Hei yks juttu muuten

Turussa vaalimainokset kiinnitetään aina siltojen kaiteille niin ettei kaupungin itäpuolelta länteen (tai toki halutessaan myös päinvastoin) siirtyessään koskaan vaalien alla näe sitä miellyttävää avaruutta, joka Aurajokea pitkin avautuu kumpaankin suuntaan, vaan sen sijasta joutuu lähietäisyydeltä katsomaan ällöttävän tekoiloisia hymynvirneitä, hyi saasta. On siinä tietenkin aikaa tehdä havaintojakin niistä julistetaiteen epämerkkiteoksista. Päivät kun joka tapauksessa kuluvat aina siihen, että tallaa siltoja pitkin. Puolelta toiselle. Pakkomielteisesti.

Tuomiokirkkosillalla oli Halosen kasvot riivitty riekaleiksi joka julisteesta. Minun on tehnyt mieli tehdä sama jo useamman päivän ajan, koska tänne ylioppilaskyläänkin Haloskat ehtivät ensimmäisinä tolppiin ja yksi paistaa minun ikkunastani sisään. Onneksi joku oli tänään käynyt potkaisemassa sen hankeen ettei itse tarvinnut alkaa harjoittaa fyysistä tointa. Niinistön julisteita näkee pahoinpideltynä huomattavasti vähemmän; sen sijaan ne on ainakin täällä Turussa useista telineistä kokonaan poistettu. Pätevä ratkaisu sekin, eikä ihan tylsäksi voi Vanhasen vastustajiakaan tämänpäiväisen perusteella nimittää. Kantimistaan irrotetun julisteen yläosassa oli krokotiilin hammasrivistön kokoinen haukkausjälki, joka vei mukanaan muun muassa silmät. Jäljelle jäi se valkoiseksi photoshopattu hammasrivi, joka sitten oli asetettu maahan valaisintolpan nojalle niin, että tolppa oli juuri siinä syvälle kasvoihin uppoavassa puremajäljessä. Jos ei olisi kamera ollut repun pohjalla ja jos ei olisi satanut kaatamalla vettä olisin äsken ottanut siitä kuvan.

Olen itse kahden vaiheilla vaalitoimintani suhteen. Joko vetelehdin vaalipäivänä lämpimästi kotioloissa tai sitten käyn sutaisemassa lappuun Hautalan numeron. Hän on joka tapauksessa ainoa koko joukosta, jolla on piristävän poikkeavia näkemyksiä siitä, mitä presidentti-instituutioon 2000-luvulla kuuluu. Muut ovat sitä tasaisen harmaata massaa kaikki tarjasaulivanhaset, eikä sitä hassuilla mainoslauseilla paljon paranneta.

Pitkällisiä raskaita huokauksia.

Se iskee

Olet nostanut jalkasi kirjoituspöydän kulmalle, ottanut rennon asennon pahasti narahtelevassa konttorituolissasi, edessäsi on kupillinen höyryävän kuumaa darjeeling-teetä, stereoissa Office building. Laavalampussa punainen hyytelö vyöryy hiljalleen ylös ja alas.

Olet asettunut läppärin ääreen kuten monina muinakin vastaavina iltoina. Auki on neljä ohjelmaa; Word, kuvakansio, sekä kaksi Firefoxia, joista toisessa yliopiston sähköposti ja toisessa Blogger, jolla kirjoitat päivitystä otsikolla "Se iskee". Kello on 22.56, on sunnuntai tammikuun kahdeksas.

Ja sitten se iskee. Tajuat muistavasi asioita, joita et ole koskaan kokenut. Huomaat kirjoittavasi sanoja, joita et ole koskaan ennen kirjoittanut: kardaaniakseli. Osoitteessa Yo-kylä 13 sijaitseva kahdeksantoista neliön yksiösi tuntuu väärältä, sen seinät voisivat olla lasia, uskot näkyväsi kaikkialle ja se pelottaa sinua. Videon kello näyttää nyt 22.59, menikö edellisten rivien kirjoittamiseen todella kolme minuuttia? Onko mahdollista että olit välillä muualla?

