26.2.21

Twin Peaks, The Return – Kohtauksia 1/3

Twin Peaksin muutaman vuoden takainen paluu oli sen tason tv-tapaus, että uusien sarjojen tekemisen olisi voinut lopettaa siihen. Täydellisyys oli saavutettu. Suunta oli enää alas. Aloin jokin aika sitten katsoa tätä kolmoskautta toistamiseen. Kokemus on ollut ensikierroksen mukaisesti antoisa, mutta myös silmiä avaava – monet mysteerit ja umpikujat ovat selvinneet, kun on osannut kiinnittää etukäteen huomiota tiettyihin asioihin. Palkitsevaa.

Twin Peaks on tarinankerronnan ohella sinemaattisen ilmaisun väkevää voimaa. Näkee, että paluu on ollut David Lynchille sydämen asia – niin hyvässä vedossa hän on tätä tehdessään ollut. Jokaisesta jaksosta tuntuu löytyvän jokin kertakaikkinen klassikkokohtaus. Niitä olen kerännyt tähän päivitykseen, ja kahteen myöhempään. Jokaisesta jaksosta (tai "osasta", kuten nämä virallisesti on nimetty, ja siinä mielessä tämä on onnistunut ratkaisu, että yhden 18-tuntisen Lynch-elokuvan osiahan nämä jaksot käytännössä ovat) olen poiminut suosikkikohtaukseni, tai lynchmäisimmän kohtauksen, tai mieleenjäävimmän, miten sen nyt haluaakin määritellä. Välillä valinta on ollut ilmiselvä, välillä vaikeampi. Huvittaakseni lähinnä itseäni olen myös poiminut Internet movie databasesta joka jaksolle määritellyt vaarallisen sisällön asteet "parents guide"-osiosta. Oma "parents guide"-tuntumani on, että en antaisi 14-vuotiaan jälkikasvuni tätä katsoa. Ehkä parin kolmen vuoden kuluttua voisi jo mennä, joskin epäilen ettei hän ole Lynch-kohderyhmää.


Part 1: My log has a message for you
[Imdb parents guide – Sex & nudity: moderate, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: severe]


Avausosan ylivoimaisesti hallitsevin kohtaus on yllä näkyvä lasilaatikkoepisodi. Sen myötä pyörähtää jakson puolivälissä sellainen Lynch-vaihde päälle, että jos ei vielä siihen mennessä, niin tässä kohtaa ruudun ulkopuolinen maailma unohtuu. Vaikuttava tilan tuntu hallitsee. Kolkko halli, humisevat kamerat, itse lasilaatikko. Ja nämä kaksi nuorta kahveineen. Jotain on tapahtumaisillaan, sen katsoja kyllä tietää, sen verran hermostunut tunnelma on. Seksi ja kuolema räjähtävät ruudulle kohtauksen parin viimeisen minuutin aikana. Katsoja ei tiedä keitä nämä henkilöt ovat, mitä tapahtuu, miten tämä liittyy mihinkään muuhun mitä jaksossa nähdään – eikä sillä ole merkitystä. Itse asiassa ensimmäisessä jaksossa ollaan erittäin vähän niin Twin Peaksissä kuin ylipäätään tuttujen hahmojen parissa. Silti immersio ruuduntakaiseen todellisuuteen on täydellinen.


Part 2: The stars turn and a time presents itself
 [Imdb  – Sex & nudity: moderate, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: severe]


Toisin kuin monessa paikassa piipahtava avausjakso, tällä kertaa keskitytään pääasiassa kahteen pitkään kohtaukseen: "Black Lodgessa" yhä olevaan Cooperiin, sekä hänen sillä hetkellä South Dakotan Buckhornissa puuhailevaan kaksoisolentoonsa. Punaiset verhot, keski-ikäistynyt Laura Palmer ja eräänlaiseksi aivoksi hermostoineen vuosien aikana kehittynyt tanssiva kääpiö saivat melkein valitsemaan suosikkikohtaukseksi sen mitä Lodgessa oli meneillään, mutta lopulta jakson päättävä vanhaan tuttuun Roadhouseen sijoittuva kohtaus oli sittenkin koskettavin. Nelikymppinen Shelly viettämässä iltaa ystäviensä kanssa oli vanhan ystävän näkeminen vuosikymmenten jälkeen. Katsoja ei vielä tiedä mitä Shellyn elämään kuuluu, mitä kaksikymmentäviisi väliin jäänyttä vuotta on pitänyt sisällään. Mutta Shellyn olemus kertoo, että hän on päässyt nuoruudenvaikeuksiensa yli. Yhdistettynä yhteen parhaimmista sarjan huikeista jaksonlopetuskappaleista (Chromatics: Shadow) tässä sinänsä ohikiitävän arkisessa kohtauksessa on jotain sydämeenkäyvää.


Part 3: Call for help
[Imdb  – Sex & nudity: moderate, Violence & gore: moderate, Frightening & intense scenes: severe]


Jakson ensimmäinen puolituntinen koostuu yhteen nivoutuvista kohtauksista, joissa Kyle MacLachlanilla on kolme roolia: Agentti Cooper, tämän paikan ottanut kaksoisolento, sekä Dougie Jones – josta katsojat eivät vielä toistaiseksi tiedä paljoakaan. Ensi kertaa katsottuna tämä oli aika tripahtava kokonaisuus, mutta toisella kerralla juoni osoittautui lopulta varsin yksioikoiseksi. Todellinen Cooper on vihdoin 25 vuoden jälkeen palaamassa Lodgesta takaisin, mutta hänen kaksoisolentonsa ei aio tähän paluuvaihtokauppaan alistua. Vaikka kohtaus sisältää yhden Lynchin uran monista upeista autokolareista, on loppujen lopuksi vaikuttavinta alun kuumehoureinen painajaismaailma, jossa Cooper on yhtä ulalla kuin katsojakin, mutta yhtä lailla niin jonkin tärkeän kuin pelottavankin äärellä tässä myös selvästi ollaan. Nykivä, katkeileva, lähelle ja kauas väläyksittäin zoomaava leikkaus ja painostava äänimaailma vievät mukanaan ensi minuutista lähtien. Lopulta kohtaus vie avaruuteen, Garland Briggs leijuu eteerisenä hahmona ohitse, ja sähköpistokkeen kautta palaillaan tosimaailmaan. Ilmiömäistä.


Part 4: ...brings back some memories
[Imdb  – Sex & nudity: none, Violence & gore: mild, Frightening & intense scenes: moderate]


Koko edellisen jakson mittaisen intensiivisen painajaishallusinoinnin jälkeen vuorossa oli sarjan toistaiseksi leppoisin ja komediallisin tunti. Kuten huomaatte, on huolestuneita vanhempiakin vakuuteltu, ettei jakso sisällä alastomuutta, ei verta eikä väkivaltaa. Kivasti vanhoja tuttuja hahmoja sen sijaan nähdään, kuten FBI:ssä johtoasemaan ylennyt Denise Bryson ja nyttemmin Twin Peaksissä poliisina vaikuttava Bobby Briggs. Myös sarjan vakiokaartiin asettuvia uusia henkilöhahmoja tavataan, kun sheriffi Truman (ei se entinen) ja Naomi Watts Dougie Jonesin vaimona ilmestyvät ruutuun. Koko jakson paras hetki tapahtuikin Jonesien keittiössä aamiaisella. Dave Brubeck Quartetin Take Fiven soidessa isä ja poika bondaavat pannukakkujen äärellä ja katatonisessa Dougiessa nähdään viimein jokin tunnereaktio hänen maistaessaan ensi kertaa "paluunsa" jälkeen kahvia. Nauroin ääneen.


Part 5: Case files
[Imdb  – Sex & nudity: mild, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: moderate]


"This is Dr. Amp, doing the vamp for liberty, climbing the ramp to justice, and lighting the lamp of freedom!" Viides oli tähänastisista jaksoista hidastempoisin ja räjähtävästä autosta huolimatta rauhallisin, kunnes viimeisen viisitoistaminuuttisen aikana otetta kiristettiin tuntuvasti ja saatiin useampikin intensiivinen kohtaus. Myös paljon niin vanhoja tuttuja (Nadine Hurley, Norma Jennings) kuin uusia tärkeitä (Richard Horne, Shellyn tytär Peggy) hahmoja nähtiin ensi kertaa. Kaikesta kiinnostavasta huolimatta oma suosikkihetkeni oli tämä tohtori Jacobyn palavatunteisesti verkkoon striimaama lähetys, joka päättyi kahdella kultakerroksella päällystettyjen paskanluomislapioiden mainokseen. "Shovel your way out of the shit!"


Part 6: Don't die
[Imdb  – Sex & nudity: none, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: severe]


Jakso sisälsi monta jollain tavoin mieleenjäävää kohtausta – enemmän kuin pari edellistä – muttta toisaalta ei yhtään sellaista, joka olisi noussut muiden yli. Jopa Lynchin mittapuulla poikkeuksellisen brutaalin murhan ja karun yliajon ohella nähtiin muun muassa ensi kertaa Diane, tuo alkuperäisessä Peaksissä vain Cooperin yksinpuhelujen kohteeksi jäänyt hahmo. Mutta sittenkin pidin eniten yllä näkyvästä kohtauksesta, jossa Dougie Jones uppoutuu töihinsä – toisin sanoen näkee kummia visioita valopisteistä ja yksikätisestä miehestä raapustellessaan lapsenomaisia piirustuksiaan. Kohtaus on jollain oudolla tavalla hypnoottinen, mihin suurin syy on kenties Angelo Badalamentin musiikissa. Eteerinen, pelottavan surumielinen, mutta lähes ambientisti leijaileva kappale käy suoraan katsojan ytimeen.

2.2.21

Broken measurements of time

Suhteeni kirjallisuuteen on non-binäärinen nykyisin. Vaikka nuorena ja kiihkomielisenä suhtauduin vakavasti siihen, mikä milloinkin oli hyväksytty taiteeksi, mikä alennettu viihteeksi, olen sittemmin ymmärtänyt, ettei kumpaakaan sellaisenaan ole mahdollista määrittää.

Ei, sittenkään minun ei pitänyt kirjoittaa tästä. Yllä oleva kappale on lainaus lukiossa kirjoittamastani kahdeksantoistavuotiaan oivaltavuutta korostavasta aineesta – "Minä ja kirjat" taisi olla aiheena, ellei sitten jokin muu yhtä kuiva. Olin keksinyt että taide voi olla viihdettä ja päinvastoin. Voi noita teinivuosien valaistumisen hetkiä.

Oikeastaan piti kirjoittaa siitä, etten enää nykyään ole täysin varma, onko kirjallisuutta lainkaan olemassa. Kun länsimainen apurahoin pulleaksi syötetty ihmislaiska näpyttelee lämpimässä kammiossaan Macin näytölle merkkejä samalla lattea hörppien, lähettää syntyneen tekstijätteen isoon monialayritykseen, joka suostuu painamaan sen vessapaperinakin käytettävälle puumassalle vain sillä ehdolla että se tuottaa rahaa joillekin (yleensä ei sille kirjoittajalle), ja sitten marketit myyvät kyseistä tekelettä kappaleen tai kaksi, loput makuloidaan, minkä olisi voinut mieluummin tehdä ilman sitä kauppakierrosta, olisi säästynyt paljon isoja rekkakuljetuksia ja maailma olisi pelastunut vähän.

