Kun minä tässä päivänä muutamana kävin ruokaostoksilla Seston etujätissä Kupittaalla, oli mukanani pitkä ostoslista jonka sisältämät ainesosat tähtäsivät perunasalaatin tekoon osapuilleen monelle. Hyllyjen välissä olin kierrellyt noin neljä minuuttia kun ensimmäisen kerran huomioni kiinnittyi jostain katon suunnalta kuuluvaan musisointiin. Kaiuttimet oli aseteltu sillä tavalla jännästi ettei niitä nähnyt, ja niiden äänenvoimakkuus oli säädetty tasolle "pykälää yli kuuloraja-alueen". Ajattelin että hei, minähän tunnistan tämän kappaleen. Ja totta kyllä, siististi särmätön muzakversiohan se oli Moody Bluesin kappaleesta Nights in white satin. Eihän siinä mitään, olen aina pitänyt kyseisestä kappaleesta mutta ymmärrän kyllä niitä joiden mielestä on paradoksaalista puhua Nights in white satinin särmättömästä versiosta. Kun ei se alkuperäinenkään mitään varsinaista pomppumetallia ole. Silti kaunis kappale, jossa on erityisen onnistunut vokaalimelodia. Ja juuri siitä kertosäkeen kliimaksistahan ("Cause I love you, yes I love you, oh how I love you") minä kappaleen siellä tihkuvan hunajahyllyn edessäkin tunnistin. Laulun sijasta kyseisen kohdan esitti saksofoni. Ja esitti ja esitti. Pitkän ostoslistani vuoksi vietin kaupassa parisenkymmentä minuuttia, ja ainakaan sinä aikana ei kappale päättynyt. Se katosi aina noin minuutiksi ja sitten saksofoni kohosi orkesterimaton pinnasta esittämään aina tuon saman koukeron. Kahdennentoista kerran jälkeen tulin hulluksi, mutta ei siitä sen enempää. Olisi kiehtovaa tietää, tuntevatko tyytyväisyyttä saavutuksistaan populaarimusiikin laajalla saralla ne, jotka työstävät näitä versioita meidän kaikkien iloksi. Minulla tosin on jäätävä tunne, että se olisi sama kuin kysyä tunteeko huoltamon vessan oveen tekstin "vedä" kirjoittaja olevansa osa kotimaisen kirjallisuuden kenttää.
Ai se perunasalaatti? No hyvinhän se, mitä useampi kokki, ja meitä oli kaikkiaan kolme. Sen tekemisen aikana opin tärkeän asian: hengityslamaa seuraa aina lopulta hengitysnousukausi - ja jos elvytettävä näyttää erityisen kalpealta, on syytä tarkistaa hänen mahdolliset goottiyhteytensä ennen tekohengityksen antamista. Se saattaa sittenkin olla vain maalia. Jumaliste, näin tehdään perunasalaatti. Ei ruuanlaitto ole vielä koskaan ollut niin päämäärätöntä, salaatti syntyi kuin freejazz. Ehkä yllättävintä siinä oli se, että meillä kuitenkin oli myös resepti jota seurata. Nyt kolme päivää myöhemmin huomaan etten sitten itse lopultakaan edes maistanut sitä.
No sattuuhan sitä. Siis päätä.
2.5.04
29.4.04
Merkitysvääristymä
Koska on koittanut lähes kolmaskymmenes kevääni, aloin tietynlaista pakotettua tarvetta tuntien pohtia sen mahdollisuutta, ettei elämällä ole minunikäiselleni enää paljoakaan uutta annettavaa. Kuinka väärässä olinkaan! Vain parin tunnin mietinnän tuloksena olin onnistunut kokoamaan seuraavanlaisen listan:
Asioita joita olen vuoden 2004 aikana tehnyt ensimmäisen kerran elämässäni:
- Käynyt Alkossa.
- Käynyt Kokkolassa.
- Kadottanut suuren alkoholinkulutuksen avulla muististani pätkän illan tapahtumista.
- Lainannut kirjoja yliopiston pääkirjastosta.
- Lukenut lukusalissa.
- Syönyt kahtena perättäisenä päivänä samassa ravintolassa.
- Kirjoittanut curriculum vitaen.
- Ostanut kahvia toimistonkäytäväautomaatista.
- Kiinnittänyt sinitarralla seinään kuvan itsestäni lapsena.
Jos olisin "muodikas", ilmoittaisin että tämä on "meemi" ja laittaisin "haasteen" menemään eteenpäin ainakin Mealle ja äRJiille ja Marimballe... Mutta antaa asian nyt toistaiseksi olla.
Asioita joita olen vuoden 2004 aikana tehnyt ensimmäisen kerran elämässäni:
- Käynyt Alkossa.
- Käynyt Kokkolassa.
- Kadottanut suuren alkoholinkulutuksen avulla muististani pätkän illan tapahtumista.
- Lainannut kirjoja yliopiston pääkirjastosta.
- Lukenut lukusalissa.
- Syönyt kahtena perättäisenä päivänä samassa ravintolassa.
- Kirjoittanut curriculum vitaen.
- Ostanut kahvia toimistonkäytäväautomaatista.
- Kiinnittänyt sinitarralla seinään kuvan itsestäni lapsena.
Jos olisin "muodikas", ilmoittaisin että tämä on "meemi" ja laittaisin "haasteen" menemään eteenpäin ainakin Mealle ja äRJiille ja Marimballe... Mutta antaa asian nyt toistaiseksi olla.
