Teimme viikonlopun aikana lehden. Noin vuosi sitten ilmestyi ensimmäinen RAPA (Rujo Akateeminen PAmfletti), nyt oli kertynyt niin paljon asiaa, että oli tullut RAPA kakkosen aika. Ja niin kävi, että kokoonnuimme herran huoneeseen ja aloimme kirjoittaa, joskin muutakin tapahtui. Neljässätoista tunnissa työ oli tehty (taitto jäi seuraavaksi päiväksi; kopiointi vielä edessä). Toimituskunta oli kasvanut, edelliset viisi olivat saaneet joukkoonsa kaksi uutta jäsentä, ja hyvin sopivat. Montaa varmaan tällä hetkellä mietityttää miten nykyisenä siistin modernisoituneena pikaruokatekstin aikakautena tehdään räväkästi kantaa ottava punk-henkinen lehti? Vastaus on yksinkertainen: helposti, jos osaa asiansa, ja me osaamme. RAPA on tullut jäädäkseen. Kakkosnumeron painos on suurempi kuin ykkösen, ei tosin kovin paljon. Ei tässä mitään massalevikkiä haeta. Tuntui hyvältä olla osa liikehtivää ajatusmassaa. RAPA julistaa maailman tämänhetkisen tilan, eikä häpeä sitä, että samojen kansien välissä asuvat keikka-arvio, kirjallisuusteoria ja sisäpiirinvitsipalsta. Muutakin, etenkin juuri sitä jonka kuvailuun ei löydy sanoja.
Ettei syntyisi kuvaa Silmänkääntövankilan ja RAPAn yhteydestä, sanon täten nettifoorumini ehdottomasti irti RAPAsta, jolla on sentään oikeaakin asiaa. Minä olin vain yksi toimituksen seitsemästä velmusta akateemisesta anarkistista. Ja tämä on viimeinen kerta kun mainitsen lehdestä, paitsi tietysti jos tulee jotain muuta sanottavaa.
18.10.04
16.10.04
Avainkertomus avoimista hanoista
Noin kello 22.30 Terkkis aisti kabinetin ilmapiirissä muutoksen, joka kertoi porukan olevan hiljalleen harkitsemassa lähtöä jatkoille. Ilta oli ollut nautinnollinen; sisältänyt pienimuotoista ohjelmaa, pienimuotoista - ei toisin hintansa puolesta - syötävää ja sopivasti juotavaa. Kerran vuodessa teki opiskelijoidenkin itsetunnolle hyvää koota koko tuttu porukka kulmakapakan sijasta hienoon ravintolaan, olla tyylikkäästi pukeutuneena ja pyytää tarjoilijaa kantamaan pöytään lisää drinkkejä. Terkkis hymyili. Hän oli ystäviensä keskellä onnellinen, eikä halunnut illan vielä loppuvan, vaikka niin näytti väistämättä olevan käymässä. Heitä oli kolmisenkymmentä, liian suuri määrä että jokainen haluaisi samaan baariin, ja perjantai-iltana baarit olisivat kaikki joka tapauksessa liian täynnä mahduttamaan sisäänsä kaikkia heistä.
Terkkis kilautti käyttämättömällä jälkiruokalusikallaan (hän oli opiskelijajoukon köyhimpiä, eikä budjetti ollut riittänyt kuuden euron kakunpalaan) lasin reunaa muutaman kerran ja nousi seisomaan katseiden kääntyessä häneen. Hiljaisuus oli vaivaannuttava, koska Terkkis ei ollut erityisen tottunut olemaan huomion keskipisteenä.
-Tässä vaiheessa ilta täällä ravintolassa alkaa olla päättymässä, Terkkis sanoi keräten ääneensä itsevarmuutta joka sanalla. Hän katsoi melkein jokaista vuorollaan silmiin. -Ja jos porukkaa kiinnostaa mahdollisuus lähteä yhtenä joukkona jatkoille niin voin tässä vaiheessa kertoa, että minun luokseni sopii.
Hieman hämmästyneitä ilmeitä yleisön joukossa, mutta moni näytti jo siinä vaiheessa kiinnostuvan. Useimmat tiesivät Terkkiksen asuvan yksin isohkossa kaksiossa (juuri siksi hän oli niin köyhä), mutta kukaan ei koskaan ollut käynyt hänen luonaan kylässä. Terkkiksestä tavallaan pidettiin, mutta hän oli liian erikoinen ja monen mielestä pelottava läheisempään kanssakäyntiin. Silti Terkkis ihan todella yritti.
-Löytyykö juotavaa?, eräs Terkkiksen kanssa samassa pöydässä istuneista kysäisi pilke silmäkulmassaan.
Tätä Terkkis ei ollut tullut ajatelleeksi. Jatkoille kutsuvalla pitäisi tietenkin olla jotain jolla kostuttaa vieraidensa kurkkua, eivätkä kaupatkaan enää olleet auki. Terkkis ummisti hetkeksi silmänsä, mietti mahdollista ratkaisua, ja löytyihän se, ei edes kaukaa tarvinnut etsiä. Miten niinkin yksinkertainen asia oli onnistunut unohtumaan, se tuntui hölmöltä.
-Itse asiassa löytyy, Terkkis sanoi ja piti dramaattisen tauon. -Hana on auki koko illan!
Innostunut kohahdus kulki koko väkijoukon läpi. Viidentoista sekunnin ajan kaikki supattelivat keskenään ja Terkkis tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen, kunnes myöntyvät huudahdukset alkoivat kohoilla sorinan keskeltä esiin, eikä Terkkis olisi villeimmissä kuvitelmissaankaan kuvitellut että joka ainut kabinetissa silloin paikalla ollut olisi lähtenyt hänen luokseen, mutta niin vain kävi, kaikki nekin ensimmäisen vuoden opiskelijat joita Terkkis ei tuntenut kuin etäisesti ulkonäöltä, jopa paikalle kutsuttu oppiaineen professori, kaikki päättivät noudatta kutsua ja siirtyä Terkkiksen luo jatkoille.
Mikäpäs siinä. Seurue nousi pöydistään, kulki kassan ja narikan kautta ulos ja Terkkis alkoi johdattaa iloista joukkoa kohti joen keskustasta nähden vastarannalla sijaitsevaa kotiaan unohdetun lähiön unohdetussa kerrostalossa. Matka sujui kevyen jutunheiton merkeissä, ja Terkkis tunsi viimein saavuttaneensa sen, mitä oli pitkään jo toivonut; hän oli saavuttanut niiden ihmisten luottamuksen joiden ystävyyttä oli kaivannut.
He saapuivat perille ja Terkkis johdatti joukon asuntoonsa talon kolmannessa kerroksessa. Meteli täytti asunnon, jossa yleensä oli varsin hiljaista. Terkkis sytytti valot, ja joukkio oli yhdistetyssä eteiskeittiössä kuin sardiinit purkissa, osa oli alkanut etsiytyä kohti olohuoneen kiitettävän suurta sohvaa. Kuten kabinetissa aiemmin, hiljeni puheensorina ja katseet kohdistuivat Terkkikseen. Jokainen tuntui kysyvän missä sijaitsi se hana, jonka oli luvattu olla estoitta auki koko illan.