Anteeksi, ajatukseni karkasi. Niin sitä minä vain, että onko sellainen muka kirjallisuutta teidän mielestänne?

Ei minun.

20.1.21

Tooth unravels

Hammashoidon takaisinsoittopalvelun määrittelemä "mahdollisimman pian" on siis neljä vuorokautta ja neljä tuntia. Näin kauan kesti että ajanvarauspalvelusta oltiin yhteydessä minuun päin, tosin on mainittava, että viikonloppu mahtui väliin. Ajan sain parin päivän päähän, joten varsinaista valittamisen aihetta minulla ei ole.

Olen lapsesta asti narskuttanut nukkuessa hampaitani, mikä alkaa nyt kypsässä iässä näyttäytyä siten, että niistä tuppaa lohkeilemaan varoittamatta suuria palasia. Onneksi kipukynnykseni on purukaluston osalta ilmeisen korkea, kun kerran puoliksi halkeava takahammaskaan ei sen paremmin hetkauta. Olin ennen takaisinsoittoa unohtanut sen olemassaolon. Viimeksi syksyllä ronkittiin yhden lohkeilleen hampaan juuria piikillä. Olivat laittamassa puudutusainetta, mutta kieltäydyin. Pääsinpä nopeammin sieltä. Poraaminen ei minua haittaa niin paljon kuin suun täysi sormia.

Silti: Miksi ihmisen fyysisen olomuodon pitää olla niin vastenmielinen?


Lopuksi suunnitelma vuodelle 2021:

Teemat
Ruumillisuus, se mitä on ihmisen fyysinen olomuoto, materia, se mitä itse hallitsemallaan massalla saa ja voi tehdä.

Avainsanat
Vaihtoehtojen runsaus ja samanaikainen puute. Normit ja oletukset.

Mukaelmat
Parasiitit, kantojäärät, viiltoarvet.

Tavoitteet
Katharsis, kolmas näytös, exit stage left.

9.1.21

Lukupino

Tällä hetkellä kesken olevat kirjat:

Philip K. Dick: The Exegesis of Philip K. Dick
Hans Holzer: Ghosts
Arla Kanerva: Taiteen musta kirja
Marisha Rasi-Koskinen: REC
Michael Talbot: The Holographic Universe

Ihmisen elämässä kaikessa on lopulta kyse representaation tavoista. Asiat ovat harvoin sitä miltä näyttävät. Asiat eivät ole olemassa ennen kuin ne havaitaan.

Graduni on ottanut loppumetreillä yllättäviä käänteitä, mutta viimeinen hionta on joka tapauksessa meneillään. Puolipisteiden määrää pitää kuulemma vielä rajusti vähentää. Ja clipart-kuvien.


7.1.21

It's the little things

Paperiasioissa olen heikoimmillani. Laskut lojuvat ympäri asuntoa, jokainen hakemus on myöhässä, reseptit uusimatta, kalenteria ei ole lainkaan, puhelimessakaan. Kissanpentukuvitetun seinäkalenterin tosin hankin, siihen voi merkata lukupiirin kokoontumispäivät. Muuta ei sitten olekaan.

Bussipysäkeillä mainostetaan nyt terapiaa, ihan niin kuin normaali ihminen voisi koskaan sellaisessa käydä. Tosin, saattaisi humoristi sanoa, ei kai normaalin täytyisi käydäkään. Tarkoitankin taloudellisesti normaalia, eli keskituloista tai alle. Heille terapian vaikutus on varmasti huikea. Mielenterveys kohenee kosken lailla, kun päässä takoo tieto tappavasta tuntitaksasta.

Itse en ole koskaan käynyt terapiassa, vaikka monen, toisinaan itsenikin, mielestä kannattaisi. Tällä hetkellä minulla on Schrödingerin lähete Kelan tukemaan terapiaan; tarkoitan sitä, että en ole oikein varma onko minulla sellaista vai ei.

Ehkä se oli kerran, nyt taas ei. Tämä simulaatio on bugittanut viime aikoina muutenkin.

31.12.20

Entisiä ja elämiä

Vasta kun ulkona alkoi paukkua, tajusin että tänään on uudenvuodenaatto. Katselin Doctor Whon kolmoskauden avausjaksoa Smith & Jones (se oli parempi kuin muistin), ja kummastelin ääniraidan outoa pamahtelua. Kissaa eivät raketit haittaa, se vetää sikeitä vakiopaikassaan, katonrajaan kaapin päälle nostetussa fleecehuovalla vuoratussa banaanilaatikossa.

Melkein lähdin kameroineni katsomaan raketteja lähempääkin, mutta nyt lyö ikkunaan kaatosade.

Muistan muutamia menneitä vuodenvaihteita: 2005 juotiin viiniä Turussa Sanvenvalajankadulla. 2003 tulevaisuuttani ennustettiin tarot-korteista Turussa Uittamontiellä.

Siihen ne muistot totta puhuen taisivat jäädäkin.

En ole koskaan tehnyt uudenvuodenlupausta, mutta nyt teen: ensi vuonna jokin muuttuu.


Minun lukemat

Pieni mustakantinen vihko kertoo minun vuoden aikana lukeneen 49 kirjaa. Se tekee melkein kirjan viikossa, mikä on ihan kiitettävän reipas tahti, kun ottaa huomioon, että suuri osa ajasta on mennyt gradukirjallisuuden selailuun – niitä en ole kirjannut muistiin. Näistä 49 kirjasta yhden olen lukenut läppärin näytöltä, muut fyysisinä, ihanan konkreettisina paperipainoksina. Kuuntelupuolella kirjat eivät esiinny, vaan keskityn podcasteihin. Jos muuten kuunneltu kirjakin lasketaan "luetuksi" (kuten jotkut näyttävät tekevän), niin eikö silloin myös kirjasta tehdyn elokuvan katsominen ole lukemista? Oli se ainakin peruskoulussa silloin kun piti lukea Tuntematon sotilas.


49 kirjaa. Kun siihen lisätään vielä yksi ystävän romaanikäsikirjoitus, jonka luin keväällä (ja joka syksyllä kirjana ilmestyi), pääsen tasalukuun. En osaa ruveta kirjoja rankkaamaan, sellainen oli Ugukselle tyypillistä näpertelyä, joka on minulle vierasta. Monta hyvää teosta vuoteen mahtui, muutama huono, jollaiset tosin yleensä jäävät kesken, mutta kesällä oli joutoaikaa, eikä parempaakaan tarjolla.

29.12.20

Lukuhaaste

Helsingin kirjasto haastaa taas ihmisiä lukemaan. Ehkei se muuten enää onnistuisi. Omat teokseni sopivat melkein puoleen ensivuotisen haasteen kohdista. Kyllä, luin listan läpi juuri tässä mielessä. Ihminen on narsistinen olento, surkeimmillaankin. Kuka täällä kirjoja kirjoittaisi ellei olisi?

Onneksi pääsin siitä oravanpyörästä irti.

En lukemisesta siis, vaikka riittäähän siinä tekemistä ilman listauksiakin. Olen hyväksynyt jo vuosia sitten sen, etten koskaan saa luetuksi kaikkia niitä kirjoja, joiden nimiä olen kirjoitellut milloin minnekin talteen. Lappuihin ja marginaaleihin, entisten puhelinten muistioihin, aikaa sitten arkistoituneisiin itselle lähetettyihin sähköposteihin.

Lukeminen ei lukemalla lopu. Se on haasteellinen tilanne.

27.12.20

Mashup mockery

Jos uskoisin toiveiden toteutumiseen, esittäisin vuodenvaihteessa pienen rukouksen sen puolesta, että tulevana vuonna heräisin eräänä kuulaanraikkaana aamuna ja olisin ulkoisesti se, mikä olen sisäisesti tiennyt olevani suurimman osan elämääni. Tiedän tietenkin ettei rukoilemalla saa kuin rupiset polvet ja jäykän niskan, sormensakin kramppiin jos on sinnikäs. Mutta elämässä tulee niitä päiviä, jolloin huomaa eläneensä ihan tarpeeksi pitkään kuhmuisen kuorensa sisällä. Ja vaikka joskus olen hyväksynyt sen, etten täyteen potentiaaliini voi milloinkaan päästä, niin toisinaan silti mietin, että mitä jos edes pykälän verran lähemmäksi.

Ihmisellä pitää olla unelmia. Joillakin on tavoitteitakin. Ehkä sellaiset ovat onnekkaampia kuin tietävätkään.



23.12.20

Alas pyhään pyörryttävään karkeuteen

En ole oikein jouluihminen. En ole sitä Whamin kappalettakaan kuullut milloinkaan. Tänä vuonna ei ole edes glögiä ostettuna, se on minusta pakkasilmojen juoma, täten viime vuosina jäänyt vähemmälle. Pipareita ei ole eikä torttuja. Molemmissa sanoissa kun on hiukan ällö klangi nykyään. Ei suklaata eikä laatikoita. Ei rosollia eikä kinkkua. Ei joulukoristeita, ei juhlavia vaatteita, ei siivottuja huoneita. Ei kynttilöitä eikä lukemista varattuna pyhiksi. Ei ruokaa ostettu jääkaappiin varmuuden varalle, ei menoja eikä toivotuksia, ei kortteja lähetettynä, ei kalentereita eikä


oikein mitään. Aivan erityisesti ei mitään.

Niin on hyvä.


16.12.20

Ei tule elämästä valmiimpaa

Matalalla tänään: paine ja mieli. Maa vetää pilviä puoleensa.

Aikaisin huomenna pitäisi löytää Helsingin Kalasatamaan, mukana pino esitäytettyjä lomakkeita. Vielä kuukausi sitten olisin voinut kävellä, mutta näillä ilmoilla ei paljon joukkoliikennettä vältellä.

Ikkunaa pitkin valuvia pisaroita katsellessa poistan itsessäni kasvavia karvoja hitaasti, meditatiivisesti. Niiden alla iho muistaa vielä kesän. Hehkun lämpöä viileään keittiööni.

Verkossa haastatellaan kirjailijaa.

Hän näyttää hetki hetkeltä ahdistuneemmalta, kameran huono resoluutio ei estä hänen otsalleen kertyviä hikihelmiä näkymästä.



9.12.20

Viikon eläin

Vainoharhiainen (Hatusa foliosa). Vihaa rock-otuksia ja hyvinvointia. Leviää uskonnon ja muun matalamielen avulla, viihtyy erityisen hyvin tahmeissa verkoissa. Pitää mölisevää ääntä, ei talvehdi, hakeutuu laumoihin vaikka väkisin. Katkera. Tappava. Valitettavan yleinen.



5.12.20

Päivä päivältä

Kirjaston fluorisoivassa valossa kaikki näyttivät sairailta, itse rakennus rikospaikalta.

