana ei mikään taaskaan edennyt, oli se myöhemmin, melko pian silti, kadonnut sen tunteen alta että on enemmän kuin vähän olemassa, enemmän kuin vain työtä tai vaateita. Humanistiset alat vaativat ihmistä olemaan ihminen, ei työ, ei aikataulu, jos minä jotain katuisin myöhemmin olisi se käyttämätön tilaisuus, jokainen erikseen.

On osattava olla itseltään vaatimatta enempää kuin voi, ja toisaalta asetettava tavoitteensa sinne minne tietää pääsevänsä, missä tunnistaa olevansa hyvä.

Ja kaikki paha häipyi

tuuleen.

Koskaan ja tänään

Kunpa joku erottelisi sanat kuvista, ihmisen tarinasta. Persoonan erilleen siitä fiktiosta, jonka persoonsa itse on ympärilleen luonut. Tämän tehdessään joku muistuttaisi ihmistä siitä, mitä tämä on joskus ollut. Muistuttaisi, että ihminen on muutakin kuin tehdenluotu kokonaisuus.

Perjantaita vietimme jälleen baaritunnelmissa, voi meitä. Vaan hilpeydessä oli haikeutta, kyseessä Jonin lähtötilaisuus, mies vaihtaa maata, taas! Levoton sielu kaiketi. Uhkaa näköjään bloggaamisestakin laistaa, saasta vieköön.

Eiku totta puhuen meillä oli ihan kivaa, katsokaa vaikka:




Siinä Joni (vas.), Ugus ja Marimba, kolme iloista rosv bloggaajaa. Kuvan otti Cordelia, thanks. Se on pienenä ja tummana tuossa siksi, ettei meitä tunnistettaisi kadulla. Taustalla näkyvät henkilöt eivät liity kuvan esittämään tilanteeseen muilla tavoin kuin että joutuivat kuuntelemaan juttujamme, joista, korostettakoon, tietenkin vastasivat etupäässä muut kuin nämä kolme kuvattua. No, ammattilainen ei koskaan sylje ja niin edespäin.

Muu viikonloppu on mennyt menemättä. Voi miten minua väsyttää moni asia. Haluaisin lepattaa yöt kynttilänliekin ympärillä. Olla olemassa siinä valossa, sitä varten, sen kautta, palaa siinä pois.

Vavahduksia hienomekaniikassa

Jos olisin elänyt 1800-luvun alussa - ja varmaan olenkin, vaikken nyt ala sitä sen tarkemmin spekuloimaan - olisin ollut luddisti. En kerta kaikkiaan siedä teknistä kehitystä juuri millään alalla. Ennen oli aina paremmin; ja tämän saa tatuoida otsaani (tai ei sittenkään). Olen vastustanut kaikkia teknisiä uutuuksia koko pienen ikäni, ja tuntenut periksiantamisesta johtuvaa masennusta aina kun lopulta sittenkin olen päätynyt jonkin aiemmin kieltämäni vimpaimen käyttäjäksi.

Kännykät? Vielä vuonna 1998, kun yhä useammat ihmiset ympärillä alkoivat jo kyseisen vempeleen kanssa käyskennellä (kesällä 1998 oli tv-mainos, jossa toitotettiin että nyt 50% suomalaisista omistaa matkapuhelimen), minä julistin pyhästi, tai oikeastaan minä vannoin etten koskaan, koskaan omistaisi kännykkää. Koska mihin hemmettiin minä sellaista tarvitsisin? Vielä saman vuoden puolella vanhempani ostivat minulle sellaisen, ja mikäs siinä, kiva pelihän se. Mutta vasta viime vuosina, tarkalleen kesällä 2004, aloin kantaa sitä mukanani poistuessani kotoa. Sitä ennen se ei koskaan liikahtanut milliäkään yöpöydältäni. Pitkään jaksoin taistella ainaista tavoitettavuutta vastaan.

Cd-soittimen kanssa siirtymä oli nopeampi. Olin hieman hämmentynyt, kun keväällä 1996 sain sellaisen lahjaksi - en millään keksinyt, mitä olisin tehnyt sillä. Musiikki ei ollut milloinkaan kiinnostanut minua. Siinä missä koulutoverit ympärilläni olivat edelliset 12 vuotta puhuneet bändeistä ja kuunnelleet teiniahdistuksessaan metallia kovalla, minä en kiinnostunut musiikista. Cd-soittimen myötä ajattelin tutustua, mutta en tiennyt mitä olisin ostanut. Olin 19-vuotias, enkä ollut koskaan kuunnellut musiikkia, en tiennyt oikeastaan mitään artisteja. Syöksyin pää edellä tuntemattomaan maailmaan, tilailin suunnattomia paketteja levykaupoista kerran kuussa (lähinnä 70-luvulla julkaistua progea, koska enhän halunnut ostaa mitään valtavirtaa kiinnostavaa) ja olin uuden ilmiön vallassa. Ah, musiikki. Edelleen voimavarani. Olen tavallaan hyvin kiitollinen siitä, että se tuli elämääni niin myöhään. (olisi pitänyt muistaa ehdottomasti lisätä tämä taannoiseen kirjoitukseeni vuonna 1996 tapahtuneista elämänmuutoksista) Tuskin musiikkimakuni olisi kehittynyt nykyiselleen jos olisin viettänyt teinivuodet kuunnellen niitä samoja kiss-wasp-dioja kuin kaikki luokkakaverit. Hyh.