Terkkis oli riemunsa kukkuloilla. Isännän suurieleisin askelin hän harppoi tiskipöydän luokse ja avasi vesihanan. -Ja tästä sitä juomista! hän totesi rehvakkaasti aistimatta huoneeseen sillä hetkellä pesiytyvää hämmennystä, jopa ärtymystä. Ei kai Terkkistä voi syyttää siitä, että hän oli mikä oli; suurimmasta osasta arkipäivän elämänkokemuksia vaille jäänyt erakko, joka luuli tietävänsä aivan liikaa asioista joista ei tiennyt mitään. Hän oli myös liian ylpeä myöntääkseen koskaan olevansa väärässä. Terkkis nauroi kovaan ääneen ja läiski vaitonaisia vieraitaan selkään heidän keskellään kulkien. Kukaan muu ei puhunut.
-Laseja on kaapissa, hän sanoi. -Haen hieman musiikkia, ottakaa vain juomista vapaasti!
Ja sitten Terkkis siirtyi makuuhuoneensa ja levyhyllyn puolelle. Hän haali mukaansa olohuoneen soitinta varten kattavan kokoelman niin tanssi-, huumori-, kuin klassistakin musiikkia, ja keittiöön palatessa oli vastassa vain hiljaisuus. Hana kohisi edelleen, ulko-ovi oli auki ja antoi näkymän kuutamoiselle taivaalle, tuuli avasi ja sulki ovea hiljalleen. Kolmekymmentä ihmistä ei ollut vielä koskaan poistunut mistään niin nopeasti ja niin äänettömästi.
Hm, he ovat varmaan menneet tupakalle, ajatteli Terkkis, joka itse ei polttanut, koska ei tiennyt miten se tapahtuu. Hän istahti sohvalleen ja jäi odottamaan.
Ulkoa ei kuulunut ääniä, vain kylmä yöilma valui hiljalleen asuntoon ovesta, jota Terkkis ei ollut halunnut sulkea, koska se olisi ollut varsin epäkohteliasta niitä kohtaan, jotka pian olisivat palanneet tupakalta. Kello tuli ensin kaksitoista, sitten kaksi, sitten neljä. Jossain vaiheessa Terkkis oli sulkenut vesihanan juomatta itsekään. Hänen ei ollut jano. Puoli viideltä aamulla Terkkis murtui. Totuus paljastui, totuus niistä joita hän oli pitänyt ystävinään, joiden oli uskonut pitävän hänestä, vähän edes. Kyyneleet valuivat pitkin Terkkiksen poskia, hän tunsi tulleensa nöyryytetyksi, ei uskonut enää milloinkaan kykenevänsä näyttäytymään niiden ihmisten parissa, eikä hän tuntenut ketään muita ihmisiä.
Terkkis käveli siivouskomerolleen, joka sisälsi mopin, purkin Vimiä ja pitkän, tukevan köyden. Hitaasti Terkkis ojensi kätensä, puristi sen köyden ympärille, kosketus tuntui hyvältä. Ilmeettä hän palasi olohuoneeseen, asetti jakkaran kattolampun alle, nousi seisomaan sille ja pujotti köyden kaulaansa. Toisen pään Terkkis sitoi saman suuren ja vahvan koukun ympärille, joka lamppuakin piti katossa kiinni, se kestäisi kyllä.
Tämä on kaikille parempi, Terkkis ajatteli. Kyyneleet kirvelivät hänen silmiään, maailman mustuudesta oli hyvä päästä pois, hän ei nähnyt valoa enää. Sillä samalla sekunnin kymmenyksellä, jona Terkkis potkaisi jakkaran altaan, hän näki ystäviensä palaavan ulko-ovestaan takaisin sisälle.
-Sori että kesti, oltiin tupakal -
Terkkis putosi katonrajasta kohti lattiaa, ehti yhden sydämenlyönnin ajan nähdä ja kuulla ensimmäisenä sisään saapuneen ja sitten hänen niskansa katkesi ja hän jäi irvokas hymy kasvoillaan tuijottamaan tovereitaan, jotka palasivat takaisin asuntoon kaikki kolmekymmentä. Tupakkatauko oli venynyt pitkäksi paikalle osuneen itämaisen trokarin ansiosta, joka oli onnistunut kauppaamaan jokaiselle joukkion jäsenelle puoli-ilmaiseksi kartongin lähes-aitoa merkkituotetta. Meneehän niitä poltellessa hetki. Hyvä tyyppi se Terkkis on, oli tämän pitkän hetken aikana päätetty. Oltiin yhtä mieltä siitä, että se tarkoittaa parasta, eikä sille kannata vihainen olla. Palattiin sisälle, ja sisällä oli jälleen hiljaista, ei kukaan osannut muuta tehdä kuin katsella Terkkiksen irvistävää hiljalleen köyden jatkona keinuvaa ruumista.
Seuraavalla viikolla Terkkis haudattiin kauniissa tilaisuudessa, jonne hänen ystävänsä melkein muistivat osallistua.
(tarina kehitetty myöhään eilen illalla Kellariravintoloiden perimmäisen kabinetin nurkimmaisessa pöydässä yhdessä exmen ja herra K:n kanssa, allekirjoittaneelle annettiin lupa kirjoittaa se tänne muistiin)
Terkkis kilautti käyttämättömällä jälkiruokalusikallaan (hän oli opiskelijajoukon köyhimpiä, eikä budjetti ollut riittänyt kuuden euron kakunpalaan) lasin reunaa muutaman kerran ja nousi seisomaan katseiden kääntyessä häneen. Hiljaisuus oli vaivaannuttava, koska Terkkis ei ollut erityisen tottunut olemaan huomion keskipisteenä.
-Tässä vaiheessa ilta täällä ravintolassa alkaa olla päättymässä, Terkkis sanoi keräten ääneensä itsevarmuutta joka sanalla. Hän katsoi melkein jokaista vuorollaan silmiin. -Ja jos porukkaa kiinnostaa mahdollisuus lähteä yhtenä joukkona jatkoille niin voin tässä vaiheessa kertoa, että minun luokseni sopii.
Hieman hämmästyneitä ilmeitä yleisön joukossa, mutta moni näytti jo siinä vaiheessa kiinnostuvan. Useimmat tiesivät Terkkiksen asuvan yksin isohkossa kaksiossa (juuri siksi hän oli niin köyhä), mutta kukaan ei koskaan ollut käynyt hänen luonaan kylässä. Terkkiksestä tavallaan pidettiin, mutta hän oli liian erikoinen ja monen mielestä pelottava läheisempään kanssakäyntiin. Silti Terkkis ihan todella yritti.
-Löytyykö juotavaa?, eräs Terkkiksen kanssa samassa pöydässä istuneista kysäisi pilke silmäkulmassaan.
Tätä Terkkis ei ollut tullut ajatelleeksi. Jatkoille kutsuvalla pitäisi tietenkin olla jotain jolla kostuttaa vieraidensa kurkkua, eivätkä kaupatkaan enää olleet auki. Terkkis ummisti hetkeksi silmänsä, mietti mahdollista ratkaisua, ja löytyihän se, ei edes kaukaa tarvinnut etsiä. Miten niinkin yksinkertainen asia oli onnistunut unohtumaan, se tuntui hölmöltä.