27.4.04
Pasta á la weirdo
Aina kun kyllästyn silmänkääntövankilaruokaan, kokkaan itse kehittelemääni reseptiin etäisesti perustuvaa herkkua, pastaa á la weirdo. Koska toivon, että muutkin pääsevät kuli-narsistisista taipumuksistani osallisiksi, tarjoan tässä teille höyryävän kuumina kyseisen herkun teko-ohjeet, olla hyvä!
1. Osta mahdollisimman halpaa pastaa. Esim. Neuroshopperin kymmenen kilon spagettisäkki hintaan euroviiskyt (keittoaika n. 55 minuuttia, ei makua) sopii tarkoitukseen mainiosti. Samalla kauppakeikalla kannattaa mukaan haalia kaikki muutkin ohjeessa myöhemmin esiin tulevat ainesosat.
2. Palaa kotiin nuuhkien matkalla leskenlehtien tuoksua.
3. Laita pasta kiehumaan kattilaan, jossa on jouluna keitetty glögiä. Ja sittemmin mm. puuroa, paperimassaa ja pontikkaa. Oikeastaan nyrkkisääntönä on, että mitä harvemmin kattila on tiskattu viimeisen vuoden aikana, sen parempaa tulee pastasta á la weirdo.
4. Kun pasta on kiehunut 3-4 kertaa yli paketissa mainitun keittoajan, on syytä havahtua ajatuksistaan joihin on vaipunut, ja pelastaa hellalta kattila, joka kaiken veden jo ajat sitten haihduttua pois on alkanut sulaa kiinni levyyn. Viskaa kattila tiskialtaaseen, jäähdytä sitä kymmenisen minuuttia veden alla (erästä Pirkka-niksiä mukaellen: ajan voi mitata laittamalla soimaan noin kymmenminuuttinen progekappale! sen viimeisten yhdeksänseitsemästoistaosaatahtien häipyessä eetteristä on kattila tarpeeksi jäähtynyt!), ja raavi sitten sotkusta esiin kaikki edes jossain määrin syömäkelpoiset spagetit.
5. Pastan kiehuessa olet tietenkin paistanut pannulla suuressa määrässä öljyä (huom! Fairy ei ole öljy. Tätä asiaa en voi mitenkään tarpeeksi painottaa.) monia kivoja pyöreitä ruoka-aineita, kuten hillosipuleita, kokonaisia herkkusieniä, Mozartin kuulia, saksanpähkinöitä ja ruusukaaleja. Kuunnellessasi progea sinä hipinkutale unohdit kaikki nämä tuotteet hellalle, ja ne mustuivat melko tummiksi. Ei huolta. Väri ei ole pasta á la weirdon maistumiselle oleellinen asia.
6. Huomaa, että hakatessa kauhaa vasten kattilaa syntyy kiva ääni. Huomaa se yhä uudestaan ja uudestaan, pitkään.
7. Keitä kahvia, lue huomiseen tenttiin, kuuntele joku hyvä levy. Kun vatsasi murahtaa, huomaat taas unohtaneesi ruuanlaiton. Ainekset lienevät jäähtyneet jo siinä määrin, että niitä on hyvä lämmitellä uudestaan. Palaa kohtaan 3.
8. Elleivät hermosi kestä uutta ruljanssia, kasaa ainekset lautaselle. Mausta ketsupilla, basilikalla, viispippurilla, chilillä, sinapilla, oliiviöljyllä, kahvilla, korianterilla, timjamilla, valkosipulilla, HP-kastikkeella, vielä uudestaan ketsupilla, etikalla, laakerinlehdillä, mintulla, sitruunamelissalla, suolalla, tai totta puhuen millä ikinä keksitkin, sillä maku on joka tapauksessa liian hirveä kestettäväksi. Todella. En valehtele, jos sanon että harva ihminen on koskaan tuntenut minua kadulla satunnaisesti kohdatessa sen jälkeen kun on vastannut illalliskutsuuni ja syönyt annoksen pastaa á la weirdo. Mutta sehän on tietysti ollut kutsuni perimmäinen tarkoituskin, ähhähää.
9. Kun kaverisi soittaa ja pyytää pizzalle juuri kun olet nostamassa ensimmäistä viileännahkeaa haarukallista pastaa á la weirdo suuhusi, älä jumalan tähden epäröi sekuntiakaan vastata kutsuun myöntävästi.
10. Kotiin palattua voi sitten tyhjentää ruuanlaiton aiheuttamia kuonakasoja roskapussiin, ja miettiä samalla esimerkiksi sitä, antavatko yliopiston eri oppiaineiden henkilökunnan sukunimet jo tietyn kuvan siitä millainen aine on kyseessä. Meillä täällä Turussa filosofian laitoksella majailevat niinkin runolliset tapaukset kuin "Siipi" ja "Korte", kun taas kotimaista kirjallisuutta kaitsevat mm. "Soikkeli" ja "Rojola". Tuli vaan mieleen.
11. Arkipäivyydessään harmaankalsea silmänkääntövankilaruoka maistuu seuraavana päivänä taas kummasti! (viittaan tällä lähinnä pakastepizzoihin)
1. Osta mahdollisimman halpaa pastaa. Esim. Neuroshopperin kymmenen kilon spagettisäkki hintaan euroviiskyt (keittoaika n. 55 minuuttia, ei makua) sopii tarkoitukseen mainiosti. Samalla kauppakeikalla kannattaa mukaan haalia kaikki muutkin ohjeessa myöhemmin esiin tulevat ainesosat.