Selaat kuviasi, joita varten olet aiemmin päivällä perustanut Flickr-sivuston, mutta ne näyttävät vierailta. Et muista tilanteita, maisemat ovat outoja. Kirjoituspöydälläsi on neljä lähes loppuun palanutta kynttilää, kaksi kameraa, puhelin. Vain näitä käyttämällä sinun pitää päästä pois yksiöstä seuraavien viidentoista minuutin kuluessa. Puhelimen akku on lähes tyhjä, etkä voi ladata sitä. Kenties olet hukannut laturin, kenties se on viety sinulta tarkoituksella pois. Et voi tietää.

Huomaat, ettet muista nimeäsi. Ylläsi olevassa vaaleanharmaassa college-puserossa lukee "High Study, American student, Campus lifetime". Et ole varma oletko Yhdysvalloissa, ainakaan et kirjoita englanniksi.

Levy on edennyt yhdeksänteen kappaleeseensa, After the slaughter. Mietit, onko se vihje. Juomasi tee ei maistu hyvältä. Seinällä on kuvia kissoista, joita et tunnista. Sekin saattaa olla vihje. Kuulet hiljalleen nakuttavan äänen, jonka tajuat olevan ajanottolaite. Lihaksissasi tuntuu välillä nykäyksiä, aivan kuin suuri valkoinen nuoli tökkisi sinun selkääsi. Kuuluu klikkauksia.

Kun riisut silmälasisi, huomaat näkökenttäsi vasemmassa yläkulmassa pistelaskurin, oikeassa pienen punaisen x:n.

Kouristelet kauhuissasi. Viimeisillä voimillasi muutat aamulla Aurajoen rannalla ottamasi kuvan blogisopivaan muotoon Office-paketin photoeditorilla. Lisäät sen päivityksesi loppuun. Kello on 23.11, sinulla on aikaa muutama minuutti. Levyn viimeinen kappale soi. Et voi tietää ehditkö ajoissa. Hiirikätesi kramppaa.

Elämää höps

Panin merkille, että nyt alkanut vuosi päättyy kuutoseen. Viimeksi kun kävi näin, tapahtui kaikenlaista. Huomasin ensin yhden asian. Sitten toisen, lopulta kolmannen ja neljännen. Mitenköhän kaikki jotenkin keskeiset jutut osuivat vuoteen 1996? Ehkä silloin, jaa no ei mitään.

Joka tapauksessa: vuonna 1996 minä muutuin koiraihmisestä kissaihmiseksi. Tai miten se pitäisi paremmin sanoa, en oikeastaan koskaan ollut koiraihminen, vaikka meillä oli kotona ollut yksi koira josta olin tykännyt ihan hirmuisesti. Se oli edellisenä syksynä mennyt edes, ja talo oli tyhjä. (asuin vielä lapsuuskotona) Silloinen työnantajani vihjasi, että hänen kotonaan olisi kissa juuri poikinut isohkon pentueen ja sieltä saisi valita. Itse olin kahden vaiheilla pitkään. Tiesin etten asuisi kotona enää kauan enkä haluaisi jättää vanhemmille päivittäin ulkoilutettavaa koiraa riesaksi. Toisaalta ei tehnyt mieli koiraa muutenkaan, koska oli jo ollut koira eikä sitä halunnut korvata. Ongelma oli se, että vihasin kissoja. Tai niin olin ainakin aina kaikille väittänyt. Oikeasti en vain ymmärtänyt, ja mitä parikymppinen maalaisnuori ei ymmärrä, hän uskoo vihaavansa. Menimme käymään, näin pentueen, olin sekunnissa myyty. Kuusi surkeaa rääpälettä inisi emon suojissa, yksi energiapommi juoksi ympäri puulattiaa tassut naputtaen töpsis töpsis. Se asettui sydämeeni samalla hetkellä, Aleksi, minun tyttöni. Niin olivat kissat suloisia että päätimme yhden sijasta ottaa kaksi. Toiseksi sellainen keltainen rääpäle, joka pelkäsi kaikkea. Nyttemmin se on tuo äijien äijä, kuusi kiloa pelkkää lihasta ja hartiaa, maailman suurisilmäisin öykkäri, rakastettava Kafka. Voi, kymmenen ne jo kesällä täyttävät. Ei uskoisi. Ne ovat onnellisia siellä maalla.