-Itse asiassa löytyy, Terkkis sanoi ja piti dramaattisen tauon. -Hana on auki koko illan!
Innostunut kohahdus kulki koko väkijoukon läpi. Viidentoista sekunnin ajan kaikki supattelivat keskenään ja Terkkis tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen, kunnes myöntyvät huudahdukset alkoivat kohoilla sorinan keskeltä esiin, eikä Terkkis olisi villeimmissä kuvitelmissaankaan kuvitellut että joka ainut kabinetissa silloin paikalla ollut olisi lähtenyt hänen luokseen, mutta niin vain kävi, kaikki nekin ensimmäisen vuoden opiskelijat joita Terkkis ei tuntenut kuin etäisesti ulkonäöltä, jopa paikalle kutsuttu oppiaineen professori, kaikki päättivät noudatta kutsua ja siirtyä Terkkiksen luo jatkoille.
Mikäpäs siinä. Seurue nousi pöydistään, kulki kassan ja narikan kautta ulos ja Terkkis alkoi johdattaa iloista joukkoa kohti joen keskustasta nähden vastarannalla sijaitsevaa kotiaan unohdetun lähiön unohdetussa kerrostalossa. Matka sujui kevyen jutunheiton merkeissä, ja Terkkis tunsi viimein saavuttaneensa sen, mitä oli pitkään jo toivonut; hän oli saavuttanut niiden ihmisten luottamuksen joiden ystävyyttä oli kaivannut.
He saapuivat perille ja Terkkis johdatti joukon asuntoonsa talon kolmannessa kerroksessa. Meteli täytti asunnon, jossa yleensä oli varsin hiljaista. Terkkis sytytti valot, ja joukkio oli yhdistetyssä eteiskeittiössä kuin sardiinit purkissa, osa oli alkanut etsiytyä kohti olohuoneen kiitettävän suurta sohvaa. Kuten kabinetissa aiemmin, hiljeni puheensorina ja katseet kohdistuivat Terkkikseen. Jokainen tuntui kysyvän missä sijaitsi se hana, jonka oli luvattu olla estoitta auki koko illan.
Terkkis oli riemunsa kukkuloilla. Isännän suurieleisin askelin hän harppoi tiskipöydän luokse ja avasi vesihanan. -Ja tästä sitä juomista! hän totesi rehvakkaasti aistimatta huoneeseen sillä hetkellä pesiytyvää hämmennystä, jopa ärtymystä. Ei kai Terkkistä voi syyttää siitä, että hän oli mikä oli; suurimmasta osasta arkipäivän elämänkokemuksia vaille jäänyt erakko, joka luuli tietävänsä aivan liikaa asioista joista ei tiennyt mitään. Hän oli myös liian ylpeä myöntääkseen koskaan olevansa väärässä. Terkkis nauroi kovaan ääneen ja läiski vaitonaisia vieraitaan selkään heidän keskellään kulkien. Kukaan muu ei puhunut.
-Laseja on kaapissa, hän sanoi. -Haen hieman musiikkia, ottakaa vain juomista vapaasti!
Ja sitten Terkkis siirtyi makuuhuoneensa ja levyhyllyn puolelle. Hän haali mukaansa olohuoneen soitinta varten kattavan kokoelman niin tanssi-, huumori-, kuin klassistakin musiikkia, ja keittiöön palatessa oli vastassa vain hiljaisuus. Hana kohisi edelleen, ulko-ovi oli auki ja antoi näkymän kuutamoiselle taivaalle, tuuli avasi ja sulki ovea hiljalleen. Kolmekymmentä ihmistä ei ollut vielä koskaan poistunut mistään niin nopeasti ja niin äänettömästi.
Hm, he ovat varmaan menneet tupakalle, ajatteli Terkkis, joka itse ei polttanut, koska ei tiennyt miten se tapahtuu. Hän istahti sohvalleen ja jäi odottamaan.
Ulkoa ei kuulunut ääniä, vain kylmä yöilma valui hiljalleen asuntoon ovesta, jota Terkkis ei ollut halunnut sulkea, koska se olisi ollut varsin epäkohteliasta niitä kohtaan, jotka pian olisivat palanneet tupakalta. Kello tuli ensin kaksitoista, sitten kaksi, sitten neljä. Jossain vaiheessa Terkkis oli sulkenut vesihanan juomatta itsekään. Hänen ei ollut jano. Puoli viideltä aamulla Terkkis murtui. Totuus paljastui, totuus niistä joita hän oli pitänyt ystävinään, joiden oli uskonut pitävän hänestä, vähän edes. Kyyneleet valuivat pitkin Terkkiksen poskia, hän tunsi tulleensa nöyryytetyksi, ei uskonut enää milloinkaan kykenevänsä näyttäytymään niiden ihmisten parissa, eikä hän tuntenut ketään muita ihmisiä.
Terkkis käveli siivouskomerolleen, joka sisälsi mopin, purkin Vimiä ja pitkän, tukevan köyden. Hitaasti Terkkis ojensi kätensä, puristi sen köyden ympärille, kosketus tuntui hyvältä. Ilmeettä hän palasi olohuoneeseen, asetti jakkaran kattolampun alle, nousi seisomaan sille ja pujotti köyden kaulaansa. Toisen pään Terkkis sitoi saman suuren ja vahvan koukun ympärille, joka lamppuakin piti katossa kiinni, se kestäisi kyllä.
Tämä on kaikille parempi, Terkkis ajatteli. Kyyneleet kirvelivät hänen silmiään, maailman mustuudesta oli hyvä päästä pois, hän ei nähnyt valoa enää. Sillä samalla sekunnin kymmenyksellä, jona Terkkis potkaisi jakkaran altaan, hän näki ystäviensä palaavan ulko-ovestaan takaisin sisälle.
-Sori että kesti, oltiin tupakal -
Terkkis putosi katonrajasta kohti lattiaa, ehti yhden sydämenlyönnin ajan nähdä ja kuulla ensimmäisenä sisään saapuneen ja sitten hänen niskansa katkesi ja hän jäi irvokas hymy kasvoillaan tuijottamaan tovereitaan, jotka palasivat takaisin asuntoon kaikki kolmekymmentä. Tupakkatauko oli venynyt pitkäksi paikalle osuneen itämaisen trokarin ansiosta, joka oli onnistunut kauppaamaan jokaiselle joukkion jäsenelle puoli-ilmaiseksi kartongin lähes-aitoa merkkituotetta. Meneehän niitä poltellessa hetki. Hyvä tyyppi se Terkkis on, oli tämän pitkän hetken aikana päätetty. Oltiin yhtä mieltä siitä, että se tarkoittaa parasta, eikä sille kannata vihainen olla. Palattiin sisälle, ja sisällä oli jälleen hiljaista, ei kukaan osannut muuta tehdä kuin katsella Terkkiksen irvistävää hiljalleen köyden jatkona keinuvaa ruumista.
Seuraavalla viikolla Terkkis haudattiin kauniissa tilaisuudessa, jonne hänen ystävänsä melkein muistivat osallistua.