2. Palaa kotiin nuuhkien matkalla leskenlehtien tuoksua.
3. Laita pasta kiehumaan kattilaan, jossa on jouluna keitetty glögiä. Ja sittemmin mm. puuroa, paperimassaa ja pontikkaa. Oikeastaan nyrkkisääntönä on, että mitä harvemmin kattila on tiskattu viimeisen vuoden aikana, sen parempaa tulee pastasta á la weirdo.
4. Kun pasta on kiehunut 3-4 kertaa yli paketissa mainitun keittoajan, on syytä havahtua ajatuksistaan joihin on vaipunut, ja pelastaa hellalta kattila, joka kaiken veden jo ajat sitten haihduttua pois on alkanut sulaa kiinni levyyn. Viskaa kattila tiskialtaaseen, jäähdytä sitä kymmenisen minuuttia veden alla (erästä Pirkka-niksiä mukaellen: ajan voi mitata laittamalla soimaan noin kymmenminuuttinen progekappale! sen viimeisten yhdeksänseitsemästoistaosaatahtien häipyessä eetteristä on kattila tarpeeksi jäähtynyt!), ja raavi sitten sotkusta esiin kaikki edes jossain määrin syömäkelpoiset spagetit.
5. Pastan kiehuessa olet tietenkin paistanut pannulla suuressa määrässä öljyä (huom! Fairy ei ole öljy. Tätä asiaa en voi mitenkään tarpeeksi painottaa.) monia kivoja pyöreitä ruoka-aineita, kuten hillosipuleita, kokonaisia herkkusieniä, Mozartin kuulia, saksanpähkinöitä ja ruusukaaleja. Kuunnellessasi progea sinä hipinkutale unohdit kaikki nämä tuotteet hellalle, ja ne mustuivat melko tummiksi. Ei huolta. Väri ei ole pasta á la weirdon maistumiselle oleellinen asia.
6. Huomaa, että hakatessa kauhaa vasten kattilaa syntyy kiva ääni. Huomaa se yhä uudestaan ja uudestaan, pitkään.
7. Keitä kahvia, lue huomiseen tenttiin, kuuntele joku hyvä levy. Kun vatsasi murahtaa, huomaat taas unohtaneesi ruuanlaiton. Ainekset lienevät jäähtyneet jo siinä määrin, että niitä on hyvä lämmitellä uudestaan. Palaa kohtaan 3.
8. Elleivät hermosi kestä uutta ruljanssia, kasaa ainekset lautaselle. Mausta ketsupilla, basilikalla, viispippurilla, chilillä, sinapilla, oliiviöljyllä, kahvilla, korianterilla, timjamilla, valkosipulilla, HP-kastikkeella, vielä uudestaan ketsupilla, etikalla, laakerinlehdillä, mintulla, sitruunamelissalla, suolalla, tai totta puhuen millä ikinä keksitkin, sillä maku on joka tapauksessa liian hirveä kestettäväksi. Todella. En valehtele, jos sanon että harva ihminen on koskaan tuntenut minua kadulla satunnaisesti kohdatessa sen jälkeen kun on vastannut illalliskutsuuni ja syönyt annoksen pastaa á la weirdo. Mutta sehän on tietysti ollut kutsuni perimmäinen tarkoituskin, ähhähää.
9. Kun kaverisi soittaa ja pyytää pizzalle juuri kun olet nostamassa ensimmäistä viileännahkeaa haarukallista pastaa á la weirdo suuhusi, älä jumalan tähden epäröi sekuntiakaan vastata kutsuun myöntävästi.
10. Kotiin palattua voi sitten tyhjentää ruuanlaiton aiheuttamia kuonakasoja roskapussiin, ja miettiä samalla esimerkiksi sitä, antavatko yliopiston eri oppiaineiden henkilökunnan sukunimet jo tietyn kuvan siitä millainen aine on kyseessä. Meillä täällä Turussa filosofian laitoksella majailevat niinkin runolliset tapaukset kuin "Siipi" ja "Korte", kun taas kotimaista kirjallisuutta kaitsevat mm. "Soikkeli" ja "Rojola". Tuli vaan mieleen.
11. Arkipäivyydessään harmaankalsea silmänkääntövankilaruoka maistuu seuraavana päivänä taas kummasti! (viittaan tällä lähinnä pakastepizzoihin)
When in doubt, twist and shout
Vihaisen näköisenkin virkailijan saa hymyilemään, jos on virastossa asioidessa mukana kaksivuotias leppoisia jokelteleva tenava. Sellaisen puuttuessa saattaa luukulla käynti olla selvästi ahdistavampi kokemus, mutta ahdistushan karaisee kuten kaikki tiedämme.
Perusolettamus on, että virkailijaa ei kiinnosta meidän näkökantamme. Tämä johtuu siitä, että virastoissa hoidetaan Asioita, ja jos minä olen virastossa käymässä, en töissä, ei minulla voi olla täydellistä käsitystä siitä miten Asia on. Harvoin tätä kuitenkaan sanotaan minulle suoraan, vaan se tuodaan esiin mm. äänensävyssä, sanavalinnoissa, ojennettujen kaavakkeiden otsikoissa ja kahvihuoneen puolelta kuuluvassa hihityksessä. Jos virastossa on vuoronumerosysteemi, kuten niissä kaikissa nykyään on, saa aina numerokseen jonkin sellaisen jolla on itselle "suuri" symbolinen merkitys. Tänään sain numerokseni 747. Heti muistui mieleen että olen parisenkymmentä vuotta sitten pelannut tietokonepeliä nimeltä "Flight path 747". Lattialla sen sijaan lojui avoimesti näkyvillä numerolla 666 varustettu lappu. Se oli jo liian ilmeistä. Ne olivat asettaneet sen siihen vain tarkkaillakseen virastossa käyvien reaktioita. Lastenrattaat rutistivat lapun ajaessaan yli, harva sitä huomasi.