Niin ja vuonna 1996 syyskuussa minä piirsin ensimmäisen sarjakuvan, jossa kummallinen tikku-ukkometamorfi nimeltä Höpö-Pena asteli näyttämölle. On ehkä kolme ihmistä kaikkiaan maailmassa, jotka ymmärtävät, että Höpö-Pena on enemmän kuin strippisarjakuva. Se on elämänfilosofia. Kun minulla on ajatus maailman toiminnasta, minä piirrän uuden jakson.

Marraskuussa 1996 minä avasin kotiin nettiliittymän ja sain elämäni ensimmäisen sähköpostiosoitteen. Siihen aikaan varsinainen www-surffailu oli vähäistä. Vietin aikaa purkeissa ja uutisryhmissä, kävin novellinmittaisin tekstein sähköpostikeskusteluja. Modeemi kiljaisi aamuöisin aina kun teksti oli valmis lähetettäväksi. Kissanpennut häärivät näytön ympärillä, yrittivät napata kursoria kiinni.

Ja marraskuussa 1996 keksin että kirjoittaisin kirjan. On niitä sittemmin valmistunut useampikin. Toisinaan lähettelen niitä kustantajille. Kymmenen vuotta pöytälaatikkokirjailijana. Kuka muu jaksaisi? Enkös osoitakin harvinaista luonteenlujuutta. Mikä luuseri.

Voi olla että myös vuonna 1986 tapahtui kaikkea merkittävää, mutta en minä nyt jumankoiso kahdenkymmenen vuoden taakse mitään muista. Todennäköisesti luin silloin ensimmäisen Ryhmä-X -lehteni. Oli sekin menoa.

Mitähän tänä vuonna tap

Edetä vuosirenkaissa kuivahtamalla sileäksi

Ajattelin, että kun nyt on taas se aika vuodesta, että kun kalenteri päättyy uuteen numeroon, tai ei kalenteri niinkään, ei se mikä se on kokonaisuutena, sivuille painettu pikemminkin, "otsikko", voiko sitä sanaa käyttää, viisikymmentäkaksi viikkoa taas edessä, mutta takana, tai mitä minä nyt sanoisin, tapana on ollut juhlistaa kaikenlaisia merkityksettömiä virstanpaaluja.

Sähel sähel. Raks!

Vuoden levyt:
Eihän minulla köyhänä ole ollut paljon varaa ostaa enää musiikkia. Kaikkiaan cd-kokoelmani karttui 35 äänitteellä vuoden mittaan, niistäkin puolet poltettu mikä mistäkin, vain vähän mitään uutta, vanhempi on halvempaa ja usein kiinnostavampaa. Sen verran olen kuitenkin kyennyt vuoden julkaisihinkin tutustumaan, että laadin kaikkien musiikinystävien mieliksi seuraavat top-listat,

Vuoden kotimainen musiikki:

1. PMMP: Kovemmat kädet
2. Absoluuttinen Nollapiste: Mahlanjuoksuttaja (#)
3. Apulanta: Kiila

Vuoden ulkomainen musiikki:

1. Ulver: Blood inside (#)
2. Kate Bush: Aerial
3. System of a Down: Mezmerize / Hypnotize

Taannoinen maineeni progehirmuna alkaa olla mennyttä. Mikä nyt ei alkaisi. Ei ollut helppo hyväksyä sitä, että edellisvuonna reikiä mielenterveyteen takoneet rusketusraidottajat tekivät vuoden parhaan kotimaisen kiekon. Mutta se nyt vain on jatkuvasti pakko pistää soittimeen, en ymmärrä mikä siinä... Ja Ulverin iloiset norjalaisveikot sulattivat sydämeni tallentamalla cd:lle jonkin rinnakkaistodellisuuden musiikkia. Nice job, guys.