(tarina kehitetty myöhään eilen illalla Kellariravintoloiden perimmäisen kabinetin nurkimmaisessa pöydässä yhdessä exmen ja herra K:n kanssa, allekirjoittaneelle annettiin lupa kirjoittaa se tänne muistiin)
15.10.04
Alastulon salissa
Aamuaurinko kutitteli hipiääni ylen pehmeästi kun astuin sisään saliin, tahtoo sanoa pieneen opiskelijakaksiokeittiööni. Kynnys oli korkeampi kuin muistin, ja aitoa puuta, sittekin, vaikka tavarantoimittajan kerrottiin lupailleen lähinnä linoleumia. Puulajit erotti toisistaan syiden avulla, se oli minusta aina kuulostanut jotenkin hirmuisen hauskalta. Eikö kaiken erottanut kaikesta muusta juuri syillä?
Minun syyni olla siellä sinä aamuna olivat väsyneet ja rispaantuneet. Ehkä minun sukupuuni juurella oli aikanaan poltettu roviota, tiesin että sytyttimenä käytetty bensa imeytyi tällaisissa tapauksissa maaperään ja lähellä kasvavat puut imivät sen itseensä, vuosirenkaat kärsivät, kasvuun tuli vaurioita. Kynnyspuussa ei sellaisesta näkynyt jälkiä. Kohdistin katseeni hellaan ja sillä odottavaan vesipannuun. Joku käveli keittiön ikkunan ohi, pidätin hengitystäni ja askeleissa oli suomenruotsalainen rytmi. Seinistä ropisi maali.
"Oi, kuolo!" totesin teatraalisesti. Mietin joisinko myrkkyä, vaikka kahvikin tietysti kiehtoi, eikä tarvinne huomauttaa näiden kahden substanssin eittämätöntä samankaltaisuutta. Olin lähempänä nyt. Peilin takana ei enää kuiskittu.
Ehkä säpsähdin, joka tapauksessa huomasin että olin edelleen ilmassa kynnyksen yläpuolella, askeleeni oli kesken, sitten jalkani tömähti maahan, tulin alas, salin puolelle. Kokolattiamuovi kimalsi vain puoli tuntia joka aamu, kun aurinko verhon välistä osui sopivassa kulmassa sen epätasaiseen pintaan, jossa vain silloin näkyi muitakin värejä kuin harmaa. Katseeni singahti vasemmalle kuin luoti. Liikettä parvekkeella, minun parvekkeellani, kolmas kerros, ne ovat löytäneet minut. Talitintti istui kaiteella ja katsoi ikkunan läpi minua, se oli utelias ja kaunis. Olisin halunnut pitää siitä huolta. Se oli pieni ja sen oli varmasti kylmä, pakkanen puri, näin sen keltaisista koivuista joita huurre peitti.
Ojensin oikean käteni oikealle ja vasemman vasemmalle, toisen jalkani kantapää kosketti edelleen makuuhuoneen ja salin välistä kynnystä, tunsin puun syyt kohokirjaimina ihoni läpi. Sivelin paksulla valkoisella maalilla pinnoiksi sudittuja elementtiseiniä. Kuvittelin millaista olisi hivellä niitä rakastavasti. Hymyilin mielessäni, en sentään todellisuudessa, mitäpä tarvetta siihen, eihän minua kukaan nähnyt. Näin taas hellan ja vesipannun, niin lähellä ja niin kaukana, kahvilla päivä lähtisi käyntiin kuin norsu, mutta aloin hieman pelätä sitä etten koskaan pääsisi kahviin asti. Olin kadonnut sanoihin, olin olemassa enää interteksteinä.
"Katso, miten pieniä kaloja!"
"Minimi!"
Naapurissa tuotettiin ääniä. Tuntui absurdilta se koulussa oppimani väite, että äänet ovat värähtelyjä ilmassa. Seinät eivät värähdelleet, silti kuulin äänet, se ei siis voinut pitää paikkaansa. Olivatko äänet siis vain pääni sisällä? Sitä oli mahdoton tietää. Entä tarvittiinko päänsisäisiin ääniinkin värähtelyt, jos niin, mistä äsken kuulemani sanat sitten olivat tulleet, pääni ei ollut värähdellyt. Rakastin elämää, mutta sen kohtaaminen kävi liian usein liian ylivoimaiseksi, enkä ollut varma näkisinkö kevättä. Laskin käteni alas, kuin hydrauliikan ohjaamina ne painautuivat kylkiini kiinni. Polvistuin salin lattialle, polviltani kierähdin kyljelleni ulko-oven eteen, sikiöasento on ihmiselle luonnollisin. Joisinko myrkkyä, ajattelin taas, vai kahvillako päivä käyntiin? Nauroin kuin hyeena ja taskussani kilisivät kolikot. Päässäni soi päättymättömänä nauhana One man and his droid, Rob Hubbardin paras sävellys.
Minun syyni olla siellä sinä aamuna olivat väsyneet ja rispaantuneet. Ehkä minun sukupuuni juurella oli aikanaan poltettu roviota, tiesin että sytyttimenä käytetty bensa imeytyi tällaisissa tapauksissa maaperään ja lähellä kasvavat puut imivät sen itseensä, vuosirenkaat kärsivät, kasvuun tuli vaurioita. Kynnyspuussa ei sellaisesta näkynyt jälkiä. Kohdistin katseeni hellaan ja sillä odottavaan vesipannuun. Joku käveli keittiön ikkunan ohi, pidätin hengitystäni ja askeleissa oli suomenruotsalainen rytmi. Seinistä ropisi maali.
"Oi, kuolo!" totesin teatraalisesti. Mietin joisinko myrkkyä, vaikka kahvikin tietysti kiehtoi, eikä tarvinne huomauttaa näiden kahden substanssin eittämätöntä samankaltaisuutta. Olin lähempänä nyt. Peilin takana ei enää kuiskittu.
Ehkä säpsähdin, joka tapauksessa huomasin että olin edelleen ilmassa kynnyksen yläpuolella, askeleeni oli kesken, sitten jalkani tömähti maahan, tulin alas, salin puolelle. Kokolattiamuovi kimalsi vain puoli tuntia joka aamu, kun aurinko verhon välistä osui sopivassa kulmassa sen epätasaiseen pintaan, jossa vain silloin näkyi muitakin värejä kuin harmaa. Katseeni singahti vasemmalle kuin luoti. Liikettä parvekkeella, minun parvekkeellani, kolmas kerros, ne ovat löytäneet minut. Talitintti istui kaiteella ja katsoi ikkunan läpi minua, se oli utelias ja kaunis. Olisin halunnut pitää siitä huolta. Se oli pieni ja sen oli varmasti kylmä, pakkanen puri, näin sen keltaisista koivuista joita huurre peitti.
Ojensin oikean käteni oikealle ja vasemman vasemmalle, toisen jalkani kantapää kosketti edelleen makuuhuoneen ja salin välistä kynnystä, tunsin puun syyt kohokirjaimina ihoni läpi. Sivelin paksulla valkoisella maalilla pinnoiksi sudittuja elementtiseiniä. Kuvittelin millaista olisi hivellä niitä rakastavasti. Hymyilin mielessäni, en sentään todellisuudessa, mitäpä tarvetta siihen, eihän minua kukaan nähnyt. Näin taas hellan ja vesipannun, niin lähellä ja niin kaukana, kahvilla päivä lähtisi käyntiin kuin norsu, mutta aloin hieman pelätä sitä etten koskaan pääsisi kahviin asti. Olin kadonnut sanoihin, olin olemassa enää interteksteinä.