Lippusiimalla oli estetty kulku portaisiin, huoneisiin, käytäviin. Henkilökunta luimisteli nurkissa, suojavarusteihin kadonneet kansalaiset hoitivat asiansa automaatteja käyttäen.

Tunsin raivostuttavan selvästi etten ollut tyhjä taulu vaikka halusin.

Että voisi nollata tilanteen, rebootata, olla tabula rasa.

Labra-satua.

Poikuuden menettäminen on helppoa. Mutta miten pääsee eroon mieheydestä?



1.12.20

Häpeä ja paine


Teekkaribileissä juotetaan naisia humalaan ja pakotetaan sekasaunaan.

Omat opiskeluvuoteni menivät humanistiporukassa,
joka oli yleiseen yliopistomaailmaan suhteutettuna valveutunut.

Vain yhden alastomuuteen velvoittavan biletilanteen muistan:
ekavuotiset vastaan vanhat; kummankin joukkueen vaatteita laitettiin lattialle jonoksi; pidemmän aikaansaanut voitti; pidemmän sai aikaan enemmän riisuutumalla.

En osallistunut itse, olin niin monennen vuoden
opiskelija jo silloin ettei tehnyt
mieli ryhtyä leikkimään.

Ei ole jäänyt mieleen painostettiinko ketään osallistumaan.
Join paikan päällä pari mukia boolia ja poistuin kun kisailijakansa alkoi olla alusvaatteissaan.

*

Tuomalla tällaiset käytännöt julkisuuteen on toivoa
että ne poistuisivat, mutta todellisuudessa
ne vain siirtyvät toisaalle.

Jonnekin minne julkinen katse ei vielä yllä.

29.11.20

Maskimaa

Kävellessäni tänään kauppaan satoi hetken lunta. Sitä kesti korttelinvälin,
kinokseksi se ei jaksanut kertyä,
vaihtui vedeksi pian.

Kaupan portailla kaivoin laukustani maskin. Painelin sen rautalangan nenänvarteen tiukasti kiinni. Astuin sisään desinfioinnilta tuoksuvaan eteiseen.

Askeleeni kopsahtelivat kaikuvassa hallissa. 

Vihannesten kiiltäviltä pinnoilta heijastui kasvonsa peittäneitä ihmisiä, leipäpussit rapisivat. Soi hiljainen musiikki, nuori suomeksi laulava nainen, en tunne moderneja artisteja.

Kassajonossa pidettiin turvavälejä. Olin jonon seitsemäs, kaukana karkkien keskellä. Neljännen ja viidennen asiakkaan väliin kiilasi mummo täyteen lastattuine kärryineen.
Hänellä ei ollut maskia. Kukaan ei protestoinut, mummoa väistettiin.

Vuorollani hymyilin kassapojalle, hän ei nähnyt sitä. Ulkona riisuin maskin, käyttökerta oli ollut neljäs, joten heitin sen roskikseen.

Saatoin hengittää vapaasti. Taivaalta tuiski taas lunta,
en kaivannut kesää,
en ainakaan
myönnä.

25.11.20

Juonteisiisikin


Pakkasessa raitiovaunujen
kolina on terävämpi ja niiden ikkunoista
näkyvien työmatkalaisten kaulat nuokkuvat
syvemmällä mutkalla kuin 
vielä viikko sitten

Pysäkillä hehkuu tupakoiden rakovalkea
ja ilmeet katoavat maskeihin kun kyyti lopulta saapuu

Minä nousee kyytiin

Katselen vaunun jatkavan matkaansa, se kirskuu kulman taakse
kunnes ääntäkään
ei enää lopulta kuulu

Olen pysäkillä yksin

Keltaiset kumisaappaani heijastuvat kadun mustasta jäästä,
palaan kotiin ja kietoudun villapuseroon jonka olen saanut lahjaksi kaksi elämää sitten

23.11.20

Tuskin havaittava muutos

Kuka muka bloggaa seitsemäntoista vuotta yhteen menoon? Sellaisesta kilahtaa. Tai jos ei, niin vähintäänkin alkaa toistaa itseään. Ja sellaisesta kilahtaa.

Nämä olivat speksit kun Uguksen kanssa kahviteltiin muutama viikko sitten. Hän ilmoitti etsineensä blogilleen jatkajaa. Mille niistä, kysyin, ja kyllä nauratti.

"Silmikselle", Ugus vastasi. Siihen se hymy sitten hyytyikin. Aloimme suunnitella vallanvaihtoa tosissamme.

Lähdettiin siltä pohjalta että vältettäisiin kliseitä, ja otettaisiin päivä kerrallaan. Keitin toisen pannullisen kahvia, Ugus oli jo aamulla käynyt ostamassa kivijalasta pullan, "Isoäidin pitkon", mikä syystä tai toisesta huvitti minua. Tunsin hänen katseensa selässäni kun lapioin puruja keittimeen. Tiesin miten hän arvioi minua, ja ymmärsin epäluulon. Olin aika epävarma itsekin, siis olen. Mutta näillä mennään.

Lopun iltaa juttelimme vähän kaikesta muusta. Ei blogi sitten kuitenkaan ole niin kiinnostava aihe, että siitä seitsemäntoista vuoden jälkeenkään riittäisi tarinanjuurta varttia pidemmäksi. Hiljaisuus laskeutui lopulta, keskityin täyttämään sähköyhtiön asiakaslehden ristikkoa, Ugus raapusti vanhan kirjekuoren taakse Lainapeitteen mainoskynällä luonnostelman, jonka jätti kesken kun kysyin mitä hän kirjoittaa. Hän ojensi lapun minulle.

"Jotain tällaista", Ugus sanoi. "Siis jos siihen ensimmäiseen päivitykseen sitten laittaisit."

Lappuun oli hahmoteltu erilaisia muistikuvia seitsemäntoista vuoden ajalta. Pari ensimmäistä luettuani rutistin paperin palloksi ja kurkotin pudottamaan sen roskikseen. Ugus hymyili. Tiesin hänen juuri tätä minulta odottaneenkin.

Se siitä. Enää on jäljellä esittelyt. Minua saa kutsua nimellä Susan ja asetun taloksi tänne ainakin siksi aikaa että Ugus saa asiansa järjestykseen. Saattaapi siinä vähän kestää.

Minä ja maski, jotta muistaisimme vuoden 2020 sellaisena kuin se on ollut.
Kuvan otti Ugus.


19.11.20

Solujen mekaaninen liike

Polku oli vielä lämmin. Jos laskeutui polvilleen ja painoi kämmenet ruohomättäiden välistä näkyvään hiekkaan, saattoi tuntea maan sykkivän. Kasvillisuuden seassa kasvoi ohuita väreileviä karvoja. Hän ravisti päätään. Ilta oli pitkällä, aurinko laskemassa läheisen niityn takana kasvavien puiden nivelistöön. Pöllöjen vaikerrus kantautui metsän taipeista. Polku värähti, jossain kauempana avautui huokosia. Selän takana vankilan valonheittimet syttyivät ja piirsivät hänen varjonsa pitkänä kalpeanpunakkaan maan pintaan. Hälytys kajahti, ääni sai pöllöt vaikenemaan. Pako oli havaittu.

Kun hän säpsähtäen avasi silmänsä, aikaa oli kulunut, mutta oli mahdoton sanoa kuinka paljon. Täysikuun rokonarpinen pinta hehkui taivaalla. Hän oli käpertynyt rinteestä kasvavien luisten raajojen juureen. Niiden pinta oli arpinen ja rujo, siellä täällä kasvoi jäkälää, syksyn viimeiset hyttyset olivat käyneet ruokailemassa itsensä kylläisiksi; raajoja peitti punaisten paukamien suma. Kankeasti hän nousi seisaalle, muttei tunnistanut paikkaa. Vankilaa ei näkynyt, kuu oli ainoa valo, linnutkaan eivät enää äännelleet. Hän lähetti Ugukselle ajatuksen ja kiitti tätä kaikista kuluneista vuosista. Maa nousi ja laski hitaan hengityksen tahtiin. Hän astui syvänsinisen laskimosuonen yli ja jatkoi matkaa pohjoista kohti. Vanhan vankilan valot oli varmasti sammutettu pysyvästi. He olivat kaikki poissa. Mitä nyt tapahtuisi, sitä ei kukaan vielä tiennyt. Juuri sen vuoksi teki mieli jatkaa.

13.11.20

La torre esta en llamas

Sen jälkeen kun maailma loppui vuonna 2012, olen ottanut tavaksi merkitä muistiin niitä virheitä, joita esiintyy simulaatiossa jossa olemme sen jälkeen eläneet. Muutaman ensimmäisen vuoden ajan se oli helppoa; sellaiset vielä normaalin rajoissa olevat jutut kuin uhittelevat Suomen ilmatilan loukkaukset ja  yhtäkkiä tyhjästä esiin noussut terroristijärjestö Lähi-idässä olivat niitä ensimmäisiä. Liian selkeitä ja nopeita muutoksia status quoon, joka oli jos ei nyt pysynyt muuttumattomana, niin kuitenkin etenemässä tietyn logiikan mukaan. Simulaatio on toiminut monin osin mainiosti, mutta jonnekin sen asetuksiin on jäänyt virhe, jonka myötä epätodennäköiset tapahtumat ovat alkaneet esiintyä yhä useammin ja useammin. Pandemia on yksi esimerkki monista; virheellisten tapahtumien skaala tuntuu kasvavan tiheydenkin kasvaessa.

Vuonna 2012 CERNissä onnistuttiin ensi kertaa vahvistamaan Higgsin bosonin olemassaolo. Tämä on hiukkanen, josta Stephen Hawking ehti varoittaa; hänen mukaansa sen käsittelyssä oli akuutti vaara maailman loppumiseen sellaisena kuin olemme sen tunteneet. Oletan että juuri näin kävi. Tuho on todennäköisesti ollut välähdyksenomainen, ikään kuin kytkimen kääntö: meidän universumimme on ensin ollut, sitten enää ei. Simulaatio on käynnistynyt pian sen jälkeen kun siihen mennessä meille tutuksi käynyt todellisuutemme lakkasi olemasta.

Muistan keskustelleeni vuonna 2012 maailman ylle laskeutuneen epämääräisen, ahdistavan uhan tunnusta tuon vuoden kesällä Korjaamon terassilla Taka-Töölössä ystäväni Nuutisen isännän kanssa. Ihmettelimme miten niin tasapainoiselta niin pitkään tuntunut todellisuus oli yhtäkkiä ottanut kummallisen syöksykierteen. Uutiset olivat muuttuneet ahdistavaksi raportoinniksi väkivallasta ja kasvavista levottomuuksista. Kaikilla elämän osa-alueilla oli alkanut matka kohti epävarmuutta. Simulaatio lienee ollut tuolloin hyvin tuore. Se asensi vielä itseään, mutta siihen pesiytyneet virheet jäivät.