Virkailijan luukun eteen asennetut tuolit ovat pääsääntöisesti epämukavia, mutta ei se mitään. Miellyttävämpiä ne silti ovat kuin useimpien opiskelijaruokaloiden istuimet.
Mutta miksi vielä nykyäänkin oman 666:nsa valotaululle napsahtamista odottelevan on pakko tyytyä lueskelemaan toissavuotisia Seuroja, männätalven Menaisia ja kuolaisia Akuankkoja? Vaadin tahoa perustamaan viraston, joka perustaisi odotuslukemistonsa Dostojevskin, Volter Kilven ja Borgesin tuotantoon. Ei tulisi enää aika niin helevetin pitkäksi. Ihmisiäkään ei jaksa loputtomiin katsella, vaikka se tietysti aina kiinnostavaa onkin. Tänäänkin osui silmään etelämaalaisen näköinen mies, jolla oli antiikkiset uunokailas (tm) -silmälasit, sarkapomppa ja huolestunut ilme. Hän ei osannut päättää painaako numerokoneen nappulaa vai palatako takaisin ulos. Hänen toimensa herättivät minussa kiinnostuksen, joka kasvaa ja purkautuu varmaan joskus ulos novellin muodossa. Teille minä siitä ensimmäisenä kerron.
Epäilykset heräävät vasta kun näkee tyhjän virastoluukun, jossa paperipinon päälle painoksi asetettu radiopuhelin alkaa syytää viherkasvien keskelle remonttireiskaäänellä sivallettuja sadatteluja joltain kaukaiselta työmaalta. Ennen sitä hetkeä en ollut tajunnut edes ajatella, onko viraston takaseinän takana todella kahvihuone, vai hyöriikö siellä kymmenittäin laborantteja valkoisissa takeissaan. Tuoleissa ainakin kulki heikko sähkövirta.
"Fear not, Alexandra..."
Perusolettamus on, että virkailijaa ei kiinnosta meidän näkökantamme. Tämä johtuu siitä, että virastoissa hoidetaan Asioita, ja jos minä olen virastossa käymässä, en töissä, ei minulla voi olla täydellistä käsitystä siitä miten Asia on. Harvoin tätä kuitenkaan sanotaan minulle suoraan, vaan se tuodaan esiin mm. äänensävyssä, sanavalinnoissa, ojennettujen kaavakkeiden otsikoissa ja kahvihuoneen puolelta kuuluvassa hihityksessä. Jos virastossa on vuoronumerosysteemi, kuten niissä kaikissa nykyään on, saa aina numerokseen jonkin sellaisen jolla on itselle "suuri" symbolinen merkitys. Tänään sain numerokseni 747. Heti muistui mieleen että olen parisenkymmentä vuotta sitten pelannut tietokonepeliä nimeltä "Flight path 747". Lattialla sen sijaan lojui avoimesti näkyvillä numerolla 666 varustettu lappu. Se oli jo liian ilmeistä. Ne olivat asettaneet sen siihen vain tarkkaillakseen virastossa käyvien reaktioita. Lastenrattaat rutistivat lapun ajaessaan yli, harva sitä huomasi.
Virkailijan luukun eteen asennetut tuolit ovat pääsääntöisesti epämukavia, mutta ei se mitään. Miellyttävämpiä ne silti ovat kuin useimpien opiskelijaruokaloiden istuimet.
Mutta miksi vielä nykyäänkin oman 666:nsa valotaululle napsahtamista odottelevan on pakko tyytyä lueskelemaan toissavuotisia Seuroja, männätalven Menaisia ja kuolaisia Akuankkoja? Vaadin tahoa perustamaan viraston, joka perustaisi odotuslukemistonsa Dostojevskin, Volter Kilven ja Borgesin tuotantoon. Ei tulisi enää aika niin helevetin pitkäksi. Ihmisiäkään ei jaksa loputtomiin katsella, vaikka se tietysti aina kiinnostavaa onkin. Tänäänkin osui silmään etelämaalaisen näköinen mies, jolla oli antiikkiset uunokailas (tm) -silmälasit, sarkapomppa ja huolestunut ilme. Hän ei osannut päättää painaako numerokoneen nappulaa vai palatako takaisin ulos. Hänen toimensa herättivät minussa kiinnostuksen, joka kasvaa ja purkautuu varmaan joskus ulos novellin muodossa. Teille minä siitä ensimmäisenä kerron.
Epäilykset heräävät vasta kun näkee tyhjän virastoluukun, jossa paperipinon päälle painoksi asetettu radiopuhelin alkaa syytää viherkasvien keskelle remonttireiskaäänellä sivallettuja sadatteluja joltain kaukaiselta työmaalta. Ennen sitä hetkeä en ollut tajunnut edes ajatella, onko viraston takaseinän takana todella kahvihuone, vai hyöriikö siellä kymmenittäin laborantteja valkoisissa takeissaan. Tuoleissa ainakin kulki heikko sähkövirta.