"Katso, miten pieniä kaloja!"
"Minimi!"
Naapurissa tuotettiin ääniä. Tuntui absurdilta se koulussa oppimani väite, että äänet ovat värähtelyjä ilmassa. Seinät eivät värähdelleet, silti kuulin äänet, se ei siis voinut pitää paikkaansa. Olivatko äänet siis vain pääni sisällä? Sitä oli mahdoton tietää. Entä tarvittiinko päänsisäisiin ääniinkin värähtelyt, jos niin, mistä äsken kuulemani sanat sitten olivat tulleet, pääni ei ollut värähdellyt. Rakastin elämää, mutta sen kohtaaminen kävi liian usein liian ylivoimaiseksi, enkä ollut varma näkisinkö kevättä. Laskin käteni alas, kuin hydrauliikan ohjaamina ne painautuivat kylkiini kiinni. Polvistuin salin lattialle, polviltani kierähdin kyljelleni ulko-oven eteen, sikiöasento on ihmiselle luonnollisin. Joisinko myrkkyä, ajattelin taas, vai kahvillako päivä käyntiin? Nauroin kuin hyeena ja taskussani kilisivät kolikot. Päässäni soi päättymättömänä nauhana One man and his droid, Rob Hubbardin paras sävellys.
13.10.04
Kuolkaa kauniisti kaikki, eli "Sing little birdie"
Ajatuksia depression ja itsetuhon keskeltä:
Nykyajan ihminen on kadottanut itsensä materiaalisiin mahdollisuuksiin. Muovin ja metallin kiiltävän pinnan taakse, hävettää, joskus, vaan ei usein. Meidän on helpompi astua kadulle kuin metsään. Kumpi oli ensin, puu vai metsä?
Jokaisessa meistä on pieni alkio. Syvämurunen.
Katsokaa: Vauhti sokeuttaa!!
Kertokaa minulle ketä hyödyttää minun postmodernia kotimaista kirjallisuutta käsittelevä proseminaarityöni? ("sinua, pässi, saat siitä opintoviikkoja, jotka oikeuttavat opintotukeen, joilla elätät itsesi") Maailma ei pelastu vaikka kirjoittaisin lopun ikääni postmodernin teorian tulkintoja. Ei se siihen varmaan kyllä tuhoudukaan, joskaan tästä en voi olla aivan varma.
Kun joku vain pitäisi öisin kiinni ja sanoisi "ei ole mitään hätää", uudestan ja uudestaan, saisin nukahtaa siihen ja aamulla olisin kasvanut taivaalle, minä näen nykyään taivaan pilvien välistä, kun ennen näin pilviä taivaalla.
Joka toinen päivä haluan osata laulaa kuin Robert Smith, joka toinen päivä kuin Nick Cave.
Nukuin vaadittavan pituiset yöunet viimeksi huhtikuussa.
Today I made a point in English about the metafictive elements in Tristram Shandy, a great book. They knew how to write novels back in the 18th century.
"I couldn't love you more."
"My name is Smoketoomuch, mister Smoketoomuch."
Jos aloittaisi päänsekoituskauden, ehkä sitten nukkuisi, ehkä ei aina tarvitsisi olla pysyvässä hereillesäpsähtämisen tilassa. Ehkä ei aina tarvitsisi olla pysyvässä. Ehkä ei aina tarvitsisi. Ehkä ei.
Matto oli parvekkeen kaiteella vähän kolmatta viikkoa, tämän verran enää jaksaa. Kannoin sen tänään makuuhuoneen lattialle tässä asunnossa johon olen hirveän kiintynyt ja josta samanaikaisesti haluan kuollakseni pois koska muistot ovat jokaisessa sisäänhengityksessä raskaina terävinä kivinä.
Jos joskus nauran, älkää loukkaantuko siitä, älkää kuvitelko että tekisin tahallani mitään sellaista.
Me olemme kaikki vain ääniä pimeydessä. (lue lopusta alkuun)
*
"Jos sä hilaat tota ristiä selässäs, voit olla varma, että pian sun eteen pamahtaa tyyppi, jolla on naulat matkassa."
(Panu Räty / XYZ)
Nykyajan ihminen on kadottanut itsensä materiaalisiin mahdollisuuksiin. Muovin ja metallin kiiltävän pinnan taakse, hävettää, joskus, vaan ei usein. Meidän on helpompi astua kadulle kuin metsään. Kumpi oli ensin, puu vai metsä?
Jokaisessa meistä on pieni alkio. Syvämurunen.
Katsokaa: Vauhti sokeuttaa!!
Kertokaa minulle ketä hyödyttää minun postmodernia kotimaista kirjallisuutta käsittelevä proseminaarityöni? ("sinua, pässi, saat siitä opintoviikkoja, jotka oikeuttavat opintotukeen, joilla elätät itsesi") Maailma ei pelastu vaikka kirjoittaisin lopun ikääni postmodernin teorian tulkintoja. Ei se siihen varmaan kyllä tuhoudukaan, joskaan tästä en voi olla aivan varma.
Kun joku vain pitäisi öisin kiinni ja sanoisi "ei ole mitään hätää", uudestan ja uudestaan, saisin nukahtaa siihen ja aamulla olisin kasvanut taivaalle, minä näen nykyään taivaan pilvien välistä, kun ennen näin pilviä taivaalla.
Joka toinen päivä haluan osata laulaa kuin Robert Smith, joka toinen päivä kuin Nick Cave.
Nukuin vaadittavan pituiset yöunet viimeksi huhtikuussa.
Today I made a point in English about the metafictive elements in Tristram Shandy, a great book. They knew how to write novels back in the 18th century.
"I couldn't love you more."
"My name is Smoketoomuch, mister Smoketoomuch."
Jos aloittaisi päänsekoituskauden, ehkä sitten nukkuisi, ehkä ei aina tarvitsisi olla pysyvässä hereillesäpsähtämisen tilassa. Ehkä ei aina tarvitsisi olla pysyvässä. Ehkä ei aina tarvitsisi. Ehkä ei.
Matto oli parvekkeen kaiteella vähän kolmatta viikkoa, tämän verran enää jaksaa. Kannoin sen tänään makuuhuoneen lattialle tässä asunnossa johon olen hirveän kiintynyt ja josta samanaikaisesti haluan kuollakseni pois koska muistot ovat jokaisessa sisäänhengityksessä raskaina terävinä kivinä.
Jos joskus nauran, älkää loukkaantuko siitä, älkää kuvitelko että tekisin tahallani mitään sellaista.
Me olemme kaikki vain ääniä pimeydessä. (lue lopusta alkuun)
*
"Jos sä hilaat tota ristiä selässäs, voit olla varma, että pian sun eteen pamahtaa tyyppi, jolla on naulat matkassa."