Nyt tämäkin maailma on päättymässä. En ole varma monesko simulaatio on se joka seuraavaksi käynnistyy, mutta toivon että tämänhetkisen virheistä on otettu opiksi. Joka tapauksessa matka jatkuu. Aina on seuraava todellisuus. Joskus, ehkä, parempi.

12.11.20

It's a rough life being a polypore

Viime syksynä kun olisi saanut tietää, että viettää marraskuussa 2020 iltapäivää kotona keittelemässä maskeja, olisi varmaan alkanut jännittyneenä odottaa että mitähän outoa vuosi tuokaan tullessaan. Pääasiassa ihan positiivisia juttuja kohdalleni, mitä aina välillä vähän nolottaa ääneen sanoa, kun vuosi on tainnut enemmistöllä olla vähän kämäinen. Mutta kyse on vain perspektiiveistä lopulta.

No, Jura-merkkinen kahvikoneeni hajosi keväällä, joten ei tämä pelkkää nousua ole ollut. Korjaus olisi sitä luokkaa hintava, että olen vanhalla Philipsillä keitellyt sumppini sittemmin. Ja Ikea-mutteripannulla, jonka toissajouluna sain. Sen verran hifistelijää minussa silti vielä on, että alle viiden euron kahvipaketteihin päin en vilkaisekaan. Viikossa menee keskimäärin puoli kiloa, vähän enempi jos käy vieraita. Onneksi heitä sentään jonkin verran vielä on. Tai tuttujahan nuo enimmäkseen.

Lokakuun alussa täällä mainitsemani hissiremontti venyi suunnitellusta puolestatoista kuukaudesta melkein kahteen ja puoleen (remonttifirman tiedotteissaan antamat syyt olivat 1. "vaikeudet" ja 2. "lisätyö", jotka kumpikin lienivät vain kiertoilmaisuja sille, että ties mistä tänne laivattujen duunarien työluvat loppuivat ja piti saada uutta väkeä, mikä vähän kesti), joten jalkalihakset ovat mukavasti kasvaneet, kun pelkkä roskapussin vieminen on vaatinut kuuden kerroksen ravaamista alas ja ylös. Nyt sitten taas laiskistun. Pidän peukkua että uutuuttaan kiiltävässä hississä on pahoja valuvikoja ja se joudutaan poistamaan käytöstä vielä pitkäksi aikaa.

Kävelin tänään Kamppiin ostoksille, matkalla kolme henkilöä kävi iholle rahaa kinuten. Yksi tarjoutui tulemaan kanssani automaatille että voin nostaa. Toinen valitti seisseensä neljä tuntia siinä kulmassa eikä perkele kukaan auta. Se on kuulkaa semmoista kaupungissa, teki mieleni sanoa, minkä annoin sitten olla. Harpoin himaan. Tuli taas mieleen miksi on ihan kiva ettei tarvi poistua pahemmin enää kotoa.

6.10.20

Plight of the humblebee

1. Kävin eilen kolmessa eri kirjastossa. Yliopistolla vain henkilökunnalla oli hengityssuojain kun taas kansa kulki ilman, kaupunginkirjastossa päinvastoin. SKS:n kirjastossa en nähnyt ristin sielua (myönnettävä tosin on, etten tiedä miltä sellainen näyttää), joten käyttäjädata jäi vajaaksi. Itse pukeudun nykyään suojaimeen julkisissa sisätiloissa piipahtaessani, vaikka hengittäminen pahasti työlästyykin. Mutta teenpä vaikutuksen, kun lähestyn maski naamalla vaikeasti hinkuen.

2. Henkkamaukan kynsilakkavalikoima on yllättävän hyvä. Valitsin värikseni sävyn nimeltä "You say tomato". Siinä räiskyvät mielleyhtymät. Ensimmäistä kertaa ihmisikään peilissä ei näy kokonaan vieras olento.

3. Kun hissiremontti jatkuu nyt kolmatta viikkoa (ja vissiin vielä toiset kolme), huomaa että pikainen roskapussin vientikin tuntuu jaloissa, terv. nimim. "Kuudes kerros". Alaspäin olen toki aina kulkenut portaita. Jos muuten jotain tästä pian kymmenen vuotta kotiosoitteenani olleesta talosta jään kaipaamaan, niin se on sateen ropina; asuntoni on vinttikerroksesta aikoinaan asunnoksi muutettu, eikä yläpuolella ole kuin peltikatto ja Taka-Töölön taivas.

3,5: Peltikatto ja Taka-Töölön taivas on myös tulevan lavatanssibändini nimi. Tai runokokoelmani otsikko. Tai molempia.

4. En ole koskaan tilannut ruokaa kotiin, mutta jos silmää räpäyttämättä ottaisin vastaan minulle Wolt-lähettien kantamat ateriat, söisin hyvin noin kerran kuussa. Epäilen tähän syyksi sen, että asunnon numeroni on sama kuin talon numero kadulla. Mutta lieneekö tällainen erehtyily kovinkin yleistä alalla? Korona-aikoina on lisäksi yleistynyt tapa jättää ruoka oven taakse odottamaan ottajaansa ilman kohtaamista. Jos hissi olisi toiminut, olisin toissaviikolla saanut pizzan ja ison pullon limpsaa, mutta ehdin vielä nähdä lähetin selän hänen poistuessaan paikalta. Ensi kerralla otan mitä tuodaan enkä enää oikaise. Ehkä aloitan arvostelublogin. "Tilaamatta saadut Wolt-lähetykset".

5. Olen viimeksi käynyt uimassa vuonna 2014. Tarkoittaako se, että jos ensi kesänä käyn esim. kolmesti, on vielä neljä talviturkkia heittämättä sinä vuonna? Phuh.

6. Viitisen vuotta sitten minulla oli hyllyssä pieni osasto kirjoille, joiden kirjoittajan tunsin henkilökohtaisesti. Tuntuivat erikoisilta sellaiset. Nyt niitä on niin pirusti, ja lisää pukkaa, tänä vuonna varmaankin enemmän kuin koskaan. Toistakymmentä lähipiiristä ponnistavaa teosta on tänä vuonna jo tullut painosta ja syksyyn taitaa vielä pari mahtua. Phuh.

7. Olen aina inhonnut viherkasveja sisällä. (pidän kasveista, kunhan ne pysyvät luonnossa) Mutta nyt ikkunalaudallani on kaksi kivaa mehikasvia. Annoin niille nimiksi Eka ja Veka. En povaa niille pitkää ikää, mutta suht häiritsemättömiä ovat toistaiseksi.

25.9.20

Huvimajahelvetti

Ne sanoi että maski tai mäkeen. Mä siihen sitten että älä ala. Tarrasin rinnuksistakin. Se katto pahasti, mut kävi ilmi että sillä välin joku oli soittanu kai kytät. Kuulin sireenin ja  lähdin kiitään. Tai myönnetään et mut pikemminki laitettiin kiitään. Niskaperseotteella ovesta pihalle, ja samalla kun siihen kaarsi sinivalkosta autoo, otin leukaosumaa kadunpintaan ja asfaltti veti tatskaa rullalle ennenku tajusin missä mentiin. Autosta lappas karpaasia pihalle. Potkasin yhtä nilkkaan. Makasin keskellä katua, huomasin siitä että alko elämä viliseen silmissä kun bussin keula oli aboutisti kahden metrin päässä. No se kuski oli aika skarppi ja ehti väistää, mut kyl se jyräs postilaatikon ja pari potkulautaa. Potkijoineen. Torvet soi. Mä lähin siitä sit taas meneen. Pisti keuhkoon, mut se oli ehkä vaan hyvä, tiesi että henki vielä kulkee. Suuntasin puistoon, mikä oli ehkä vikatikki. Siellä oli joku turistilauma, köpötteleviä itämaisen näkösiä ikäloppuja naamarit naamalla ja käsidesi haisi tai kusi. Ne katto mua niin että silmät pyöristy, ehkä pysyvästi. Joku kirku. Se seiso monumentin alla just sopivasti niin et se kaiku, naakkaparvi sai slaagin ja niitä ropisi sateena siihen hiekalle. Ja nurtsille, vielä sateesta märälle. Lätsähteli siis, ei ropissu. Ensimmäinen maija tuli sivuluisua Mechelininkadulta siihen ja liian kovaa tietty, jysäytti kylki edellä lähimpään koivunrunkoon. Yks turistimummo väänty linkkuun. Ei sellasen kattomista sydän kestäny, ne kytät kömpi ulos autosta, toisen oli poski veressä, se kaivo vittu teiserin esiin ja pisti tulemaan. Mä onnistuin väistään, mut turistien opas ei ollu yhtä nopee. Nätti tytsä, mut siinä hiekalla sätkiessään aika pelottava. Se vaahtos. Jatkoin rantaan päin. Tönäsin pari kersaa nurin, aattelin et jos kytät vaikka kompastuis niihin. Kuulin takaa kun joku kiros. Sit rupes jumalauta lyijy lentään. Yks napsahti männynrunkoon, toinen kimahti jätskikiskan seinästä, kolmas uppos Merikannontietä ajaneen Lexuksen kylkeen. Kuski kai pelästy, paino kaasuu ja jyräs yhen miljoonaa vastaan polkeneen spandexijäbän yli. Pyörä vääntyy solmuun, kaveri ite lensi jumalattomassa kaaressa pää edellä jortsuun, jonku fakin joutsenen niskaan. Silloli poikaset. Emo kävi tän sinkoilevan pyöräilijän päälle sitä verta sähäkästi ettei siinä tainnu kypärä auttaa. Mä unohduin kattoon sitä luontoiltaa ja unohdin kytät. Toinen iski kätensä mun olkapäälle, oli vissiin sanomassa jotain, mut sillon se Lexus räjähti. En mä oikein vieläkään tiedä miks. Se oli kosauttanu keula edellä johonki tolppaan, huono tsägää kai vaan. Bensatankki halkes. Paineaalto vei mua kymmenisen metriä mukanaan, ihan silleen sopivasti hautuumaan suuntaan. Kytillä tais käydä huonompi munkki. Tai ainakaan mä en niitä enää nähny. Kömmin Pauligin huvilalle, potkin ikkunan säleiks ja kiipesin vintille. Veka jo venaili siellä. Toitsä niitä porkkanoita, se kysy. Mä vastasin et en mä voinu. Kun siellä kaupassa oli maskipakko.

24.9.20

Minna-Anulle armahduksesi

Peiliin katsomalla oli tottunut näkemään itsensä niiden silmin, joilta oli koko ikänsä piilotellut totuutta. Niin pitkään, ettei oikein ollut enää itsekään varma siitä mikä oli.

Se pystyi lähestymään vain kaltaisiaan, mikä oli ongelma.

Sen piti muistuttaa itseään päivittäin asioista jotka eivät olleet totta kuin puoliksi. Mutta onneksi itsekseen sai olla kokonainen. Siksi se kai lopulta vetäytyikin vähän kaikilta.

Tähtitaivaan alla syysyönä maatessa koki olevansa vapaa. Miljardit tähdet taivaalla, pienet jalat kuhisivat yllä ja ympärillä. Multa rapsahteli. Pimeästä tuli kuono nuuskimaan, tökki kosteana sen otsaa, mutta mitään siellä ei nähnyt, kilometrien päässä katuvaloista.