"Fear not, Alexandra..."
26.4.04
Vaivaannuttava kuva (eli "Ajatuksia jotka epätoivoisesti räpiköiden pinnalla pysyvät")
Lähtöhetkiin ei koskaan ehdi varautua tarpeeksi aikaisin.
Lukemattomat kirjat kertyvät pinoksi, johon ei koske.
Lottokupongit rypistyvät lompakossa ahdistavasti.
Apteekin ovissa tulee aina vastaan puolituttu, melkein nimetty.
Selailin viikonloppuna läpi lähes viiden Turun vuoteni aikana täyteen kuvaamani suurikokoisen valokuva-albumin, ja löysin hetkiä, joita ei voi ylläolevien tavoin nimetä. Miltä ne kuulostaisivat, sanat kuvista jotka on otettu vain koska ei ole ollut sanoja? Ne raivoaisivat kuin järjettömyys. Saattaisi olla että huolestuisin yrityksissäni muistaa kaikki tärkeät hetket, ellei koskaan olisi keksitty kameroita. Ikuistajana en ole onnistuvin, mutta pienistäkin yksityiskohdista muistan asioita jotka muille jäävät vielä olettamuksiksi. Kuva männyn tyvestä muistuttaa minua sanoista joita puun luona on sanottu. Jokimaiseman yllä on kaupunkisataman tuoksu.
Viikko sitten ystäväni kertoi kahvilan pöydässä kieltäneensä kuoleman. Hetken epäiltyäni perustelut kuitenkin tarjottiin minulle. Ja oli myönnettävä; totta se oli. Jos onnistuisi tulevan kesän aikana vielä kieltämään elämänkin, niin olisi saavuttanut tavoiteltavan nollatilan. Kuinka nopeasti kaikki kuusi miljardia ihmistä olisivat kuulleet teoriasta jos sitä huhupuheina alkaisimme levittää? Olisiko liian positiivinen arvio että kolmessa päivässä jokainen planeetan ihminen olisi ensin tajunnut ettei koskaan kuole, ja sen jälkeen ettei oikeastaan ole milloinkaan edes elänyt? Jos sana "positiivinen" nyt tähän tilanteeseen sopii. Olisiko maan silloin täyttävä hiljaisuus niin läpitunkeva että se rikkoisi aistit?
Kun kissa on poissa, hiiretkin lähtevät teillensä.
Mikä niitä siellä mökin nurkissa enää pitelisi?
Lukemattomat kirjat kertyvät pinoksi, johon ei koske.
Lottokupongit rypistyvät lompakossa ahdistavasti.
Apteekin ovissa tulee aina vastaan puolituttu, melkein nimetty.
Selailin viikonloppuna läpi lähes viiden Turun vuoteni aikana täyteen kuvaamani suurikokoisen valokuva-albumin, ja löysin hetkiä, joita ei voi ylläolevien tavoin nimetä. Miltä ne kuulostaisivat, sanat kuvista jotka on otettu vain koska ei ole ollut sanoja? Ne raivoaisivat kuin järjettömyys. Saattaisi olla että huolestuisin yrityksissäni muistaa kaikki tärkeät hetket, ellei koskaan olisi keksitty kameroita. Ikuistajana en ole onnistuvin, mutta pienistäkin yksityiskohdista muistan asioita jotka muille jäävät vielä olettamuksiksi. Kuva männyn tyvestä muistuttaa minua sanoista joita puun luona on sanottu. Jokimaiseman yllä on kaupunkisataman tuoksu.
Viikko sitten ystäväni kertoi kahvilan pöydässä kieltäneensä kuoleman. Hetken epäiltyäni perustelut kuitenkin tarjottiin minulle. Ja oli myönnettävä; totta se oli. Jos onnistuisi tulevan kesän aikana vielä kieltämään elämänkin, niin olisi saavuttanut tavoiteltavan nollatilan. Kuinka nopeasti kaikki kuusi miljardia ihmistä olisivat kuulleet teoriasta jos sitä huhupuheina alkaisimme levittää? Olisiko liian positiivinen arvio että kolmessa päivässä jokainen planeetan ihminen olisi ensin tajunnut ettei koskaan kuole, ja sen jälkeen ettei oikeastaan ole milloinkaan edes elänyt? Jos sana "positiivinen" nyt tähän tilanteeseen sopii. Olisiko maan silloin täyttävä hiljaisuus niin läpitunkeva että se rikkoisi aistit?
Kun kissa on poissa, hiiretkin lähtevät teillensä.
Mikä niitä siellä mökin nurkissa enää pitelisi?
24.4.04
Saunan eteisessä kukaan ei kuule huutoasi
On niin pimeää, että ulos katsoessa näkee vain omat kasvonsa. Tuntuu luonnottamalta olla niin lähellä itseään, erottaa vuosisataisesta ikkunasta oman ihonsa virheet, lihasten liikkeet. Silmät räpsähtävät, mutta vain heijastuksessa.
Vetäytyy kauemmas ja yrittää kuunnella askeleita, mutta yö on hiljainen. Junat eivät enää kulje. Jos nostaa kätensä sivuilleen, osuu oikea ulkoseinään ja vasen oveen joka vie sisälle saunaan. Ovi on lämmin, vaikka viilenemässä. Ei ole uskaltanut astua saunan eteisestä ulos, ei sen jälkeen kun joku räjähti nurkalla nauruun jota kesti kaksi ja puoli sekuntia, helvetin pitkät kaksi ja puoli.