(Panu Räty / XYZ)
11.10.04
9.10.04
Apocalypso
Ensin se oli järjetöntä, muuttui sitten karmeaksi ja on nyt enää lohduttoman surullista. Olen nähnyt tarpeeksi kuolleita lintuja loppuelämäni ajaksi viimeisen kahden päivän aikana. Ne vain jatkavat. Eilisen aikana ehdin havaita 12 edesmennyttä tilhiä (aiempi käsitykseni räkättirastaista osoittautui virheelliseksi), yksi niistä oli parvekkeellani tuhkakupin vieressä sillä pienellä pöydällä, joka on oikeasti vain ruudullisella pöytäliinalla peitetty pahvilaatikko. Töminä sekä minun että naapureiden ikkunoihin jatkui aamusta iltaan, synkimmät hetket ikuistin kamerallani, kuten parvekkeelle jääneen ja porraskäytävän suureen ikkunaan kaiketi samanaikaisesti törmänneen viiden tilhin joukon, ne makasivat tiiviissä ryhmässä nurmikolla.
Kuolemantanssi jatkui aamulla. Kuljin purevassa pakkasilmassa Tuomaansillalle ja takaisin, palatessani tilhet ylittivät minut ja katsellessani yksi tömähti päin kolmannen kerroksen ikkunaa. Se putosi mätkähtäen talon kivijalan juureen istutusten keskelle ja oli tuskin koskettanut maata kun lajitoveri seurasi sitä, uusi voimakas tömähdys, uusi putoaminen, uusi pehmeä muksahdus ja hiljaisuus.
Aloin tosissani ahdistua. En halunnut olla siinä, ne kuolivat minun ympärilläni. Todistamieni törmäysten kohdalla oli kulkutiellä kolme mahdollisesti samaan ikkunaan hetkeä aiemmin osunutta tilheä. Yksi oli hengetön, muut vielä tolkuissaan, toinen katsoi minua ja aukoi suutaan, ei näyttänyt olevan täysin tajuissaan, toinen vain hengitti eikä liikkunut. Kuin olisin sotatantereella kävellyt, siellä mistä taistelut olivat jo pyyhkäisseet yli ja vain kuolleet ja kuolevat jääneet jäljelle.
Syksyssä ei kaikki ole kaunista.
Menkää pois täältä, etsikää jostain koti jossa ei ole taloja eikä ikkunoita, vain paljon suuria puita ja paljon marjoja, jotka eivät tee kipeäksi. Ei teidän tarvitse lähteä näin.
Kuolemantanssi jatkui aamulla. Kuljin purevassa pakkasilmassa Tuomaansillalle ja takaisin, palatessani tilhet ylittivät minut ja katsellessani yksi tömähti päin kolmannen kerroksen ikkunaa. Se putosi mätkähtäen talon kivijalan juureen istutusten keskelle ja oli tuskin koskettanut maata kun lajitoveri seurasi sitä, uusi voimakas tömähdys, uusi putoaminen, uusi pehmeä muksahdus ja hiljaisuus.
Aloin tosissani ahdistua. En halunnut olla siinä, ne kuolivat minun ympärilläni. Todistamieni törmäysten kohdalla oli kulkutiellä kolme mahdollisesti samaan ikkunaan hetkeä aiemmin osunutta tilheä. Yksi oli hengetön, muut vielä tolkuissaan, toinen katsoi minua ja aukoi suutaan, ei näyttänyt olevan täysin tajuissaan, toinen vain hengitti eikä liikkunut. Kuin olisin sotatantereella kävellyt, siellä mistä taistelut olivat jo pyyhkäisseet yli ja vain kuolleet ja kuolevat jääneet jäljelle.
Syksyssä ei kaikki ole kaunista.
Menkää pois täältä, etsikää jostain koti jossa ei ole taloja eikä ikkunoita, vain paljon suuria puita ja paljon marjoja, jotka eivät tee kipeäksi. Ei teidän tarvitse lähteä näin.
8.10.04
Joukahainen Lemminkäinen Ryynänen, eli "Ilvekset kuin veljekset" (tai "Olisiko mahdollista kehittää vielä käsittämättömämpi otsikko?")
Linnut jatkoivat paiskautumistaan ikkunoihin aamunkajon myötä, eilen pelkästään asuintaloni ympärillä oli vainajia viisi. Ne ovat tulleet hulluiksi. Delirium tremens, ja myös minut oli mahdollista nähdä alasti yöllä parvekkeella sateessa, mutta vain siksi, että heräsin joskus neljän jäjestä siihen, ettei ikkunoihin paiskautunut lintuja vaan vettä, voimalla, ja muistin maton olevan edelleen parvekkeella, en vaivautunut heräämään sinä aikana kun hain sen sieltä pois.
Unessa käsivarressani oli mustaa ihottumaa, joka kuhisi pieniä karvaisia tuhatjalkaisia, heräsin vain todetakseni arkipäivän erilaiset toimintamallit: viettää päivä kotona sateessa käsikirjoituksen viimeiset kaksi lukua oikolukien tai lähteä yliopistolle viemään kahdeksitoista sovittu tehtävä; luovan kirjoittamisen lyriikkakurssin ensimmäinen runo. En ole kirjoittanut runoja vuosiin mutta pakko mikä pakko, ja alkukankeuden jälkeen se muuttui hauskaksi. Ehkä minä vaihdan kokonaan proosan lyriikkaan, joo, ja ehkä olut maistuu hyvältä. Toisaalta, olenhan minä jo julkaissut lyyrikko, kuten voi todeta esimerkiksi käymällä Tampereen kaupunginkirjastossa lukemassa tämän teoksen, jonka ikimuistoinen kirjoittajakollektiivimme julkaisi toukokuussa 1999, (löytyy satunnaisesti myös muutamista muista kaupunginkirjastoista Suomesta sekä minulta) mutta joka koskaan tuota kirjaa lukee, hänelle neuvoksi: minä olin nuori silloin.
Viisi parasta kotimaista debyyttialbumia:
1. Absoluuttinen Nollapiste / Neulainen Jerkunen
On muuten parhaita koskaan julkaistuja äänitteitä koko tunnetussa universumissa, jolle Absojen omassa tuotannossakin pärjää ainoastaan Suljettu, sekin niukasti. Jerkusesta tulen aina hyvälle tuulelle, poikkeuksetta. Sen tekstien absurdi (mutta vielä ymmärrettävämpi kuin seuraavalla levyllä) maailma, sen järjettömät soitannolliset ratkaisut (tajunnan mustaksi lyöviä hevisooloja ponnahtaa kuuluville kuin tyhjästä!) ja poukkoilevat kappalerakenteet, jotka eivät tiedä ovatko poppia vai progea, oudot ääniefektit (Vincent Price -nauru Kivoissa kansioissa tai ikimuistoinen "Hän kävelee kuin... (rapinaa), (trööt!)", kaikki muodostavat kudelman jonka voi päättää vain sanoihin joihin se päättyy: "Eletään inhimillisesti ja kuullaan taas".
2. Sir Elwoodin hiljaiset värit / Varjoissa vapaan maailman
Niin valmiita ja niin taidokkaita kappaleita, ettei tätä debyyttilevyksi uskoisi paitsi siitä musiikintekoon kohdistuvasta pyyteettömyydestä ja rakkaudesta joka paistaa läpi koko albumin. Syksyisten kaihoisien iltojen soundtrack.