Nuuskittuaan se jatkoi matkaansa. Se löysi polulta sieniä, joiden kirpeänväkevän tuoksun oli tuntenut niityn toiselle reunalle asti. Sillä oli hyvä, voimakas olo. Se oli vasta herännyt ja pursusi voimaa. Sen kynnet rapsahtivat kiveä vasten kun se kiipesi nyt jo umpeen kasvanutta tietä tehdessä joskus kasatun lohkareikon päälle. Kivien sammalpeitteellä kävelystä ei ääntä lähtenyt. Se pysähtyi ja kuulosteli, mutta heinikossa maannut ei ollut liikahtanut, eikä siksi ollut enää kiinnostava.

Yö kului. Aamun sinistyessä se hiipi pesäonkaloon, käpertyi kerälle ja nukahti saman tien kevyeeseen mutta rauhalliseen uneen.

7.9.20

Julma kato

Näitä nimiä ja määritelmiä. Kirjainlyhenteitä. Ulkopuolisena niiden keskelle pudonneen vanhan harmaan kankeita ajatuksia. Elämästä jonka pyörän akselissa rasvaiset hiekanjyvät kalskahtavat, ja eläimen vaistolla hakeutuu häpeästään hermostuneena hämärän huoneensa hoiviin hän. Unohtuu ja unohtaa. Miettii mitä on ollut, mitä on aina tiennyt olevansa vaikkei sitä kukaan ole nähnyt. Pohtii ääneen. Ennakkoluulokoloistansa kurkkivat kaikenviisaat. Mutta ehkä yksilö haihtuu hyhmäiseen ryhmäänsä helposti, kelpo kansalaisen kaltaisena koloonsa kupsahtaa eikä katoa, ei muutu, ikuisesti sama leima otsassaan yön yksinäisen yli yhä ylös ympyröistään yrittää. Aamun kastepisarat sitten peileinä. Jokainen näyttää eri kuvan, eikä yksikään väärää. Siksi ei ole niistä mikään oikeinkaan. Ihmisparka on paljon enemmän kuin sen miksi hänet tahdotaan rajoittaa. Ole mitä olet, mutta muista ettet ole kuitenkaan sellainen kuin minä. Olet varmasti huonompi. Se on nyt aamunkarvaiden lintuparvien äänenä täällä. Aina on niitä jotka tietävät paremmin, ja joiden ääni on kovempi. Se on surullista. 

30.8.20

Kuu Sciurusta kesään

Toissapäivänä kävelin Hietaniemen hautausmaalla, missä kohtasin hauskan oravan. Se nousi ylös kiviportaita joita pitkin olin juuri aikeissa alkaa laskeutua, pysähtyi ylimmälle askelmalle ja jäi tuijottamaan minua. Olimme metrin päässä toisistamme. Astuin hienotunteisesti taaemmas antaakseni järkyttyneeksi arvelemalleni kurrelle tilaisuuden livahtaa teilleen. Se vipelsi yhtä pitkän matkan perässäni kuin olin pakittanut, kallisteli päätään. Aloin kiertää sen sivuitse kohti portaita, mutta orava laukkasi edelleni, pakitti itsensä ylärapulle estäen kulkuni ja jäi pää kenossa tapittamaan minua. Katselimme siinä toisiamme hetken.

"Mitäköhän sulla on asiaa?" kysyin, koska maalla lähinnä itsekseni (eli kissan kanssa) viettämieni kuukausien aikana otin tavakseni höpistä kaiket päivät eläimille. Kissalle jutustelun ohella puhua pälpätin ainakin sammakoille, oraville, supikoirille, kukkakärpäsille, sisiliskoille, päästäisille ja lukemattomille hämähäkeille. Taisi jotain muitakin vielä olla.

Tämä Hietsu-orava reagoi kysymykseeni kuitenkin tavalla joka onnistui yllättämään: se ampaisi eteenpäin ja lähti kapuamaan jalkaani pitkin ylös kynnet napakasti farkunlahkeeseen tarraten. Polven ylitettyään se taas pysähtyi. Katsoimme toisiamme silmiin; tilanteen omituisuus sai minut purskahtamaan nauruun, mistä orava joko ei tykännyt tai pelästyi – otti ns. ritolat joka tapauksessa ja häntä viuhtoen hävisi hautojen varjoihin.

Muutama vuosi sitten kohtasin samaisella hautausmaalla kärpän, mutta se ei sentään alkanut kiipeillä minussa. Kuten ei se kettukaan, joka jolkotteli editseni laiskasti vilkaisten uimastadionin lähellä keväällä. Totta puhuen ainoa minussa kiipeillyt luonnonvarainen karvaturri on tätä ennenkin ollut orava: vastasyntynyt poikue telmi ympärilläni kun istuin saunanportaalla. Kiipeilivät varpaitteni yli (olivat hyvin pieniä ne poikaset vielä) ja toistensakin, kompuroivat heinikossa ja tupsahtelivat kuonolleen. Oli muuten sama kesä, jolloin muutama viikko sitten täällä muistelemani supikoirapentuekin minua kävi nuuskimassa.

Niin että jos joskus jotain uraa harkitsen, niin oravakuiskaajaksi voisi ryhtyä. Tai niiden kiipeilytelineeksi ainakin.

19.8.20

Aika multaa puistot




Luin twitteristä että kosketus on tärkeä mielihyvän lähde. Yritin sitten lähteä kadulle koskettelemaan kanssakulkijoita, mutta havaitsin että kanssakulkijoiden mielihyvä loisti poissaolollaan. Koin itsekin tilanteen ahdistavana. Ilmeisesti on totta kun sanotaan, että internetistä voi lukea kaikenlaista huuhaata.


Totta puhuen kosketus on minulle jonkinasteinen vieraslaji. Toisen ihmisen koskettaminen ei milloinkaan ole tullut minulle kovin luonnostaan, ja kun on siltä onnistunut välttymään pian kymmenen vuoden ajan, on sen puuttuminen elämästä lähinnä helpotus. Koskettelu on pääosin epämiellyttävä jäänne ajalta jolloin vielä nypimme toisistamme täitä. Onneksi pandemia palauttaa ihmiset soveliaan matkan päähän toisistaan.


Hesarissa oli pari päivää sitten juttu seksityöstä. Luulisi olevan hiljaista bisnes näinä aikoina, mutta ehkä ei. Itse olen mieluummin ilman; ajatus seksin ostamisesta tuntuu paitsi iljettävältä, myös kertakaikkisen turhalta. Mutta kuka mistäkin tykkää; syöväthän jotkut avokadoakin vapaaehtoisesti. Jotkut jalkapalloilevatkin. En kuitenkaan purematta niele väitettä että seksin ostaminen on jonkinlainen yksinäisyydenkorvike. Eikö juttelu auttaisi asiaan paremmin? Mihin sitä hikistä hinkkaamista tarvitaan?


Olen tässä pandemistisesti miettinyt sitäkin, että käynköhän enää koskaan ulkomailla. Todennäköisesti en. Viime kerta oli vuonna 2004, joskin silloinkin vain Tukholman satamassa; laivasta en poistunut. Taitaa mennä 90-luvun puolelle kun olen viimeksi Suomen rajan maitse ylittänyt. Opel Vectralla ajaen. Silloin ei vielä ollut kännyköitä, ei voinut olla yhteydessä kaiken aikaa kaikkiin. Siinä oli jotain musertavan lohdullista. Vähän samaa kuin hyönteisissä ja sadepilvissä. Ennen aikojaan mädäntyvissä omenoissa, ruosteen syömissä ruuveissa, arpeutuneissa haavoissa harteilla ja tuhansien tavujen tasaisessa rytmissä kun ne laskeutuvat yksinäisen peltikattoni ylle aamuyön tunteina. Silmäluomieni takana muljuu maailmoja.
Yritän hengittä joka päivä vähemmän niin että jonain päivänä loppuisin kokonaan.
Mutta muovia en ole vielä ryhtynyt kierrättämään. Raja se on minullakin sentään.

8.8.20

Pizza Fornicario

Maalla liikkuu joskus susia. Mutta hirven olen nähnyt tänä kesänä pihassa, ja jäljistä päätellen öisin mellastavat villisiat ja supikoirat. Joku syö kärpässienet säännönmukaisesti heti niiden ilmestyttyä, ja joku, kenties sama, oli kakkinut haperolle. Kiillemustesienet hohtivat upeina kaksi päivää ennen kuin sulivat pois, koivunkantosienen alle katosi kaupunkeja, miljoonien koteja. Herkkutatin olen kuvitellut olevan lähinnä kulinaristien toiveuni, tryffelinkaltainen äärilöytö, mutta niin vaan niitäkin kohoili tontinreunalta jo heinäkuun alussa. Yhden poimin koemielessä jo varhaisvaiheessa, viipaloin pannulle, oli taivaallista. Seuraavana yönä supikoiranpenteleet olivat pistelleet loput poskeensa. Kiva että kelpasi. Haluan korostaa, että "supikoiranpentele" on hellittelynimitys; pidän niistä suunnattomasti. Ovat persoonallista porukkaa. Muutama kesä sitten pihassa oli pentue, jonka touhuja istuin portaalla katselemassa. Ne hiippailivat varovasti lähemmäs, tulivat varpaitanikin haistelemaan, ja kun liikahdin, säntäsivät palleroisina tuulispäinä lähimpään pusikkoon piiloon. Kahden sekunnin hiljaisuuden jälkeen lehtien keskeltä pisti esiin uteliaita päitä jotka tuijottivat minua.

Kangashaperoa on tänä vuonna ennätysmäärä. Yksinomaan piskuisella puolen hehtaarin maaplämiskälläni on karkeasti arvioiden parisataa komeaa leveälakkista yksilöä, ja näyttäisi olevan toinen mokoma puskemassa maan alta esiin. Harmi etten ole oikein haperoihminen. Kruunuhaarakas oli sekin tavattoman komea, samassa vanhassa hakkuupölkyssä kasvoi kuin jo viimeiset viisi vuotta. Jotain kummallisia keltaisia vähän kantarellin näköisiä tyyppejä oli lahopölkyillä naapurimetsän puolella, en heitä tunnistanut, enkä niitä violetteja naapureitaan, jotka vieressä kohoilivat. Osterivinokkaita? Ehkä. Myös haavanpunikki-, koivunpunikki- ja lehmäntatteja löytyy, mutta toukkien kaivertamia ovat kaikki olleet. Limasieniäkin näkyy. Ja hiippoja.

Jos kysyttäisiin mikä eläin mieluiten olisin, kysyin jatkokysymyksen että lasketaanko sieni eläimeksi, ja jos, olisin sieni. Sen tarkemmin en ole vielä asiaa ajatellut, mutta ainakin joidenkin kääpien elämä näyttää aika leppoisalta.