Oli tuntunut jännittävältä ajatukselta lämmittää sauna yöllä. Suku oli lähtenyt pois, oli jäänyt mökille yksin. Tai se mikään mökki ollut; vanha maatalo. Mummola, ei järven rantaa kilometrien säteellä mutta metsää sitäkin enemmän. Yksi niin kauan sitten villiintynyt pelto, ettei niiden koivujen ympärille enää saanut kahta kämmentä ympäri. Kuka siellä olisi liikkunut?
Saunan oven sai sisäpuolelta hakasella kiinni. Muuhun ei auttanut turvata.
Jos astui takaisin saunan puolelle lämmittelemään, tuntui hetken aikaa hyvältä. Mutta sitten palatessa eteiseen, heilui siellä lamppu. Pelkkä hehkulamppu rispaantuneen johdon varassa, ja aina se heilui kun saunasta tuli takaisin. Oliko hakaseen koskettu? Saiko sen ulkopuolelta auki jos yritti? Aivan varmasti sellaiseen kykenevä on myös täysin äänetön ja nopea. Käy vain siinä eteisessä, tunnustelemassa. Varmistelemassa.
Niitä voi olla monta. Se oli vain yksi nauru, hetkellinen, ja kuka nauraisi yksin niin raivokkaasti jollekin? Askeleet voi kuulla kun sulkee silmänsä, ei vielä muuten. Miten kauan? Kello jäi sisälle taloon. Pilvinen yö, sataakin vähän. Ne saattaisivat seistä puolen metrin päässä ikkunasta ulkona, tuijottamassa. Ne näkisi jos sammuttaisi eteisen lampun, mutta siihen ei pysty. Ikkunaa pitkin valuu hitaasti hiljaisia pisaroita. Kuin sormella vedettäisiin. Niiden kulkureitit toistuvat selässä.
Saunan eteisessä lyhyt puinen penkki. Sille voi käpertyä, ja vasta kun uni kouraisee tietoisuuden raskaaseen otteeseensa, ryöppyävät kymmenien jalkojen juoksevat askeleet soratieltä, heinikosta, yön kosteasta ruohosta, ne ovat kaikki siellä pienessä eteisessä yhdessä hetkessä ja kirkaisten avaa silmänsä, eteinen tuntuu arkulta ilman happea.
Aurinko nousee lopulta. Surullista. Eivät koskaan löytäneet häntä.
Vetäytyy kauemmas ja yrittää kuunnella askeleita, mutta yö on hiljainen. Junat eivät enää kulje. Jos nostaa kätensä sivuilleen, osuu oikea ulkoseinään ja vasen oveen joka vie sisälle saunaan. Ovi on lämmin, vaikka viilenemässä. Ei ole uskaltanut astua saunan eteisestä ulos, ei sen jälkeen kun joku räjähti nurkalla nauruun jota kesti kaksi ja puoli sekuntia, helvetin pitkät kaksi ja puoli.
Oli tuntunut jännittävältä ajatukselta lämmittää sauna yöllä. Suku oli lähtenyt pois, oli jäänyt mökille yksin. Tai se mikään mökki ollut; vanha maatalo. Mummola, ei järven rantaa kilometrien säteellä mutta metsää sitäkin enemmän. Yksi niin kauan sitten villiintynyt pelto, ettei niiden koivujen ympärille enää saanut kahta kämmentä ympäri. Kuka siellä olisi liikkunut?
Saunan oven sai sisäpuolelta hakasella kiinni. Muuhun ei auttanut turvata.
Jos astui takaisin saunan puolelle lämmittelemään, tuntui hetken aikaa hyvältä. Mutta sitten palatessa eteiseen, heilui siellä lamppu. Pelkkä hehkulamppu rispaantuneen johdon varassa, ja aina se heilui kun saunasta tuli takaisin. Oliko hakaseen koskettu? Saiko sen ulkopuolelta auki jos yritti? Aivan varmasti sellaiseen kykenevä on myös täysin äänetön ja nopea. Käy vain siinä eteisessä, tunnustelemassa. Varmistelemassa.
Niitä voi olla monta. Se oli vain yksi nauru, hetkellinen, ja kuka nauraisi yksin niin raivokkaasti jollekin? Askeleet voi kuulla kun sulkee silmänsä, ei vielä muuten. Miten kauan? Kello jäi sisälle taloon. Pilvinen yö, sataakin vähän. Ne saattaisivat seistä puolen metrin päässä ikkunasta ulkona, tuijottamassa. Ne näkisi jos sammuttaisi eteisen lampun, mutta siihen ei pysty. Ikkunaa pitkin valuu hitaasti hiljaisia pisaroita. Kuin sormella vedettäisiin. Niiden kulkureitit toistuvat selässä.
Saunan eteisessä lyhyt puinen penkki. Sille voi käpertyä, ja vasta kun uni kouraisee tietoisuuden raskaaseen otteeseensa, ryöppyävät kymmenien jalkojen juoksevat askeleet soratieltä, heinikosta, yön kosteasta ruohosta, ne ovat kaikki siellä pienessä eteisessä yhdessä hetkessä ja kirkaisten avaa silmänsä, eteinen tuntuu arkulta ilman happea.
Aurinko nousee lopulta. Surullista. Eivät koskaan löytäneet häntä.