3. Lapinlahden linnut / Lapinlahden linnut
Mistä tämä joukkio muistetaan? Ei ainakaan musiikillisista ansioistaan, mikä on etenkin tätä debyyttia ajatellen sääli. Tämä on täysin avantgardistinen pakkaus, holtiton, mitään konventioita ei noudateta eikä kunnioiteta. Otetaanko yhden kappaleen teksti suoraan Finnmatkojen esitteestä? Ok. Tehdäänkö pitkä ja tuskainen gospel-kappale Martin Luther King -väliosalla? Mikäs. Revitelläänkö levyn lopuksi punkisti? Joo! Ja joka kappaleessa instrumentaatio pysyttelee piano-torvet-perkussiot -linjalla. Tekstit ovat surrealismin huipentumia parhaimmillaan, Liinojan sanoittama Puolitetut perunat etunenässä. Tätä on, kun ei ole rajoja.
4. Saara Suvanto / Saara Suvanto
Sittemmin iskelmä-osastolle luokitellun Suvannon debyytti on rouhevaa bluesia (tai ainakin jotain sensuuntaista...), muutamia pasifistisia kannanottoja, hulppeaa absurdismia ja selkeää tietoisuutta siitä että nyt ei olla tekemässä mitään sellaista, joka uppoaisi koko kansan syviin riveihin. Saara Suvannolla oli Ääni. Hän lauloi kuin instrumentti, sopii kuunnella sellaiset kappaleet kuin Viimeinen motelli ja Elintason juurakot, nämä sanattomat vokalisoinnit joko riipivät hermosi tai sytyttävät kipinän, ja juuri niin minulle kävi ja toista Saara Suvantoa ei koskaan tule, koska se ei kerta kaikkiaan ole mahdollista.
5. Tuomari Nurmio & Köyhien ystävät / Kohdusta hautaan
Elettiin aikaa, jolloin täysmittaiset albumit saivat vielä kestää puoli tuntia, eikä kukaan valittanut. Monta kappaletta tähänkin mahtuu, ja nimet puhuvat puolestaan: Hän on täällä tänään, Valo yössä, Kurjuuden kuningas. Olemme perusasioiden äärellä. Helvetin-hyvin-soitettujen-nerokkaasti-sävellettyjen-suomirockin-sanoitusperinteen-uudeksi-muuttaneiden-perusasioiden. (olen aina vihannut tapaa yhdistää sanoja viivoilla) Nurmio tiesi mitä teki, ja on siitä lähtien tiennyt, vaikka joka ainut levy on ollu 100% poikkeama edellisestä. Sekös hyvä.
Unessa käsivarressani oli mustaa ihottumaa, joka kuhisi pieniä karvaisia tuhatjalkaisia, heräsin vain todetakseni arkipäivän erilaiset toimintamallit: viettää päivä kotona sateessa käsikirjoituksen viimeiset kaksi lukua oikolukien tai lähteä yliopistolle viemään kahdeksitoista sovittu tehtävä; luovan kirjoittamisen lyriikkakurssin ensimmäinen runo. En ole kirjoittanut runoja vuosiin mutta pakko mikä pakko, ja alkukankeuden jälkeen se muuttui hauskaksi. Ehkä minä vaihdan kokonaan proosan lyriikkaan, joo, ja ehkä olut maistuu hyvältä. Toisaalta, olenhan minä jo julkaissut lyyrikko, kuten voi todeta esimerkiksi käymällä Tampereen kaupunginkirjastossa lukemassa tämän teoksen, jonka ikimuistoinen kirjoittajakollektiivimme julkaisi toukokuussa 1999, (löytyy satunnaisesti myös muutamista muista kaupunginkirjastoista Suomesta sekä minulta) mutta joka koskaan tuota kirjaa lukee, hänelle neuvoksi: minä olin nuori silloin.
Viisi parasta kotimaista debyyttialbumia:
1. Absoluuttinen Nollapiste / Neulainen Jerkunen
On muuten parhaita koskaan julkaistuja äänitteitä koko tunnetussa universumissa, jolle Absojen omassa tuotannossakin pärjää ainoastaan Suljettu, sekin niukasti. Jerkusesta tulen aina hyvälle tuulelle, poikkeuksetta. Sen tekstien absurdi (mutta vielä ymmärrettävämpi kuin seuraavalla levyllä) maailma, sen järjettömät soitannolliset ratkaisut (tajunnan mustaksi lyöviä hevisooloja ponnahtaa kuuluville kuin tyhjästä!) ja poukkoilevat kappalerakenteet, jotka eivät tiedä ovatko poppia vai progea, oudot ääniefektit (Vincent Price -nauru Kivoissa kansioissa tai ikimuistoinen "Hän kävelee kuin... (rapinaa), (trööt!)", kaikki muodostavat kudelman jonka voi päättää vain sanoihin joihin se päättyy: "Eletään inhimillisesti ja kuullaan taas".
2. Sir Elwoodin hiljaiset värit / Varjoissa vapaan maailman
Niin valmiita ja niin taidokkaita kappaleita, ettei tätä debyyttilevyksi uskoisi paitsi siitä musiikintekoon kohdistuvasta pyyteettömyydestä ja rakkaudesta joka paistaa läpi koko albumin. Syksyisten kaihoisien iltojen soundtrack.
3. Lapinlahden linnut / Lapinlahden linnut
Mistä tämä joukkio muistetaan? Ei ainakaan musiikillisista ansioistaan, mikä on etenkin tätä debyyttia ajatellen sääli. Tämä on täysin avantgardistinen pakkaus, holtiton, mitään konventioita ei noudateta eikä kunnioiteta. Otetaanko yhden kappaleen teksti suoraan Finnmatkojen esitteestä? Ok. Tehdäänkö pitkä ja tuskainen gospel-kappale Martin Luther King -väliosalla? Mikäs. Revitelläänkö levyn lopuksi punkisti? Joo! Ja joka kappaleessa instrumentaatio pysyttelee piano-torvet-perkussiot -linjalla. Tekstit ovat surrealismin huipentumia parhaimmillaan, Liinojan sanoittama Puolitetut perunat etunenässä. Tätä on, kun ei ole rajoja.
4. Saara Suvanto / Saara Suvanto
Sittemmin iskelmä-osastolle luokitellun Suvannon debyytti on rouhevaa bluesia (tai ainakin jotain sensuuntaista...), muutamia pasifistisia kannanottoja, hulppeaa absurdismia ja selkeää tietoisuutta siitä että nyt ei olla tekemässä mitään sellaista, joka uppoaisi koko kansan syviin riveihin. Saara Suvannolla oli Ääni. Hän lauloi kuin instrumentti, sopii kuunnella sellaiset kappaleet kuin Viimeinen motelli ja Elintason juurakot, nämä sanattomat vokalisoinnit joko riipivät hermosi tai sytyttävät kipinän, ja juuri niin minulle kävi ja toista Saara Suvantoa ei koskaan tule, koska se ei kerta kaikkiaan ole mahdollista.
5. Tuomari Nurmio & Köyhien ystävät / Kohdusta hautaan
Elettiin aikaa, jolloin täysmittaiset albumit saivat vielä kestää puoli tuntia, eikä kukaan valittanut. Monta kappaletta tähänkin mahtuu, ja nimet puhuvat puolestaan: Hän on täällä tänään, Valo yössä, Kurjuuden kuningas. Olemme perusasioiden äärellä. Helvetin-hyvin-soitettujen-nerokkaasti-sävellettyjen-suomirockin-sanoitusperinteen-uudeksi-muuttaneiden-perusasioiden. (olen aina vihannut tapaa yhdistää sanoja viivoilla) Nurmio tiesi mitä teki, ja on siitä lähtien tiennyt, vaikka joka ainut levy on ollu 100% poikkeama edellisestä. Sekös hyvä.