Vuoden kirja:
Jari Tervo: Myyrä.

Jyräsi minut nöyräksi. Pirun oivaltava kirja, joka on niin harkiten tehty, että jokainen tavu on merkityksellinen. Hyppää yli rivi ja putoat juonen kyydistä. Minä pidän tästä enemmän kuin juuri mistään. Vaikka tokihan paljon muutakin hyvää soljui vuoden mittaan silmien ohi. Mainittakoon ehdottoman positiivisina lukukokemukseni myös ainakin seuraavat teokset,

Iain M. Banks: The Algebraist
Charles Bukowski: Naisia
Emmanuel Carrére: Huviretki painajaisiin
Jostein Gaarder: Maya
Anja Kauranen: Pelon maantiede
Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita
Tommi Liimatta: Aksel Sunnarborgin hymy
Juha Seppälä: Super Market

Lue sinäkin hyvä kirja jo tänään. Yllämainittuja en voi liikaa suositella.

Vuoden blogi:
Marginaali.

Kukaan ei varmaan ylläty. Tyyli, taito ja persoona kiteytyvät ainaviihdyttäväksi kokonaispaketiksi, joka onnistuu herättämään ajatuksia tehokkaammin kuin yksikään toinen bloggaaja. Vielä keväämmällä yllätyin yhä uudestaan kaikesta mistä Jani keksi kirjoittaa, nyt en enää; olen oppinut kaiken olevan mahdollista. Tarkkanäköinenkin hän on. Mitä hittoa minä olisin netissä tehnyt vuoden 2005 ellei olisi ollut tuota Marginaali-Jania?

Vuoden elokuva:
Sin city. Ainoa, jonka teatterissa kävin katsomassa, sekin vapaalipuilla Porin Promenadissa. (thanks, Sir W!) Vaan oli se kyllä hienokin. Mitäs tästä enempää sanomaan kun on jo kerran sanottu.

Vuoden tv-sarja:
X-Files. Piristänyt iltoja ja öitä, onneksi jatkuu edelleen. Subbari siirtyy pian neljännelle kaudelle.

Vuoden viihdyttävimmät nettilinkit:
Nämä tuhannesti kirotut sivustot ovat tappaneet oman henkilökohtaisen luovuuteni ja estäneet etenemästä opinnoissani. Satunnaisesti ne ovat myös vieroittaneet minua sosiaalisesta kanssakäynnistä todellisten ihmisten kanssa ja pitäneet nälässä ja väsyneenä yökaudet vain kahvikupillinen seuranani. Kirottakoon nämä saatanat alimpaan helvettiin! Tai kokoomuksen puoluekokoukseen!

Fat-Pie.com. Järkyttävän hienoja animaatioita. Olen katsonut nämä moneen kertaan. Yksin. Pimeinä öinä, tuulen ulvoessa ulkona, osin sisälläkin. Olen hymyillyt.

Magyar Commodore 64 HQ. Unkariksi, mutta kattavin valikoima kuusnepapelejä emulaattoriin ladattavaksi mitä kuvitella saattaa.

Only Solitaire. Musiikkiarvosteluja, pitkiä ja perehtyviä. Eivätkä epäröi sanoa suoraan. Jos olisin lukenut mitään opiskeluuni liittyvää yhtä kiinnostuneena kuin näitä, olisin ollut maisteri jo toissavuonna.

Penny Arcade. Oivallinen nettisarjakuva. Nämä ovat yleensä kaksi kertaa hauskempia siksi, että nykyiset tietokonepelit ovat mielestäni melkoista tuubaa.

Perry Bible Fellowship. Kaikkien aikojen paras strippisarjakuva. Enkä nyt puhu vain nettisarjakuvista.

Slayradio. Himmeän cool nettiradio. Älä vaivaudu, elleivät Commodore 64 -musiikit ole aivopoimuihisi tatuoitu.

Superdickery. Koska mikään ei ole niin hauskaa kuin tahaton hauska. Teräsmies on mulkku.

*

Ehkä tämä vuosi on taas pykälän kivempi.