Palokärki on alkanut huudella iltaisin, siitä tietää että syksy on tulossa, jos nyt ei ehkä vielä muuten; tänäänkin sentään hipoo mittarissa lukemat melkein kolmessakympissä. Mukavaa että ehti vielä ottaa tirsat riippumatossa. Kohta on aika pakata kimpsut ja palata Helsinkiin, sairastua koronaan ja masentua. Mutta sitä ennen voi olla ihan ok vielä pari päivää.

1.8.20

Listen, the pod is casting

Mitäs tässä sen ihmeemmin kirjoittelemaan kun voi kuunnella. (no joo, on tässä nyt työn alla viiden kirjan samanaikaisesti julkituleva kokonaisuus; hyvin etenee) Ei siis kummempaa raportoitavaa, lähinnä omasta mielenkiinnosta listasin poiskuluneiden kahden kesäkuukauden aikana kuuntelemani podcastit.

Seitsemällä (7) jaksolla ykköseksi nousee The Dollop, joka on männävuoden aikana kohonnut kuuntelusuosikkieni kärkikahinoihin. Kahjoja tositarinoita Yhdysvaltojen historiasta käsittelevä kahden koomikon räjähtävän epäkorrekti tarinatunti viehättää nautinnollisen räävittömällä asenteellaan.

Neljä (4) jaksoa kesäkuukausien aikana tuli kuunneltua seuraavia:
Battle of the Atom
They Walk Among Us
Thinking Sideways
The Trail Went Cold
Listassa on tämänhetkinen ykkönen X-Men-podcasteista, jonka tapa käsitellä arvostelumielessä kriittisesti tarinoita sieltä täältä mutanttien pian 60-vuotisen historian ajalta miellyttää kaltaistani satunnaislukijaa. Yliherkkyys tiettyjen poliittis-kultturellien ilmiöiden suuntaan vaivaa välillä, mutta niin se vaivaa nykyään vähän kaikkea X-kommentointia, valitettavasti. Parin true crime -sarjan lisäksi (Robin Warderin The Trail Went Cold on ikisuosikki) olen käynyt läpi jo lopettaneen Thinking Sidewaysin arkistoa kiintoisimpia tapauksia valiten. Siellä on rikoksia, ufoja, urbaanilegendoja ja muuta mystistä. Paljon muualla vastaan tulematonta juttua.

Kolmen (3) jakson verran kesällä vietin näiden parissa:
Criminal
Danger Room
If I Were You
My Favorite Murder
Reply All
Hyvin sekalaista seurakuntaa. Reply All on parhaimmillaan älyttömän kiinnostava kummallisia internet-ilmiöitä käsittelevä podcast, If I Were You nojaa juontajiensa persoonaan ja on puhdasta komediaa, kuten toki myös My Favorite Murder, vaikka murhista puhutaankin. Danger Room oli joskus suosikki X-sarjani, eikä siinä kai mitään vikaa ole vieläkään. Rennompi kuin muut kuulemani.

Kaksi (2) jaksoa sitten näitä:
The Fantasticast
Generation Why
Jay & Miles X-Plain the X-Men
Make Ours Marvel
Retro Asylum
Huikeita melkein kolmetuntisia jaksoja retropelaamisesta tarjoava Retro Asylum jäi jo ajat sitten kuuntelusta, mutta palasin sen pariin pitkillä automatkoilla. Oikein miellyttävä, kun valikoi arkistosta itseä jollain tavoin koskettavat aihepiirit. Make Ours Marvel on suht uusi tuttavuus, joka käy läpi Marvelin alkuvaiheet julkaisu julkaisulta, ja hyvin. Lukeutuu suosikkeihini tällä hetkellä, vaikka jäikin oudosti vain kahteen jaksoon kesän aikana. Fantasticast tekee samaa Ihmenelosiin keskittyen.

Ja sitten jakson verran meni tällaisiakin:
99% Invisible
The Jeff Rubin Jeff Rubin Show
Sword And Scale
Unfound
Näistä neljästä mikään ei ole suursuosikki, joskin ovat kaikki tilattuina olleet jo jonkin aikaa. Arkkitehtuuria (ja designia), populaarikulttuuria, rikoksia ja kadonneita ihmisiä hyvin eri tavoin toteutettuina. Jos aihe on kohdillaan, näistä kaikilla on tarjottavana hyvää tavaraa, mutta aina eivät suinkaan ole sytyttäneet. 99% Invisible on näistä pitkäikäisin ja ammattimaisin, ja sieltä on tullut vuosien saatossa vastaan paljon sellaista, jota olen sitten jatkossa googlaillut ja nettiselaillut pitkäänkin. Lyhyine tynkäjaksoineen vaan vähän ärsyttävä. Kyllä semmoiset kolme varttia pitäisi kunnon podcastin vähintään kestää.


21.7.20

Tulen tuleksi tulemaan

Ha! Neljännesvuosi takana ja tyhjää edessä, tiliotteet tykittää nollanettoa ja hyvänsäänlisää saa tuskin nimeksikään. Joskus tuntuu että on tasapainossa, joskus ei; aihetta kyllä olisi kumpaankin. Toki etupäässä jälkimmäiseen. Eilen huomasin, että olin edellisiltana tilaillut Amazonista sadalla eurolla kirjoja. Sen siitä saa kun vierailee väsyneenä verkossa, kukkarohan kevenee kertalaakista. Se siinä vain, että keväinen sadan euron tilauskaan ei ole vielä tullut – nyt on kymmenisen kirjaa matkalla luokseni eri maailmankolkista, osa jo kuukausia kierrellyt kaunista planeettaamme. Kai ne joskus sieltä.

Mutta te tietenkin haluatte tietää, miten keväällä täällä blogissa kovasti mainostettu tuloillaan oleva kirjani edistyy? Hyvin!

Ei siitä sen enempää nyt. Ketään ei oikeasti kiinnosta, ja tuskin sitä kukaan koskaan lukeekaan. Toivottavasti ainakaan, joskin vahinkoja sattuu. Minäkin kerran tartuin erehdyksessä Finlandia-palkittuun teokseen. Virhe! Tosin ylipäätään olen alkanut epäillä, että ikinä kirjaan tarttuminen oli pahin moka minkä olen elämässäni tehnyt. Mitä kirjallisuus on minulle antanut? Ei mitään.

Mieluiten asuisin sammaleisessa metsämökissä, kuokkisin omaa naurismaata, kalastelisin ja juttelisin pöllöille. Nykyvuosillani olisin jo raihnainen vanhus ja viettäisin viimeistä kesääni. Se olisi mahtavaa.

Mutta saahan ihminen uneksia sentään.

21.6.20

Lintuja maahan asti


Nyt kun vietetään rakkauden kesää niin pitäisi minunkin olla uurastamassa lemmentöissä hiki hatussa. Mutta sen sijaan kirjoittelen. En olisi nuorena uskonut tätäkään. Siis että vielä tämän ikäisenä Silmistä päivitän... Mutta kun ystäväni tänään facebookin puolella kertoi Turun ylioppilaskylän asuntoonsa naapurin avoimen parvekkeen kautta kajahtelevista lemmensoundeista, niin tulipa mieleen oma kokemukseni samaisessa ilmeisen eroottisessa asuinpaikassa. Olinhan siis jo tottunut silloisten seinänaapurieni aktiiviseen seksielämään (enkä nyt sano että minun ja avopuolison vastaava olisi kauheasti kalvennut), mutta silti hätkähdin, kun ryhtyivät hommiin noin vain arkena ja aamupäivällä. Olin juuri asettunut tietokoneeni ääreen kirjoittamaan (mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä... jne) kun äänet alkoivat kantautua suoraan vierestäni; sen seinän vastapuolelta jonka ääressä sijaitsin. Oli sillä kertaa pariskunnalla siinä vielä yksi ylimääräinen miekkonen äänistä päätellen mukana. Kiihkeää tuntui olevan. Ja äänekästä. Jonkin aikaa yritin keskittyä tekstiini, mutta lopulta oli mentävä ulos. Tunsin itseni tirkistelijäksi kotonani. Oli muistaakseni kevät, ainakin muistikuva on mielessäni kirkkaan valoisa, vaaleana hohtavissa väreissä. Portaissa tuli vastaan se musta kissa, joka Yo-kylä 14 A:ssa tuolloin asui. Se kuljeskeli aina portaikossa ja luhtikäytävillä, ei koskaan selvinnyt kenen se oli, mutta hirmu mukava ja seurallinen otus. Pysähdyin rapsuttelemaan aina kun nähtiin.

Olen sittemmin monesti miettinyt tuota naapuripariskuntaa (jota en sivumennen sanoen koskaan nähnyt, kuulin vain) ja heidän mukanaan telminyttä kolmatta pyörää. He ovat nyt keski-ikäisiä. Muistelevatko he tuota arkiaamuista aktiaan lämmöllä, häpeällä, kukaties kaiholla? Oliko se ehkä kertakokeilu vai toistuvaa puuhaa? Keitä he olivat? Muistelen kyllä myös sitä kissaa.

Jos miettisin itseäni, miettisin sellaista, onko minusta jäänyt Yo-kylän vuosilta paljon legendoja. Se hiippari joka kulki öisin kameran kanssa pusikossa. Se naapuri joka soitti Nick Cavea sietämättömillä voimakkuuksilla. Se joka surutta poltteli parvekkeella yhden kesän aina iltaisin niin että oli pakko läjäyttää tuuletusikkuna kiinni. Se kissaa jahdannut outo. Se kelahtanut ventteri. Se koiso. Sepuste.

Olen tänään kiskonut kottikärryllisen kielonjuurakkoa takapihalta, pinta-alaltaan alle metri kertaa metrin kokoiselta alueelta. Kun iskee kuokan kielonlehtiin ja kääntää, ei esiin tulekaan maata, vaan miljoonia valkoisia matoja umpisolmuiksi sotkeutuneita. Kuin repisi maan sisästä kottikärryllisen toisensa jälkeen jonkin painajaisolennon hermosolukkoa. Tai vatsalaukun kokoisina paakkuina aivoja tai suolia. Maan pinta laskee dramaattisesti sitä mukaa kuin etenen – koska maata on vain pinta, sen alla hyvinkin kolmikymmensenttinen kerros kielonjuurta. Helle väistyy aina kun jatkan tämän juurakkoprojektini parissa. Taivas tummuu, salamat lyövät, painajaiskuvasto palaa verkkokalvoihin. On pimeää, maasta nousee solukkoa, huudan, juna syöksyy tunneliin. Tehän tiedätte ne unet kyllä. Ne ovat totta toisinaan.

27.5.20

Buddy, you're doing it wrong

Perinteinen kirja syntyy kuin pizza. Otetaan hyväksi havaittu pohja, lisätään kaikkea sellaista mistä itse tykätään, annetaan paistua aikansa. Kun tuote otetaan uunista, sen katsotaan olevan parasta vain niin kauan kuin se on kuumaa. Pizza jäähtyy nopeasti. Kylmä pizza ei enää kiinnosta kuin friikkejä, jotka lämmittelevät vahoja suosikkejaan mikrossa tai pannulla.

Kunnon kirjaan kuuluu laittaa runsaasti ananasta, pitää myös tässä kohtaa huomauttaa.