7.10.04
Sit se niinku yrittäis opiskella
Jo aamulla suuntasi kohti seminaarikirjastoa, taskun pohjalla oli rypistyneenä paperilappu, jolle kaksi päivää aiemmin (ei liikaa stressiä yhdelle päivälle sentään) oli kirjoittanut mahdollisesti proseminaarissa lähdeteoksina toimivien kirjojen nimiä. Aurinko paisteli, mutta aika viileää oli silti, ja myös syksyn väristä oli, ja yliopistonmäellä ihmisiä riitti.
Seminaarikirjasto oli enimmäkseen tyhjä. Se kulki hyllyjen välissä kuin Sadako. "The Poetics of postmodern", "From modernism to postmodernism", "Postmodern narrative theory", (miksei kukaan kirjoita aiheesta suomeksi?), "Contemporary postmodern fiction".
Sitten se istui alas yhdelle seinin suojatuista lukupilttuista, otti asennon, avasi kirjan, alkoi katsella ikkunasta avautuvaa maisemaa. Vesilinna näkyi osittain Luonnontieteiden talon takaa, niiden edustalla oli pysäköintipaikalla sinisiä ja punaisia autoja limittäin. Aika kului, ei se huomannut, joku yskähti. Säpsähdys, edessä avoinna edellen Foreword.
Sivut selautuivat kuin viikate olisi heilunut, ja niittivätpä tosiaan arkipäivän häkellyttävät hetkellisyydet tiedonjyviltä pois kyvyn tarttua. Se vaihtoi kirjaa. Viisari seinäkellossa romahti askeleen alemmas, hiki kihosi pintaan. Se alkoi miettiä mitä tekisi lounaaksi, salaatti maistuisi, vaan mitä aineksiksi siihen? Tuttu käveli kirjastoon, moikkasivat, sitten se vilkaisi puhelintaan, mutta kaikki näyttivät tietävän sen aikeista opiskella ja viestejä ei ollut tullut.
Se vaihtoi kirjaa siihen paksuimpaan. Selasi sivuja kuin villi, ilmassa leijui pöly ja arkeologia. Seminaarikirjaston katto lähestyi ja ikkunat imeytyivät sisään, se kirkui, valot sammuivat. Ja aivan yhtäkkiä edessä artikkeli: "POSTmodernISM: A Paracritical bibliography". Valo leimahti.
Se kirjoitti muistiinpanovihkoonsa muutaman hyvän pointin, yhteensä seitsemän riviä tekstiä. Vielä kaksi kirjaa edessä pinossa, mutta nyt alkoi ahdistaa, se vilkuili ympärilleen kuin pieni eläin, miksei kirjastossa yhtäkkiä ollutkaan ketään muuta, paljonko kello jo oli, eikö pitäisi lähteä kauppaan, entä mitä sitten jos ulkona alkaa sataa, se varjo jäi kotiin, onko posti jo tullut? Ehkä se pyörtyi, joka tapauksessa vaihtoi kirjaa. Tätä se muisti aiemminkin vilkuilleensa, selasi läpi samat pätkät kuin kaksi viikkoa sittenkin, silloin viimeksi yritti opiskella. Se yritti lukea lukua, joka sivusta noin neljänneksen kykeni, sitten katse hakeutui muualle, ajatukset eivät sieltä olleet enää vuosiin palanneet.
Kirjoitti kysymysmerkein lisäillyn lauseen vihkoon. Sivunkolmannes muistiinpanoja viidestä kirjasta. Kokolattiamatolle ei jäänyt jälkiä kun se nousi paikaltaan, palautti kirjat hyllyihin, joka askeleella se kutistui, oli pieni enää kun kirjaston ovesta livahti ulos ja oppiaineen professorin alle lähes murskautui, niin aina.
Seminaarikirjasto oli enimmäkseen tyhjä. Se kulki hyllyjen välissä kuin Sadako. "The Poetics of postmodern", "From modernism to postmodernism", "Postmodern narrative theory", (miksei kukaan kirjoita aiheesta suomeksi?), "Contemporary postmodern fiction".
Sitten se istui alas yhdelle seinin suojatuista lukupilttuista, otti asennon, avasi kirjan, alkoi katsella ikkunasta avautuvaa maisemaa. Vesilinna näkyi osittain Luonnontieteiden talon takaa, niiden edustalla oli pysäköintipaikalla sinisiä ja punaisia autoja limittäin. Aika kului, ei se huomannut, joku yskähti. Säpsähdys, edessä avoinna edellen Foreword.
Sivut selautuivat kuin viikate olisi heilunut, ja niittivätpä tosiaan arkipäivän häkellyttävät hetkellisyydet tiedonjyviltä pois kyvyn tarttua. Se vaihtoi kirjaa. Viisari seinäkellossa romahti askeleen alemmas, hiki kihosi pintaan. Se alkoi miettiä mitä tekisi lounaaksi, salaatti maistuisi, vaan mitä aineksiksi siihen? Tuttu käveli kirjastoon, moikkasivat, sitten se vilkaisi puhelintaan, mutta kaikki näyttivät tietävän sen aikeista opiskella ja viestejä ei ollut tullut.
Se vaihtoi kirjaa siihen paksuimpaan. Selasi sivuja kuin villi, ilmassa leijui pöly ja arkeologia. Seminaarikirjaston katto lähestyi ja ikkunat imeytyivät sisään, se kirkui, valot sammuivat. Ja aivan yhtäkkiä edessä artikkeli: "POSTmodernISM: A Paracritical bibliography". Valo leimahti.
Se kirjoitti muistiinpanovihkoonsa muutaman hyvän pointin, yhteensä seitsemän riviä tekstiä. Vielä kaksi kirjaa edessä pinossa, mutta nyt alkoi ahdistaa, se vilkuili ympärilleen kuin pieni eläin, miksei kirjastossa yhtäkkiä ollutkaan ketään muuta, paljonko kello jo oli, eikö pitäisi lähteä kauppaan, entä mitä sitten jos ulkona alkaa sataa, se varjo jäi kotiin, onko posti jo tullut? Ehkä se pyörtyi, joka tapauksessa vaihtoi kirjaa. Tätä se muisti aiemminkin vilkuilleensa, selasi läpi samat pätkät kuin kaksi viikkoa sittenkin, silloin viimeksi yritti opiskella. Se yritti lukea lukua, joka sivusta noin neljänneksen kykeni, sitten katse hakeutui muualle, ajatukset eivät sieltä olleet enää vuosiin palanneet.
Kirjoitti kysymysmerkein lisäillyn lauseen vihkoon. Sivunkolmannes muistiinpanoja viidestä kirjasta. Kokolattiamatolle ei jäänyt jälkiä kun se nousi paikaltaan, palautti kirjat hyllyihin, joka askeleella se kutistui, oli pieni enää kun kirjaston ovesta livahti ulos ja oppiaineen professorin alle lähes murskautui, niin aina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)