Iso sorsa ei nuku

Huhuavat etten enää kirjoittaisi. Että visuaalinen maailma olisi viimein saanut vanhan Uguksen kouriinsa ja puristaisi luisine sormineen kuin mätitahnatuubia. Ja vain kuvia tulee ulos, ei sanoja enää, vain... vain jpeggejä...

Ehkä suorin tie.

Ehdollistuminen.

Puista sataa unta.

Tammikuun joka merkinnän yhteydessä ajattelin tarjota näkymän Turusta.

Vuodenvaihde kovin kivoin kuvineli "Joo, mulla on digikamera"

Minä ja hän



ja runsas illallinen ja




viiniä



ja Rasmus jonka piti seurata yhtä aikaa kaikkea taivaalla tapahtuvaa




ja kirkonmäen kautta




kuljettiin jokirantaan




jossa vuosi vaihtui.

Kuin hänellä ei olisi koko maailmassa ollut mitään muutakaan tekemistä

Nämä kadut ovat meistä välittämättä hiljaisia.
Talot ovat polkuun liian, meidän tunsimme liian muttei kylminä.
Ajatus oli hyvä.
Pakenimme metsään, joki yhä takanamme kauemmas neulasten peittämään me syvään painuneeseen jalanjälkemme.
Nousta taivaalle tieksi, joka veisi takaisin kaupunkiin.
Aurinko laskemassa lapsena, istahdimme suihkulähteen ollut reunalle kuin Paulina ei levähtänyt jota meille oli kaikuvat monina kerrottu.
Paulina ei ollut taruhahmo, mutta heille jätimme toisinaan.
Ei kummallista.


Nyt pienistä tuntuu että on myöhäisempi päivä.
Hänet, suihkulähde oli siinä yön ajatuksen kosteuden ja korkeuksissa lensi lintuja jotka näyttivät mustilta.
Meillä ollut evästä.
Etsitään jostain, Ludmila, ja me olimme hetkessä kumpikin täällä.
Mutta etsitään metsässä olemme ei ruokaa.
Siltä tuntuu kylä löydy mitään eikä ketään elollista, ja pitkään ja meidät välillä monenlaisia asioita ajan kuluessa tahansa näille kaduille.


Kuka kuljettaa tällaisia kuin me?
Kuka meidän kaupungin päättyvät tarinaamme olemme kuinka linnut katsoivat pilvistä joiden oli tänä aamuna myrkynkeltainen?
Eivät kaunis.
Ei ihmisistä mitään, kuulla kaduilla.
Matkalle kivestä, huutaen varmaa tietoa meistä kuin raskaita kolauksia siitä ja nyt olemme näillä ne sanoen ole meitä varten.
On hiljaista.
Jostain näimme kadut, ovia kaupungin suljettaisiin.
Ehkä, Ludmila sanoi ja kasvoiltaan osaamatta.
Emme voineet tietää missä oli, sillä ei muuttunut, ei kasvanut.
Aurinko oli maailmassa vääränväristen pilvien laidalla lakipisteessään mies kohtasimme miehen.
Hän osoitti yksinäiseltä.
Odotan bussia, sanoi.
Hän oli nuori ja odotti, kuin olisi ollut väsynyt, hänen äänensä oli hiljaa.
Silti eri epätoivon siinä.
Hän tiesi ettei, mutta ei välittänyt siitä.
Kuin miksi hänellä olisi ollut mitään tekemistä.


On yö, me nukumme ja hyvin.
Tämä on kaupunki meidät.
Ikkunarivit eivät enää näytä, ne, talojen sisällä katoaa on viileä, maan rinnalla edelleen kolauksia joitain suljettaisiin ovet ikuisiksi kylmiin kellareihin ovien taakse.
On yrittää ymmärtää tätäkään tilannetta johon olemme.
Koska meille luvattiin parempi elämä kuolisimme ja tekisimme.
Sinä olet vaikea näissäkään valossa siellä, Ludmila metsässä sanoi.
Tuntuu ehkä kuin siitä tahtoisi olla ikuisuus.
Väsyneitä, näen sen, ja olkapäätään ja pysähtyvät.
Tämä on, minä sanon, se mitä meillä ei enää ole.
Minulle käteeni, ja me hänen silmistään katsomme pitkään toisiamme.
Mutta ei pysähtyy.
Kylä hiljainen, metsässä.
Minun kosketan silmiä juuressa virtaa joki, mennessään olemme kun minä lennän sen.
On hetkemme kuolla, kuulemme.
Korkealla on.
Minä kotiin palaan.