23.4.04
Krääsän riemastuttava viehätys
Minä en käy erityisen usein kirpputoreilla. Suurin syy siihen on se, että ne haisevat aivan hemmetin pahalle... mutta toisinaan on sosiaalisuussyistä pakko tinkiä omista periaatteistaan ja niinpä tänään eksyin pitkästä aikaa kirpputorille. Enkä ihan pienelle. Sitä tavaran määrää en heti sisäistänyt, aikani hämmästeltyäni sitä miten aidontuntuinen efekti oli saatu aikaan ilmeisesti jonkinlaisilla peilikikkailuilla olikin yllätys huomata ettei siellä mitään peilejä ollut. Myyntipöytiä todella jatkui melkein silmänkantamattomiin (tosin näköni on huono).
Vaan kyllä sielläkin haisi. Tomun, lian ja liian pitkään eletyn elämän pinttynyt löyhkä oli tarttunut vaatteisiin, puhkiluettuihin Jääkiekko-lehtiin ja piraattiäänitteisiin. Oli silti kiehtovaa maleksia tavarapaljouden keskellä ja ihmetellä mitä kaikkea ihmiset uskovat lähimmäistensä haluavan ostaa. Kuten esimerkiksi muutaman risaisen akuankan 80-luvun alkupuolelta. Onko 20 senttiä liian suuri hinta moisesta yksittäiskappaleesta? Minusta on. Vaatteita en vilkuillut kun en niistä mitään ymmärrä, mutta äänitteet veivät huomioni. Onko kirpputoreilla omaisuuttaan (toivoa sopii että omaansa) poismyyvillä ihmisillä juuri tietynlainen musiikkimaku, vai mistä johtuu että käytännössä kaikki siellä kaupitellut cd-levyt olivat, no, silkkaa paskaa? Avarakatseisuuteni eri musiikkityylejä kohtaankaan ei estä minua toteamasta näin. Yritän silti huomioida sen, että ne levyt sentään oli asetettu myyntiin, eiväthän ne olleet kenenkään olohuonetta koristamassa... mutta kuitenkin. Ei kai voi olettaa kenenkään haluavan ostaa 90-luvun alun eurodancekokoelmia? Eihän? Sanokaa ettei.
Porno on yksi hyvin mielenkiintoinen elementti kirpputoreilla. Sitä tuntuu löytyvän vähän joka pöydästä, häveliäästi kätkettynä muiden videokasettien tai lehtien sekaan. Hellyyttävin näky tänään oli kirkkaanvärinen (kylläkin myös varsin ruma) pehmoeläin aseteltuna pornovideopinon päälle tuijottamaan spanielinkatsein ohikulkevaa ostajaa. Minä en usko että se oli ironinen asettelu, koska ymmärtääkseni "ironia" on käsite, joka kokonaan puuttuu kirpputoreilta. Joko niin, tai koko kirpputorijärjestelmä on yksi suuri ironisointi.
Kirjoja oli paljon. Tarkkaan sanoen noin kolmen keskitasoisen antikvariaatin verran, mutta hämmästyttävää kyllä neljä viideosasaa kirjoista oli 70- ja 80-luvuilla julkaistuja romaaneja. Niitä katsellessa alkoi väkisinkin muodostaa näkemystä jonkinlaisesta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Ovatko noina vuosikymmeninä kirjoja hyllyihinsä keränneet ihmiset käyneet vanhoiksi, muuttaneet omakotiasunnoistaan viimein kaupunkeihin, kerrostaloihin, palvelukoteihin? Joku syy tähänkin täytyy olla. Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaa oli tarjolla häkellyttävät määrät. En suoraan sanoen ihmettele.
Mutta ne puoliksi käytetyt huulipunat olivat jo minullekin vähän liikaa.
Vaan kyllä sielläkin haisi. Tomun, lian ja liian pitkään eletyn elämän pinttynyt löyhkä oli tarttunut vaatteisiin, puhkiluettuihin Jääkiekko-lehtiin ja piraattiäänitteisiin. Oli silti kiehtovaa maleksia tavarapaljouden keskellä ja ihmetellä mitä kaikkea ihmiset uskovat lähimmäistensä haluavan ostaa. Kuten esimerkiksi muutaman risaisen akuankan 80-luvun alkupuolelta. Onko 20 senttiä liian suuri hinta moisesta yksittäiskappaleesta? Minusta on. Vaatteita en vilkuillut kun en niistä mitään ymmärrä, mutta äänitteet veivät huomioni. Onko kirpputoreilla omaisuuttaan (toivoa sopii että omaansa) poismyyvillä ihmisillä juuri tietynlainen musiikkimaku, vai mistä johtuu että käytännössä kaikki siellä kaupitellut cd-levyt olivat, no, silkkaa paskaa? Avarakatseisuuteni eri musiikkityylejä kohtaankaan ei estä minua toteamasta näin. Yritän silti huomioida sen, että ne levyt sentään oli asetettu myyntiin, eiväthän ne olleet kenenkään olohuonetta koristamassa... mutta kuitenkin. Ei kai voi olettaa kenenkään haluavan ostaa 90-luvun alun eurodancekokoelmia? Eihän? Sanokaa ettei.
Porno on yksi hyvin mielenkiintoinen elementti kirpputoreilla. Sitä tuntuu löytyvän vähän joka pöydästä, häveliäästi kätkettynä muiden videokasettien tai lehtien sekaan. Hellyyttävin näky tänään oli kirkkaanvärinen (kylläkin myös varsin ruma) pehmoeläin aseteltuna pornovideopinon päälle tuijottamaan spanielinkatsein ohikulkevaa ostajaa. Minä en usko että se oli ironinen asettelu, koska ymmärtääkseni "ironia" on käsite, joka kokonaan puuttuu kirpputoreilta. Joko niin, tai koko kirpputorijärjestelmä on yksi suuri ironisointi.
