Terveisiä saaristosta. Tunnen itseni rajoittuneeksi, kun jaksan jatkuvasti häkeltyä siitä, että parinkymmenen minuutin bussimatkan päässä Turusta ovat jo tienviitat ruotsiksi. Melkein kuin ulkomailla. Avaraa maailmaa, sitä on välillä kiva nähdä.
Mistä tuntee kaupunkilaiset saaristomatkaajat? Siitä, että kun he lähtevät vuorokaudeksi mökkimaisemiin (no se oli alkuperäinen suunnitelma, mutta sunnuntaiksi oli jäätävä, niin paljon asioita oli lauantaina edelleen puimatta) heillä on mukanaan Stockmannin herkun muovikassissa Ristoranten pakastepizzoja. Kaikesta muusta ruokamäärästä puhumattakaan.
Perjantaiaamu oli tuulinen, ja salskea kaksikkomme, nääntymäisillään makuupussiensa alle, taivalsi kohti Turun linja-autoasemaa, josta heidät bussi kuljetti usean massiivisen sillan ja kahden lossimatkan kautta Korppoon hellyttävän pieneen kirkonkylään, jossa viikonloppumme emäntä odotti tuulisessa pysäkkikatoksessa. Saapumisen jälkeen laitoimme tupakaksi. Tällä rituaalinkaltaisella toimituksella sinetöimme itsemme paikkaan kiinni. Tämän jälkeen paikalliseen yhdelle, sitten taksilla mökille.
Jo baaripöydässä valkeni viikonlopun teema: angstiset sinkkubileet. Kolmikkomme (alunperin piti olla nelikko, mutta työkiireet alkoivat niittää joukkoa jo ennen lähtöä Turusta) oli kuin kohtalon valitsema juuri tätä aihetta varten. Uljaat saaristomaisemat miellyttivät silmää, eikä mökin ikkunan näkymä osannut olla vaikuttamatta. Tervetuliaiskahvit ja kolme kameraa esiin. Itselaukaisimella räpsäisimme jokaisen filmille (ei meistä yksikään ole digiaikaan edennyt) ryhmäkuvan, jonka saatan Vankilan seinällekin läväistä jos onnistui. Ehkä sittenkin jos ei. Kuvatessa ja poseeratessa tajusimme tapahtuman symbolisen merkityksen teemamme kannalta: "itselaukaisin" kun on myös sinkun seksielämän määritelmä. Saatana.
Kuvien jälkeen avautuivat jaloviina, minttuviina ja kirkas, minkä myötä sinkkuangstin (haluamme myös kaikki kolme korostaa että jo pelkästään sana
sinkku viiltää ärsyttävyydellään sielua (jonka olemassaolosta hairahduimme muutamaksi tunniksi väittelemään yöllä) ja juuri tämän viiltävyyden aikaansaamiseksi sitä käytettiin toistuvasti läpi viikonlopun) kärsiminen pääsi toden teolla vauhtiin. Säälittävyyttä korostettiin. Luuseriutta maksimoitiin. Saunaa alettiin lämmittää, ja kun siihen hommaan ruvettiin niin sitten siihen todella ruvettiin. Ensin kolme tuntia puuta pesään, ja kun kiuas on punaisena, otetaan löylyä kaksi tuntia ja risat. Välillä juostiin jäälle. Sinkut elävät vaarallisesti, koska heillä ei ole mitään menetettävää.
Eppu Normaalin viimesyksyinen uutuuslevy soi yössä ja kuulosti niin hyvältä että meni välittömästi omalle hankintalistalleni, keulan tuntumaan. Joukkotilanne saattoi edesauttaa musiikin nautintoa aiheuttavaa vaikutusta, mutta varmaksi en sano. Ehkä se levy vain oli kuin tuuliseen talviyöhön tehty.
Lauantaina satoi vettä, ja vuokraisäntä toi avannosta kiskomansa lahnan, jonka U sitten teurasti, mikä lienee rento tapa aloittaa päivä. Angsti jatkui. Teimme lounasta ja iltapäivän mittaan aloimme seurata puhelimiamme. Surkeutemme paljastui kaikessa koruttomuudessaan kun vuorokausi päättyi: yksikään meistä ei saanut ainuttakaan puhelua, ei yhtään viestiä. Lauantaina, jumalauta. Angsti pakotti avaamaan punaviinin. Rommiakin löytyi, ja tupakkaa kului kuin ei huomispäivää olisi. Nuutunut olomuotomme sai meidät nimeämään itsemme kollektiivisesti: Nuutisen perhe. Emme ehkä olleet freesejä, mutta säkkipimeydessä Herra K ja Ugus suuntasivat kaivolle, ja kantoivat uudet saunavedet. Ei päivää ilman löylyä; taskulampun kapeassa valokeilassa kaivo avonaisine kansineen oli vankkaa kauhuleffakuvastoa.
Nuutiset olivat uinahtaa pöydän ääreen, varsinkin kun Radio Majakka lähetti suomi-iskelmää tauotta - mikä siinä on, että jokaisessa kappaleessa esiintyivät sanat "kaipaus", "yksinäisyys", "ikävä" ja "murhe" jossain muodossaan? Vittuiliko jo radiokin? Sinkkuangsti kohosi uusiin sfääreihin. Päättelimme, että kaikilla tutuilla oli juuri sillä hetkellä Turussa yhteiset orgiat. Puhelimemme pysyivät vaiti.
Sunnuntai aukeni lämpimänä, tuulettomana ja hyvin kauniina. Perjantainen talvi oli kadonnut, rannikko on ripeäliikkeinen. Kaksi pannullista kahvia kului hujauksessa, muita itsetuhoaineksia ei juuri enää ollut jäljellä. Savutkin olivat Uguksen viimeiset, mutta sitäkin nautinnollisemmat. Jään päälle kertynyt vesi kimalsi kuin peili, kun sitä mökin parvekkeelta korkealta kalliolta katselimme. Tikka nakutteli pitkään ikkunan takana mäntyä, korppi kaarteli merenlahden yllä. Mikä idylli, ihan hellytti. Sinkkuudesta tiristettiin viimeiset irti; itsesääli saavutti absoluuttiset rajansa. Seurassa se on hauskaa, yksin hieman vähemmän. Radio Majakkaa ei enää avattu.
Korppoossa oli jo kevät, aurinko paistoi, traktorin puksutus kantautui kaukaa, vesi lorisi vuolaina puroina pelloilta, talitintit pitivät konserttiaan koivikossa. Tämän kauniimmaksi ei helmikuu pääse. Käyskentelimme kirkonkylään, ei taksia tällä kertaa, ja reippalua Nuutiset kieltämättä kaipasivatkin. Bussimatka Turkuun oli unelias, kotieteisen lattialla odotti perjantaina postista tipahtanut
Kirjallisuuslehti Lumoojan numero 4/2004, jossa Silmänkääntövankila on edustettuna muutamin nasevin katkelmin. Ympyrä on sulkeutunut. Tämä on sen toimitustyön hedelmä, joka alkoi itää juhannuksena Seilin saarella saunan lauteella juuri U:n ehdotuksesta, ja nyt kun vietimme jälleen laatuaikaa saaristossa, oli lehti tullut valmiiksi. Maailma on täynnä hassua symboliikkaa jos tietää minne katsoo.
Raportti angstisista sinkkubileistä Korppoon Strömman kylässä päättyy tältä erää tähän.