Viereisessä pöydässä mies itkee kuin viulu

Tätä mietin tänään: parisuhde on valtataistelu. Jompikumpi osapuoli on aina vahvempi ja määrää. Jos näin ei ole, parisuhde kellahtelee puolelta toiselle aiheuttaen pahoinvointia ja pysymättömyyttä. Yksinmäärääminen aiheuttaa kummallekin nautinnollisen stabiliteetin.

Totta puhuen olen miettinyt enimmäkseen jotain muuta. Juhlapyhinä tilille kopsahtanut rahamäärä poltti reikää virtuaaliseen takataskuun ja jottei tässä alkaisi nousta massi päähän marssin tavarataloon asiantuntija-apu mukanani ja ostin melko hetkellisestä mielenliikahduksesta itsellenikin sellaisen paljon puhutun digikameran. On hieno peli! Ohessa peilin kautta näpsäisty todiste palturittomuudestani. En välttämättä liioittele jos heitän villin epäilyn, että Silmänkääntövankila muuttuu lähiaikoina vahvasti graafisemmaksi.

Kirstillä oli hieno kirjoitus itkettävistä elokuvista. Menin itsekin Klinikalle vuodattamaan muistojani Elefanttimiehestä, joka tammikuussa 2003 kykeni siihen, mihin en olisi uskonut elokuvan koskaan pystyvän: itkin ääneen, ja oli pakko keskeyttää elokuva. Odotella surun menevän ohi.

Tuo toi kyllä mieleen toisenlaisen elokuvakokemuksen lukiovuosilta. Opettajat olivat keksineet hienon idean: vietäisiin koko koulu katsomaan Schindlerin listaa, juuri tuolloin elokuvissa kierrellyttä spektaakkelia. Niinpä lukiolaiset bussiin (kaksi riitti; pikkupaikkakunnalla kuviot ovat pieniä) ja matka lähimpään elokuvateatteriin viidentoista kilometrin päähän. Näytös oli varta vasten meille tilaten järjestetty. Opettajat istuivat kaikki yhdelle penkkiriville, me kolmasluokkalaiset vanhimpina itseoikeutetusti taaimmalle. Muu lukiokunta levittäytyi ympäri salia. Valot pimenivät, murheellinen kertomus valui valkokankaalle. Ja voi sitä riemua oppilaissa. Joka kerta kun joku onneton juutalaisvainojen uhri heitti henkensä, valtaosa katsojista röhähti antoisaan nauruun. Mitä väkivaltaisempi kuolema, sen hauskempaa - tietenkin. Muistelen, että kun lapsi pakeni keskitysleirillä vartijoita puuseen aukkoon, moni ulvoi jo hysteerisenä. Me vanhemmat ja arvokkaammat emme osanneet suhtautua aivan näinkään. Muistaakseni elokuva ei meitä liiemmin kiinnostanut, taisimme syventyä siteeraamaan Kummelia keskenämme. Opettajat eivät ilmeisesti olleet osanneet odottaa suhtautumista. Vaikka etukäteen oli luvattu, että seuraavana päivänä koululla elokuvasta ja sen herättämistä tunteista keskusteltaisiin, ei Schindleristä hiiskuttu enää koskaan sanaakaan. Se oli kyllä väärin. Lukiolaisethan ovat jo melkein aikuisia, kaikilla olisi varmasti ollut paljon hedelmällistä sanottavaa.

Donnerwetter.

Mutta kun nyt tässä alettiin kielillä puhua niin mahtaako kukaan oikeasti sittenkään tietää mitä todella on pöytä koreaksi?