Kirjoja oli paljon. Tarkkaan sanoen noin kolmen keskitasoisen antikvariaatin verran, mutta hämmästyttävää kyllä neljä viideosasaa kirjoista oli 70- ja 80-luvuilla julkaistuja romaaneja. Niitä katsellessa alkoi väkisinkin muodostaa näkemystä jonkinlaisesta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Ovatko noina vuosikymmeninä kirjoja hyllyihinsä keränneet ihmiset käyneet vanhoiksi, muuttaneet omakotiasunnoistaan viimein kaupunkeihin, kerrostaloihin, palvelukoteihin? Joku syy tähänkin täytyy olla. Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaa oli tarjolla häkellyttävät määrät. En suoraan sanoen ihmettele.
Mutta ne puoliksi käytetyt huulipunat olivat jo minullekin vähän liikaa.
22.4.04
Pehmeä nallekarhun kaltainen tila
Kunpa minäkin olisin vain mies joka kävelee ja puhuu puhelimeen. Ei tarvitsisi kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin kuten
1. Miten on mahdollista opiskella yliopistossa kolme vuotta kirjallisuutta ilman että oppii mitä tarkoittaa esimerkiksi "diskurssi"?
2. Lonttisten rautatiesillan yli eri suuntiin kulkevien junien väli on noin neljä minuuttia.
3. Kevät on vaihtumassa kesäksi kun sateisena aamuna Helsingintien alittavalla osuudella pyörätietä on useita satoja kastematoja kuolinkouristuksissaan.
4. Jean-Francis Lyotard, I could kiss you!
5. Mitäköhän se uni tarkoitti jossa pelastin ihmiskunnan?
Ja kun on aikansa asioita pohdiskellut, on ohittanut tilaisuutensa vähintään kolmesti. Andy Warholin mukaan meillä jokaisella on viisitoistaminuuttisensa. Arvatkaa hiersikö, kun sain vasta myöhemmin kuulla olleeni omani koittaessa vessassa? Minuuttisten jäätyä taakse voi huojentuneena jatkaa sitä mitä on siihenkin asti tehnyt, ja yliopiston filosofian laitoksen katolla varisten varpaat rahisevat peltiä vasten ilkeästi. Sisällä tietokoneluokassa vallitsee pehmeä nallekarhun kaltainen tila, sen tietäminen, että samassa pienessä huoneessa on kymmeniä ihmisiä ja mitä vähemmän kukaan toinen paikalla oleva osoittaa huomiota toiseen, sitä onnellisempina kaikki pysyvät. Virtuaalisuus on hämmentävä ilmiö. Kun lähetin vähäpoikana 5,25 tuuman disketin kirjekuoressa Unkariin, olin sentään kirjoittanut saatekirjeen käsin. Virtuaalisuus oli silloin vain osittaista. Nyt emme voi koskaan tietää luemmeko botin kirjoittamia blogeja. Olemme hioutuneen koneiston armoilla, joka satojen miljoonien sanojen päivävauhdilla kasvaa estäen meitä hahmottamasta koko totuutta.
Tai no, "koko" totuutta.
1. Miten on mahdollista opiskella yliopistossa kolme vuotta kirjallisuutta ilman että oppii mitä tarkoittaa esimerkiksi "diskurssi"?
2. Lonttisten rautatiesillan yli eri suuntiin kulkevien junien väli on noin neljä minuuttia.
3. Kevät on vaihtumassa kesäksi kun sateisena aamuna Helsingintien alittavalla osuudella pyörätietä on useita satoja kastematoja kuolinkouristuksissaan.
4. Jean-Francis Lyotard, I could kiss you!
5. Mitäköhän se uni tarkoitti jossa pelastin ihmiskunnan?
Ja kun on aikansa asioita pohdiskellut, on ohittanut tilaisuutensa vähintään kolmesti. Andy Warholin mukaan meillä jokaisella on viisitoistaminuuttisensa. Arvatkaa hiersikö, kun sain vasta myöhemmin kuulla olleeni omani koittaessa vessassa? Minuuttisten jäätyä taakse voi huojentuneena jatkaa sitä mitä on siihenkin asti tehnyt, ja yliopiston filosofian laitoksen katolla varisten varpaat rahisevat peltiä vasten ilkeästi. Sisällä tietokoneluokassa vallitsee pehmeä nallekarhun kaltainen tila, sen tietäminen, että samassa pienessä huoneessa on kymmeniä ihmisiä ja mitä vähemmän kukaan toinen paikalla oleva osoittaa huomiota toiseen, sitä onnellisempina kaikki pysyvät. Virtuaalisuus on hämmentävä ilmiö. Kun lähetin vähäpoikana 5,25 tuuman disketin kirjekuoressa Unkariin, olin sentään kirjoittanut saatekirjeen käsin. Virtuaalisuus oli silloin vain osittaista. Nyt emme voi koskaan tietää luemmeko botin kirjoittamia blogeja. Olemme hioutuneen koneiston armoilla, joka satojen miljoonien sanojen päivävauhdilla kasvaa estäen meitä hahmottamasta koko totuutta.
Tai no, "koko" totuutta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)