Poltin itseni eilen auringossa suorittaessani kansalaisvelvollisuuttani, eli istuen ensimmäisenä yli 20 asteen lämpötilaa tarjonneena kesäpäivänä puistossa (välimatkan päässä muista) lukemassa kirjaa. (Anatoli Kuznetsovin holokaustia käsittelevä dokumenttiromaani Babi Jar) Peipponen tuli lurittelemaan suoraan yläpuolelleni. Varoitteli korkeasta UV-pitoisuudesta, minkä ymmärsin liian myöhään. Kun lähdin liikkeelle, olivat kasvoni jo tulessa. Luita nakersi, silmiä särki, kurkkua hauki ja olo oli muutenkin kuin kampelalla. Onnuin kotiin, pidin päätä minuutin kylmän vesihanan alla, kyllä lopulta alkoi helpottaa.

Osa teistä lienee jo huomannutkin, että Pieniä ihmeitä, tuo Marvel-sarjakuvakokoelmani lehtien ilmestymisjärjestyksessä läpi käyvä blogi teki puolen vuoden tauon jälkeen paluun. Siinä kävi siten hassusti, että alkuperäinen tarkoitus oli jatkaa vuosi sitten breikille mennyttä kuusnelosblogiani, mutta pohtiessani paluupäivitykseksi sopivaa pelattavaa siivoilin kirjoituspöytääni, ja sieltähän paljastui paperipinosta tuo Ryhmä-X:n numero 11/88, jonka olin seuraavaksi luettavaksi syksyllä varannut. Joten luinkin sen nyt. Mainittakoon vielä myös Sarjakatselija, niin ovat kaikki semi-aktiiviset populaarikulttuuriblogini esillä. Mitään syväluotaavaa analyysiä en yhdessäkään pyri laatimaan. Enempi ne koostuvat mutu-havainnoista, jos nyt kala-aiheissa pysytään.

Populaarikulttuurista puheenollen, viimeiset kymmenen random-playlistaltani soinutta kappaletta:

1. Genesis: The Dividing line
2. Curved Air: Marie Antoinette
3. Monty Pyhton: Meaning of life
4. Nick Cave & The Bad Seeds: Nobodys' baby now
5. Yes: Close to the edge
6. Kate Bush: The Morning fog
7. Absoluuttinen Nollapiste: Esinekeräilyn hitaus
8. Tom Waits: Come on up to the house
9. Mahoney: Rambo and Bombo on impossible mission
10. Nick Cave & The Bad Seeds: Wonderful life

Ja viimeiset viisikymmentä kuuntelemaani podcast-jaksoa (mikä tarkoittaa ajallisesti noin kahta kuukautta) jakaantuvat eri nimikkeisiin seuraavasti:

8 jaksoa: They walk among us, The Dollop
7 jaksoa: The Trail went cold
6 jaksoa: Battle of the atom
5 jaksoa: Generation Why
3 jaksoa: If I were you, Make ours Marvel
2 jaksoa: Danger room, My favorite murder, The Fantasticast, Shattered souls
1 jakso: Jay & Miles X-plain the X-Men, Reply all

Tämän lisäksi olen aloitteleva hanhibongari, surullinen apurahataiteilija, neljästi kirottu elämänkiertäjä ja yks jarppa.

Mutta näistä lisää myöhemmin.

23.5.20

Pimeänkahmalo

Ääniä varmaan nekin olivat pimeydestä, Eliaksen viidennen syntymäpäivän kääntyessä iltaan. Avaimet helisivät taskussa, aika pyöri kärpäsinä katossa, vajotti vaikka sängyllä makasi selällään. Häntäluuhun sattui. Talon portaat nitisivät, yläkerrassa joku tömähteli, vintillä. Elias ajatteli lasin takana raapivia puita. Oravat katsoivat joskus sisään oksilta, kallistivat päätään, miettivät. Kerran Elias oli nähnyt haukan vievän kolme vastasyntynyttä poikasta kerralla. Noin vain yhteen isokyntiseen kouraan koko oravapesue. Emo jäi katselemaan perään, kallisti silloinkin päätään. Näki että sen aivoissa raksutti. Kuono värisi. Sen pää velloi surua ja kauhua, mutta sillä ei ollut kasvoissa lihaksia joilla ilmaista tunteita.

Naamio, se se sana oli.

Kävin tänään kaupassa. Olen enimmäkseen tykännyt koronakeväästä, koska kaduilla on ollut mukavan hiljaista. Nyt oli puistot ja rannat täynnä, Oodin edustalla skeittailtiin ja pyörätiellä oli tungosta. Turistit valokuvasivat sorsia, osa kulki toppatakissa, osa t-paidassa. Ihmisiä oli kaikkialla liikaa. Covid-19 on tällä hetkellä tappanut maailman väestöstä 0,004%. Vaikka tuon satakertaistaisi, se ei näkyisi vielä missään. Masentaa.

Täällä blogissa aiemmin keväällä ennakkomainitsemani kirja Hallan tappamat haahkat on tässä odotellessa mennyt uusiksi ja kasvanut viideksi. Teen niitä kaikia yhtä aikaa, ne ilmestyvätkin yhtä aikaa sitten joskus. Aikatauluja ei enää ole. Mitään ei ole, miksi olisi.

Olisinpa jo oikein, oikein vanha. Kun kerran väsynytkin jo valmiiksi.


6.5.20

Superhyvä, mielevä


Olen jotenkin mieltynyt tähän välitilaan, johon yhteiskuntamme on ajautunut. Moni ikävä velvollisuus on yhtäkkiä pois pyyhkäisty, ja voi keskittyä olennaiseen; tällä hetkellä pääasiassa opiskelen taittoa. Tulossa on vaihteeksi taas kirjallisia juttuja – sitten aikanaan. Uskallusta tämä kysyy. Romaaneilla olen jo tullut esiin, ja sillä saralla tuskin on enää mitään uutta sanottavaa. Nyt pitäisi kuitenkin lähestyä uusia genrejä. Mutta ei kai minusta ole lyyrikoksi? Novellistiksi? Mitä muuta voi tehdä? No mitä vain, tekstillä. Sitähän minä tässä olen parikymmentä vuotta yrittänyt todistaa. Kenties vain itselleni, ehkei ketään kiinnostakaan. Vaan vielä pitäisi sekin selvittää miten verkkosivuja tehdään. Ja rekisteröidä joku kiva osoite. Mutta ehtiihän tässä, on kesä aikaa, sitten syksy, sen jälkeen loppuelämä, ehkä.

Jotkut haikailevat jo baareihin. Minusta saisivat pistää juottolat lopullisesti kiinni. Ravintoloissa en juuri käy, syödähän voi kotonakin. Mutta kirjastot, kirjastot... Olen tosin vasta nyt poikkeuden myötä tajunnut, että suhteeni kirjastoon on enempi lämminhenkinen läsnäolo. Käyn pari kolme kertaa viikossa, lainaan jotain vain harvoin. Yleensä kuljen ja katselen kirjoja. Selailen jotain teosta. Siellä on rauhallista. Toissasyksynä vietin kuusi viikkoa Macin kanssa lukusalissa kirjoittaen kirjan. Sekin oli miellyttävä kokemus.

Nyt koronoidessa otin ensituntumaa sähköiseen kirjastoon, ja selasin läpi kaikki Helmetin kautta löytyvät Retrogamer-lehden numerot. Ihan kiva lehti, mutta käsittelee välillä liiankin uusia pelejä. Sellaisia kuin Grand theft auto, jota pelasin yhden viikonlopun ajan vuonna 2005. Muistaakseni siitä tännekin silloin raportoin, en nyt jaksa etsiä. Kuulemma nykyään on jo Playstation kakkonenkin.

2.5.20

Them voices

Tänään opin, että moni kirjailija kuulee ääniä. Töminää naapurista toki kantautuu minunkin majaani toisinaan, mutta siihen se kohdallani jää. Eivät henkilöhahmot puhu, puhumattakaan että vastaan vänkäisivät – silti kävi ilmi että tämä on massiivisesti yleisempää kuin olen luullut. Tuli tosiaan sellainen "Oletko aina kirjoittanut väärin?" -olo päivän Hesarin kulttuurisivuilta. Että auditorisia hallusinointejako tässä vielä pitäisi...

Kumma ilmiö tosiaan, vaan jotenkin se laajeni sosiaalis-median puolella keskusteluksi siitä, miten kirjoittamiseen ylipäätään kukakin suhtautuu. Aloin kenties ymmärtää tätä tapaa jutella olemattomien kanssa; en ole koskaan vastaavaa itse kokenut (enkä haluakaan!), mutta näen siinä tietynlaisen pointin. Suhtautuminen aistien kautta välittyvään informaatioon, ehkä ylipäätään tapa havaita fyysistä todellisuutta vaihtelee rajusti yksilöiden välillä. Hitostako minä tietäisin. Rajan vedän kuitenkin johonkin: minulle se on väite, tämäkin ilmeisen yleinen, että kirjailijan henkilöhahmolla on oma tahto. Minkä muun ammatin edustaja ylpeilisi mediassa omapäisillä mielikuvitusystävillään? Lentokapteeni? Ministeri? Kenties opettaja?

No niin, vakavoidutaanpa. Rohkenen nimittäin epäillä, että leikkiähän tuollainen vain aina niin pilkesilmäisten kirjailijoiden taholta on, erikoiseksi mielii imagoltaan monikin. Siinäkin piilee ongelma: Kirjoittaminen kun on ilman tällaista painolastiakin mystifioiduimpia ammatteja maan päällä – näin siltikin, vaikka se on kertakaikkisen arkipäiväistä hommaa. Sitä istuu tietokoneen ääreen ja takoo näppäimistöä kunnes kirja on valmis. Ei siihen tarvita kuviteltuja kontakteja. Jos niihin jollain on taipumus, niin kaikin mokomin, mutta kannattaa toki muistaa, että ammattiapua on saatavilla.

Se siitä. Alkujaan tämän päivityksen piti käsitellä aasinsillan kautta jotain ihan muuta, mutta kävi kuin Turussa, ja silti notkahti pahasti, venytti asian pitkäksi, se suippeni loppuaan kohti ja seitittyi lopulta ajatusteni tonavan pintaan. Tahmeaa on! Mutta sentään poikkesin tänään kaverin luona kahvilla. Takaisin tullessa posti lähetti viestin: olisi kolme kiloa karkkia noudettavissa. Sillä pärjää pahimman koronapaniikin ohi. Jos nyt pärjätä pitää.

24.4.20

Ylpeä katarsis

Tänään opin että on sellainenkin asia kuin valvottu virtsanäyte. Hah hah, naurahdin hoitajan heittämälle vitsille kun hän piikitti kyynärtaivettani ja ilmoitti tulevansa mukaan vessaan katsomaan kun lorotan purkkiin. Ja tosiaan sitten muutaman hetken kuluttua tästä selvisi että hän oli tosissaan. Pyydettynä painoin sideharsotyynyä verinäytteen otosta jääneen piikinjäljen päälle ja kun hoitaja oli teipannut nyytin ihooni kiinni, käärin hihan takaisin alas.