Laajakaistaverkot? Nettiyhteydet kotona? Noin puoli vuotta ennen kuin hankin itselleni sellaisen, olin sitä mieltä, että se olisi maailman turhin ajatus. Kuka keksii tekemistä internetissä niin paljon, että siihen ei riittäisi päivittäinen puolituntinen yliopiston tietokoneluokassa? Tässä asiassa olen selkärangattomuuttani aivan erityisesti harmitellut.

Dvd-levyt? Who cares. Olen edelleenkin hiukan kahden vaiheilla. Varsinaisesti en ole itse hommannut dvd-soitinta, mutta tietokoneessani on sellainen silti. Onhan se ihan näppärä, kai. Mutta vanha kunnon vhs peittoaa mokoman hienostelijan mennen tullen. Ai miksikö? Koitapa nauhoittaa hyvä tv-sarja dvd:lle jos olet illalla jossain muualla kuin kotona. No, koitapa! Ja väitetyistä kuvan- ja äänenlaadun eroista en ole ainakaan sanottavasti vielä päässyt nauttimaan. En tarkoita ettäkö näkemieni dvd-elokuvien laatu olisi jotenkin huono, vaan sitä, että eihän noissa ikivanhoissa vhs-nauhotteissakaan ole edes satojen katselujen jälkeen huomannut mitään ongelmaa. Ihmiset ovat niin pirun vaativaisia nykyään.

Muutamisen vuotta sitten vannoin myös pyhästi (jopa pyhemmin kuin käynnyköistä) että digiboksia en ainakaan koskaan, koskaan ikinä!! hankkisi. Mihin ihmeeseen minä sellaista tarvitsisin? En käsitä lainkaan.

Jokunen vuosi sitten vastustin vielä digikameroitakin. Turhanpäiväistä pelleilyä ja huonolaatuisia kuvia, tuumin. Kuvien laatu on toki parantunut, ja kaikkiaan kameroiden toiminnot myös. Silti, nyttemmin kyseisen laitteen omistajana, on olo hieman epävarma. Kuvaus arkipäiväistyy, jopa latistuu. Ennen oli jotain juhlallista siinä, että kuukauden-parin välein sai maksua vastaan pussillisen uusia kuvia. (jos oli ahkera kuvaaja) Nyttemmin kovalevy täyttyy sadoista ja taas sadoista otoksista... minne nekin kaikki päätyvät? Digitaivaaseen? Jotenkin masentaa. Ääh.

Jos minulla joskus on lapsi, pidän hänet erossa kaikesta tästä. Hän saa elää aitoa maalaiselämää, ja hänestä tulee aikaansaapa ja omillaan pärjäävä. Hän ei jumaliste pääse lähellekään tietokonetta ennen kahdeksattatoista syntymäpäiväänsä.

"Isi?"

"No mitäpä."

"Minä näin eilen elokuvassa kirjailijan, se oli samannäköinen kuin sinä. Silläkin oli pitkä parta ja se kulki ihan kumarassa."

"Sepä kiva."

"Mutta arvaa millä se kirjoitti! Tietokoneella!"

"Elokuvat eivät ole totta, lapsi hyvä."

"Eikö tietokoneita siis sittenkään ole?"

"Ei tietenkään. Ne ovat vain elokuvantekijöiden keksintöä. Sopii miettiä mitä he ovat tarkoittaneet kehitellessään tällaisia kummia laitteita elokuviinsa. Ja mitäs me muuten on sovittu siitä tv:n katselusta?"

"Mitä? Onko ohjaajan aikomuksilla siis sittenkin merkitystä? Onko tämä tulkittava niin, että Wimsatt ja Beardsley eivät sittenkään tienneet mistä puhuivat kirjoittaessaan intentioharhasta? Minusta ei pitäisi poislukea sitä mahdollisuutta, että kyseessä on vain elokuvan sisäistekijän näkemys siitä, millaisin välinein kirjailija kirjoittaa. Ohjaaja heijastelee aikansa yhteiskuntarakenteita."

"Öh, niin."

"Ja eikö sinullakin isi ole tietokone?"

"Ei tietenkään, minulla on vain hyvin hiljainen kirjoituskone. Menehän nyt leikkeihisi. Tai mene vaikka auttamaan äitiä, se raivaa kaskea alarinteessä."

"Joo isi!"