"Niin että eiköhän lähdetä sitten sinne vessaan", hoitaja sanoi.

Huokaisin. Nousin tuolista, puin takin hitaasti ylleni, ja katsoin hoitajaa silmiin.

"Jos nyt annetaan tän kuitenkin olla", totesin. Kieltämättä hoitaja vaikutti hieman yllättyneeltä siitä, etten ollut tiennyt mihin olin tulossa, mutta saadessani kehotuksen käväistä labrassa ei tällaisesta ollut mainintaa; ehkä huumetestin (jollaiseksi tämä siis paljastui vasta ollessani paikan päällä) on tarkoituskin olla yllätys, joten sikäli onnistui. Mutta minä totesin että on tiettyjä rajoja joita en ylitä, mikä tarkoittaa että on joitakin nöyryytyksiä joihin en alennu, siltikään, vaikka tässä elämässä en ole montaa asiaa niin hyvin tehnyt kuin nöyrtynyt milloin minkäkin ääreen.

En sitten kussut purkkiin. Kävelin viiltävän aamuviiman virkeydessä takaisin kotiin. Tarkoitus oli saada näytteenoton jälkeen lähete, mutta se sitten jäi. Nauratti. Elämä on sattumissa, hetkellisissä päätöksissä, vahingoissa. Minä ja minun Y-kromosomini, vihreät silmäni, mutkikas selkärankani, alipainoinen vartaloni ja kykenemättömyyteni kontakteihin. Pelkkä geneettisten sattumien summa, ja siltikin. Jokin pieni surkea ylpeydenrihma silläkin vielä on jäljellä. Se raahautui kotiin, keitti kahvit, teki voileipiä läjän kun nälkäkin oli; ennen näytteenottoa oli pitänyt kymmenen tuntia paastota, turhaa siis nyt sekin. Syödessä ikkunan taakse ilmestyi pulu. Se katsoi minua, nyökytteli hyväksyvästi, hymyilin sille.

19.4.20

Koneeseen kadonnut

Sain apurahan kotiresidenssiä varten, mitä lausetta en olisi vielä muutama viikko sitten arvannut kirjoittavani. Nyt katson tätä koronteenitilaani uusin silmin: sen olemus on muuttunut. Siirrän huonekaluja toisiin paikkoihin, mietin miten residenssissä kuuluu olla. Ja mikä sana sekin on, "residenssi"? Kummallinen, ei sitä löydy jääkaappimagneeteista, minulla on sellainen runousmagneettisetti, sain kun muutin Helsinkiin. Ja nyt sitten residenssaan. On kolme kahvinkeitintä, leivänpaahdin, pakkasessa jätskiä. Kaikki hyvin. Kaikki aina hyvin. Mutta silti. Pitääkö nyt olla edustava? Pitääkö jakaa tekemisiään sosiaalisesti, pitääkö kuvitella koko ajan että joku katsoo, pitääkö ryhtyä käyttämään hissiä ihan vain kannatussyistä?

Tietenkin tilanne on muutamin oleellisin tavoin huojennus. Se on myös omanlaisensa velvollisuus sille pitkähiuksiselle langanlaihalle pojanhuiskalle, joka kaksikymmentä ja risat vuotta sitten kaavaili tekevänsä vain sellaista kirjallisuutta jota ei kukaan toinen ole tehnyt. ("Haluan kirjoittaa siten kuin David Lynch ohjaa", hän sanoi kansanopistolla naapuriasuntolan elokuvalinjalaisille, jotka katsoivat häntä kunnioittavan epäluuloisesti) Viimeisten parin vuoden ajan olen etsinyt yhteyttä siihen tyyppiin. Sen ystävärannekkeisiin, sen kaulakoruun, sen roikkuviin farkkupaitoihin ja huonoon ryhtiin. Sen raivostuttavaan naiiviuteen, mutta myös sen kykyyn poimia kaikesta jotain oleellista. Juuri mitään se ei osannut, mutta se luuli että osasi ja ehkä ihminen ei muuta vaadi. Tarpeeksi pitkään kun luulee, niin lopulta oppiikin. Jos ei muuta niin pettymään.

Se ei olisi halunnut tietää millainen maailmasta vielä joskus tulee. Ehkä se siksi katosi eikä palannut.

9.4.20

Korkoa koro(na)lle

Minulta usein kysytään, onko kirjan kirjoittaminen vaikeaa. Vastaus on aina sama: se on yksi harvoista helpoista asioista joita on elämän varrella tullut vastaan. Minulla on siihen jopa selkeä, toimivaksi havaittu, ohje: kun haluat kirjoittaa kirjan, istu alas ja kirjoita kirja. Toista niin monta kertaa kuinka monta kirjaa haluat kirjoittaa. Mitään muuta en ole ainakaan itse huomannut vaadittavan.

Moni tuskailee nyt koronakriisissä. Minä en niinkään; olen itse asiassa aika hämmentynyt siitä, että useat kirjailijat ilmoittavat tuhansien erojen tulonmenetyksistä keikkojen kadottua. Keikkojen? Rock-tähtiäkö he luulevat olevansa? Minusta kirjailijan ei kuulu keikkailla. Hänen kuuluu kirjoittaa, ja olla näkymätön, ja kirjoittaa, ja olla näkymätön.

Tämänhetkinen maailmantilanne mahdollistaa sen. Todennäköisesti tulevakin, kun apurahat ja muu tukitoiminta hupenee pyyn lailla valtioiden vedellessä viimeisiään. Ei ole keikkoja joilla käydä, ei messuja mentäväksi. Liekö enää kustannustoimintaakaan, muttta oli kuinka vain: kelpaapa silloinkin kirjoitella vielä niiden, jotka ovat sitä aina ennenkin tehneet, seremonioitta, kaiken muun ohella, aina samoin keinoin. Näkyvyys nolla, silti nasta laudassa eteenpäin ja ojaan. Ja aina syntyy tekstiä. Kirjat seuraavat toistaan ihan niin kuin ei maailma olisi niitä jo ennestään täynnä. Vaikka järkevämpää olisi tietysti mennä vaikka maatilalle töihin.

Tänään näin ensimmäisen voikukan. Nokkosperhosesta on jo parisen viikkoa. Parasta Helsingissä ovat silti valkoposkihanhet, ne ovat sympaattisempia kuin mitkään. Olin tunnistavinani yhden viimevuotisen hanhipariskunnan Hietaniemessä. Katsoivat minua pää kallellaan, taisivat myös miettiä jotain tuttua minussa olevan.

30.3.20

Makaamasa sorakasasa

Eristäytyminen tekee ihmeitä parisuhteelle, sanotaan, ja huomasinpa tuossa, että vanhat kunnon meemit ovat tehneet paluun sosiaaliseen mediaan. Ajattelin siis itsekin heittäytyä hetkeksi leikkimielelle, ja poimin Fb-virrassani viime päivinä taajaan toistuneen kyselylomakkeen talteen kerätäkseni kanssaeläjältä vähän leikinpuoleista vastauksentynkää. Tarkoituksena on siis udella miten hyvin puolisko minut tuntee. Nytpä pistetään suhde koetukselle! Yhytin hänet sohvalta, naposteli kuivattuja hedelmiä kulhosta, silitteli kissaa ja katseli pimenneelle taivaalle. Aloin kysellä.

K: Jos katson telkkaria, mikä ohjelma siellä todennäköisimmin pyörii?

V: Miten niin? Mitä väliä sillä on? Mitä sä nyt kyselet siinä?

K: Jos mennään yhdessä ravintolaan, mitä mieluiten tilaan?

V: Mihin vitun ravintolaan? Kaikki on kiinni. Etkä sä oo kyllä muutenkaan ikinä vienyt mua mihinkään.

K: Mikä on inhokkiruokani?

V: Älä nyt jaksa.

K: Mitä voisin syödä päivittäin kyllästymättä?

V: Munko se pitäis tietää? Mee nyt helvettiin siitä!

K: Millaista musiikkia kuuntelen?

V: Paskaa.

K: Millaisista elokuvista pidän?

V: Voi nyt vittu oikeesti. Mitä sä tenttaat? Etkä saatana istu siihen! Mun pää hajoo muutenkin tässä vitun kopperossa aamusta iltaan, enkö mä jumalauta saa istua viittä minuuttia itsekseni! Haista paska!  Kusipää!

K: Mitä pelkään?

V: [painaa kasvonsa kissan niskavilloihin ja mutisee]

K: Mitä kotitöitä en – [kysymykseni keskeytyy kun minua huitaistaan nyrkillä joka menee ohi hiuksenhienosti]

V: [aggressiivista huutoa, vaikea kirjoittaa sanoiksi; kissa karkaa eteiseen]

K: Mitä osaan erityisen – [toinen lyönti osuu, kaadun vasten pöytää, jolla sijainnut teemuki putoaa lattialle särkyen palasiksi]

V: [kirkuu silkkaa raivoa; minuun osuu useita potkuja nopeaan tahtiin] Mulkku! Mä en vittu oo ketään vihannut ikinä niin – [sanat väistyvät jälleen yhtenäisen raivonsekaisen huudon tieltä]

K: [on vaikea muodostaa sanoja, kurkkuun on osunut potku pahasti; huuli on haljennut, maistuu veri]

V: [iskee hedelmäkulholla minua otsaan, uudestaan, uudestaan

28.3.20

Lois-tavat

Kaikki käy juuri kuten ennustin: rajat on suljettu, nallet ilmestyneet ikkunoihin. Olemme omillamme, muutaman vuoden kuluttua muualla Suomessa asuvat sukulaisemme ovat enää muistoja haalistuvissa valokuvissa. Olemme kehittäneet uuden kielen, uuden yhteiskuntarakenteen, geeniperimämme on lähtenyt hurjaan evolutiiviseen kiitolaukkaan, ja jo toinen täällä syntynyt sukupolvi tulee maailmaan usb-portti takaraivossaan. Syömme planktonia, levää ja valoa. Uloshengitämme dataa. Meille yritetään toistuvasti lähettää viestejä että koronavirus on voitettu ja voimme palata normaaliin, mutta jätämme ne huomiotta; voi olle ettemme enää juurikaan ymmärrä niitä. Rajalle on ehditty rakentaa muuri, sen taakse syvä vallihauta ja ilmatorjuntatykit, kilometrin levyinen miinakenttä ja sähköaitojen ristiverkko. Olemme onnellisia. Olemme kotonamme.


Jos nyt ottaisi asiakseen kerran päivässä käydä tsekkaamassa yhden Helsingin alueella sijaitsevan julkisen taideteoksen, olisi kaikki viitisensataa katsottuna syksyllä 2021. Tietysti on turvallisinta liikkua öisin, ettei törmää muihin. Paitsi niihin taideteoksilla parveileviin saman idean saaneisiin. Miten kaunis ajatus, taide joka kerää ihmisiä ympärilleen kuin valo perhosia. Liian lähelle ajautuessaan ne kuolevat.